IV

Eräästä kirjeestä rouva Stillmannille. Päivätty ainoastaan "tiistaina".

... Fetlock Jones suljettiin asumattomaan hirsihuoneeseen ja jätettiin

sinne odottamaan kuulustelua. Konstapeli Harris hankki hänelle sinne

parin päivän ruokatarpeet, kehotti häntä käyttäytymään taitavasti ja

lupasi pistäytyä katsomassa, kun ruokavarat loppuvat.

Seuraavana aamuna seurasimme, me muutamat miehet, Hillyeriä ja autoimme

häntä hautaamaan sukulaistaan, tuota varsin vähän surtua Buckneria, ja

minäkin kannoin yhdestä liinasta. Juuri kun olimme lopettaneet tämän

toimen, saapui siihen ryysyinen ja surullisen näköinen muukalainen,

joka kantoi vanhaa käsilaukkua; hän mennä nilkutti ohi pää kumarassa ja

minä tunsin sen hajun, jota olin ajanut takaa ympäri maapallon. Se oli

kuin paratiisin hajua sammuvalle toivolleni.

Tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan ja laskin varovasti käteni hänen

olkapäälleen. Silloin hän lyyhistyi alas maahan, niinkuin salaman

satuttamana, ja kun toverit juosten tulivat siihen ääreen, oikasihe

hän suoraksi, ojensi rukoillen kätensä minua kohti ja pyysi vapisevin

leuvoin, etten häntä enää vainoisi.

"Te olette ajaneet minua takaa halki koko maailman, Sherlock Holmes,

mutta Jumala tietää, etten koskaan ole kellekään ihmiselle mitään pahaa

tehnyt."

Hänen hurjat, säkenöivät silmänsä osottivat heti, että hän oli

mielipuoli. Se oli minun työtäni, äiti! Sanoma sinun kuolemastasi voi

ehkä joskus tehdä minut yhtä onnettomaksi, kuin miksi itseni tunsin

tuona aamuna, mutta mikään muu ei voi minua niin onnettomaksi saada.

Toverini nostivat hänet pystyyn, kokoontuivat hänen ympärilleen,

kaikki sääliväisinä ja kaikki häntä liikuttavalla ystävyydellä

puhutellen: "Hei, reipastukaa nyt elkääkä olko huolissanne, teidän

ympärillänne on vain ystäviä." He lupasivat ottaa hänet joukkoonsa ja

puolustaa häntä ja hirttää jokaisen, joka yrittänee häntä ahdistaa.

Nämä raa'at kaivostyömiehet ovat hellät kuin äidit, kun paistattaa

heidän sydäntensä päivänpuolta, mutta he ovat kuin häijyt ja ilkeät

lapset, jos toinen puoli joutuu esiin. He tekivät kaiken ajateltavansa

lohduttaakseen häntä, mutta ei mikään auttanut, ennenkuin Ferguson,

joka on liukas mies, virkkoi:

"Jos te vain pelkäätte Sherlock Holmes'ia, niin ei teidän tosiaankaan

enää tarvitse olla levoton."

"Miten niin?" kysyi mielipuoli kiihkeästi.

"Koska hän nyt taasen on kuollut."

"Kuollut! Kuollut! Oi, elkää ivailko minunlaista kurjaa raukkaa. Onko

hän kuollut? Kunnianne kautta..., puhuuko hän totta, pojat?"

"Puhuu, se on niin totta kuin että te siinä seisotte!" virkkoi Ham

Sandwich, ja kaikki yhtyivät siihen vakuutukseen.

"Hänet hirtettiin San Bernardinossa viime viikolla", lisäsi Ferguson

suurella varmuudella, "juuri kun hän oli teitä hakemassa. He luulivat

häntä aivan toiseksi mieheksi. Nyt he ovat hyvin pahoillaan, mutta se

seikka ei ole enää autettavissa."

"He ovat jo ryhtyneet pystyttämään hänelle muistopatsaan", virkkoi Ham

Sandwich ja oli aivan sen näköinen, kuin jos hän olisi yksi keräyksen

alkuunpanijoita.

"James Valker huoahti syvään -- se oli selvästi helpotuksen huoahdus

-- eikä virkkanut mitään. Mutta hurja piirre hänen silmistään lientyi

vähitellen, hänen kasvonsa ilmeisesti kirkastuivat ja niiden ääretön

jännitys laukesi laukenemistaan. Me menimme kaikki minun asunnolleni

ja pojat laittoivat hänelle parhaan päivällisen, mikä siinä kylässä

voitiin aikaansaada. Sillävälin puimme, Hillyer ja minä, hänet

uusiin vaatteisiimme kiirestä kantapäähän asti ja hänestä tuli pian

hieno, vanha herra. 'Vanha' on todellakin oikea sana, ja sehän tässä

surullisinta onkin: hän on vanha, selkä on kumarassa, tukka on

harmahtava ja surun ja hädän merkkejä näkyy hänen kasvoissaan, eikä

hän kumminkaan vielä ole kuin parhaissa vuosissaan. Hänen syödessään

me tupakoitiin ja kun hän oli lopettanut, sai hän vihdoin puhelahjansa

takaisin ja hän kertoi omasta alotteestaan meille tarinansa. En voi

sitä kertoa hänen omilla sanoillaan, vaan koetanpa matkia niitä niin

paljo kuin suinkin."

_"Väärän" miehen tarina_.

Näin se tapahtui: Minä olin Denverissä. Olin ollut siellä jo monta

vuotta, väliin muistan montako, väliin en... mutta se on yhdentekevää.

Äkkiä sain kehotuksen matkustamaan tieheni, muuten minua uhattiin

syyttää kamalasta rikoksesta, joka oli tehty kauan aikaa, monta vuotta

sitten jossakin idässä. Minä tiesin tuon rikoksen, mutta sen tekijä en

ollut; sen oli tehnyt eräs orpanani, jolla oli sama nimi kuin minulla.

Mitä piti minun tehdä? Olin ihan pyörällä kauhusta enkä tiennyt mikä

olisi parasta. Eikä ollut minulla paljo miettimisaikaakaan, joku

ainoa päivä vain. Tiesin, että olin hukassa, jos minua julkisesti

syytettäisiin moisen rikoksen tekijäksi; minut lynkattaisiin eikä

kukaan uskoisi mitä minä sanoisin. Niin on aina lynkkausten laita;

kun sitten päästään selville, että erehdys on tapahtunut, ollaan

pahoillaan, vaan silloin se on liian myöhäistä, -- aivan kuin Holmes'in

asiassa. Päätin senvuoksi myödä omaisuuteni ja hankkia matkarahoja

ja matkustaa tieheni, kunnes myrsky olisi ohi, niin että pääsisin

palaamaan takaisin kaivoshommiini. Lähdin sieltä yöllä ja matkustin

kauas muutamaan vuoriseutuun ja elin siellä valepuvussa ja väärällä

nimellä.

Siellä kiusausin yhä enemmän ja kävin raskasmieliseksi; olin

kuulevinani ääniä ja näkevinäni henkiä enkä voinut mitään asiata

ajatella selvällä, kirkkaalla järjellä, vaan kävin sekavaksi ja

hermostuneeksi; mihin ryhdyinkin, täytyi minun siitä luopua, sillä

päätäni kivisti. Tuo tilani yhä huononemistaan huononi, ilmestyi yhä

enemmän henkiä ja ääniä. Ne hyörivät alinomaa ympärilläni; aluksi vain

öiseen aikaan, sitten jo päivilläkin. Ne kuiskivat alinomaa vuoteeni

ympärillä ja kutoivat juonia minun varalleni; menetin uneni ja väsyin

kokonaan, sillä en koskaan saanut oikeaa lepoa.

Ja sitten tuli se pahin. Eräänä yönä kuiskaajat sanoivat: "Mehän emme

pääse päkähtämään, emme löydä häntä, emme voi osottaa häntä kansalle."

Ne huokasivat. Mutta yksi virkkoi: "Tuottakaamme tänne Sherlock Holmes,

hän ehtii tänne kahdessatoista päivässä."

Siihen kaikki suostuivat, he kuiskivat ja suunnittelivat

mielihyvissään. Mutta minulta sydän murtui, sillä siitä miehestä olin

lukenut ja tiesin mitä se merkitsee, jos tämä mies rupee jotakin

jälestä ajamaan -- tämä luonnottoman tarkkanäköinen ja tarmokas mies.

Henget lähtivät Holmes'ia hakemaan ja minä nousin keskellä yötä ja

pakenin; enkä ottanut muuta mukaani kun käsilaukkuni, jossa rahani

olivat, -- 30,000 dollaria; kaksi kolmattaosaa niistä on vielä

laukussani. Neljäkymmentä päivää kului, ennenkuin tuo mies ehti

kintereilleni. Tuskin ennätin häntä pakoon. Vanhan tavan mukaan oli

hän kirjoittanut oikean nimensä hotellikirjaan, mutta hän oli sitten

raappinut sen pois ja kirjoittanut "Dagget Barclay" sijaan. Mutta pelko

opettaa tarkkanäköiseksi ja minä luin tuon oikean, raaputetun nimen

toisen alta ja pakenin kuin säikähtynyt kauris.

Hän on ajanut minua takaa kolme ja puoli vuotta yli koko maailman --

Tyyneen meren valtioista Itä-Aasiaan, Intiaan -- kaikkiin ajateltaviin

maihin. Sitten takasin Meksikoon ja taas Kaliforniaan, eikä hän

suonut minulle koskaan rauhaa. Mutta tuo hotellikirjassa oleva nimi

pelasti minut aina ja siksi nyt vielä kipeneen elän. Mutta minä olen

niin väsynyt! Hän on katkeroittanut elämäni, mutta vakuutan teille

kunniasanallani, etten ole koskaan tehnyt hänelle enkä kenellekään

muullekaan mitään vääryyttä. -- --

* * * * *

Siihen loppui hänen tarinansa. Se pani toverieni veret kauhuksiin, sen

voitte uskoa. Mitä minuun tulee..., jokainen sana poltti reijän minuun

niin se sattui kipeästi.

Me päätimme, että tuo vanha mies asuisi meidän luonamme ja että hän

olisi minun ja Hillyerin vieras. Minä säilytän tietysti salaisuuteni.

Mutta kohta kun hän on hiukan levännyt ja päässyt lihottumaan, otan

hänet mukaani Denveriin ja annan hänelle entisen asemansa takaisin.

Pojat pusersivat ukon kättä kaivosmiesten toverillisella

ruuvvipenkkitavalla ja hajaantuivat sitten kertomaan tuota uutista.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa kutsuivat Ferguson ja Ham Sandwich

meidät kaikessa hiljaisuudessa puheilleen ja kertoivat:

"Juttu siitä, miten vierasta vanhusta on kohdeltu, on levinnyt yli

kylän ja kaikki ovat jalkeilla. He kokoontuvat joka taholta ja aikovat

lynkata professorin. Konstapeli Harris on äärettömän levoton ja hän on

telefoonilla kutsunut sheriffin (piiripäällikön) tänne. Tulkaa!"

Me hyökkäsimme ulos. Toisista sai se juttu tuntua miltä tuntui, minä

vain toivoin sydämmeni pohjasta, että sheriffi joutuisi ajoissa

perille. Sillä minulla ei ollut halua nähdä Sherlock Holmes'in

hirtettynä minun tekemäni erehdyksen vuoksi, senhän voit ymmärtää. Olin

kuullut sheriffistä yhtä ja toista, mutta varmuuden vuoksi kysäsin:

"Voiko hän hillitä hurjistuneen väkijoukon?"

"Niin _hänkö?_ -- Voiko Jack Fairfax hillitä väkijoukon? Ei, nyt

minua naurattaa. Entinen desperado, jolla on yhdeksäntoista päänahkaa

vyössään! Hänkö -- kysyppäs sitä?"

Rientäessämme kylätietä pitkin kuulimme etäisiä huutoja aamun

hiljaisuudessa ja ne kasvoivat kasvamistaan, meidän askeleitamme

kiirehtiessämme. Kajahti kirkumisia, yhä voimakkaampia, yhä lähempää,

ja vihdoin, kun me saavuimme siihen ihmisjoukkoon, joka seisoi

ravintolan edessä, oli melu aivan huumaava. Muutamat raa'at miehet

Dalyn Gorge'sta pitivät Holmes'ia kauluksesta kiinni ja hän näytti

olevan heistä kaikista tyynein. Pilkallinen hymy notkisti hänen

huuliaan ja jos hänen rinnassaan oli jotakin kuolemanpelkoa, hallitsi

hän sen rautaisella tahdollaan, eikä sitä näyttänyt.

"Nyt äänestämään, pojat!" huusi eräs Dalyn miehistä, Shadbelly Higgins.

"Sanokaa pian, onko hän hirtettävä vaiko ammuttava?"

"Ei kumpastakaan", huudahti yksi hänen tovereistaan. "Hän olisi silloin

viikon perästä taas hengissä. Polttaminen on ainoa mikä _häneen_

pystyy."

Läheisten kylien työmiehet päästelivät hyväksyviä huudahduksia,

tunkeusivat vangin luo ja piirittivät hänet ahtaalle. "Tulta, tulta,

niin, tuli on oikea keino!" He raahasivat hänet jo erään patsaan luo,

johon hevosia tavallisesti sidottiin, asettivat hänet selin siihen,

sitoivat lujasti kiinni ja pinoivat halkoja ja lastuja yltympäri,

vyötäisten korkeudelle asti. Vielä ei värähtänyt lihaskaan sidotun

tarmokkaissa kasvoissa, vielä oli pilkallinen hymy hänen huulillaan.

"Tulitikkuja! antakaa tulitikkuja!"

Shadbelly repäsi tulta, piti kättään edessä, kumartui alas ja rupesi

lastua sytyttämään. Syvä äänettömyys vallitsi ihmisjoukossa. Lastu

syttyi ja paloi pienellä liekillä pari silmänräpäystä. Olin kuulevinani

etäistä kavionkopsetta -- sitä kuului jo lähempää, yhä selvempään,

mutta tulentekoon kiintynyt ihmisjoukko ei näyttänyt sitä huomanneen.

Tulitikku sammui. Mies sytytti uuden, kumartui alas ja taas näkyi

tulen liekki; nyt se oikein syttyikin ja rupesi levenemään lastukossa,

-- miehistä jo yksi ja toinen käänsi kasvonsa pois. Sytyttäjä seisoi

palanut tikuntynkä kädessään ja katseli työtään. Kavion kopse kuului

nyt muutaman kallion takaa ja nyt ne askeleet jo kohisten lähenivät

meitä. Melkein samassa tuokiossa kuului huuto:

"Sheriffi!"

Hän karautti suoraan miesjoukkoon ja hänen hevosensa nousi

takajaloilleen.

"Tieltä pois, maantierosvot!" huusi tulija.

Kaikki tottelivat, kaikki, paitsi johtaja. Tämä seisoi paikoillaan ja

tapaili revolveriaan. Sheriffi tähtäsi häneen ja sanoi:

"Käsi alas, sinä leikkivoro. Potki alas halkopino. Laske muukalainen

irti!"

Mies totteli. Sitten piti sheriffi puheen; hän istui notkeasti hevosen

seljässä eikä hänen sanansa olleet ensinkään säkenöiviä, päinvastoin

lausui hän ne maltillisesti ja harkinnan mukaan ja äänellä, joka

soveltui sisältöön ja vaikutti uppiniskaisimpiinkin.

"Tepä olette kaunista joukkoa. Ihan sopivaa joukkokuntaa tuon veijarin

-- Shadbelly Higginsin -- johdettaviksi, tuon suupaltun, revon, joka

selkäpuolelta ihmisiä ampuu ja sanoo itseään desperadoksi. Tiedättekö

mitä joukkoa enin halveksin: roistoväkeä, joka yrittää lynkkaamaan;

en ole koskaan sellaisessa joukossa nähnyt yhtään miestä. Heitä

täytyy aina olla sata miestä, ennenkuin he uskaltavat käydä jonkun

sairaan räätärin kimppuun. Siihen joukkoon kuuluu vain pelkureita ja

samoin koko siihen yhteiskuntaan, josta se on lähtösin, ja useimmissa

tapauksissa on sheriffikin pelkuri." Hän vaikeni -- nähtävästi

käännelläkseen tätä viimeistä ajatustaan kielellään ja koettaakseen,

miltä se maistui -- ja sitten hän jatkoi: "Sheriffi, joka antaa

roistoväen riistää käsistään vangin, on kelvottomin raukka. Tilasto

osottaa, että 182 sellaista sheriffiä viime vuonna otti Amerikan

valtiolta vastaan syntirahoja palkakseen. Jos sitä menoa kestää,

saadaan pian uusi tauti lääkärikirjoihin -- _sheriffitauti_!"-- Tämä

lause maistoi hänestä itsestä hyvältä, sen jokainen huomasi. "Ihmiset

pian sanovat: Taasko sheriffitauti, -- tuo vanha juttu! Ja sittenkin,

kuinka Herran nimessä voidaan ymmärtää täyskasvanutta ihmistä, joka

pelkää roistojoukkoa, joka lynkkaa."

Hän loi silmäyksen vankiin ja sanoi: "Muukalainen, kuka olette, mitä

olette tehnyt?"

"Nimeni on Sherlock Holmes enkä ole tehnyt mitään."

Oli merkillistä, minkä vaikutuksen tämä nimi teki sheriffiin, vaikka

hänen kyllä jo tullessaan täytyi tietää, mistä oli kysymys. Hän piti

innostuneen puheen, sanoi että on häpeä koko maalle, että mies, jonka

ihmeelliset teot ovat täyttäneet koko maailman maineellaan ja joka

niiden ja miellyttäväin kirjallisten taipumustensa kautta on voittanut

jokaisen lukijan sydämmen, on Yhdysvaltain lipun suojassa joutunut

kärsimään tällaisen loukkauksen. Hän pyysi anteeksi koko kansan nimessä

ja teki erittäin hienon kumarruksen Holmes'ille, käskien konstapeli

Harrisin saattaa hänet asuntoonsa ja persoonallisesti vastata, jos

hänelle jotakin tapahtuu. Sitten kääntyi hän väkijoukon puoleen ja

puhui:

"Kas niin, nyt lymytkää luoliinne, te tyhjäntoimittajat!" Ja kaikki

lähtivätkin kotiinsa päin. Sitten hän virkkoi: "Sinä Shadbelly seuraa

minua, sinut hoidan itse. Ei, pidä puuropyssysi selässäsi; jos elän sen

päivän, että pelkään sinua, vaikka takanani pyssy kädessä kuljet, --

silloin voin minä yhtyä noiden toisten 182 seuraan." Ja hän ratsasti

sivutielle ja Shadbelly seurasi häntä.

Kun me palasimme majaamme aamiaisen aikaan, oli meitä vastassa uutinen,

että Fetlock Jones oli yöllä paennut vankilastaan ja kadonnut. Sitä ei

kukaan sureskellut. Hänen enonsa lähteköön hakemaan häntä, jos hänellä

siihen on halua, meihin kyläläisiin se ei kuulu.

V

Kymmentä päivää myöhemmin.

"James Valker" on aika hyvissä voimissa nykyjään ja mieleltäänkin on

hän reipastunut. Huomisaamuna lähden hänen kanssaan Denveriin.

_Seuraavana iltana. Lyhyt kortti, pantu postiin eräältä asemalla matkan

varrelta_.

Kun lähdimme tänä aamuna kuiskasi Hillyer minulle: "Pidä salassa

Valkerilta niin kauan kuin sopivaksi näet seuraava seikka, ettei se

häntä tee levottomaksi eikä hidasta hänen parantumistaan: Tuo vanha

rikos, josta hän kertoi, on todellakin kerran tehty, -- sen teki hänen

orpanansa, kuten hän mainitsikin. _Me kohtasimme todellisen rikollisen

toissa päivänä_ -- onnettomimman ihmisen, joka on tällä vuosisadalla

elänyt -- Flint Bucknerin. Hänen oikea nimensä oli Jacob Fuller."

Siis, äitini..., minun avullani, joka olin surevana läsnä, vaikka en

sitä tiennyt, pääsi sinun miehesi ja minun isäni hautaan. Levätköön hän

rauhassa.

Kullankaivaja kertoo.

Viisineljättä vuotta sitten olin hakemassa kultaa Stanislaus-piirissä,

tallustelin siellä päivät pitkät kuokka ja huuhtomamalja mukanani,

huuhtelin rantahiekkaa hiukan sieltä ja täältä ja odotin aina löytäväni

hyvän löytökäisen; mutta minua ei vedellyt koskaan. Se oli kaunis

seutu, metsäinen, tuoksuva, ihana; siellä oli aikoinaan ollut tiheä

asutus, mutta se asutus oli hävinnyt ja tämä lumoava paratiisi oli

nyt erämaana. Ihmiset olivat hävinneet, kun maapinnan malmikerrokset

olivat loppuneet. Sillä paikalla, missä oli ollut pieni vilkas

kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen ja palovakuutusyhtiöineen ja

pormestareineen ja raatimiehineen oli nyt ainoastaan laaja, vihanta

ruohovalli ilman merkkejäkään siellä ennen olleesta ihmiselämästä. Se

oli alhaalla Tottletovnin kulmalla. Sen ympäristössä, tomuisten teiden

varsilla, tavattiin siellä täällä pieniä sieviä huviloita, siroja ja

kodikkaita ja niin köynnösvihreän ja ruusupensasten peitossa, että

ovia ja ikkunoita tuskin näkyi, -- selvä merkki siitä, että ne olivat

autioiksi hyljättyjä koteja, joista jo monta vuotta sitten perheet

vastoinkäymisten ja pettymysten takia olivat lähteneet tiehensä, kun

eivät saaneet niitä myödyiksikään. Siellä, täällä, puolen tunnin matkan

päässä toisistaan, tavattiin yksinäisiä hirsimajoja kaivoskuumeen

ensi ajoilta, ensimmäisten kullankaivajain rakentamia. Muutamissa

ainoissa näistä hirsimajoista oli vielä asukkaita, ja varmana saattoi

pitää, että niissä vielä asui niitä ensimmäisiä kullanetsijöitä,

jotka ne alkujaan olivat rakentaneetkin. He elivät nyt siellä syystä,

että vaikka kerran olisivat päässeet lähtemään rikkaina kotiin

Yhdysvaltoihin, he eivät tulleet sitä silloin tehneeksi; sittemmin

olivat heiltä varat menneet ja häpeissään olivat he päättäneet

katkaista kaiken kanssakäymisen kotoisten sukulaisten ja ystäväin

kanssa ja elää kuin kuolleina maailmalta. Yli koko Kalifornian eli

näihin aikoihin tällaisia elävänä kuolleita erakoita -- väärän ylpeyden

taittamia, harmahtuneita jo 40 vuoden ijässä, katkeroita, ikävöiviä ja

katuvia, -- he katuivat hukkaanmennyttä elämätään ja ikävöivät pitkän

taistelun päättymistä ja lopullista loppuaan.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noissa rauhallisissa, laajoissa ruoho-

ja metsämaissa, ainoastaan itikkain hyrinää siellä kuului. Ihmistä ei

näkynyt eikä eläintä eikä mitään, joka olisi antanut virkistystä ja

elämäniloa. Kun siis vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, sain nähdäkseni

ihmisolennon, tunsin mieleni miltei kiitolliseksi. Se oli noin 45

vuoden ikäinen mies; hän seisoi erään tuollaisen pensaiden peittämän

maatalon ovella, joista jo puhuin. Mutta tämä talo ei näyttänyt

autiolta, se näytti asutulta ja huolella hoidetulta, samoin sen

edustainen piha, jossa kasvoi uhkeita, iloisia, tuoksuvia kukkasia.

Minua pyydettiin astumaan sisään ja rupeamaan taloksi, -- niin oli

tapana näissä seuduissa.

Olipa ihanaa päästä sellaiseen taloon, kun viikkokausia, yöt päivät,

olin elänyt kullankaivajain maamajoissa, joissa lattiat ovat likaiset,

joiden vuoteita ei koskaan muokata, joissa astiat ja lautaset ovat

tinaiset, joissa ravintona on musta kahvi, sianliha ja pavut ja joissa

ei muita koristeita tapaa kuin kiviseinille naulattuja sotakuvia idän

kuvalehdistä. Se oli kovaa, ilotonta, karua autiutta, mutta tässä

kodissa tuntui silmä sitävastoin ikäänkuin lepäillen ja herkutellen

katselevan kaikkia; se ikäänkuin pitkän paaston jälkeen nyt vasta,

jotakin kaunista ja taidetta nähdessään, oikein huomasi, että sillä

oli ollut nälkä ja että se nyt oli saanut ravintoa. En ollut koskaan

uskonut, että lattiamatto voisi mieltäni niin ilahduttaa tai että

seinäpaperit ja niille kiinnitetyt valokuvat ja lampunalustat ja ehyet

tuolit ja maalatut nurkkakaapit kirjoineen ja vaaseineen ja muine

pikkuesineineen voisivat tuoda sellaisen kevennyksen sieluuni; noita

lukemattomia kodin pikkuesineitä, joilla aina on naiskäden leima, ei

kodissa tavallisesti huomaakaan, vaikka ne kyllä näkee; mutta heti

niistä syntyisi kaipuu, jos ne katoaisivat. Sieluni ilo loisti kai

kasvoistani, mies sen näki ja iloitsi siitä, näkipä sen niin selvästi,

että hän, ikäänkuin iloni olisin julkilausunut, vastasi:

"Kaikki on vaimoni työtä" virkkoi hän kuin hyväillen, "hän teki ne

kaikki itse, joka esineen"; ja hän katseli ympärilleen huonetta

hellällä hartaudella. Eräs tuollainen pehmeä, japanilainen kangas,

jolla naiset niin maukkaasti verhoovat jonkun taulun yläosan, oli

joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi sen varovalla

tarkkuudella ja astui useita kertoja askeleen taaksepäin tekoaan

katsomaan, ennenkuin hän sen hyväksyi. Sitten taputti hän kangasta pari

kertaa kädellään ja lausui: "Näin hän aina tekee. Ei voi aina sanoa,

mitä puuttuu, mutta jotakin aina puuttuu, kunnes sen näkee, että nyt se

on kuin olla pitää. Minkään sääntöjen mukaan tuollaista verhoamista ei

voi tehdä. Se muistuttaa niitä viime silityksiä, joilla äiti hivelee

lapsensa hiuksia, sittenkuin hän on kammannut ne. Olen niin monasti

nähnyt vaimoni järjestävän nämä esineet, että voin tehdä sen aivan

samoin kuin hän, vaikken tunne mitään sääntöjä. Mutta hän tuntee

säännötkin. Hän tietää miksi ja miten, mutta minä en tiedä miksi,

tiedän ainoastaan miten."

Isäntä saattoi minut sänkykamariin, jotta saisin pestä käteni,

sänkykamariin sellaiseen, jommoisia en ollut nähnyt vuosikausiin:

valkoinen sänkypeite, valkoiset patjat, matto lattialla,

tapetit seinillä, tauluja, peilipöytä neulatyynyineen ja muine

pikkuesineineen, ja nurkassa pesukaappi, jonka pesuvati ja kannu

olivat oikeaa kiinalaista porsliinia ja saippua kupissa ja naulassa

tusina pyyheliinoja, -- ne olivat aivan liian puhtaita ja valkoisia

sellaiselle, joka on niitä tottumaton käyttämään ja joka pelkää ne

saastuttavansa. Kasvoni puhuivat taas ja hän vastasi mielihyvissään:

"Kaikki hänen tekoaan, hän on tehnyt joka esineen. Täällä ei ole

mitään, johon hän ei olisi kädellään koskenut. Ette ehkä usko -- mutta

enpähän kerro kaikkea."

Pyyhin juuri käsiäni ja katselin toista esinettä toisensa perästä,

niinkuin aina tehdään, kun tullaan uuteen paikkaan, missä kaikki

silmää hivelee. Ja minä huomasin -- en tiedä miten -- että siellä oli

jotakin erityistä, jota mies olisi suonut minun itseni huomaavan.

Tiesin sen ja tunsin, että hän tahtoi auttaa minua katseellaan, ja minä

oikein ponnistelin päästäkseni jälille, sillä halusin tehdä hänelle

mieliksi. Monta kertaa arvasin väärin, sen näin nurkkasilmällä, vaikkei

kumpanenkaan meistä mitään virkkanut, mutta vihdoin huomasin katsovani

suoraan tuota hänen haluamaansa esinettä kohden, -- tiesin sen siitä

riemusta, jota näkymättömin lainein hänestä virtasi. Hän purskahti mitä

tyytyväisimpään nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:

"Aivan oikein -- löysitte sen. Tiesin, että sen huomaisitte. Se on

hänen kuvansa."

Menin pienen, tumman pähkinäpuujalustan luo, joka oli takaseinällä ja

siellä näin jotakin, jota en ennen ollut huomannut -- puitteissa olevan

pienen valokuvan. Se esitti mitä suloisimpia ja mielestäni kauniimpia

tytönkasvoja, joita koskaan olen nähnyt. Mies nautti kasvojeni

ihailusta ja oli aivan tyytyväinen:

"Yhdeksäntoista vuotta viime syntymäpäivänään", virkkoi hän, asettaen

kuvan paikoilleen "ja sinä päivänä menimme naimisiin. Kohta saatte

nähdä hänet, odottakaa vain, kunnes saatte hänet nähdä!"

"Missä hän on, milloin hän tulee sisälle?"

"Hän on poissa nyt, hän on matkustanut omaisiaan tervehtimään. He

asuvat neljän, viidenkymmenen englannin penikulman päässä täältä.

Tänään on kaksi viikkoa siitä kuin hän läksi."

"Koska odotatte häntä takaisin?"

"Nyt on keskiviikko. Hän tulee kotiin lauvantai-iltana -- yhdeksän

ajoissa, luullakseni."

Tunsin katkeran pettymyksen tunteen.

"Sepä oli ikävä, sillä silloin minä olen poissa", virkahdin valittaen.

"Poissa -- ei, miksi sitä ennen lähtisitte. Elkää lähtekö, hän

varmaankin pahastuisi!"

Hänkö pahastuisi, tuo suloinen olento. Jos hän itse nuo sanat olisi

sanonut, eivät ne olisi voineet tehdä sen syvempää vaikutusta minuun.

Minut valtasi syvä, voimakas kaiho nähdä tuo nuori nainen, niin

kiihkeä, että se aivan pelotti minua. Sanoin itselleni: "Minun täytyy

heti täältä lähteä sieluni rauhan vuoksi."

"Katsokaas, hän pitää siitä, että ihmisiä tulee tänne meille ja että

he viipyvät jonkun ajan, -- sellaiset, jotka tuntevat maailmaa ja

osaavat puhua, sellaiset kuin te. Siitä hän pitää, sillä hän tietää

itse niin paljo -- oi, hän tietää melkein kaikki ja osaa puhua kaikesta

-- hän visertää kuin lintunen; ja kaikenlaisia kirjojakin hän lukee, --

näkisittepä, niin ihmettelisitte. Elkää lähtekö, viipykää pari päivää,

hän olisi siitä niin hyvillään."

Kuulin sanat mutta niitä tuskin ymmärsin, niin syventynyt olin

mietteisiini. Hän lähti luotani enkä sitä huomannutkaan. Nyt hän

palasi, kuva kädessään, ja hän piti sitä edessäni puhuen:

"Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten silmiä, että te olisitte voineet

jäädä tänne tavataksenne hänet, mutta ette tahtoneet."

Tuo uudistettu katse kumosi äskeisen viisaan päätökseni. Sinä iltana

polttelimme rauhassa piippuamme ja juttelimme kaikenlaisista asioista,

mutta enin talon nuoresta rouvasta, ja minulla ei todellakaan ollut

noin hauskaa ja virkistävää hetkeä ollut moneen aikaan. Torstaipäivä

tuli ja se meni nopeasti. Hämärissä saapui sinne eräs pitkä

kullankaivaja, joka asui kolmen englannin peninkulman päässä -- yksi

noita harmahtuneita, väsähtyneitä -- ja tervehti meitä sydämmellisesti

vakavin ja sävyisin sanoin. Sitten virkkoi hän:

"Tulen vain tiedustelemaan talon rouvaa, milloin hän palaa kotiin. Onko

ollut tietoja häneltä?"

"On ollut, sain kirjeen. Haluatteko kuulla sen, Tom?"

"Haluanpa kyllä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Henry."

Henry otti kirjeen laukustaan ja sanoi, että hän sivuuttaa muutamat

yksityisluontoiset seikat; sitten rupesi hän lukemaan ja luki kirjeen

pääsisällön -- lempeän, järkevän ja läpeensä rakastettavan kirjeen,

jossa oli jälkikirjoituksessa ystävällisiä terveisiä Tom'ille, Joelle

ja Charley'lle sekä muille ystäville ja naapureille.

Kun isäntä oli kirjeen lukenut, katsahti hän Tom'ia ja virkkoi:

"Hä, taasko tuo sama temppu? Ottakaa pois kätenne kasvojenne edestä --

noin murjotatte aina, kun minä luen eukoltani saamiani kirjeitä. Siitä

hänelle kirjeessäni mainitsen."

"Ei, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä rupean vanhenemaan, ymmärrättekö,

ja pieninkin pettymys saa minut itkemään. Luulin hänen itsensä olevan

täällä ja nyt olette vain saaneet kirjeen."

"Kuka teille on sanonut hänen palanneen, -- tietäväthän kaikki, ettei

hän palaa ennen lauvantaita."

"Lauvantaita, -- niin tiesinhän sen, kun tarkemmin ajattelen. En

käsitä, kuinka olen viime aikoina käynyt niin hajamieliseksi. Tiesinhän

sen, kaikinhan häntä odotamme. Ei, nyt minun täytyy lähteä. Mutta

pistäydyn täällä, kun hän tulee."

Perjantai-iltana tulla kuupitteli toinen harmaapartainen vanhus

läheisestä majastaan ja kertoi, että pojat tahtoisivat lauvantai-iltana

viettää pienet kestit, ellei rouva vain heti matkan jälkeen olisi

liiaksi väsyksissä.

"Väsyksissä? Hänkö? Kuulkaapa sitä! Te tiedätte kyllä Joe, että hän

jaksaisi istua kuuden viikon ajan joka ilta pitämässä teille seuraa,

siten teitä huvittaakseen."

Kun Joe kuuli, että kirje oli tullut, pyysi hän saada kuulla sen

sisällön; ja nuo sydämmelliset terveiset, joita kirjeessä oli, panivat

Joe-paran aivan haltioihinsa; hän oli onnellinen, että siinä kirjeessä

hänenkin nimensä mainittiin. "Niin, tiedättehän, me kaipaamme häntä

niin kovin", virkkoi hän.

Lauvantaina iltapuoleen tapasin itseni tuhka tiheään kelloani

katsomasta. Henry huomasi sen ja virkkoi hämmästyen:

"Ettehän luulle, että hän niin pian voi olla täällä?"

Tunsin joutuneeni kiinni ja olin vähän hämilläni, mutta naurahdin ja

sanoin, että tavakseni on käynyt katsoa kelloani, kun jotakin odotan.

Mutta se selitys ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän ja siitä

hetkestä rupesi hän käymään levottomaksi. Neljä kertaa kävelimme hänen

kanssaan muutamaan tienkäänteeseen, josta näki pitkän matkan eteenpäin

ja siellä hän seisoi, varjosti silmiään kädellään ja katseli. Usein hän

lausui:

"Rupeanpa käymään levottomaksi, ihan levottomaksi. Tiedän, että hän ei

voi saapua ennen yhdeksää, mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin jotakin

olisi tapahtunut. Ette suinkaan te luule mitään tapahtuneen?"

Minua rupesi hänen lapsellisuutensa melkein hävettämään ja vihdoin,

kun hän vielä kerran uudisti tuon miltei rukoilevan kysymyksensä,

loppui minulta kärsivällisyys ja vastasin hänelle oikein terävästi ja

pisteliäästi. Se hänet aivan asetti ja sitten hän oli niin masentuneen

ja nöyrän näköinen, että minua tarpeeton kiivauteni miltei kadutti.

Mieleni kävi senvuoksi hyväksi, kun Charley, vielä yksi noita

vanhuksia, illan suussa saapui kyselemään kuulumisia ja luettamaan

itselleen tuon saapuneen kirjeen ja tiedustelemaan, minkälaisiin

vastaanottovalmistuksiin oli ryhdytty. Charley puhui pitkään ja kertoi

juttuja ja näytti panevan parastaan karkoittaakseen ystävänsä pahoja

aavistuksia.

"Mitäpä olisi voinut tapahtua hänelle. Ne ovat vain turhia pelkoja,

Henry. Hänelle ei tapahdu mitään, siitä voitte olla aivan varmat.

Kuinka kirjeessä olikaan -- kertoohan hän siinä, että hän on aivan

terve? Ja että hän joutuu tänne kello 9 ajoissa? Oletteko koskaan

huomanneet, ettei hän sanaansa olisi pitänyt. Ei, senhän tiedätte.

Elkää siis olko levoton, hän tulee, se on varmaa, yhtä varmaa, kuin

että te elätte. Nyt käykäämme tupaa koristelemaan, pitkää aikaa meillä

enää ei ole."

Vähän ajan kuluttua tulivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät taloa

kukkasilla koristelemaan. Kellon lähetessä yhdeksää sanoivat nuo kolme

kullankaivajaa, että koska heillä oli soittokoneet mukanaan, niin

he nyt voivat ruveta soittamaan, Sillä pian tulevat pojat ja tytöt

janoten vanhaa, rehellistä tanssia. Yhdellä oli viulu, toisella banjo

ja kolmannella klarinetti -- useampia soittokoneita ei ollut. Ukot

istahtivat rinnakkain ja rupesivat remuavaa tanssisäveltä soittamaan,

polkien karkeilla saappaillaan tahtia.

Kello oli kohtsillään yhdeksän. Henry seisoi ovella tuijotellen tielle

ja hänen ruumiinsa huojui levottomuuden tuskasta. Toiset olivat monasti

hänen kanssaan juoneet emännän maljan ja nyt huudahti Tom:

"Hei, tänne, joka mies! Vielä lasi ja sitten hän tulee."

Joe kantoi tarjottimella laseja ja tarjosi kaikille. Ojensin käteni

ottaakseni toisen jälelläolevista laseista, mutta Joe ärähti

puoliääneen:

"Ottakaa se toinen."

Niin tein. Henry sai viimeisen lasin. Hän oli tuskin tyhjentänyt sen,

kun kello rupesi yhdeksää lyömään. Hän kuunteli, kunnes lyönti loppui,

hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hän virkkoi:

"Pojat, olen aivan sairas levottomuudesta. Auttakaa minua, nyt menen

maata."

He taluttivat hänet sohvalle. Hän vetäysi, jo puolinukkuneena, siihen

makuulleen ja puhui kuin unissaan:

"Kuulinko kavion kopsetta? Ovatko he tulleet?"

Yksi vanhuksista kuiskasi silloin hänen korvaansa:

"Jimmy Parris ratsasti juuri ilmoittamaan, että juhla on hetkiseksi

lykättävä; juhlanuoriso odottaa kappaleen matkan päässä tiellä. Rouvan

hevonen on nilkku ja siksi saapuu hän puolta tuntia myöhemmin kuin oli

aijottu."

"Oh, vai niin. Olen niin hyvilläni, ettei mitään ole tapahtunut."

Hän nukkui melkein jo ennenkuin hän nämä sanat oli saanut

sanotuksi. Heti miehet riisuivat hänet ja panivat hänet vuoteeseen

makuuhuoneeseen. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitten näyttivät

he aikovan lähteä pois, mutta minä virkoin: "Elkää menkö, hyvät herrat,

minua tuo kaivattu rouva ei tunne ensinkään, olenhan muukalainen."

He katselivat toisiaan. Sitten lausui Joe:

"Rouvako? Hän on ollut kuolleena jo yhdeksäntoista vuotta."

"Kuolleenako?"

"Niin, murhattu kai. Hän läksi tervehtimään omaisiaan puolta vuotta

naimisiinmenonsa jälkeen ja hänen ollessaan kotimatkalla eräänä

lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet kiinni, -- hänestä ei ole sen

koommin mitään kuulunut."

"Ja siitä astiko on mies ollut mielenviassa?"

"Hän ei ole siitä pitäin ollut terve. Mutta vaikeaksi käy hänen

tautinsa ainoastaan, kun sama vuodenaika lähenee. Silloin rupeemme

me käymään täällä, kolmisen päivää ennenkuin hän odottaa rouvaansa

kotiin, tarinoimme hänen ratokseen ja kyselemme kuulumisia emännältä,

ja lauvantaina tulemme kaikki koristamaan talon kukkasilla ja panemaan

toimeen tanssit. Sen olemme tehneet joka kesä yhdeksäntoista vuoden

aikana. Ensi lauvantaina oli meitä seitsemänkolmatta henkeä paitsi

tyttöjä; nyt on meitä vain kolme eikä tyttöjä ole yhtään jälellä.

Juotamme hänelle unijuomaa, muuten kävisi hän raivokkaaksi. Sitten

pysyy hän tyyneenä vuoden ja luulee vaimonsa olevan kotona viime

päiviin saakka; silloin rupee hän vaimonsa paluuta odottamaan ja hakee

esille tuon vanhan kirjeresunsa, jota me pyydämme hänen lukemaan.

Sillä, Herra Jumala, se rouva oli niin perin herttainen olento."

Lääke vilustumista vastaan.

On ehkä hyvä kirjoittaa ihmisiä huvittaakseen, mutta paljo ylevämpää

on kirjoittaa yleisön valistamiseksi, sen hyödyksi, todelliseksi,

ilmeiseksi hyödyksi. Ainoastaan tämä jälkimmäinen tarkoitus on tällä

kirjoituksella. Jos se voi palauttaa terveyden yhdellekään ainoalle

kärsivälle lähimmäiselleni, sytyttää onnen ja ilon tulta hänen

sammuviin silmiinsä ja herättää menneitten aikojen terveitä, reippaita

voimia hänen väsyneeseen sydämmeensä, olen minä saanut runsaan

palkinnon vaivoistani ja sieluni täyttää silloin se hurskas onni, jota

kristitty tuntee, kun hän on tehnyt hyvän, epäitsekkään teon.

Koska olen elänyt puhdasta ja nuhteetonta elämää on minulla oikeus

uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, jätä, -- peläten, että hänet

ehkä petkutan --, käyttämättä niitä hyviä neuvoja, joita nyt aijon

antaa. Lukekoon yleisö tässä kertomiani kokemuksia vilustumisen

parantamisesta ja seuratkoon se sitten esimerkkiäni.

Eräässä tulipalossa Virginiassa kadotin kotini, onneni, terveyteni ja

kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta kadotetusta esineestä ei ollut

paljo puhumista, sillä kodin, jossa ei ole äitiä eikä sisarta eikä

etäisempääkään naispuolista sukulaista, joka paikkaisi paidan, kun se

repee, tai panisi saappaat uunille kuivamaan, joka yleensä osottaisi,

että joku ihmisestä välittää, -- sellaisen kodin saa helposti takaisin.

Enkä menetettyä onneanikaan paljo surrut, sillä kun en ole runoilija,

en kumminkaan olisi pitkäksi ajaksi jäänyt raskasmieliseksi.

Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuolisen kapsäkin menettäminen oli

vakava asia.

Sinä päivänä, jolloin tulipalo tapahtui, sortui terveyteni kovaan

vilustukseen, jonka sain ponnistelemalla liiaksi saadakseni aikaan

jotakin. Se oli kuitenkin aivan turhaa ponnistusta, sillä se

suunnitelma, jota tulen sammuttamiseksi rupesin miettimään, oli niin

monimutkainen, että sain sen valmiiksi vasta seuraavalla viikolla.

Kun ensi kerran rupesin vilustumistani hoitamaan, kehotti eräs ystäväni

minua hautomaan jalkani lämpimässä vedessä ja sitten menemään maata.

Sen tein. Kohta sen perästä kehotti toinen ystävä minua ottamaan

kylmän suihkun. Tein senkin. Ja tuntia myöhemmin neuvoi minulle eräs

sen vanhan säännön, että "vilustumista on ruoalla ja kuumetta nälällä

tapettava." Minulla oli sekä vilu että kuume. Päätin siis syödä vatsani

täpötäydeksi vilustumisen vuoksi antaakseni sitten kuumeen nähdä kotvan

ajan nälkää.

Tällaisissa tapauksissa jätän harvoin jotain keskeneräiseksi: söin

oikein aimo lailla, menin sitä varten erään oudon herran ravintolaan,

joka juuri oli avattu. Hän seisoi kappaleen matkan päässä minusta

odottaen kunnioittavalla äänettömyydellä, kunnes olin vilustushoitoni

lopettanut, ja senjälkeen hän kysyi, vilustuvatko ihmiset Virginiassa

usein? Minä vastasin, että tauti on paikkakunnalla tavallinen.

Silloin hän meni ulos ja otti pois kylttinsä.

Kävelin työpaikkaani ja matkalla sinne tapasin taas erään ystäväni,

joka vakuutti, että jos vilustumista ylimalkaan voi parantaa, paranee

se ainoastaan juomalla korttelin kuumaa suolavettä. En oikein uskonut

saavani sitä enää mahtumaan, mutta koetin kumminkin. Tulos oli

hämmästyttävä. Luulenpa, että annoin ylen kuolemattoman sielunikin.

Koska kerron kokemuksiani ainoastaan niille hyödyksi, jotka potevat

nyt esittämääni tautia, toivon heidän ymmärtävän hyvän tarkoitukseni,

kun varotan heitä käyttämästä sellaisia lääkkeitä, jotka itse huomasin

tehottomiksi; tämän periaatteen mukaisesti varoitan heitä lämpöstä

suolavettä nauttimasta. Se on ehkä hyvinkin hyvä lääke, mutta luulen

varmasti, että se on liian voimakas. Jos vielä kerran vilustuisin ja

minun olisi valittava: maanjäristyskö vaiko lämpöstä suolavettä, niin

jo minä koettelisin maanjäristystä.

Sittenkuin vatsassani riehumaan ruvennut myrsky oli asettunut enkä

enää useampia laupiaita samarialaisia matkoillani tavannut, jatkui

viheliäisyyttäni ennallaan; minä lainailin ihmisiltä nenäliinoja ja

niistin ne kappaleiksi. Silloin tapasin erään alankomailta äsken

tulleen naisen ja hän kertoi asuneensa sellaisessa osassa maata, jossa

oli harvakseen lääkäreitä. Asianhaarain pakosta oli hän siis saanut

tottua hoitamaan itse pienempiä "arkitauteja". Ymmärsin, että hänellä

mahtoi olla paljo kokemusta, sillä hän näytti sadanviidenkymmenen

vuoden ikäiseltä.

Hän laittoi sekotuksen, johon pani siirappia, sievettä, tärpättiä ja

muutamia muita rohdoksia ja kehotti minua nauttimaan sitä sekotusta

viinilasillisen joka viidestoista minuutti. Otin vaan yhden annoksen

ja se riitti; se vei minulta kaikki moraliset periaatteeni ja

herätti luontoni kaikki huonot taipumukset. Niiden vaikutuksesta

keksivät aivoni oikeita halpamaisuuden ihmeitä, joita tekemään käteni

kuitenkin olivat liian heikot; jos eivät voimani olisi heikentyneet

noiden lukuisain ehdottomasti varmojen parannuskeinojen käyttämisen

kautta, olisin varmaankin tuona hetkenä ruvennut jotakin hautuumaata

hävittämään.

Niinkuin useilla muilla ihmisillä on minulla monasti huonoja

päähänpistoja, jotka toimintaani johtavat; mutta en koskaan ennen

noiden lääkkeiden nauttimista ole niin ilkeällä päällä ollut. Kahden

päivän perästä olin taas valmis uusia parannuskeinoja koettelemaan.

Söin erinäisiä varmoja lääkkeitä ja minun onnistui lopuksi ajaa

vilustumiseni päästä alas keuhkoihin.

Rupesin myötään rykimään ja ääneni sortui aivan matalaksi. Puheeni

oli ukkosentapaista passoa, se oli laskeutunut kahta oktaavia alemmas

tavallista. Nukkumaan pääsin ainoastaan rykimällä, kunnes vaivun

äärimmäiseen väsymyksen tilaan; mutta kun unissani rupesin puhumaan,

herätti oma rämisevä ääneni minut taas.

Tilani kävi joka päivä yhä vakavammaksi. Minulle suositeltiin

puhdistamatonta paloviinaa. Join sitäkin. Sitten sipuloitua paloviinaa.

Siihen panin siirappiviinaa sekaan ja join. Mitään tuloksia en

huomannut.

Päätin lähteä matkoille terveyteni vuoksi. Matkustin Tahoe-järvelle

Vilsonin kanssa, joka oli työtoverini sanomalehdestä. Ilolla muistelen

vieläkin, kuinka komeasti me matkustimme; dilisanssilla ajettiin

yhdessä kullankaivajain kanssa ja toverillani oli kaikki matkatavaransa

mukanaan, nim. kaksi kaunista silkkinenäliinaa ja äidinäitinsä

valokuva. Perille tultua metsästimme, kalastelimme ja tanssimme päivät

pitkät ja minä hoidin öisin yskääni. Mutta tautini pahenemistaan paheni.

Minulle suositettiin kylmiä pyyhinkylpyjä. En ollut vielä koskaan

pannut mitään hoitotapaa vastaan enkä tahtonut nytkään ruveta

vastustelemaan. Päätin siis ottaa kylmiä pyyhinkylpyjä, vaikka en

aavistanutkaan, mitä se oli.

Niitä annettiin puolenyön aikaan, ja huoneessa oli kylmä. Rintani

ja selkäni paljastettiin ja lakana, joka minusta tuntui tuhannen

metrin pituiselta, pistettiin jääkylmään veteen ja käärittiin sitten

ympärilleni, kunnes minusta tuli sellainen rieputukki, jolla tykkejä

puhdistetaan.

Se on julma parannuskeino. Kun kylmä lakana koskettaa ihmisen

lämpöstä ihoa, hypähtää hän rajusti ja tapailee henkeä, niinkuin

kuolonkamppauksessa. Ydin luissani jäätyi ja sydämmeni herkesi

tykyttämästä. Luulin viime hetkeni tulleen.

Elkää koskaan ottako lakanakylpyjä. Se on ilkeintä maailmassa, melkein

yhtä ilkeää kuin tavata tuttu nainen, joka -- syistä jotka hän itse

parhaiten tuntee -- ei näe sinua, vaikka hän katsoo sinuun, eikä tunne

sinua, vaikka hän näkee sinut.

Mutta kun nuo lakanakylvyt eivät yskääni parantaneet, kehotti eräs

naistuttavani minua pitämään sinappilaastaria rinnallani. Luulenpa,

että tämä keino todella olisi minut parantanut, ellei nuori Vilson

olisi ollut matkassani. Kun menin maata, panin sinappilaastarin, joka

oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa läpimitaten, sängyn

luo niin että ylettäisin sen yöllä ottamaan. Mutta Vilsonille tuli

nälkä yöllä ja...

Oleskeltuani viikon Tahoe-järvellä matkustin Steambot-lähteille ja

paitsi höyrykylpyjä nautin siellä mitä ilettävimpiä lääkkeitä. Ne

olisivat kai minut parantaneet, vaan minun täytyi matkustaa Virginiaan,

jossa, huolimatta kaikista niistä eri lääkkeistä joita siellä joka

päivä söin, tautini aina vain paheni, kun en itseäni tarpeeksi varonut,

vaan käytin liian ohkasia vaatteita.

Päätin vihdoin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä kehotti

eräs nainen minua juomaan tuopin wiskyä joka päivä ja eräs miesystäväni

antoi ihan saman neuvon. Kumpasenkin neuvon mukaan täytyi minun juoda

tuoppi, siis yhteensä kannu päivässä. Sen tein, mutta vielä elän.

Mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa olen nyt kertonut kaikille

sairaille ja poteville niistä monista eri parannustavoista, joita viime

aikoina olen koetellut. Koetelkoot hekin niitä. Jos ne eivät heitä

paranna, niin eiväthän ne sen pahempiakaan toki ole, kuin että enintään

voivat heiltä hengen viedä.

Kuoleman sinetti.

I

Oli Oliver Cromwellin aika Englannissa. Översti Mayfair oli nuorin

översti tasavaltalaisten sotajoukossa, hän oli vasta 30 vuoden

ikäinen. Mutta vaikka nuori olikin vuosiltaan, oli hän soturina vanha

ja taisteluissa karaistunut, sillä hän oli alkanut soturielämänsä

jo 17 vuoden ijässä. Monissa otteluissa oli hän ollut mukana ja

sotatantereella oli hän asteettain kohonnut, saavuttanut sotilasarvoa

ja ihmisten kunnioitusta. Mutta nyt oli hänen mielensä synkkä, varjo

oli pimentänyt hänen loistavan uransa.

Oli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä; sisällä vallitsi

alakuloinen hiljaisuus, sillä översti oli siellä vaimonsa kanssa

jutellut surunsa aiheesta, lukenut iltaluvun raamatusta ja pitänyt

iltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävänä kuin istua siinä

käsikädessä takkavalkean edessä, ajatella ja odottaa. Kauan heidän ei

tarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.

Heillä oli yksi lapsi -- Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä.

Hänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja översti

sanoi vaimolleen:

"Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän

täytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on."

"Sen teen. Suljen kyyneleet sydämmeeni, joka on halkeamaisillaan."

"Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja

kestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on

oikea ja hyvä..."

"Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä

ymmärrykselläni, koko sielullani, -- jospa voisin sen sanoa sydämmeni

pohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa

puserran ja suutelen..."

"Vaiti, armaani. Tyttö tulee."

Kiharapäinen pieni olento hiipi yöpuvussa kepeästi ovesta sisään,

juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vastaan. Hän suuteli

tyttöä kahdesti, kolmasti.

"Ei, isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat."

"Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen."

"Oletko _sinä_ pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti,

isä."

"Itsehän sen näet, Abby", vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa.

Lapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen

käteensä ja puheli:

"Ei, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahottaa." Hän veti sormet

isän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja

huudahti: "Ethän itkekään isä, tekeydyt vain; nyt menee Abby äitinsä

luo."

Hän aikoi laskeutua alas isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja

lausui: "Ei, ole luonani, kultaseni; isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta

nyt ei hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää."

Niin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot

säteilivät, hän taputti isänsä poskea. "Abby pyytää kertomuksen, sadun!"

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan

niitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, -- kuuluivat

yhä selvemmin, selvemmin -- menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat

huoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: "Vai satu sinulle? Iloinenko?"

"Ei isä, kerro kamala satu!" Isä tahtoi sittenkin kertoa iloisen, mutta

lapsi piti oikeudestaan kiinni -- isä oli luvannut tänä iltana totella.

Ja hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli pakko pitää

lupauksensa. Tyttö näet virkkoi: "Ei, isä, ei kerrota aina iloisia

juttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloiset. Onhan se

totta, isä?"

Äiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä

vastasi lempeästi: "Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on

surullista, mutta totta."

"Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan

siltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä

toisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin

surullinen. Nyt alota, isä."

"Niin..., oli kerran kolme överstiä."

"Kolmeko... sinäkin olet översti, tunnen överstien virkapuvun. Jatka,

isä."

"Ja he olivat eräässä taistelussa tehneet kurinpitorikoksen."

Tuo viimeinen sana tuntui lapsesta oudolta, hän katseli isäänsä

kummastuen ja kysyi:

"Mikä se on, isä?"

Vanhemmat hymähtivät, isä vastasi:

"He olivat olleet tottelemattomia. Heille oli annettu käsky

tehdä tekohyökkäys muuatta vahvasti linnoitettua paikkaa vastaan

eräässä taistelussa, jotta vihollisten huomio kiintyisi siihen ja

tasavaltalaisten joukot pääsisivät vetääntymään takaisin. Mutta

innoissaan tekivät he enemmän kuin käsketty oli, sillä he muuttivat

tekohyökkäyksen todelliseksi hyökkäykseksi ja valloittivat tuon

linnoitetun paikan väkiryntäyksellä ja voittivat taistelun, niin että

siitä päivästä tuli voiton päivä. Mutta pääkenraali suuttui kovasti

heidän tottelemattomuudestaan, kehui heidän urhouttaan, vaan käski

heidän tulla Lontooseen vastaamaan rikoksestaan."

"Sekö suuri kenraali Cromwell, isä?"

"Se."

"Hänet olen nähnyt, isä. Kun hän ratsastaa talomme ohi suuren hevosensa

seljässä, on hän niin... niin, en tiedä, vaan hän on tyytymättömän

näköinen ja ihmiset näyttävät häntä pelkäävän. Mutta minä en häntä

pelkää, sillä silmällä hän ei ole minua katsellut."

"Sinä pieni lörpöttelijä! -- Niin, kun överstit tulivat Lontooseen,

saivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa

käydä perheitään tervehtimässä..."

Kuule!

He kuuntelivat -- taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät

ohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi,

kuinka kalpea hän oli.

"He tulivat tänä aamuna", jatkoi isä.

Lapsi avasi silmänsä suuriksi.

"Mitä, isä, onko se _tosi_ tarina?"

"On, lapseni."

"Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä.

-- Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?"

"Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin... ajattelin noita

perheraukkoja."

"Elä itke, ei, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin...,

tarinat päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he

elivät onnellisina monet vuodet -- silloin ei äiti enää itke. Kuuntele,

äiti -- isä, jatka!"

"Ennenkuin he pääsivät kotonaan käymään vietiin heidät Towern'in

linnaan."

"Towernin linnan tiedän kyllä, näkyyhän se tähän. Kerro lisää isä."

"Kerronhan, minkä nykyisissä oloissa voin. Towernissa pidettiin

sotaoikeutta ja oikeus katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät

ammuttaviksi."

"Kuolemaanko?"

"Niin."

"Hyi! Mutta, äiti, sinä itket taas. Elä itke, äiti, kohta kääntyy

tarina onnelliseksi. Kiirehdi, isä, äidin vuoksi. Sinä kerrot niin

hitaasti tänään."

"Tiedän, että sen teen, mutta kerron hitaasti senvuoksi, että minun

täytyy _ajatella_."

"Mutta et saa ajatella, sinun täytyy vain kertoa."

"No, siis ne kolme överstiä..."

"Tunsitko heidät, isä?"

"Tunsin, lapseni."

"Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?"

Överstin ääni oli vähän epävarma kun hän vastasi:

"Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen

sijastaan."

"Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin

suudella, sillä sanoisin: isänikin on översti ja urhoollinen mies ja

hän olisi tehnyt aivan niikuin te, joten te ette siis ole voineet tehdä

väärin, mitä ihmiset sanonevatkaan. Silloin saan heitä kyllä suudella,

eikö totta, isä?"

"Saat varmaankin, lapseni."

"Äiti, -- mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa

kaikki käy hyvin. Jatka isä."

"Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, -- tarkoitan

sotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat

tehneensä velvollisuutensa -- sillä se oli heidän velvollisuutensa,

ymmärrätkö -- ja nyt he pyysivät, että kaksi översteistä saisi

armon, yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä

esimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui

heitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja

tyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään

velvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat,

että he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat

valmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo

armahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja

seisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän.

Hän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta

neuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: He saavat vetää

arpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään."

"Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan?

Mies raukka!"

"Ei. He kieltäytyivät."

"He eivät siis tahtoneet vetää arpaa?"

"Eivät."

"Mikseivät?"

"He sanoivat, että se, joka vetää onnettoman arvan, tuomitsee itsensä

kuolemaan ja se ei ole muuta kuin itsemurhaa, miksi sitä sanottaneekin.

He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kieltää omaa henkeään

menettämästä. Tämän vastauksen he kenraalille lähettivät ja sanoivat

olevansa valmiit, tuomion saa panna toimeen koska tahansa."

"Mitä se merkitsee, isä?"

"Että... heidät kaikki ammutaan."

Kuule!

Tuuliko taas? Ei, selviä askeleita kuului, tasaisia, varmoja

sotilasaskeleita.

"Avatkaa pääkenraalin nimeen!"

"Isä, sieltä tulee sotamiehiä. Minä pidän sotamiehistä. Anna _minun_

laskea heidät sisään, isä, anna!"

Tyttö hypähti alas isänsä polvelta, juoksi ovelle ja huudahti iloisesti:

"Tulkaa sisään, tulkaa vain. Täällä on isä. Te olette kaartin väkeä,

pulskia miehiä!"

Sotamiehet marssivat sisään ja asettuivat riviin, kivääri jalalle.

Heidän upseerinsa teki kunniaa. Tuomittu översti nousi ja vastasi

tervehdykseen ja hänen vaimonsa seisoi hänen rinnallaan, kalpeana ja

kasvot tuskasta kankeina, mutta muuten hän ei suruaan osottanut. Ja

lapsi katseli sotamiesten riviä säteilevin silmin...

Pitkään syleilivät isä, äiti ja lapsi toisiaan.

"Eteenpäin, Towerniin!"

Sitten läksi översti kodistaan sotilaallisella ryhdillä, sotamiehet

seurasivat häntä ja ovi suljettiin.

"Äiti, äiti, sanoinhan, että hyvin se päättyy. Sanoinhan, näin sen

pitikin päättyä. Nyt isä menee Towern'iin ja siellä saa hän tavata

heidät. Hän..."

"Oi, tule syliini, sinä viaton lapsi raukka, tule!"