II

Seuraavana aamuna ei murtunut äiti jaksanut nousta vuoteeltaan;

lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja

kuiskailivat silloin tällöin toisilleen. Abby ei saanut mennä äitinsä

luo, hänet käskettiin ulos leikkimään. Ja Abby menikin talvipuvussaan

ulos ja leikki hetkisen kadulla; mutta sitten hänestä oli merkillistä

ja väärin, että isä viipyi Towern'issa äidin sairaana ollessa eikä

tiennyt mitään. Ei se kelpaa, tyttö lähti itse Towerniin asiasta selkoa

ottamaan.

Tuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän

seisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi

herroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: "Me olemme kehottaneet heitä

miettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he

pysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta

eivät rikkoa uskontoaan vastaan."

Kenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken

hän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: "Heidän ei pidä kaikkien

kuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan." Sotaoikeuden herrat

iloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:

"Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen.

Asettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet

ristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä."

Kun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: "Mene ja

tuo ensimmäinen lapsi, joka portin ohi kulkee."

Mies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen

kädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn

miehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan,

kiipesi hänen syliinsä ja sanoi:

"Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt

kun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät,

vaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsoneet...

muistatteko. Minulla oli silloin punanen mekko -- ettekö muista?"

Hymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi

varovasti vastailemaan:

"Niin, kunhan muistelen..."

"Minä seisoin ihan talomme edustalla."

"Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö..."

Tyttö keskeytti hänet nuhdellen:

"Te ette minua muista, mutta _minä_ en ole teitä unhottanut."

"Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaa

unhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä

ystäviä taas, nyt ja aina?"

"Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen

saattaneet unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille

kernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä

oikein, -- mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin

isä tekee."

"Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin

aina olet oleva _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa

pientä tyttöäni -- niin, nyt häntä ei ole enää olemassa --, mutta hän

oli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota se pieni noita,

hänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja

tuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan

niinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja

antoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät

ja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä

kuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin.

Nyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni

olento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin

minä lepään."

"Pidittekö hänestä _hirmuisen_ paljon?"

"Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin."

"Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?"

"Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa -- sinun osasi, ja tässä, -- sen

poismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä

sinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain

käskenetkin."

Lapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, mutta samassa

hän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.

"Sotilaita, sotilaita kävelee. Abby tahtoo niitä nähdä."

"Saat, pienokaiseni. Mutta odota hetkinen, minulla on sinulle pieni

toimi annettavana."

Upseeri astui sisään, kumarsi ja virkkoi:

"He ovat tulleet, teidän ylhäisyytenne." Kumarsi ja poistui taas.

Pääkenraali antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkoista ja yhden

punasen. Hänen piti nyt viedä kuoleman arpa sille överstille, joka oli

ammuttava.

"Oh tuo punanen on kaunis. Saanko sen?"

"Et, ne ovat aijotut muille. Kohauta tuota verhoa, jonka takana on

avoin ovi. Mene sisään, ja siellä saat nähdä kolme miestä seisovan

selin sinuun, kädet selän takana -- kas näin --, jokaisella käsi auki.

Pistä yksi näitä sinettejä jokaisen avonaiseen käteen ja tule sitten

takasin minun luokseni."

Abby katosi verhon taa ja kenraali oli yksin. Hän lausui nöyrästi:

"Varmaankin Hän, joka on kaikkialla läsnäoleva auttaja epäileville,

herätti minussa tuon ajatuksen, kun epäilyksessä kiduin. Hän tietää,

mikä vaalin tulos on oleva, hän on lähettänyt viattoman lähettinsä

tahtonsa ilmaisemaan. Toinen voisi erehtyä, hän ei erehdy. Ihmeelliset

ovat hänen tiensä -- siunattu olkoon hänen pyhä nimensä!"

Pieni sinetinviejä seisoi tuokion verhon takana ja katseli suurella

uteliaisuudella tuomiosalia ja soturien suoria rivejä. Ilon värähdys

valaisi sitten hänen kasvonsa ja hän sanoi itsekseen: "Onhan yksi

noista isäni -- tunnen hänen selästäkin. Hänelle annan kauniimman

sinetin." Ja hän juoksi ketterästi vankien luo ja pisti sinetit

avonaisiin käsiin. Sitten kurkisti hän isänsä käsivarren alta, silmäili

häntä hymyilevin katsein ja huudahti:

"Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen sen sinulle antanut!"

Isä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten

polvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti

liikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki

hetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten

tuo näky kouristi heidän sydämmensä, heidän silmänsä täyttyivät

kyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien

ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin

upseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi

lempeästi:

"Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee..."

"Mitä?" kysyi lapsi.

"Minun täytyy viedä pois isäsi. Olen pahoillani..."

"Viedä pois? Minne?"

"Minne...! Jumala minua auttakoon..., toiseen osaan linnaa."

"Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin." Hän

irtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa

hänen kaulaansa. "Nyt on Abby valmis, nyt lähdemme kotiin."

"Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata."

Tyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten

juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:

"Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule. Anna isäni tulla --

sinun täytyy antaa."

"Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtosin sinua totella, mutta

minun täytyy viedä hänet pois. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!"

Abby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän

takaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo peljätty mies

näyttäytyi, oikasivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat

tekivät kunniaa.

"Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen

sanonut sen heille, mutta he eivät minua kuuntele, ja nyt aikovat he

viedä hänet pois."

Pääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.

"_Sinunko_ isäsi, lapseni. Onko hän isäsi?"

"On, tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon

kauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle. Ei!"

Kauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:

"Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman

teon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut --, oh, tästä ei

löydy mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?"

Abby huudahti, tuskaisena ja levottomana:

"Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa."

Hän rupesi nyyhkyttämään. "Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että

minä saisin teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin

tekemään, olette te tottelematta!"

Lempeä hymy levitti valoaan kenraalin karkeille, vanhoille kasvoille ja

hän laski kätensä pienen käskijän pään päälle virkkaen:

"Jumalalle olkoon kiitos tästä pelastavasta, ajattelemattomasta

lupauksesta. Ja kiitos sinulle, lemmittävin kaikista lapsista, kun,

Korkeimman tahdon esittäen, muistutit minua tuosta lupauksestani.

Upseeri, tottele hänen käskyään -- lapsi puhuu minun puolestani. Vangin

olen armahtanut, laske hänet vapaaksi!"

Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.

Lääkäri oli sanonut etelämmän ilmanalan tekevän hyvää terveydelleni

ja siitä syystä matkustin Tennesseehen, jossa sain aputoimittajan

paikan Johnson Countyn toimittamassa "Sotahuudossa". Kun sitten saavuin

toimituspaikkaan työhön astuakseni, tapasin päätoimittajan loikomassa

kolmijalkaisessa tuolissa, jalat pöydälle nostettuina. Huoneessa

oli vielä toinenkin pöytä ja raajarikko tuoli ja ne olivat molemmat

puolittain sanomalehtien ja leikkausten ja käsikirjoitusarkkien

peitossa. Siellä oli hiekalla täytetty puulaatikko, jossa rehoitti

sikaarinpätkiä ja tupakanpuruja, ja uuni, jonka pelti ylimmältä

saranalta roikkui. Päätoimittajalla oli pukunaan pitkä, musta

verkatakki ja valkoset pellavahousut, ja hänen saappaansa olivat

hyviksi kiilloitetut. Paidanrinnus oli kurttuinen, pystykaulus oli

vanhanaikaista mallia ja se oli sidottu liinalla, jonka päät riippuivat

alas -- tuo puku oli ollut muodinmukainen vuonna 1848. Hän poltti

sikaaria ja lausetta sommitellessaan repi hän tukkaansa, niin että

se oli aika pörröinen. Silmiään hän hirmuisesti mulkoili ja minä

päättelin, että hän siinä muovaili tavallista äkäsempää "johtavaa". Hän

käski minun käydä käsiksi paikkakunnan toisiin lehtiin ja kirjoittaa

"Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä", johon kirjoitukseen oli

koottava kaikki niiden pääsisältö.

Minä kirjoitin seuraavaa:

"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_."

"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' toimitus on ilmeisessä

väärinkäsityksessä Ballyhak-rautatiestä. Yhtiön tarkoitus ei suinkaan

ole jättää Buzzardvillen kaupunkia syrjälle, se päinvastoin pitää tätä

seutua yhtenä radan tärkeimmistä kohdista. Tietenkin 'Maanjäristyksen'

toimitus ilolla ottaa palstoilleen tämän oikaisun."

"Herra John W. Blosson, 'Vapauden salaman' kyvykäs toimittaja, saapui

kaupunkiimme eilen. Hän asuu täällä Van Buren hotellissa."

"Olemme huomanneet, että arvokas virkaveljemme, Mud Springs'in

toimittama 'Aamuhuuto' on erehtynyt otaksumaan, ettei Van Werterin

vaali olisikaan varma asia, vaan hän on epäilemättä huomannut

erehdyksensä, ennenkuin saa käsiinsä tämän muistutuksen. Erehdyksen

ovat nähtävästi vaillinaiset vaalikertomukset aiheuttaneet."

"Iloksemme olemme kuulleet, että Blatersvillen kaupunki pyrkii erään

newyorkilaisen liikemiehen avulla saattamaan liikkeelle nyt melkein

mahdottomat katunsa kulettavaan kuntoon peittämällä ne Nickolsonin

beton'illa. Vaikea on kyllä saada tätä tuumaa toteutetuksi, senjälkeen

kuin Memphin kaupunki houkutteli Newyorkilaiset samanlaiseen yritykseen

ja sitten kieltäytyi maksamasta. Mutta 'Hurraahuuto' työskentelee

taitavasti tämän toimenpiteen hyväksi ja näyttää toivovan sen lopuksi

onnistuvan."

"Ikäväksemme olemme kuulleet, että översti Bascon, 'Vapauden

huokauksen' päätoimittaja, muutamia iltoja sitten langeta romahti

kadulla ja taittoi jalkansa. Hän on viimeaikoina ollut heikko -- hän

on rasittanut itseään ja hänen perheessään on ollut sairautta ja

otaksutaan että hän pyörtyi kävellessään päiväpaisteessa."

Jätin käsikirjoitukseni päätoimittajalle, hänen hyväksyttäväkseen,

muutettavakseen tai revittäväkseen. Hän katseli sitä ja hänen kasvonsa

synkkenivät. Hän rupesi sitä lukemaan, ja hänen kasvonsa kävivät

uhkaavan näköisiksi, -- jotain on hullusti, sen näin heti. Nyt hyppäsi

hän pystyyn ja lausui:

"Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon näin sävyisästi puhua

noista luontokappaleista. Tyytyisivätkö tilaajani tuollaiseen

maitovelliin. Antakaa kynä tänne!"

En ole koskaan nähnyt minkään kynän niin ilkeästi rapisevan enkä niin

säälimättömästi toisen valittuja sanoja repostelevan. Sillaikaa kuin

hän tätä työtä teki, ampui joku häntä avonaisesta ikkunasta ja lohkasi

kappaleen hänen korvastaan.

"Ahaa", sanoi hän. "Se on tuo roisto Smith, 'Viisauden Tulivuoren'

toimittaja, -- häntä odotin jo eilen." Ja hän tempasi revolverin

vyöltään ja ampui. Smith kaatui, jalassaan luoti. Ja revolveri heilahti

Smithin kädessä juuri kun hän tähtäsi ampuakseen uuden laukauksen

ja luoti sattui aivan vieraaseen henkilöön. Nimittäin minuun. Mutta

menetin toki ainoastaan yhden sormen.

Päätoimittaja jatkoi sitten pyyhkimistään ja korjaamistyötään. Juuri

kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, putosi räjähdyspallo piipun kautta

uuniin ja uuni pärskähti tuhansiin sirpaleisiin. Muuta vahinkoa se ei

kumminkaan tehnyt, paitsi että muuan lentävä pirstale iski irti pari

hammasta suustani.

"Tuo uuni on nyt aivan kelvoton", sanoi päätoimittaja.

Myönsin, että hän on oikeassa.

"Mutta se on yhdentekevää, tällä säällä sitä emme tarvitse. Tunnen

miehen, joka tuon kolttosen teki -- kyllä minä tämän jutun kuittaan.

Niin, _näin_ on kirjoitettava tästä aineesta..."

Otin käsikirjoituksen. Siihen oli tehty niin paljo muutoksia ja

korjauksia, että sitä oli mahdoton samaksi paperiksi uskoakaan. Nyt oli

kirjoitus näin kuuluva:

"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_."

"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' heittiömäiset valehtelijat koettavat

ilmeisesti taas uskotella seutumme jalolle ja ylevälle kansalle erästä

uutta, halpamaista ja raakaa valhettaan yhdeksännentoista vuosisadan

kunniakkaimmasta laitoksesta, Ballyhackin rautatiestä. Tuo keksintö,

että se jättäisi Buzzardvillen syrjälle, on syntynyt heidän omissa

likaisissa aivoissaan -- taikka oikeammin siinä sorassa, jota he

sanovat aivoikseen. Heidän on viisainta nielasta tämä valhe, jos he

tahtovat pelastaa matelevat, haisevat raajansa siltä selkäsaunalta,

jonka he niin hyvin ovat ansainneet."

"Higginsvillen aasi, 'Vapauden salaman' toimittaja Blosson, on nyt taas

täällä, kuokkavieraana Van Burenin hotellissa."

"Olemme kuulleet että Mud Springs'in 'Aamuhuudon' juoppo

toimittajajätkä valheisiin taipuvan luonteensa mukaisesti on levittänyt

sitä juttua, että Van Werter ei olisikaan valittu. Sanomalehdistön

ylevä tehtävä on levittää totuutta, hävittää erehdyksiä, korottaa,

hienostuttaa yleisen moraalin ja sivistyksen sävyä ja tehdä ihmiset

ystävällisemmiksi, siivommiksi, armahtavammiksi ja kaikin puolin

paremmiksi, hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta tämä kelvoton,

musta sielu saastuttaa alinomaa ylevän toimensa kylvämällä valhetta,

panettelua, solvausta ja ruumaa halpamaisuutta."

"Blatersvilleläiset haaveksivat Nicholsonin betonilla päällystettyjä

katuja -- he tahtovat tietysti saada uuden vankilan ja köyhäintalon.

Totta tosiaankin kaupunki, jossa on yksi hevonen, kaksi

puuvillanperkauslaitosta, yksi paja ja sellainen laastarimainen lehti

kuin 'Hurraahuuto'! Sen on parempi lainata betonia Memphiksestä, joka

sitä sai niin huokealla. 'Hurraahuudon' ulosantaja Buckner, tuo ryömivä

koppamato, rääkyy siitä jutusta tavalliseen typerään nuottiinsa,

luullen puhuvansa kuin viisas ihminen."

"Niin, _siihen tapaan_ on kirjoitettava asiat selviksi ja pippuria

sekaan. Imelävellisanomalehdet minua oksettavat."

Samassa tulla tuprahti tiilikivi ikkunasta sisään kauhealla rymyllä ja

selkäni sai siitä aika kolauksen. Siirryin vähän syrjemmäs, se rupesi

tuntumaan olojen vaatimalta, mutta päätoimittaja virkkoi:

"Se oli arvatenkin översti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt hän

varmaankin kohta tulee sisään."

Hän arvasi oikein. Översti näkyi seuraavassa silmänräpäyksessä ovella,

kädessään ojennettu ratsuväen revolveri.

Hän lausui: "Päivää, onko minun kunnia puhutella sitä pelkurimaista

raukkaa, joka tätä lehteä toimittaa."

"On, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, siitä

puuttuu yksi jalka. Minulla kai on kunnia puhutella palkinnonsaanutta

roistoa, översti Blathershite Tecumsch'ia."

"Niin on nimeni. Minulla on täällä pieni asia selvitettävänä. Jos

teillä on aikaa, niin alamme heti."

"Minun täytyy kyllä lopettaa artikkelini 'Amerikan siveellisen ja

henkisen kehityksen ilahduttavista edistysaskeleista', mutta sillä ei

ole kiirettä. Alkakaa!"

Molemmat pistoolit paukahtivat samaan aikaan aivan kauheasti.

Päätoimittajan päästä tipahti suortuva ja siitä kulkenut överstin

luoti tunkeusi lopuksi reiteni lihaisimpaan osaan. Överstin vasemmasta

olkapäästä tipahti pieni pala. He ampuivat uudelleen. Tällä kertaa

he molemmat ampuivat ohi, mutta sain minä siltä osani, luodin

käsivarteeni. Kolmas laukaus haavoitti lieveästi heitä molempia ja

minun rystysiini tuli naarmu. Silloin minä huomautin, että minä lähden

vähän ulos kävelemään, koska herroilla on yksityistä keskustelua ja

minun ehkä on sopimaton olla saapuvilla. Mutta molemmat herrat käskivät

minun istua paikoillani ja vakuuttivat, että en heitä häiritse. Minulla

oli hiukan toinen käsitys...

Sitten he hetkisen puhuivat vaaleista ja vuodentulontoiveista ja

minä rupesin sitomaan haavojani. Mutta taas he ryhtyivät oikein

vilkkaasti ampumaan ja jokainen laukaus sattui, mutta on ehkä

mainittava, että kuudesta sattui viisi minuun. Kuudes haavoitti

överstiä hengenvaarallisesti ja hän virkahti hienolla ivalla, että

nyt hänen varmaankin täytyy sanoa hyvästit, koska hänellä on asioita

toimitettavana kaupungissa. Sitten hän kysyi, missä hautaustoimisto on

ja meni.

Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja virkkoi: "Odotan vieraita

päivällisille luokseni ja minun täytyy siitä syystä vähän valmistautua.

Tahdotteko olla hyvä ja lukea korehtuurit sekä ottaa vastaan vieraita."

Hiukan minua epäilytti se vierasten vastaanottaminen, mutta olin vielä

päästäni pyörällä noiden laukausten johdosta, jotka vielä korvissani

kaikuivat, enkä keksinyt mitään vastaväitettä.

Hän jatkoi: "Jones tulee kello kolme -- antakaa hänelle selkäsauna.

Gillespie tulee ehkä jo sitä ennen, viskatkaa hänet ulos ikkunasta.

Ferguson saapuu kello neljä -- tappakaa hänet. Sen enempää meillä

ei tänään tietääkseni olekaan tekemistä. Jos teiltä jää aikaa,

kirjoittakaa säkenöivä kirjoitus poliisilaitoksesta, -- antakaa

ylikomisariolle aika löyly! Nahkapatukka on pöydän alla; aseita on

laatikossa, ampumatarpeita tuolla nurkassa, siteitä ja laastaria tuolla

kaapissa. Jos jotakin ikävää tapahtuu, niin käykää herra Lancetin

luo, välskärin, joka asuu yläkerrassa. Hän ilmoittaa -- meillä on

työnvaihto."

Hän meni. Minua puistatti. Kolmen tunnin kuluttua olin jo ollut niin

kamaloissa vaaroissa, että minulta oli mennyt koko mielenrauhani

ja kaikki iloisuuteni. Gillespie oli tullut ja viskannut _minut_

ulos ikkunasta. Jones tuli täsmällisesti ja kun valmistausin

häntä löylyyttämään, otti hän sen tehdäkseen minun puolestani.

Keskustellessani erään vieraan herran kanssa, jota ei ollut

päiväjärjestyksessäni, menetin päänahkani. Eräs toinen vieras

herra nimeltään Thomson teki minusta ryysykasan. Lopuksi pakenin

erääseen nurkkaan, vaan siellä minua ahdisti joukko raivostuneita

sanomalehtimiehiä, ammattipelureita ja politikoitsijoita, jotka

kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseita pääni ympärillä, niin

että silmieni edessä vain salamoi säkenöivää terästä. Silloin aijoin

juuri sanoutua irti toimestani koko sanomalehdessä, mutta samassa astui

päätoimittaja sisään ja hänen seurassaan joukko hänen ihailijoitaan ja

ystäviään. Nyt alkoi sellainen raju meteli, sellainen verilöyly, ettei

sitä mikään ihmiskynä voi kertoa, ei edes teräskynä. Ihmisiä ammuttiin

kuoliaiksi, toisia ruhjottiin raajarikoiksi, typistettiin, räjäytettiin

ilmaan, viskattiin ulos ikkunasta. Synkkiä kirouksia sateli kuin

rakeita, niitä räiski kuin hurjaa sotatanssia säestäen ja sitten taas

istuimme, verentahraama päätoimittaja ja minä, kahden katsellen niitä

verisiä säpäleitä, joita oli sikinsokin ympärillämme pitkin lattiaa.

Hän virkkoi: "Te tulette pitämään tästä paikasta, kunhan siihen

totutte."

Minä vastasin: "Jos olette pitkämielinen, niin ehkä minä jonkun ajan

kuluttua opin teidän makunne mukaan kirjoittamaan; kunhan vain ehdin

oppia tätä kieltä ja saan siihen vähän tottua, luulen varmasti, että

sitä osaan käyttää. Mutta totta puhuakseni on sellaisella voimakkaalla

kielellä epäkohtansakin; ihmiset mielivät sitä niin usein tulla

keskeyttämään. Näette sen itse. Voimakas tyyli on kyllä omiaan yleisöä

kohottamaan, mutta minä en huolisi vetää puoleeni niin paljo huomiota,

kuin siitä johtuu. En voi kirjoittaa rauhassa, kun minua niin paljo

häiritään kuin tänään. Pidän tästä toimesta aika paljo, vaan en pidä

tuosta velvollisuudesta ottaa vastaan vieraita. Se, mitä täällä olen

kokenut, on kyllä uutta ja tavallaan kylläkin jännittävää, mutta lahjat

eivät tule tasan. Joku herra ampuu teitä ikkunan läpi ja haavoittaa

_minut_; räjähdyspommi pudotetaan savupiipusta teitä varten ja se

heittää uuninpellin _minun_ kasvoihini; teitä tulee _tuttavanne_

tervehtimään vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia, ja hän ampuu

nahkaani luoteja niin, että periaatteeni eivät enää pysy koossa nahan

sisällä; te menette päivälliselle ja Jones tulee nahkaruoskineen;

Gillespie viskaa minut ulos ikkunasta, Thomson repii riekaleiksi

vaatteeni ja eräs aivan outo herra ottaa päänahkani ihan kursailematta,

kuin jos olisimme vanhat tutut; ja viiden minuutin kuluessa tulevat

seudun kaikki rosvot täysissä sotavarustuksissa ja säikäyttävät

sotakirveillään pois viimeisenkin hengenkipinän minusta. Jos tämän

kaiken läjää yhteen, niin en ole ilopäivinäni elänyt niin vilkasta

päivää kuin tänään. Ei, teistä pidän paljo, pidän teidän tyyneestä,

koristelemattomasta tavastanne selittää asioita vieraillenne, mutta,

nähkääs, siihen en ole tottunut. Etelämaalaisten mielet ovat liian

pulppuavia, heidän vieraanvaraisuutensa on liian vallatonta. Ne rivit,

jotka tänään olen kirjoittanut ja joihin mestarin käsi on valanut

Tennesseen sanomalehtikielen tulista henkeä, ne tulevat herättämään

uuden pesällisen äkäsiä ampiaisia. Koko tuo liuta sanomalehtimiehiä

saapuu huomenna tänne -- he tulevat vielä lisäksi nälkäisinä ja

vaativat jotakin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa hyvästit. En tahdo

niissä kesteissä olla saapuvilla. Matkustin tänne etelään terveyteni

vuoksi, matkustan nyt täältä samassa tarkoituksessa ja hetipaikalla.

Tenesseen sanomalehtitoimi ei ole hyväksi hermoilleni."

Jonka jälestä me erosimme molemminpuolisella kaipauksella ja minä hain

itselleni tyyssijan eräästä sairaalasta.