Oli jo kirkas päivä, kun pieni Maija heräsi. Hänen oli hieman vilu
siellä suuren vihreän lehden alla, ja aluksi olivat hänen liikkeensä
hitaat ja kömpelöt. Hän piti kiinni lehtisuonesta ja räpytteli
ja lepatteli siipiään, jotta ne tulisivat joustaviksi ja pölystä
puhtaiksi. Sitten hän silitteli vaaleata karvaturkkiaan ja pyyhkäisi
suuret silmänsä kirkkaiksi. Varovasti hän asteli jonkun askeleen
eteenpäin, aina lehden reunalle saakka, ja katseli ympärilleen.
Ympäristön ihanuus ja aamuauringon loisto aivan häikäisivät hänet.
Lehdet loistivat hänen yläpuolellaan kuin vihreä kulta, ja siinä, missä
hän itse istui, oli vielä varjoisaa ja vilpoisaa.
Miten ihana onkaan maailma, ajatteli pieni mehiläinen.
Vähitellen muistuivat hänen mieleensä edellisen päivän tapahtumat,
kaikki vaarat ja ihanuudet, mitä hän oli nähnyt. Mutta hän pysyi
päätöksessään olla palaamatta mehiläispesään. Tosin rupesi sydän
omituisesti sykkimään, kun hän muisteli Kassandraa. Mutta olihan
sula mahdottomuus, että Kassandra vielä tapaisi hänet. Eikä hänestä
ollut lainkaan hauskaa lentää aina edestakaisin, kantaa hunajaa tai
valmistaa vahaa. Hän tahtoi olla onnellinen ja vapaa ja nauttia omalla
tavallaan elämästä. Tuli sitten mitä tuli, sen hän tahtoi kestää. Niin
kevytmielisesti Maija ajatteli, suureksi osaksi siitäkin syystä, ettei
hänellä ollut minkäänlaista käsitystä kaikesta siitä, mikä häntä odotti.
Jossain etäällä tuolla auringonpaisteessa hohti punaista. Maija näki
sen helottavan ja loistavan, ja salaperäinen kärsimättömyys valtasi
hänet. Hän huomasi samalla, että hänen oli nälkä. Silloin pyrähti hän
rohkeana kirkkaasti ja iloisesti suristen piilopaikastaan kuulakkaana
väräjävään ilmaan ja lämpimään päivänpaisteeseen. Hän lensi tyynesti
tuota punaista kukkaisvaloa kohti, joka näytti hänelle viittoilevan, ja
kun hän tuli sen lähelle, tunsi hän niin suloisen tuoksun tuulahduksen,
että melkein huumaantui ja vain vaivoin pääsi perille suureen,
punaiseen kukkaan saakka. Hän ponnahti sen ulommalle, kuperalle
terälehdelle ja piti siitä kiinni. Kun lehti tällöin hiukan heilahti,
pyörähti häntä vastaan välkkyvä hopeapallo, melkein yhtä suuri kuin
hän itse, läpikuultava ja kaikissa taivaankaaren väreissä vivahteleva.
Maija pelästyi kauheasti, vaikka tämän kylmän hopeapallon kauneus häntä
samalla ihastuttikin. Pallo pyöri edelleen, keikahti lehden reunan
ylitse, hypähti auringonpaisteeseen ja putosi ruohikkoon.
Maijalta pääsi hiljainen kauhun huuto, kun hän näki tuon kauniin
pallon alhaalla särkyvän tuhansiksi pikku helmiksi. Mutta ne loistivat
ruohikossa niin raikkaina, vierivät väräjävinä pisaroina pitkin korsia
maahan ja säkenöivät kuin timantit lampunvalossa. Maija ymmärsi, että
se oli ollut suuri kastehelmi, joka oli kosteana yönä muodostunut kukan
kupuun.
Kun hän taas kääntyi kukan kupuun päin, näki hän pienen kovakuoriaisen,
jolla oli ruskeat peitinsiivet ja musta rintakilpi, istuvan
teriön suulla. Se oli vähän pienempi kuin Maija itse, istui
levollisena paikallaan ja katseli häntä totisena mutta ei ollenkaan
epäystävällisesti.
Maija tervehti sitä kohteliaasti.
»Oliko tuo pallo Teidän?» kysyi hän. Ja kun kovakuoriainen ei
vastannut, lisäsi hän: »Olen pahoillani, että pudotin sen.»
»Kastepisaraako tarkoitatte?» kysyi kovakuoriainen hymyillen hieman
itsetietoisesti. »Sen vuoksi ei teidän tarvitse olla huolissanne.
Minä olen jo juonut, ja rouvani ei milloinkaan juo vettä, koska hänen
munuaisensa eivät siedä sitä. Mitä Te täältä tahdotte?»
»Mikä on tämä ihana kukka?» sanoi Maija vastaamatta hänen
kysymykseensä. »Olkaa hyvä ja sanokaa minulle sen nimi!»
Hän muisti Kassandran neuvon ja koetti olla niin kohtelias kuin suinkin
mahdollista.
Kovakuoriainen liikutteli karvatonta kiiltävää päätään selkäkilpeä
vasten. Se liike oli helppoa sille, ja kevyesti liukui pää edestakaisin.
»Taidatte ollakin oikein eilisen teiren poika?» kysäsi hän hymyillen
hiukan epäkohteliaasti Maijan tietämättömyydelle. Muutenkin oli hänen
käyttäytymistavassaan Maijan mielestä jotain epähienoa, mehiläiset
olivat sivistyneempiä ja osasivat käyttäytyä sievemmin. Mutta
hyväntahtoinen näytti tuo kovakuoriainen silti olevan, sillä nähtyään
Maijan joutuvan hämille ja hänen poskiensa punastuvan suhtautui hän
heti suopeammin hänen tietämättömyyteensä.
»Ruusu tämä on», sanoi hän, »joten sen siis nyt tiedätte. Me olemme
neljä päivää sitten tänne muuttaneet, ja on kukka menestynyt
hoidossamme vallan mainiosti. Olkaa hyvä ja tarkastelkaa lähemmin!»
Maija vitkasteli, mutta voitti epäröintinsä ja astui pari askelta.
Kovakuoriainen työnsi helakan lehden syrjään, ja he astelivat
rinnakkain kapeisiin saleihin, missä seinät olivat helakanpunaiset ja
hyvätuoksuiset ja missä vallitsi suloinen hämäryys.
»Teillähän on hurmaavan kaunista», sanoi Maija ihastuneena. »Ja tämä
tuoksu on suorastaan huumaavaa.»
Kovakuoriainen oli hyvillään siitä, että hänen asuntonsa miellytti
Maijaa.
»Täytyy tietää, missä asustaa», sanoi hän suopeasti myhäillen.
»Sanoohan vanha sananlasku: sano minulle, kenen kanssa seurustelet,
niin minä sanon, millainen sinä olet. Haluatteko kenties hieman
hunajaa?»
»Oi», huudahti Maija, »sehän maistuisi mainiolta.» Kovakuoriainen
nyökkäsi ja hävisi seinän taakse.
Maija katseli onnellisena ympärilleen. Hän silitteli poskellaan ja
käsillään ohuita, punahohtoisia väliverhoja, hengitti syvään suloista
tuoksua ja oli riemuissaan siitä, että oli joutunut näin kauniiseen
asuntoon. Eläminen on todellakin nautintoa, ajatteli hän, ja tämä
tämmöinen asunto on sentään toista kuin ne ummehtuneet ja täpötäydet
kerroshuoneet, missä me asumme ja aherramme. Jo tämä hiljaisuuskin on
ihanaa.
Silloin hän kuuli kovakuoriaisen seinän takana torailevan kovalla
äänellä. Vihaisena tämä siellä murisi, ja Maija oli kuulevinaan, miten
se otti jotakin olentoa niskasta kiinni ja työnsi kovakouraisesti
edellään. Siihen sekaantui myös toinen ääni, kimakka, huolestunut ja
harmistunut, ja Maija erotti seuraavat sanat:
»Tietysti Te uskallatte nyt, kun minä olen yksin, käydä käsiksi minuun.
Mutta saattepa nähdä, miten Teidän käy, kun tuon toverini tänne. Senkin
jätkä! No niin, minä menen nyt.»
Maija oli aivan kauhuissaan vieraan kimakasta äänestä, joka kaikui
terävänä ja häijynä. Hän kuuli vielä, miten joku poistui kiireesti.
Kovakuoriainen tuli takaisin ja viskasi pahatuulisena hänelle
hunajamöhkäleen.
»Hävytöntä», hän sanoi, »ei missään saa olla rauhassa tältä
roskaväeltä.»
»Kuka se oikein oli?» kysyi Maija suu täynnä hunajaa.
»Olkaa hyvä ja syökää ensin suunne tyhjäksi ja nielaskaa hunajanne»,
sanoi kovakuoriainen, »muuten ei ymmärrä, mitä Te sanotte.»
Maija totteli, mutta närkästynyt isäntä ei jättänyt hänelle aikaa
uuteen kysymykseen.
»Muurahainen se oli. Luulevatkohan ne sitten, että tässä säästetään
ja aherretaan joka tunti vain heitä varten. Ja sitten tunkeudutaan
säädyttömästi ja edes tervehtimättä toisen varastohuoneisiin.
Olen suutuksissani. Ellen tietäisi, että nämä eläimet ovat vailla
alkeellisimpiakin käyttäytymistapoja, en epäröisi hetkeäkään nimittää
heitä varkaiksi.» — Äkkiä hän malttoi mielensä ja kääntyi Maijaan päin:
»Suokaa anteeksi, etten ole huomannut esitellä itseäni. Nimeni on
Peppi, kuulun ruusukuoriaisten heimoon.»
»Minun nimeni on Maija», sanoi pieni mehiläinen arastellen, »on hauskaa
tehdä tuttavuutta.» Hän katseli tarkasti Peppi-kuoriaista. Tämä
kumarteli yhtämittaa ja levitti aina kumartaessaan tuntosarvensa kahden
pienen viuhkan tavoin. Se miellytti suuresti Maijaa.
»Teillä on ihmeen kauniit tuntosarvet», sanoi hän. »Suorastaan
suloiset...»
»No niin», myhäili Peppi mielissään, »sellaisina niitä pidetään.
Tahdotteko kenties nähdä ne selkäpuoleltakin?»
»Jos rohkenen sitä pyytää», sanoi Maija.
Kovakuoriainen taivutti viuhkamaiset tuntosarvensa sivulle ja antoi
auringonsäteen liukua niiden yli.
»Suuremmoista, eikö totta?» kysyi hän.
»En olisi luullut semmoisia olevan olemassakaan», vastasi Maija. »Omat
tuntosarveni ovat aivan mitättömät.»
»Kullakin on osansa», arveli Peppi. »Teillähän on kieltämättä kauniit
silmät, ja ruumiinne kultainen väri on varsin miellyttävä.»
Pieni Maija säteili onnesta. Kukaan ei ollut hänelle vielä sanonut,
että hänessäkin oli jotain kaunista. Hän aivan paisui elämänilosta ja
otti rivakasti vielä mesikokkareen.
»Erinomaista», sanoi hän.
»Olkaa hyvä ja ottakaa vielä», sanoi Peppi, vähän ällistyneenä
vieraansa ruuanhalusta, »se on ensisadon ruusuhunajaa. Täytyy kumminkin
olla varovainen, jottei pilaa vatsaansa. Tuolla on vielä kastetta, jos
Teitä ehkä janottaa.»
»Paljon kiitoksia!» sanoi Maija. »Mutta nyt minä lähtisin lentoon, jos
suvaitsette.»
Kovakuoriainen hymyili.
»Lentoon ja aina vaan lentoon», sanoi hän, »se on teidän mehiläisten
veressä. Minä en oikein ymmärrä sitä levotonta tapaa. Onhan paikallaan
pysymiselläkin hyvät puolensa, eikö totta?»
»Oi, minä lennän niin mielelläni», sanoi pieni Maija.
Kovakuoriainen avasi hänelle kohteliaasti väliverhon.
»Saatan Teidät ulos. Vien Teidät ulkolehdelle, josta voitte mukavasti
päästä lentoon.»
»Kiitoksia», sanoi Maija, »mutta kyllä minä voin lentää, mistä vaan
tahdon.»
»Siinä olette minua etevämpi», sanoi Peppi, »lenninsiipien
suoristeleminen on minulle aika vaivalloista.»
Hän puristi Maijan kättä ja työnsi viimeisen väliverhon syrjään.
»Oi ihanuutta, sinitaivas», riemuitsi Maija, »voikaa hyvin!»
»Näkemiin», sanoi Peppi ja jäi hetkeksi istumaan korkeimmalle
ruusunlehdelle katsellen pientä Maijaa, joka nopeasti ja
suoraviivaisesti lensi korkealle taivasta kohti kaltaiseen
päivänpaisteeseen ja raikkaaseen aamuilmaan.
Sitten hän huoahti hiljaa ja vetäytyi miettiväisenä vilpoisaan
ruusunteriöön takaisin. Hänestä tuntui lämpöiseltä, vaikka oli
vasta aamu. Hän hyräili suristen aamulauluaan, ja näin se kaikui
ruusunlehtien punaisessa hohteessa ja lämpimässä auringonpaisteessa:
Nurmi tuoksuu, päivä paistaa
Kultasäteet karkeloi.
Punaruusu hehkuin kukkii,
Pepin aamulaulu soi:
Kotia ei mulla missään
Enkä sitä kaipaakaan.
Mulle riittää, ruusullani
Kun vaan laulella mä saan.
Maailmaa en tunne, mutta
Miksi tuota surisin.
Pian kuihtuu punaruusu,
Silloin kuolen minäkin.
Ja ulkona helotti säteilevä kesäpäivä kukkivan maan yllä.
Kolmas luku.