Kun pieni Maija heräsi seuraavana aamuna sinikellon teriössä, kuuli
hän ilman olevan kuin täynnä hiljaista rapinaa ja huomasi, että kukat
heiluivat ikäänkuin salaperäisten sysäysten johdosta. Kellon avoimeen
teriöön tunkeutui kostea ruohon ja maan tuoksu, ja ilma oli varsin
kylmä.
Maija oli levoton. Hän otti hieman siitepölyä kukan keltaisista
heteistä, suoritti sitten huolellisesti aamusiivouksensa ja asteli
varovaisesti askel askelelta nuokkuvan kellon ulkoreunalle saakka.
Silloin hän näki, että ulkona satoi. Satoi kylmää vihmasadetta hiljaa
rapisten, ja koko ympäristö oli miljonien kirkasten hopeahelmien
peitossa. Niitä oli lehdillä ja kukilla, niitä vieri ruohikossa pitkin
hentoja ruohonkorsia ja ne virkistivät ruskeata maata.
Hämmästyneenä ja kummastellen katseli Maija, miten maailma oli
muuttunut. Tämä oli ensimäinen sade hänen lyhyen olemassaolonsa
aikana. Mutta vaikka hänellä ei ollut mitään hätää eikä valittamisen
syytä, painosti hänen mieltään kumminkin lievä huoli, sillä hän
muisti Kassandran varoittaneen, ettei pidä koskaan lentää sadesäällä
ulos. Hän ymmärsi, että oli vaikeata liikutella siipiään pisarien
pudotessa, ja hän kärsi kylmästäkin ja kaipasi rauhallista, kultaista
päivänpaistetta, joka teki koko maan iloiseksi ja huolettomaksi.
Varmaankin oli vielä varhaista, koska hänen allaan ruohikossa oli
päivän hyörinä vasta alullaan. Sinikellossaan oli hän hyvässä piilossa,
ja sieltä oli mainio tilaisuus tarkastella virkoavaa elämää. Siinä hän
unohti hetkiseksi surunsa ja sydämeen tunkeutuvan koti-ikävän. Oli
oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon
asukasten hyörinään ja pyörinään. Mutta vähitellen lensivät hänen
ajatuksensa kumminkin takaisin kotiin, jonka hän oli jättänyt,
mehiläispesän tarjoomaan suojaan ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen
yhteistuntoon. Siellä ne nyt istuivat vierekkäin iloiten sateen
aiheuttamasta lepopäivästä, korjailivat kenties siellä täällä kennoja
tai ruokkivat pieniä toukkia. Mutta yleensä oli elämä sadepäivinä
pesässä rauhallista ja hiljaista. Vain silloin tällöin lenteli
tiedustelijoita tarkastamaan säätä ja ottamaan selvää, miltä suunnalta
tuuli puhalsi. Kuningatar kulki ylt’ympäri valtakuntaansa kerros
kerrokselta, tutki kaikkea, kiitti tai moitti, laski munan sinne tänne
ja teki kaikki onnellisiksi kuninkaallisella läsnäolollaan. Miten
iloiseksi tulikaan, kun vain sai häneltä katseen tai lempeän sanan!
Sattui joskus, että hän silitteli ystävällisesti nuorten mehiläisten
päätä, jotka olivat ensimäisiä tehtäviään suorittaneet, tai kyseli
heidän kuulumisiaan.
Oi, miten onnellista oli saada kuulua siihen joukkoon, tietää olevansa
kaikkien kunnioittama ja voivansa nauttia yhteiskunnan tarjoomaa
voimakasta turvaa! Täällä yksinäisellä ja vaaroille alttiilla
paikallaan hän oli turvaton ja häntä paleli. Ja mihin hän ryhtyisi ja
millä hän elättäisi henkensä, jos sadetta kestää? Sinikellossa tuskin
oli hunajaa, ja siitepölyä ei riittänyt pitkäksi aikaa. Ensi kerran
hän huomasi, miten välttämätöntä päivänpaiste on kaikille kulkureille.
Ilman päivänpaistetta tuskin kukaan tulisi kevytmieliseksi, mietti hän.
Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, täytti hänen mielensä
taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli ollut niin rohkea ja
alottanut elämänsä omin päin. Mitä kaikkea hän jo olikaan nähnyt ja
kokenut lyhyen retkensä aikana! Semmoisista asioista tiesivät toiset
vain vähän koko elinaikanaan. Kokemus on sentään korkein elämänonni ja
uhrinsa arvoinen, mietti hän.
Alhaalla ruohikossa kulki vaeltajamuurahaisparvi. Ne marssivat laulaen
viileässä ruohometsässä, ja kiire niillä näytti olevan. Heidän reipas
aamulaulunsa kaikui marssin tahdissa ja herätti pienen Maijan sydämessä
kaihoisan ja miettivän tunnelman.
Lyhyt elonaikamme
Täällä on.
Rosvon mieli kuitenkin
Aina huoleton.
Niillä oli mainiot aseet ja ne näyttivät uljailta ja vaarallisilta.
Niiden laulu kaikui leskenlehtien alla. Mutta siellä näkyi heidän
laulustaan seurauksiakin, sillä nyt kuului karkea ja käheä ääni,
ja nuoren voikukan lehdet työntyivät nopeasti erilleen. Maija näki
sieltä tulevan suuren sinisen kovakuoriaisen, joka näytti tummasta
kiiltävästä metallista tehdyltä pallonpuoliskolta ja joka väreili
milloin sinervänä, milloin vihertävänä, milloin taas sysimustana. Se
oli ainakin pari kolme kertaa Maijaa suurempi. Sen kova panssari näytti
särkymättömän lujalta, ja sen äreä ääni vaikutti kammottavalta. Se
näytti heränneen sotilasten lauluun ja olevan oikein pahalla päällä.
Sen karvaturkki ei ollut vielä siivottu, ja se hieroi unta sinisistä
viekkaista silmistään.
»Minä tulen», se huusi, »ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»
Jumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija,
joka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan.
Mutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän
vetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.
Kovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa.
Ei se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri
Maijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman
taaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.
»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana.
»Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan
kokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»
Hän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli
kovakuoriaisen huutavan onkaloon:
»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän
välttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri
herännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea
käyttäytyä ystävällisesti.
Kesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen
piipittävän onkalosta:
»Jumalan tähden, sulkekaa ovi siellä ylhäällä, sataa sisään.»
Kovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli
raosta sisään.
»Olkaa hyvä ja kiirehtikää», sanoi se närkästyneenä.
Maija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin
pitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän
pelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo
kuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka,
joka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja
tavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat
olivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.
»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana
pelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän
lisäsi: »Kallein aarteeni!»
Iffi tarttui hänen käteensä verrattain välinpitämättömänä.
»Tämä ei käy päinsä, Kurt», hän sanoi. »En voi. Siitä puhutaan liian
paljon.»
Kuoriaisparka näytti oikein kauhistuvan.
»En oikein ymmärrä», se änkytti, »voisiko ystävyytemme nuori onni
särkyä näin mitättömien seikkojen johdosta. Ajatelkaa toki, Iffi, mitä
Te välitätte puheista. Onhan Teillä onkalonne, Te voitte kömpiä sinne,
milloin haluatte, ja kun Te oikein syvälle menette, ette kuule yhtään
mitään.»
Iffi hymyili kaihoisasti ja ylimielisesti.
»Kurt, sitä Te ette ymmärrä. Minulla on siitä omat mielipiteeni.
Ja sen lisäksi on muutakin syytä: Te olette käyttänyt hyväksenne
tietämättömyyttäni tavalla, joka ei juuri hienotunteisuutta todista,
olette sanonut itsenne ruusukuoriaiseksi, ja eilen sanoi etana minulle,
että Te olettekin Kontiainen. Siinä on aikamoinen erotus. Etana oli
nähnyt Teidät työssä, jota en tässä enää tahdo mainita. Ymmärtänette,
että minä peruutan suhteemme.»
Kun Kurt oli tointunut peljästyksestään, suuttui hän: »En, sitä en
ymmärrä», hän huusi kiivaasti. »Tahtoisin olla rakastettu oman itseni
enkä toimeni vuoksi. Miten voitte arvostella miestä sen mukaan, missä
hän oleskelee!»
»Ellei hän oleskelisi juuri lannassa, voisin sulkea toisen silmäni»,
sanoi Iffi pidättyen. »Teidän tulee myös muistaa, että nuoren lesken,
jonka puoliso vasta kolme päivää sitten joutui päästäisen uhriksi,
tulee elää erittäin kainosti. Sen vuoksi — voikaa hyvin!»
Ja yht'äkkiä oli Iffi hävinnyt koloonsa, niin nopeasti, että näytti
kuin tuulenpuuska olisi hänet siitä pyyhkäissyt. Maija ei olisi pitänyt
mahdollisena, että mikään olento voisi niin nopeasti hävitä koloonsa.
Nyt oli Iffi poissa ja kovakuoriainen tuijotti nolon näköisenä tyhjään
pimeään aukkoon ja näytti siinä niin typerältä, että Maijaa oikein
nauratti.
Vihdoin se tointui ällistyksestään ja rupesi murheellisena murjottaen
ravistamaan pientä pyöreähköä päätään, ja sen tuntosarvet riippuivat
ränsistyneesti alaspäin aivan kuin kaksi sateen liuottamaa viuhkaa.
»Luonteesta ja kunnollisesta elämästä ei kukaan näihin aikoihin enää
välitä», huokasi se. »Iffi on sydämetön, en ole uskaltanut myöntää sitä
itselleni, mutta niin on asia. Mutta ellei hänen sydämensä kehoittaisi
häntä ystävättärekseni, niin pitäisi ainakin hänen järkensä kehoittaa.»
Maija näki, miten kyynelet heruivat kuoriaisen silmiin, ja hänen
sydämensä täyttyi säälistä.
Mutta äkkiä tuli Kurtiin liikettä. Se pyyhkäsi kyynelet silmistään ja
asteli varovasti multakasan taakse, minkä Iffi todennäköisesti oli
asunnostaan siihen läjännyt, ja Maija näki pienen punertavan kastemadon
tulevan ruohikossa. Sillä oli vallan merkillinen liikuntotapa,
vuoroin se teki itsensä pitkäksi ja hoikaksi, vuoroin taas lyhyeksi
ja paksuksi, ja sen punainen ruumiinkärki oli kokoonpantu pelkistä
hennoista renkaista, jotka ääneti liukuivat eteenpäin ikäänkuin
tunnustellen. Maija pelästyi kovasti nähdessään Kurtin äkkiä astuvan
piilostaan, iskevän kiinni matoon ja purasevan sen kahteen puoliskoon.
Levollisena se rupesi sitten syömään toista puolikasta välittämättä
vähääkään madonpuoliskain tuskallisista kiemurteluista maassa ja sen
kourissa.
Se oli vielä vallan pieni mato.
»Ei hätää», sanoi Kurt, »pian tämä on ohi.»
Mutta samalla kun se söi, näytti se taas muistelevan Iffiä, jonka se
oli ikipäiviksi menettänyt, ja suuret kyynelet vierivät pitkin sen
poskia.
Piilopaikassaan istuva pieni Maija sääli sitä sydämensä pohjasta.
Maailmassa on sentään paljon surullista, ajatteli hän. Silloin hän näki
toisen madonpuolikkaan, jonka Kurt huolettomasti oli pannut syrjään,
kiireesti matelevan tiehensä.
»Kas vaan!» huusi hän ja pelästyksissään huusi niin äänekkäästi, että
Kurt kummastellen rupesi pälyilemään ympärilleen.
»Pois tieltä!» huusi se äänen kuullessaan.
»Mutta enhän minä Teidän tiellänne istukaan», vastasi Maija.
»Missä Te sitten istutte?» kysyi Kurt. »Täytyyhän Teidän toki jossain
istua.»
»Täällä ylhäällä», huusi Maija, »kukassa, päänne päällä.»
»Uskon sanojanne», sanoi Kurt. »Mutta minä en ole heinäsirkka, enkä voi
kääntää päätäni niin paljon ylöspäin, että näkisin Teidät. Minkä vuoksi
huusitte?»
»Madon toinen puolikas juoksee pois», huusi Maija.
»Niin, niin», sanoi Kurt madonpuolikasta katsellen, »nämä eläimet ovat
varsin vikkeliä. Mutta minulle ei enää ruoka maistu.» Ja samalla se
heitti kourissaan olevan madontyngän pois, ja tämä syömättä jäänyt
kappale alkoi poistua päinvastaiseen suuntaan kuin edellinen kappale.
Maija aivan ällistyi, mutta Kurtille näkyi olevan tuttua tämä madon
merkillinen ominaisuus.
»Teidän ei pidä luulla, että minä aina söisin matoja», sanoi se, »mutta
joka paikassa ei ole ruusuja.»
»Sanokaa nyt toki sentään tuolle pienokaiselle, mihin hänen puoliskonsa
on juossut!» vastasi Maija kiihkeänä.
Kurt pudisteli totisena päätään: »Minkä kohtalo on erottanut, älköön
sitä enää yhdistettäkö», se sanoi. Ja jatkoi: »Kuka Te olette?»
»Minä olen Maija, mehiläisväkeä.»
»Mieluista kuulla», sanoi Kurt. »Minulla ei ole mitään mehiläisiä
vastaan. Minkä vuoksi istutte täällä? Se ei ole mehiläisille
tavallista. Oletteko jo kauankin istunut?»
»Olen täällä nukkunut.»
»Vai niin», sanoi Kurt epäluuloisena. »Toivottavasti olette nukkunut
syvää ja virkistävää unta. Olette ehkä juuri äskettäin herännyt?»
Maija myönsi juuri heränneensä, sillä hän huomasi, että Kurtista oli
vastenmielistä tietää hänen kuulleen tuon keskustelun Iffi-sirkan
[Tekijä tarkoittaa Iffi-sirkalla keski- ja etelä-Europassa elävää
_niitty-sirkkaa_, joka viettää huomaamatonta elämää maahan kaivamissaan
käytävissä. Suomentajan huomautus.] kanssa, eikä Maija tahtonut
uudelleen pahoittaa Kurtin mieltä.
Kurt juoksi edestakaisin koettaen katsella ylöspäin.
»Odottakaa», sanoi se, »kun nousen jotakin ruohonkortta vastaan, voin
nähdä Teidät, ja Te voitte katsoa minuun silmästä silmään. Sitähän joka
tapauksessa hartaasti halunnette.»
»Se olisi minusta erittäin hauskaa», sanoi Maija.
Kurt löysi sopivan korren, se oli voikukan varsi, ja kun kukinto
kallistui hieman sivulle, voi Maija nähdä hänet, kun hän nyt asettautui
takajaloilleen ja katseli ylöspäin. Maija näki hänellä olevan
ystävälliset ja miellyttävät kasvot; vallan nuorelta ei hän enää
näyttänyt; hieman pyöreäposkinen hän oli. Nyt hän kumartui niin, että
kukinto hieman heilahti ja esitti itsensä:
»Kurt, ruusukuoriaisten heimon jäsen.»
Pieni Maija ei voinut olla kaikessa salaisuudessa hiukan hymyilemättä,
sillä hän tiesi hyvin, että Kurt oli sontiainen, mutta kun hän ei
tahtonut tätä loukata, ei hän huolinut asiasta mitään mainita.
»Eikö sade tuota Teille mitään haittaa?» kysyi Maija.
»Eihän toki, siihen olen ruusuissa tottunut, siellä sataa miltei aina.»
Maija ajatteli: täytyy minun sentään pikkuruikkusen rangaista häntä
röyhkeistä valheistaan, aikamoinen ylvästelijä hän onkin.
»Kurt», sanoi hän ja hymyili varovaisesti, »mikä aukko on oikeastaan
tuo tuolla lehden alla?»
Kurt pelästyi.
»Aukko?» kysyi hän. »Puhutteko jostain aukosta? On paljon, paljon
aukkoja, se on kai joku semmoinen. Teillä ei ole aavistustakaan, miten
paljon maassa on aukkoja.»
Mutta sen näin hämmentyessä tapahtui äkkiä vallan kauheata.
Koettaessaan kaikin keinoin teeskennellä täydellistä
välinpitämättömyyttä, horjahti Kurt tasapainostaan. Maija kuuli hänen
kirkuvan epätoivoisesti ja kohta sen jälkeen näki hänen makaavan
selällään sätkytellen käsin ja jaloin avuttomana ja uikuttaen.
»Nyt olen mennyittä miestä», parkui se, »en voi kääntyä enää pystyyn.
Minun täytyy kuolla. Surkuteltavampaa kohtaloa ei ole kenenkään osaksi
tullut.»
Se valitteli niin äänekkäästi, ettei kuullut Maijan lohdutussanoja.
Somalla se koetti jaloillaan koskettaa maata, mutta joka kerran,
kun se jo luuli saaneensa maasta kiinni, luiskahtivat ne pienet
multahiukkaset, joihin se vaivoin oli tarttunut, ja se kaatui taas
kuperalle pyöreälle selälleen. Se oli tosiaankin erittäin lohduton
näky, ja pieni Maija tunsi todellista tuskaa sen johdosta, vallankin
kun se kävi jo kalpeaksi kasvoiltaan ja sen huuto kaikui sydäntä
särkevänä.
»En kestä tätä asentoa», se huusi, »katsokaa edes poispäin! Älkää
kiduttako kuolevaa tunkeilevilla katseillanne! Oi, jospa voisin
saada kiinni edes ruohonkorresta tai voikukan varresta! Kukapa voisi
pysytellä kiinni ilmassa? Ei kukaan.»
Pikku Maijan sydän värisi säälistä.
»Odottakaa», hän huusi, »tahdon koettaa auttaa Teitä pystyyn. Täytyyhän
sen onnistua, jos oikein ponnistan. Kurt, rakas Kurt, älkää nyt huutako
noin, kuulkaa mitä sanon: jos minä taivutan pienen ruohonkorren alas ja
ojennan Teille sen pään, onko Teillä siitä apua?»
Kurt vain valitti, eikä ymmärtänyt, mitä Maija sanoi, se oli
kuolemanpelosta aivan suunniltaan. Silloin lensi pieni Maija
rankkasateesta huolimatta alas suojapaikastaan, etsi hoikan, vihreän
ruohonkorren, joka kasvoi Kurtin vieressä ja tarrautui kiinni sen
latvan kärkeen. Hän riemuitsi, kun korsi hänen painostaan taipui niin,
että se kaartui aivan sätkyttelevän Kurtin päälle.
»Tarttukaa kiinni», huusi Maija.
Kurt tunsi jotain kasvoillaan ja tarttui äkkiä siihen kiinni, ensin
toisella kädellä, sitten molemmilla ja lopuksi jaloillaankin, joissa
oli kussakin kaksi terävää ja vahvaa kynttä. Hitaasti hän luisui sitä
pitkin tyveen saakka ja siinä hän voi kääntyä oikeaan asentoon, se kun
oli kyllin vahva ja paksu.
Hän hengähti syvään.
»Hyvä Jumala», sanoi hän, »se vasta oli kamalaa. Ilman mielenmalttiani
olisin aivan varmaan joutunut Teidän lörpöttelyhalunne uhriksi.»
»Voitteko jo paremmin?» kysyi pieni Maija.
Kurt piteli otsaansa.
»Kiitos, kiitos, kun tämä pyörrytyskohtaus on ohi, voin antaa Teille
varman vastauksen.»
Mutta Maija ei saanut vastausta kysymykseensä, sillä samassa tulla
liihotteli kerttunen pitkin ruohikkoa hyönteisiä pyydystellen. Pieni
mehiläinen painautui maahan pysytellen aivan hiljaa kunnes lintu oli
lentänyt ohitse. Kun hän sitten katseellaan etsi Kurtia, oli tämä
häipynyt, ja silloin lähti Maijakin liikkeelle ja lensi pois, sillä
sade oli tauonnut ja päivä oli kirkas ja lämmin.
Viides luku.