Voi, harmitteli pieni Maija lentäessään, nytpä unohdin aivan kysellä
Pepiltä tietoja ihmisestä. Hänenlaisensa kokenut mies olisi varmaankin
voinut minulle antaa parhaat tiedot. Mutta kukaties tapaan itsekin
vielä tänään ihmisen.
Ja niin tarkasteli hän kirkkailla silmillään yrittelyhaluisena ja
hilpeämielisenä kirjavaa maata, joka laajana tasankona avautui hänen
nähtäväkseen kaikessa kesäisessä loistossaan.
Hän tuli suuren puutarhan yläpuolelle, missä tuhannet värit loistivat.
Hän kohtasi erilaisia hyönteisiä, jotka huusivat hänelle tervehdyksensä
toivottaen hauskaa matkaa ja hyvää satoa. Joka kerran kun hän tapasi
mehiläisen, sykähteli hänen sydämensä tavallista kiivaammin, sillä
hän tunsi itsensä tavallaan syylliseksi toimettomuudessaan ja pelkäsi
tavata tuttavia. Mutta ennen pitkää hän huomasi, etteivät mehiläiset
kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota.
Yhtäkkiä hän näki sinisen taivaan syvällä, syvällä alapuolellaan.
Ensin hän kauhistuneena ajatteli, että hän kenties oli lentänyt
liian korkealle ja eksynyt taivaaseen, mutta sitten hän näki, että
puut kuvastuivat tämän maanalaisen taivaan reunoilla ja hän ymmärsi
ilokseen, että siinä oli suuri ja tyven vesi, joka sinisenä ja
kirkkaana päilyi aamun hiljaisuudessa. Riemurinnoin hän laskeutui
melkein sen pintaan saakka ja voi nähdä oman kuvansa lentävän vedessä,
näki vaaleiden siipiensä välkkyvän puhtaan, kimaltelevan lasin tavoin,
pani merkille, että jalat olivat oikeassa asennossa pitkin ruumista
aivan kuten Kassandra oli opettanut, ja näki ruumiinsa kauniin
kullanvärin vedestä heijastuvan.
On todellakin ihanaa lentää näin pitkin vedenpintaa, riemuitsi hän.
Hän näki kaloja, suuria ja pieniä, jotka uiskentelivat kirkkaassa
vedessä tai näyttivät rauhallisina siinä keijuvan. Maija varoi
lentämästä liian lähelle niitä, sillä hän tiesi, että kalojen puolelta
oli vaara uhkaamassa.
Tultuaan järven toiselle rannalle houkutteli lammen kaislikko ja
jättiläiskokoiset, suurten lautasten näköiset lumpeenlehdet häntä
luokseen. Hän valikoi erään piilossa olevan lehden, jonka yläpuolella
korkeat, kiiltävät kaislat huojuivat auringonpaisteessa, ja joka itse
oli kokonaan varjossa. Vain pari pientä päivänpaistepyörylää oli siinä
kuin kaksi kultarahaa.
»Ihanaa», sanoi pieni mehiläinen, »oikein ihanaa!»
Sitten hän rupesi hieman siistimään itseään, otti molemmin käsin
kiinni päänsä takaa ja veti sitä eteenpäin ikäänkuin tahtoisi
temmata sen irti. Mutta hän kyllä varoi liian lujasti vetämästä,
hänen tarkoituksenaan oli vain pölyn poistaminen. Sitten hän sipasi
takajaloillaan siipiään, niin että ne taipuivat alas ja taas
kimmahtivat entiseen asentoonsa ihmeen kirkkaina ja kiiltävinä.
Samassa tuli pieni teräksensininen pörisijä hänen luokseen, laskeutui
lehdelle hänen viereensä ja katsoi häneen hämmästyneenä.
»Mitä Te teette minun lehdelläni?» kysyi se.
Maija pelästyi.
»Saanee siinä toki hetkisen levähtää», sanoi hän. Hän muisti Kassandran
sanoneen, että mehiläiskansa nauttii kaikkialla hyönteismaailmassa
suurta arvonantoa. Nyt hän tahtoi kerran kokeilla, onnistuisiko hänen
herättää kunnioitusta. Mutta hänen sydämensä jyskytti koko lailla, kun
hän oli noin äänekkäästi ja päättäväisesti vastannut.
Pörisijä pelästyi ilmeisesti, huomatessaan, ettei Maija antanutkaan
noin vaan komentaa itseään. Suristen närkästyneesti se hypähti
kaislalle, joka kallistui sen lehden yli, missä Maija istui, ja puhui
jo paljon kohteliaammin sieltä ylhäältä päivänpaisteesta:
»Tekisitte mieluummin työtä, kuten tapoihinne kuuluu! Mutta jos olette
levon tarpeessa, niin olkoon menneeksi. Minä odotan täällä.»
»Onhan tuolla lehtiä riittämiin», arveli Maija.
»Kaikki on jo vuokrattu», sanoi pörisijä. »Näinä aikoina saa olla
iloinen, jos voi pienenkin alan sanoa omakseen. Ellei edeltäjäni olisi
kaksi päivää sitten joutunut sammakon saaliiksi, ei minullakaan nyt
olisi kunnon asumapaikkaa. Yöpyä milloin täällä, milloin tuolla —
ei se ole niinkään hauskaa. Kaikilla ei ole niin hyvin järjestettyä
yhteiskuntalaitosta kuin teillä mehiläisillä Muuten saanen esitellä
itseni, nimeni on Hannu Kristoffer.»
Maija oli ääneti ja ajatteli kauhistuneena, miten kamalaa mahtoi olla
joutua sammakon saaliiksi.
»Onko tässä lammessa paljon sammakoita?» kysyi hän pörisijältä ja
siirtyi samalla keskelle lehteä, jottei häntä näkyisi vedestä päin.
Pörisijä hymyili.
»Turha vaiva», se ivaili, »sammakko näkee Teidät alhaalta päin, kun
aurinko paistaa, sillä lehti on silloin läpikuultava. Se näkee vallan
hyvin Teidän istuvan minun lehdelläni.»
Maijan päähän pälkähti pelottava ajatus, että kukaties juuri hänen
lehtensä alla istuu suuri sammakko katsellen häntä muljottavin
ahmivin silmin, ja hän oli juuri lentämäisillään kiireimmän kaupalla
tiehensä, kun sattui vallan kauhea tapaus, jota hän ei olisi osannut
aavistaakaan. Ällistyksissään ei hän aluksi päässyt selville, mitä
oikeastaan tapahtui, hän kuuli vain terävää sirinää yläpuolellaan,
aivan kuin tuuli olisi kahissut kuivuneissa lehdissä, sitten kuului
vinkuvaa sihinää, kaikui vihainen metsästystoitotus, ja hieno
läpikuultava varjo suhahti hänen lehtensä ylitse. Silloin hän huomasi —
ja hänen sydämensä käpristyi pelosta — että suuri välkkyvä sudenkorento
oli kaapannut Hannu Kristoffer-poloisen ja piteli sitä suurissa
puukkomaisissa leuoissaan. Ja Hannu Kristoffer kirkui epätoivoisesti.
Korento laskeutui saaliineen kaislalle, joka kaartui raskaan painon
alla, niin että Maija näki kummankin keinuvan päänsä päällä ja näki
samalla kirkkaassa vedessä niiden kuvan. Hannu Kristofferin huuto oli
aivan sydäntä särkevä. Ja silloin huusi Maija miettimättä sen enempää:
»Päästäkää heti pörisijä irti, kuka ikänä olettekin. Teillä ei ole
minkäänlaista oikeutta tunkeutua noin röyhkeästi toisten asuntoihin.»
Korento päästi pörisijän leuoistaan, mutta piti silti käsillään
siitä lujasti kiinni ja käänsi päänsä Maijaa päin. Maija pelästyi
kovasti nähdessään korennon suuret, tuikeat silmät ja pahannäköiset
puremaleuat, mutta sen välkkyvät siivet ja hohtava ruumis olivat
hänestä ihastuttavat. Se kimalteli kuin vesi, lasi ja jalokivet.
Mutta korennon suunnaton koko pelotti häntä, eikä hän enää ymmärtänyt
äskeistä rohkeuttaan vaan rupesi kiihkeästi vapisemaan.
Mutta korento sanoi aivan ystävällisesti:
»Lapsukainen, mitä Te oikein haluatte?»
»Päästäkää hänet irti!» huusi Maija kyynelet silmissä. »Hänen nimensä
on Hannu Kristoffer ja...»
Sudenkorento hymyili.
»Miksikä niin, pienokainen?» kysyi hän mielenkiinto heränneenä mutta
samalla alentuvan näköisenä.
Maija änkytti avuttomana:
»Voi, hän on niin sievä ja kiltti herra eikä ole, mikäli ymmärrän,
tehnyt Teille mitään pahaa.»
Korento katsoi miettiväisenä Hannu Kristofferiin:
»Niin, hän on kyllä pieni, herttainen mies», se sanoi lempeästi ja
purasi samalla pään poikki.
Maija luuli menettävänsä järkensä, niin syvästi järkytti häntä tämä
tapaus. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaa suustaan ja hänen täytyi
kauhukseen kuulla, miten hänen yläpuolellaan teräksensinisen Hannu
Kristofferin ruumis rouskuen ja narskuen murskaantui palasiksi.
»Älkää Te siellä olko ollenkaan olevinanne!» puheli korento suu täynnä
ja hartaasti pureksien. »Teidän tunteellisuudestanne en minä välitä
niin vähääkään. Ja oletteko Te itse sen parempi teoissanne? Kaikesta
päättäen Te olette vielä vallan nuori ettekä ole paljon tarkastellut
omia kotoisia olojanne. Kun kesällä alkaa pesässänne kuhnurien
murhailu, loukkaa se yhtä paljon ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä
ympäristön tunteita.»
Maija kysyi: »Oletteko jo valmis siellä ylhäällä?» Hän ei voinut vielä
katsoa ylös.
»Yksi koipi on vielä syömättä», vastasi sudenkorento.
»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija,
joka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä
surmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko
astua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele
hetkeäkään käyttää pistintäni.»
Pieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän
puhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että
hänellä oli semmoinen ase.
Sudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut
ateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa
ja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa
kimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei
voinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa
hän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan,
aivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän,
kun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.
Korento lausui uhaten ja hitaasti:
»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan
kanssa.»
»Siinä he tekevät viisaasti», vastasi Maija sukkelaan.
»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi
sudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta,
joka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja
välkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti
ihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi
korentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti,
että näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin
ihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu
Kristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään
uhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten
ihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»
»Minuako tarkoitatte?» kysyi korento aivan ällistyneenä.
Ja sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää
itseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset
hurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat
istahtaneet.»
»Ihmiset?» huudahti Maija. »Oi, oletteko Te nähnyt ihmisiä?»
»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut
tietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja
lähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»
»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin
Surrille oman nimensä.
Sudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen,
eikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri
kyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.
»Onko ihmisillä pistintä?» kysyi Maija.
»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on
pahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään,
joka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden
jalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»
»Ahdistavatko he Teitä?» kysyi Maija jähmettyneenä jännityksestä.
»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten
siipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt
pyydystää minua.»
»Miksi he niin tekevät», kysyi Maija huolestuneena.
»Meissä on jotain viehättävää», sanoi Surri vaatimattomasti hymyillen
ja katsoi vinosti eteensä. »Muuta syytä en tiedä. On sattunut, että
meikäläiset, jotka ovat joutuneet heidän käsiinsä, ovat saaneet kärsiä
mitä tuskallisimpia kidutuksia ja lopuksi saaneet surmansa.»
»Ovatko ihmiset syöneet heidät?»
»Ei ei», sanoi Surri rauhoittaen, »ei nyt juuri sillä tavalla. Mikäli
tiedetään, eivät ihmiset käytä sudenkorentoja ravinnokseen. Mutta
toisinaan vallitsee ihmisessä murhahalu, joka jäänee ikiajoiksi
selvitystä vaille. Teistä kai tuntuu uskomattomalta, mutta tosiasia
kuomiinkin on, että niin sanotut poikaihmiset ovat pyydystäneet
korentoja ja vain nautinnokseen, ei muusta syystä, ovat repineet näiltä
siivet ja jalat. Epäilettekö sitä?»
»Tietysti epäilen», sanoi Maija harmistuneena.
Surri kohautti kimaltelevia olkapäitään, hänen kasvonsa näyttivät
vanhoilta ja kokeneilta.
»Oi, jospa kerran voisi avoimesti asiasta puhua», sanoi hän murheesta
aivan kalpeana. »Minulla oli toivorikas veli, hieman kevytmielinen hän
tosin oli ja onnettomuudekseen hyvin utelias. Hän joutui erään pojan
käsiin, joka hänen huomaamattaan heitti pitkään keppiin kiinnitetyn
verkon hänen päälleen. Sanokaa itse, kuka osaisi ajatella semmoista.»
»Semmoista en olisi koskaan voinut ajatella», vastasi pikku Maija.
Sudenkorento katsahti häneen.
»Sitten sidottiin hänen ruumiinsa ympäri musta rihma siipien väliin,
joten hän voi hyvin lentää, mutta ei päässyt irti. Joka kerran, kun
veliparkani luuli saavuttaneensa vapautensa, tempasi poika mitä
raaimmalla tavalla hänet mainitun rihman avulla takaisin.»
Maija ravisteli päätään.
»Sitä ei oikein osaa kuvitellakaan», kuiskasi hän surullisena.
»Jos en jonakin päivänä tule tuota muistelleeksi, niin varmasti näen
siitä unta», jatkoi Surri. »Lopuksi veljeni kuoli.»
Ja sitten huoahti Surri syvään.
»Miten hän kuoli?» kysyi Maija syvästi osaa ottaen hänen suruunsa.
Surri ei voinut heti vastata, suuret kyynelet vierivät hänen silmistään
hitaasti poskia pitkin.
»Hän pantiin taskuun ja sitä ei kukaan kestä», nyyhkytti hän.
»Mikä semmoinen on?» kysyi Maija huolestuneena. Niin paljon uutta ja
ikävää samalla kerralla hän tuskin kykeni ymmärtämään.
»Tasku», selitti Surri, »on ihmisten ulommassa nahassa oleva
varastokammio. Mutta mitä muuta arvelette siellä vielä olleen?
Oi, missä kauheassa seurassa pitikään veliparkani vetää viimeisen
hengenvetonsa! Sitä ette milloinkaan voisi arvata!»
»En», sanoi Maija vavisten, »sitä en osaa... kenties hunajassa?»
»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena.
»Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä
siellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»
»Kauheata», kuiskasi Maija. »Mutta mitä on linkkuveitsi?»
»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole
hänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko
oli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi
jalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni
tuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:
»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se
katsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa.
Tämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä.
Veljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta
joutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui
kuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät
riitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.
»Mistä Te tiedätte kaiken tämän?» kysyi Maija kauhusta väristen.
»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä
ja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen
johtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa
makaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki
ja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani
ympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena
ja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten
siipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet
tammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat
saivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä
huusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen,
kohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa
kohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole
kai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää?
Kerrotte kai siitä toiste minulle'.»
»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut
iloinen.»
»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman
pettyneenä.
Maija kysyi, miten sammakon oli käynyt.
»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa
mukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että
lisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi
jalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa
samaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara
pian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»
»Sammakko parka!» sanoi pieni Maija.
»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette
sentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki
omat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»
»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä
kenenkään kärsivän.»
»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän
koulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun
täytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa
hyvin!»
Kuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat,
vaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien
jalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan
saakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli
tuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä
ja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin
kaikui laulu hänen korviinsa:
Aalto hiljaa väräjää,
Aurinkoa tervehtää
Aamun koittehessa.
Keinuu keltaulpukat,
Lumpeen kukat nuokkuvat
Valkohohtehessa.
Lämmin kesätuulonen
Kera kultasäteiden
Leikkii siivilläni.
Riemurinnoin laulelen:
Lyhyt, mutta suloinen
On mun elämäni.
»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen
ystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki
kesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin
siipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi
rantaa päin.
Neljäs luku.