Kello kahdeksan illalla asteli kaksi henkeä Flint Bucknerin majan ohi
pimeän päässä. He olivat Sherlock Holmes ja hänen sisarenpoikansa.
"Seisahduppas tuokioksi tähän, eno, minä käväsen makuuvajassani -- en
viivy minuuttiakaan."
Hän pyysi enoltaan jotakin, eno antoi hänelle sen ja sitten poika
palasi yön pimeään; mutta hän tuli pian takasin ja keskustelua
jatkettiin. Yhdeksän aikaan palasivat he ravintolaan. He tunkeusivat
biljardihuoneen läpi, johon joukko ihmisiä oli kokoontunut nähdäkseen
edes vilahdukselta tuon Mainion Miehen. Nyt hurrattiin kuin
kuninkaalliselle henkilölle. Herra Holmes kiitti suosionosotuksista
kumarrellen oikealle ja vasemmalle ja kun hän oli mennyt, sanoi hänen
sisarenpoikansa miesjoukolle:
"Eno Sherlockilla on vähän toimitettavaa nyt, noin kello kahteentoista
tai yhteen saakka, mutta sitten tulee hän taas alas, taikka jo
aikaisemmin, jos voi, ja hän toivoo että muutamia teistä vielä on
jälellä juodaksenne lasin hänen kanssaan."
"Hän on piru soi miesten mies, pojat! Kolmikertainen hurraa Sherlock
Holmes'ille, suurimmalle näihin asti eläneistä ihmisistä", huusi
Ferguson. "Hip, hip, hip..."
"Hurraa, hurraa, hurraa... aa."
Koko talo vavahti, niin hehkuvalla tunteella se hurraa huudettiin.
Mutta ylhäällä huoneessaan sanoi Holmes sisarenpojalleen lempeästi
nuhtelevalla äänellä:
"Miksi pakotit minut tuohon juomaseuraan menemään?"
"Mutta eihän sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että pääset kansan
suosioon, eno? Tällaisessa kaivoskylässä ei saa esiintyä ylpeänä.
Miehet ihailevat sinua, mutta jos matkustaisit täältä juomatta
lasin heidän kanssaan, haukkuisivat he sinut keikariksi. Sanoithan
sitäpaitsi, että sinulla on kotoa niin paljo kertomista, että siihen
menee puolet yöstä."
Poika on oikeassa, hän on ymmärtäväinen poika, sen myönsi eno. Ja poika
oli ymmärtäväinen vielä eräässä toisessakin suhteessa, mutta sitä ei
tiennyt kukaan muu kuin hän itse: "Eno ja nuo kaikki muut tekevät
minulle sen palveluksen, että todistavat minun olleen täällä kapakassa,
ja sitä tosiasiaa ei saada kumotuksi."
Enonsa kanssa jutteli hän vilkkaasti kolme tuntia. Noin kahdentoista
aikana laskeusi Fetlock alakertaan, asettui pimeälle pihalle muutamain
askelten päähän ravintolasta ja odotti. Viiden minuutin kuluttua tuli
Flint Buckner hoiperrellen biljardihuoneesta, niin että melkein hipasi
häntä ohimennessään.
"Nyt hän on käsissäni!" jupisi nuorukainen. Hän katseli tuota,
poistuvaa mustaa olentoa ja jatkoi: "Hyvästi... hyvästi ainaiseksi,
Flint Buckner. Sinä olet nimittänyt äitiäni rumalla nimellä... sama se,
nyt on kaikki niinkuin olla pitää, nyt kävelet viimeistä vaellustasi,
ystäväni."
Ajatuksiinsa vaipuneena meni hän ravintolaan. "Tunti aikaa on kello
yhteen. Sen tunnin vietämme yhdessä toverien kanssa, se on minulle hyvä
todistus."
Hän opasti Sherlock Holmesin alas biljardihuoneeseen, joka oli
tungokseen asti täynnä uteliaita ja ihailevia kaivostyömiehiä; vieras
tilasi juomatavarat ja juhla alkoi. Kaikki olivat iloiset, kaikki
kohteliaat; tuttavuus oli pian tehty, laulettiin, juteltiin ja
tilattiin lisää virvokkeita. Ja nuo tärkeät minuutit kuluivat lentäen.
Kello oli kuusi minuuttia vailla yksi ja ilo oli ylimmillään -- silloin
kuului paukaus:
-- Pum!
Kaikki vaikenivat heti. Tuo kumea ääni tuntui tulevan rotkotieltä päin,
se tuntui kajahtavan kalliosta kallioon ja sitten kuolevan pois. Lumous
katosi, useat miehistä hyökkäsivät ovelle ja huusivat:
"Nyt on jotakin räjähtänyt."
Ulkoa pimeästä puhui joku ääni:
"Se tapahtui kappaleen matkan päässä rotkotiestä; näin leimauksen."
Kaikki hyökkäsivät rotkotielle -- Holmes, Fetlock, Archy Stillman,
kaikki. Muutamissa minuuteissa juoksivat he englanninpeninkulman. Erään
lyhdyn valossa näkivät he Flint Bucknerin majan tasaisen, kovaksi
poljetun savilattian -- muuten itse majasta ei ollut mitään jälellä, ei
liuskaakaan. Eikä Flint'iäkään näkynyt. Miesjoukko jakausi ryhmiin ja
haki ympäristöstä. Äkkiä kuului huuto:
"Täällä hän on."
Siellä hän olikin. Viidenkymmenen metrin päästä tielle päin hän löytyi,
s.o. löytyi hengetön ja runneltu läjä, joka merkitsi Flintin maallisia
jäännöksiä. Fetlock Jones riensi sinne muiden seurassa katselemaan
ruumista.
Ainoastaan neljännestuntia meni laillisiin muodollisuuksiin. Ham
Sandwich, juryn puheenjohtaja, laati pöytäkirjan, joka oli koruton
ja selvä ja joka päättyi seuraavaan selitykseen: "Vainaja on kuollut
syistä, jotka joko hän itse tai joku tahi jotkut muut jurylle
tuntemattomat henkilöt ovat aiheuttaneet, ei jätä jälkeensä perhettä
eikä muita sellaisia tavaroita, vaan ainoastaan asuntotalonsa, joka
räjähti ilmaan, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, amen."
Sitten yhtyi jury taas levotonna odottavaan ihmisjoukkoon, sillä
sen joukossa oli kaiken harrastuksen keskus, Sherlock Holmes.
Kaivostyömiehet seisoivat ääneti ja kunnioittaen puoliympyrässä,
jonka sisäpuolella itse tapaturmapaikka oli. Siellä käveli tuo Mainio
Mies edestakaisin, seurassaan sisarenpoikansa, joka kantoi lyhtyä.
Metrimitalla mittasi hän tuvan pinta-alan, etäisyyden pensaikosta
tiehen, pensaiden korkeuden j.n.e. Hän poimi rievun sieltä, sälön
tai sirun täältä, tarkasti ne huolellisesti, ja pani talteen. Hän
määräsi taskukompassinsa avulla seudun aseman, ottamalla huomioon
magneettisten häiriöiden tuottaman parin sekunnin erotuksen. Hän
määräsi ajan (Tyyneenmeren) kellonsa mukaan, verrattuaan sitä
paikallisaikaan. Hän mittasi etäisyyden tuvasta vainajaan, ottaen
huomioon nousu- ja laskuvesi-vaikutukset. Ilmanpainon hän määräsi
taskubaromeetterillaan ja lämmön taskulämpömittarillaan. Vihdoin sanoi
hän juhlallisesti kumartuen:
"Se on valmista. Palaammeko takaisin, hyvät herrat."
Hän käveli ravintolaan, ja väkijoukko seurasi häntä, syvästi ihaillen
tätä Mainiota Miestä, ja lausuen arveluita tapaturmasta ja siitä, kenen
tekoa se voisi olla.
"Sattuipa erinomainen onni, että hän nyt juuri on täällä, eikö totta",
virkkoi Ferguson.
"Tästä tulee vuosisatamme merkillisin tapaus, puhui Ham Sandwich. Siitä
tulee kertomus kulkemaan yli koko maailman, uskokaa pois!"
"Sen voi jo uskoakin", virkkoi Joke Parker, seppä. "Siitä tulee mainio
reklaami tälle kaivosseudulle -- eikö totta, Ferguson?"
"Niin, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin sen sanon, että
eilen oli vuokraamani vuorialue kahden dollarin arvoinen neliömetriltä,
mutta tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka tänään kehtaisi tulla siitä
kuuttakymmentä tarjoamaan."
"Se on totta, Ferguson, parempaa onnea ei uusi kaivosseutu voisi
uneksuakaan. Näitkö, kuinka huolellisesti hän pani talteen nuo pienet
räsyt ja rikat ja muut vehkeet. Sitä katsetta! Hän ei _voi_ olla
näkemättä yhtään johtolankaa, se olisi hänelle aivan mahdotonta."
"Toiselle eivät kaikki nuo pikkuesineet mitään merkitsisi, mutta
hänelle ne merkitsevät saman verran kuin suuri kirja, vieläpä harvalla
präntillä painettu."
"Se on totinen totuus! Noissa pikkuesineissä piilee jokaisessa joku
pieni salaisuus, vaikka ne luulevat, ettei sitä kukaan ymmärrä; mutta
hän kun tulee ja tutkii, niin lävähtää salaisuus auki kuin vieterilipas
se on varmaa!"
"Pojat, nyt en ole enää pahoillani, ettei hän ollut täällä kadonnutta
tyttöä etsimässä; tämähän on paljo suurenmoisempi tapaus, paljo
monimutkaisempi, -- tämä kysyy tiedettä ja neroa."
"Tietysti olemme kaikki hyvillämme, että näin kävi. Hyvillämmekö? ei,
se on liian vähän sanottu. Archy olisi tietysti oppinut paljon, jos
hän olisi älynnyt seisoa tuon miehen vieressä ja katsoa, miten hän
menettelee. Mutta hän kulki siellä syrjässä pensaikossa eikä nähnyt
mitään."
"Se on totta, näin sen minäkin. No, Archy on nuori vielä, hän viisastuu
kun vanhenee."
"Mutta, pojat, kenen luulette tehneen tuon kolttosen?"
Se oli kiperä kysymys, joka synnytti koko joukon löyhiä arveluita.
Useita henkilöitä mainittiin, mutta tarkemmin ajateltaessa siitä
arvelusta luovuttiin. Kukaan muu ei ollut tuntenut Flint Buckneria
lähemmin kuin nuori Hillyer, kukaan ei ollut hänen kanssaan riidellyt,
hän oli tympässyt jokaisen, joka oli yrittänyt häntä lähentelemään,
mutta ei kumminkaan niin hävittömällä tavalla, että kukaan siitä syystä
hänen henkeään olisi vaaninut. Yksi nimi oli kaikkien huulilla alusta
pitäen, mutta se oli viimeinen, mikä julkilausuttiin -- Fetlock Jones.
Pat Riley sen ensi kerran mainitsi.
"Tietysti olemme kaikki häntä ajatelleet", lausuivat toiset, "sillä
olihan hänellä tuhat syytä murhata Flint Buckner ja olihan se hänen
suora velvollisuutensa. Mutta kahdesta asiasta emme pääse: ensiksikään
hänellä ei ole niin paljo rohkeutta, ja toiseksi ei hän ollut
tapaturmapaikalla murhan tapahtuessa."
"Sen tiedän", sanoi Pat. "Hän oli biljardihuoneessa yhdessä meidän
kanssa räjähdyksen tapahtuessa."
"Niin, hän oli siellä kokonaisen tunnin ennenkuin se tapahtui. Muuten
häntä tietysti heti olisi epäilty."