Kun pieni Maija-mehiläinen heräsi eloon ja ryömi kennostaan esiin, oli
häntä auttamassa muuan vanhempi mehiläinen. Tämän nimi oli Kassandra,
ja hän oli mehiläispesässä hyvin arvossapidetty henkilö. Siellä oli
elämä tähän aikaan hyvin levotonta, sillä mehiläiskansan keskuudessa
oli syntynyt kapina, jota kuningatar ei kyennyt kukistamaan.
Ja nyt käyn kertomaan pienen Maijan ihmeellisistä seikkailuista. Kun
kokenut Kassandra kuivasi hänen suuret, kirkkaat silmänsä ja koetti
oikoa hänen hentoja siipiään, surisi suuri mehiläispesä uhkaavasti,
ja pikku Maijan mielestä oli siellä hyvin kuumaa. Hän huomautti siitä
toverilleen.
Kassandra katsoi huolestuneena ympärilleen, mutta mitään vastausta ei
hän Maijalle antanut. Hän kummasteli, että tämä lapsi jo näin aikaisin
rupesi lausumaan arvostelujaan. Mutta aivan totta oli, että kuumuus
ja tungos kävivät miltei sietämättömiksi. Maija näki mehiläisten
kiiruhtavan toinen toisensa perästä ohitseen, ja niin kova oli kiire,
että jotkut hapuilivat toisten ylitse tai pyöriskelivät sekavaksi
keräksi kasautuneina.
Kerran sattui kuningatar heidän lähettyvilleen. Kassandra ja Maija
tulivat syrjään tuupituiksi, mutta muuan kuhnuri, ystävällinen ja
hienonnäköinen mehiläisherra, tuli heidän avukseen. Hän nyökkäsi
Maijalle ja siveli kiiltävän karvaista rintaansa hieman hermostuneesti
etujalallaan, jota mehiläiset käyttävät käsivartena ja kätenä.
»Kohta se onnettomuus tapahtuu», sanoi hän Kassandralle. »Kapinalliset
hylkäävät kaupungin. Niillä on jo uusi kuningatarkin valittuna.»
Kassandra ei piitannut kuhnuriherrasta yhtään mitään. Ei hän ollut
tätä edes kiittänyt avunannosta, ja Maija huomasi selvästi, että
vanha neiti oli suorastaan epäystävällinen nuorelle herralle. Hän ei
sentään uskaltanut kysyä asiasta suoraan. Uusia vaikutelmia tuli toinen
toisensa perästä niin nopeasti, että hänen päänsä oli mennä pyörälle.
Pesän kuumeinen kiihko tarttui häneenkin, ja hän rupesi surisemaan
hiljaisella, mutta kirkkaalla äänellä.
»Mitä pälkähtää päähäsi?» tokasi Kassandra. »Eikö täällä mielestäsi jo
ole kyllin hälinää?»
Maija vaikeni heti ja katsoi kysyvästi kokeneempaan ystäväänsä.
»Tule tänne», sanoi tämä Maijalle, »koetetaan täällä hieman rauhoittua!»
Hän veti Maijaa tämän kauniista kiiltävästä siivestä, joka oli vielä
aivan pehmeä ja uusi ja ihmeen läpinäkyvä, hiljaiseen nurkkaan, missä
hunajakennot olivat täpötäynnä mettä.
Maija jäi seisomaan pitäen kiinni hunajakennon laidasta.
»Täällä tuoksuu ihmeen hyvälle», sanoi hän Kassandralle.
Vanha neiti hermostui taas:
»Sinun täytyy oppia odottamaan», sanoi hän. »Kuulehan, lapsi, minä olen
tänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut
heille ensimäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin
nokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne.»
Maija punastui, työnsi kätensä molemmat hennot sormet suuhunsa ja
kysyi: »Mitä se oikein merkitsee — poikkeuksellinen luonne?»
»No, mutta tämä on vallan sopimatonta», huudahti Kassandra, tarkoittaen
pienen mehiläisen kädenliikettä, mutta hänen kysymykseensä hän ei
huolinut vastata. »Ota nyt vaarin kaikesta, mitä sulle sanon, sillä
minulla on sinua varten käytettävänä vain lyhyt aika. Koteloista on
tullut taas uusia nuoria mehiläisiä, ja Turka, ainoa apulainen, mikä
minulla tässä kerroksessa on, on jo ylenmäärin työstä rasittunut ja
valittanut näinä päivinä tunteneensa korviensa suhisevan. Istu tähän!»
Maija totteli ja katsoi suurin, ruskein silmin opettajattareensa.
»Ensimäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea», sanoi
Kassandra huoaten, »on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee
ja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää.
Sen valtiojärjestyksen mukaan, minkä me ammoisista ajoista olemme
oikeaksi tunnustaneet ja mikä rikkoontumatta on säilynyt, on tämä
valtion menestyksen ensimäinen peruslaki. Huomenna saat lentää ulos.
Vanhempi ja kokeneempi toveri saa sinua seurata. Ensin saat lentää vain
lyhyitä matkoja ja on sinun otettava tarkoin vaarin kaikista esineistä,
joiden ohi lennät, jotta aina osaisit kotiin. Seuraajasi näyttää
sinulle sadoittain kukkia, joissa on mitä parasta mettä. Ne täytyy
sinun oppia ulkoa, siitä vaivasta ei säästy ainoakaan mehiläinen.
Ensimäiset kukkasi ovat kanervankukka ja lehmuksenkukka ja ne voit heti
painaa muistiisi. Lausuppas ne nimet uudestaan!»
»En minä osaa», sanoi pieni Maija, »se on hirveän vaikeata. Mutta
saanhan minä ne myöhemmin nähdä.»
Vanha Kassandra katsoi Maijaan silmät pystyssä ja päätään pudistellen.
»Huonosti sinun vielä käy», huokasi hän, »sen kyllä jo huomaan.»
»Pitääkö minun sitten tuonnempana kaiket päivät kerätä mettä?» kysyi
pikku Maija.
Kassandra huokasi syvään ja katseli pientä mehiläistä hetkisen vakavana
ja surullisena. Hän näytti muistelevan omaa elämäänsä, joka alusta
alkaen oli ollut pelkkää työtä ja puuhaa. Ja sitten hän katsoi hellästi
Maijaan ja lausui lempeästi:
»Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat,
viheriät puut ja kukkaisat niityt, hopeiset järvet ja lirisevät,
välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin,
korkeimman ja täydellisimmän, mitä luonto on synnyttänyt. Kaiken
tämän ihanuuden keskellä eläessäsi muuttuu työ sinulle iloksi. Katso,
sydänkäpyseni, kaikki tämä on edessäsi, sinulla on täysi syy olla
onnellinen.»
»Hyvä», sanoi pieni Maija, »sitäpä juuri tahdonkin.»
Kassandra hymyili lempeästi. Hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui,
mutta yhtäkkiä oli hän tuntenut vallan erikoista hellyyttä pientä
Maijaa kohtaan. Semmoista hän ei muistanut koskaan ennen tunteneensa
ketään nuorta mehiläistä kohtaan. Ja siitäpä taisi johtuakin, että hän
puhui ja kertoi pikku Maijalle paljon enemmän kuin mitä mehiläiset
tavallisesti elämänsä ensimäisenä päivänä saavat kuulla. Hän antoi
tälle kaikenmoisia neuvoja, varoitti häntä pahan maailman vaaroista ja
luetteli hänelle mehiläiskansan pahimmat viholliset. Ja lopuksi hän
puhui kauan ihmisestä ja herätti hänen sydämessään ensimäisen rakkauden
ihmiseen ja palavan halun tulla hänet tuntemaan.
»Ole kohtelias ja ystävällinen kaikille hyönteisille, jotka tapaat»,
sanoi hän lopuksi, »silloin saat niiltä oppia enemmän kuin mitä minä
voin tänään sinulle kertoa, mutta varo herhiläisiä ja ampiaisia.
Herhiläiset ovat pahimpia ja vaarallisimpia vihollisiamme, ja ampiaiset
ovat hyödytöntä rosvojoukkiota, jolla ei ole kotia eikä uskontoa. Me
olemme voimakkaampia ja mahtavampia kuin he, mutta he varastavat ja
murhaavat kaikkialla, missä vain voivat. Sinä voit käyttää pistintäsi
kaikkia hyönteisiä vastaan puolustaessasi itseäsi tai tahtoessasi
herättää arvonantoa, mutta jos pistät lämminveristä eläintä tai
itse ihmistä, täytyy sinun kuolla, sillä pistimesi jää silloin
vihamiehesi ihoon ja katkee tyvestä. Pistä siis sellaista olentoa vain
äärimmäisessä hädässä, mutta tee se silloin rohkeasti ja kuolemaa
kammoamatta, sillä sen kunnioituksen ja arvon, mitä me mehiläiset
kaikkialla nautimme, me olemme hankkineet juuri rohkeudellamme ja
viisaudellamme. Ja voi nyt hyvin, pikku Maija, tule onnelliseksi
maailmassa ja pysy kansallesi ja kuningattarellesi uskollisena!»
Pieni mehiläinen nyökkäsi päätään ja vastasi vanhan opettajansa
suuteloon ja syleilyyn. Rinnassa salainen ilo ja kiihtymys hän paneutui
levolle, mutta voi tuskin jännitykseltään nukkua, sillä olihan hän
huomispäivänä tuleva tuntemaan suuren maailman, auringon, taivaan ja
kukat.
* * * * *
Sillävälin oli mehiläiskaupunkiin palautunut rauhallisuus. Suuri osa
nuorista mehiläisistä oli jättänyt vanhan valtionsa perustaakseen
uuden. Kauan kuului suuren parven surina auringonpaisteessa. Lähdön
syynä ei ollut röyhkeys eikä minkäänlainen pahansuopeus kuningatarta
kohtaan, vaan kansa oli siinä määrin lisääntynyt, etteivät kaikki
enää mahtuneet kaupunkiin eikä siihen voitu sijoittaa niin paljon
hunaja-astioita, että kaikki olisivat saaneet talvisen tarpeensa
tyydytetyksi. Sillä suuri osa kesällä kootusta hunajasta täytyi
luovuttaa ihmiselle. Se oli vanha valtiosopimus, hunajan vuoksihan
ihminen huolehti kaupungin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta sekä
antoi suojaa talven pakkasia vastaan.
Toisena aamuna kuuli Maija asuinkerroksessaan reippaan äänen:
»Aurinko on noussut!»
Heti hän ponnahti pystyyn ja liittyi erään medenkantajan seuraan.
»Hyvä», sanoi tämä ystävällisesti, »sinä saat lentää kanssani.»
Portilla pysähdyttivät vartijat heidät. Siinä oli oikein tungos. Muuan
ovenvartija sanoi Maijalle valtion tunnussanan, joka vaaditaan joka
ainoalta kaupunkiin pyrkivältä mehiläiseltä.
»Paina se muistiisi», sanoi hän, »ja onnea ensimäiselle matkallesi!»
Kun pieni mehiläinen sitten astui portin edustalle, täytyi hänen sulkea
silmänsä vastaanvirtaavan valotulvan johdosta. Siinä loisti kultaa ja
viheriää, niin sanomattoman runsasta ja lämmintä ja hehkuvaa, että
autuudesta ymmällä ollen ei hän tiennyt mitä sanoa tai tehdä.
»Tämähän on todella suuremmoista», sanoi hän vihdoin toverilleen.
»Tuonneko lennetään?»
»Sinne suoraan», sanoi toinen.
Silloin kohotti pieni Maija päänsä, liikutti uusia kauniita siipiään
ja huomasi äkkiä, että se lentolauta, jolla hän oli istunut, näytti
painuvan alaspäin. Ja samalla tuntui hänestä kuin liukuisi hänen allaan
oleva maa taaksepäin ja kuin hänen edessään olevat suuret vihreät puut
tulisivat häntä kohti.
Hänen sydämensä riemuitsi, hänen silmänsä säteilivät.
»Minä lennän», hän huusi. »Eihän tämä, mitä nyt teen, voi muuta olla
kuin lentämistä. Mutta tämähän on vallan suuremmoista!»
»Niin, sinä lennät», sanoi medenkantaja, jolla oli täysi työ pysyä
Maijan rinnalla. »Nuo tuolla ovat lehmuksia, joiden luo lennämme.
Sieltä voit painaa muistiisi kaupunkimme aseman. Mutta sinä lennät
tosiaankin nopeasti, Maija.»
»Kyllin nopeasti ei voi koskaan lentää», sanoi Maija. »Oi miten hyvälle
tuoksuu auringonpaiste.»
»Ei auringonpaiste tuoksu», sanoi medenkantaja, joka oli hieman
hengästynyt, »kukat ne tuoksuvat. Mutta lennä nyt hitaammin, muuten
minä jään jälelle, etkä sinä tällä tavalla lentäen voi painaa seutua
mieleesi paluumatkaa varten.»
Mutta pieni Maija ei enää kuullut mitään. Hän oli aivan huumautunut
ilosta, auringosta ja olemassaolon onnesta. Hänestä tuntui kuin
liitäisi hän nuolen nopeudella viheriässä valomeressä kohti yhä
suurenevaa ihanuutta. Kirjavat kukat näyttivät kutsuvan häntä luokseen,
autereinen etäisyys houkutteli häntä puoleensa, ja sininen taivas
kaartui ylhäällä ikäänkuin siunaten hänen riemuisata nuoruudenlentoaan.
Näin kaunista ei ole enää milloinkaan kuin tänään on, ajatteli hän. En
voi palata, en voi muuta ajatella kuin aurinkoa.
Hänen alapuolellaan vaihtuivat kirjavat kuvat, rauhallinen maisema
levittäytyi ikäänkuin hitaasti liukuen valossa hänen alapuolellaan.
Koko aurinko mahtaa olla kultaa, ajatteli pieni mehiläinen.
Tultuaan suuren puutarhan kohdalle, joka näytti lepäävän
kirsikkapuiden, orapihlajain ja seljapensasten kukkaispilvessä,
laskeutui hän lopen uupuneena alas. Hän tuli punaiseen tulpanimaahan,
tarttui erääseen suureen kukkaan, tarrautui kiinni sen seinään,
hengitti syvään ja hurmautuneena ja näki kukan laidalla vivahdellen
leikkivien valojuovien yläpuolella säteilevän sinisen taivaan.
»Oi, tuhatkertaisesti kauniimpi on avara maailma», huudahti hän, »kuin
hämärä mehiläiskaupunki. Milloinkaan en palaa sinne takaisin mettä
keräämään ja vahaa valmistamaan, en milloinkaan, en. Tahdon nähdä ja
oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten
kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja
ihmeitä. Vaaroja en pelkää, olenhan voimakas ja rohkea ja onhan minulla
pistimeni!»
Hän hymyili uhkarohkeana ja iloisena ja otti syvän siemauksen mettä
tulpanin kukasta.
Suuremmoista, ajatteli hän. Elämä on tosiaankin ihanaa.
Mutta jospa pikku Maija olisi aavistanut, miten monet vaarat häntä
odottivat, niin varmasti hän olisi enemmän harkinnut asemaansa.
Mutta hän ei aavistanut mitään ja pysyi päätöksessään. Pian voitti
väsymys, ja hän nukahti. Kun hän heräsi, oli aurinko laskenut, ja
maa oli verhoutunut hämärään. Hieman hänen sydämensä pampahteli, ja
hitaasti hän kömpi pois kukasta, joka juuri sulkeutui yön ajaksi.
Hän piilottautui erään vanhan puun latvukseen suuren lehden alle ja
nukkuessaan hän ajatteli turvallisena:
»Enpähän vaan menetäkään rohkeuttani kohta alussa. Aurinko nousee taas,
se on varmaa, Kassandra on sen sanonut. Nukutaan nyt vaan kaikessa
rauhassa.»
Toinen luku.