IV

Ei kukaan todellinen gentlemanni sano koko alastonta totuutta naisten

läsnäollessa.

Oli raitis ja tuoksuva aamu lokakuun alussa. Syksyn puut ja pensaat,

kirjavissa väreissään uhkuen, nostivat korkealle latvansa ja

heiluttivat niitä vastakkain. Lukemattomain, kuihtumaisillaan olevain

kukkasten voimakas tuoksu täytti ohentuneen ilman. Kaikkialla oli

hiljaista, tyyntä, Jumalan rauhaa.

Aika on lokakuussa 1900. Paikka on Hope Canyon, hopeakaivoskylä

Esmeraldan tienoilla. Se on syrjäinen maapallon pilkku, äsken keksitty;

siellä arvellaan olevan paljo metalleja, mutta vielä siitä ei olla

aivan varmoja. Kylän asukkaina on parisataa kaivostyömiestä, yksi

ainoa valkonen vaimo lapsineen, muutamia kiinalaisia pesijättäriä,

viisi intiaaninaista ja kymmenkunta matkustavaa intiaania

jäniksennahkaturkeissa ja vanhoissa tornihatuissa, tinapaloja

kaulakoristeina. Vielä ei ole mitään tehtaita, ei kirkkoa, ei

sanomalehteä. Kylä on ollut olemassa vasta kaksi vuotta; siellä ei ole

vielä tapahtunut mitään suurlakkoa eikä maailma ole kuullut sen nimeä

mainittavan.

Kahden puolen laaksoa kohoovat vuoret jyrkkinä kuin seinät, kohoovat

kolme tuhatta jalkaa, ja kapean laakson pohjalla oleva majarivi saa

vain vilahdukselta aurinkoa, kun tämä puolenpäivän aikana kulkee

laakson ohi. Kylä on parin englannin peninkulman pituinen, majat ovat

aika pitkän matkan päässä toisistaan. Kyläkapakka on ainoa hirsistä

rakennettu talo, voisipa sanoa, ainoa oikea talo. Se on keskellä kylää

ja sinne asukkaat illoilla kokoontuvat. Siellä juovat, pelaavat korttia

ja dominoa sekä biljardia, sillä siellä on biljardikin; sen kankaassa

on pitkiä repeämiä, joita laastarilipuilla on paikkailtu, kepit ovat

karkeita puupuikkoja ja pallot lohenneita ja kololaitaisia, joten ne

rämisevät mennessään eivätkä kulje aivan pitkiä matkoja. Ken yhdellä

lyönnillä saa kuusi pistoa, hän saa illallisen ilmaiseksi isännältä.

Flint Bucknerin maja oli viimeinen kylän eteläpäässä; hänen

vuokraamansa vuorialue oli kylän pohjoispuolella, kappaleen matkan

päässä sen puolen viimeisestä asunnosta. Hän oli happaman näköinen

ja töykeä mies eikä seurustellut kenenkään kanssa. Ne, jotka olivat

yrittäneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, olivat katuneet yritystään

ja antaneet hänen olla. Hänen elämäntarinaansa ei tunnettu. Muutamat

luulivat, että Sammy Hillyer sen luusi, vaan toiset väittivät sitä

perättömäksi ja jos Hillyeriltä kysyttiin vastasi hän kieltävästi.

Flintillä oli seurassaan kiltti englantilainen poika, noin 16-17

vuotias, jota hän kohteli ankarasti sekä muiden nähden että heidän

kahden ollessa ja tältä tietenkin udeltiin hänen herransa asioita,

mutta turhaan. Fetlock Jones -- niin oli tämän nuorukaisen nimi --

vastasi, että Flint oli hänet löytänyt kerran kun molemmat olivat

hakemassa metalleja ja kun hän oli Amerikassa koditon orpopoika oli

hän jäänyt Bucknerin luo ja alistunut hänen ankaraan kuriinsa, --

palkakseen sai hän ruoan. Muita tietoja hän ei osannut antaa.

Kuukauden oli Fetlock ollut tässä orjuudessa ja vaikka hän ulkonäöltään

oli hiljainen, raivosi viha hänen sisässään niiden loukkausten

vuoksi, joita hän isännältään sai kärsiä. Nöyrimmät kärsivät näet

aina katkerimmin, he tuntevat loukkaukset syvemmin kuin miehevämmät

luonteet, jotka voivat sanoihin ja tekoihin purkaa kiukkunsa, kun se

kuohuu yli äyrästensä. Hyväsydämmiset ihmiset tahtoivat vapauttaa

Fetlockin tästä orjuudesta ja kehottivat häntä jättämään Bucknerin;

mutta poika peljästyi jo sellaista ehdotusta ja sanoi, ettei hän

uskalla. Pat Riley väitteli hänen kanssaan vieläkin ja sanoi:

"Käännä selkäsi tuolle saiturille ja seuraa minua. Elä pelkää, minä

kyllä hoidan _hänet_."

Poika kiitti häntä kyynelsilmin, mutta vapisi ja vakuutti että

hän ei tohdi. Flint kyllä vainoisi häntä, tapaisi hänet joskus

yöllä ja silloin... "Oi, herra Riley, aivan kipeäksi käyn kun sitä

ajattelenkaan".

Muut sanoivat: "Karkaa tiehesi, saat meiltä matkarahat. Matkusta

rannikolle jonakin iltana." Mutta nämä kehoitukset kaikuivat kuuroille

korville; poika väitti, että Flint hänet löytäisi ja toisi takaisin,

pelkästä ilkeydestä.

Sitä eivät ihmiset ymmärtäneet. Pojan asema kävi viikko viikolta yhä

surettavammaksi. Luultavasti olisivat ihmiset sentään ymmärtäneet

hänet paremmin, jos he olisivat tienneet, miten hän vapaa-aikansa

käytti. Hän makasi eräässä Flintin majan viereisessä vajassa, hoiti

siellä haavojaan ja hautoi vihaansa ja mietti yöt pitkät yhtä ainoata

kysymystä: miten saa hän Flint Bucknerin murhatuksi, ilman että hänet

keksitään. Se oli hänen ainoa elämänilonsa; näitä vuorokauden tunteja

hän ikävällä odotti, niiden kuluessa hän oli onnellinen.

Hän mietti myrkkyä. Mutta se ei kelvannut, tutkimalla kyllä saataisiin

selville, kuka sen oli hankkinut ja mistä. Hän ajatteli ampua Flintin

takaapäin, kun tämä puolenyön aikana oli matkalla kotiinsa, -- silloin

hän aina palasi kapakasta. Ei, saattoihan joku olla lähitienoilla

ja tavata hänet. Hän tuumi, pistäisikö hän miehen kuoliaaksi tämän

nukkuessa -- ei, isku voisi osua vähän harhaan ja silloin hän joutuisi

Flintin kynsiin. Satoja eri tapoja hän punnitsi, mutta niistä ei

yksikään kelvannut, sillä salaisinkin keino oli aina vaarallinen,

se sisälsi mahdollisuuden, että hänet keksittäisiin. Ja sitä hän ei

halunnut.

Mutta hän oli kärsivällinen, rajattoman kärsivällinen. Eihän ole

kiirettä, hoki hän itsekseen. Mutta sen hän vannoi, että Flintin luota

hän ei lähde, ennenkuin miehen vainajana näkee, -- kiirettä ei ole,

kyllä keino löytyy. Löytyy se, ja siihen mennessä hän kärsii kaikki

häpeät ja kurjuudet. Keino, josta ei jää mitään jälkeä, ei pienintäkään

viittausta, kuka tekijä on, sitä hän tahtoi etsiä ja silloin -- silloin

käy elämä ihanaksi. Sillävälin tahtoi hän säilyttää kiltin pojan

hyvän nimensä eikä hän aikonut lausua vihaista eikä uhkaavaa sanaa

sortajastaan.

Kahta päivää ennen edelläkerrottua lokakuunaamua oli Flint ostanut

yhtä, toista tavaraa ja Fetlockin kanssa olivat he ne yhdessä kantaneet

Flintin majaan. Siinä joukossa oli laatikollinen kynttilöitä, joka

pantiin nurkkaan, tötteröllinen räjähdysruutia, joka pantiin laatikon

päälle ja pieni tynnyri vuoriruutia, joka pantiin Flintin makuulaverin

alle; sekä suuri käärö sytytyslankaa, joka ripustettiin naulaan.

Fetlock teki sen johtopäätöksen, että nyt oli Flintin koekaivos

ehtinyt niin syvälle, että täytyy ruveta räjähdyttelemään. Hän oli

ennen katsellut räjähdyttämistä ja käsitti vähin miten se tapahtuu,

mutta apumiehenä hän ei ollut koskaan ollut. -- Ja oikein hän olikin

arvannut; nyt ruvettiin räjäyttämällä kaivosta syventämään. Aamusella

kantoivat he sytytyslangan, porat ja ruudit kaivokseen. Se oli nyt 8

jalan syvyinen, joten sinne laskeutumista ja sieltä nousemista varten

käytettiin pieniä tikapuita. He laskeusivat kaivokseen ja Fetlock sai

käskyn pidellä poraa, mutta hän ei saanut mitään neuvoja siitä, miten

hänen sitä pitäisi pidellä. Flint rupesi poraamaan. Hän iski kerran

moukarilla ja pora lensi pojan kädestä -- sehän oli aivan luonnollista.

"Sinä syyhyinen neekeripoika, silläkö tavalla poraa pidetään! Ota se

käteesi. Pidä sitä suorassa! Noin, pidä hiljaa nyt. Opetan, sinua,

pirun penikka!"

Tunnin perästä oli reikä valmis.

"No, lataa nyt reikä!"

Poika rupesi kaatamaan ruutia reikään.

"Pähkäpää!"

Poika sai niin mahtavan korvatillikan, että hän reiskahti kylelleen.

"Nouse ylös! Vai siellä ryömit! No, pistä sytytyslanka _ensiksi_

reikään. Nyt pane ruutit. Hei, riittää, riittää! Aijotko täyttää

koko reijän? Kaikista paksupäisistä porsaista, joita olen nähnyt,

olet sinä..., nyt tuki soraa reikään. Tuki tiukempaan, tuki, tuki!

Ja nyt mene helvettiin, tieltä pois!" Hän tempasi raudan käteensä ja

painoi itse panoksen syvempään, kiroillen ja sadatellen kuin vihainen

noita. Sitten sytytti hän johtolangan, kiipesi kaivoksesta ja juoksi

viisikymmentä metriä sivulle, Fetlock kintereillään. Siellä he

odottivat muutamia minuutteja, sitten lensi mahtava patsas savua ja

kiviä korkealle ilmaan, kovasti räjähtäen; hetken kuluttua sateli alas

koko joukko kiviä ja taas oli kaikki hiljaista.

"Soisinpa, että sinä olisit lentänyt mukana", puhui isäntä.

Taas menivät he kaivokseen, raivasivat pois tieltä kivet ja sirut,

porasivat uuden reijän ja täyttivät sen uudella panoksella.

"Kuule, kuinka paljo sytytyslankaa aijotkaan tuhlata? Etkö tiedä,

minkäverran lankaa tarvitaan."

"En."

"Vai et _tiedä!_ Sinunlaistasi en ole eläissäni nähnyt!"

Hän kiipesi kaivoksesta ja huusi alas pojalle:

"No, pölkkypää, sinnekö jäät koko päiväksi? Katkase lanka ja sytytä

pätkä!"

Vavisten poika vastasi:

"Niin, mutta enhän..."

"Uskallatko vastustella minua? Lanka poikki ja sytytä!"

Poika totteli.

"No taivasten luoja! Yhden minuutin langan leikkasi! Soisinpa, että

olisit..."

Raivossaan tempasi hän tikapuut kaivoksesta ja juoksi tiehensä. Poika

kauhistui.

"Oi, Jumala! Auta, auta! Pelasta minut!" rukoili hän. "Oi, mitä voin

tehdä! Mitä _voin_ minä tehdä?"

Hän vetäysi kaivoksen seinämälle, niin lähelle kuin taisi. Tuo sihisevä

lanka sai äänen hänen kurkkuunsa tyrehtymään, hän pidätti hengitystään

seisoi siinä voimatonna ja tuijotti: kolmen, neljän sekunnin kuluttua

oli hän lentävä pieninä säpäleinä ilmaan. Mutta samalla syttyi hänessä

ajatus. Hän hyppäsi langan luo, leikkasi poikki sen tuumanvertaisen

pätkän, joka vielä oli reijän ulkopuolella, ja oli pelastettu.

Nyt kaatui hän maahan turtuneena ja puoleksi taidotonna kauhusta; hänen

voimansa oli taittunut, vaan hän lausui itsekseen rajulla riemulla:

"Hän opetti minua. Tiesinhän, että joku keino löytyy, kunhan vaan

odotan."

Viiden minuutin perästä hiipi Buckner kaivokselle levottoman näköisenä

ja kurkisti alas. Hän näki mitä oli tapahtunut ja ymmärsi. Nyt laski

hän tikapuut kaivokseen ja poika kiipesi niitä myöten vaivaloisesti

ylös. Hän oli kuolonkalpea. Häntä katsellessaan kävi Buckner vielä

enemmän hämilleen ja hän lausui katuvaisella ja säälivällä ilmeellä,

joka teki hänet kömpelön ja oudon näköiseksi:

"Se oli erehdys, ymmärräthän sen. Elä puhu siitä kenellekään, minä olin

niin kiihkossani enkä tiennyt mitä tein. Sinä et ole terveen näköinen,

olet tänään jo tarpeeksi työtä tehnyt, mene majaani, syö ja pane

nukkumaan. Oli tulla tapaturma, ymmärräthän sen, kun minä olin niin

innoissani."

"Pahasti säikähdin", sanoi poika mennessään, "mutta opin siitä jotakin,

joten en soisi erehdyksen jääneen tapahtumatta."

"Hiton helppo tuota on tyydyttää!" jupisi Buckner itsekseen

katsellessaan pojan poistumista. "Saas nähdä, puhuuko hän siitä

kenellekään? Tietysti hän sen tekee. Soisinpa, että olisin tappanut

hänet."

Poika ei käyttänyt joutoaikaansa lepoon, vaan työhön. Tiheä pensaikko

peitti vuoren rinteen aina Flintin majalle asti; enimmät Fetlockin

toimet tapahtuivat tässä pimeässä pensaikossa, loput suoritti hän

omassa makuukojussaan. Vihdoin oli kaikki valmista ja hän virkkoi:

"Jos hän epäilee, että aijon käydä hänestä konttia kantamaan, niin hän

jo huomenna siitä epäilyksestään pääsee. Hän on näkevä, että minä yhä

olen sama hiljainen lammas mikä aina olen ollut -- huomenna ja sitä

seuraavana päivänä. Mutta ylihuomeniltana on hän ollutta ja mennyttä,

eikä kukaan ole koskaan aavistava, miten se on tapahtunut ja kuka sen

on tehnyt. Itse hän minulle keinon neuvoi, -- se on hauskinta kaikesta."

V

Seuraava päivä tuli ja meni.

Ilta on jo kulunut lähelle puolta yötä, viiden minuutin perästä

uusi päivä alkaa. Ollaan ravintolan biljardihuoneessa. Työmiehiä

istuu siellä yksinkertaisissa puvuissaan, leveälierisissä hatuissa,

housunlahkeet saapasvarsissa, toisilla puserot, toisilla takit; he

ovat ryhmittyneet rautakamiinan ympäri, joka punaisena hehkuu ja

levittää ympärilleen suloista lämpöä; biljardipallot paukkuvat, muuta

ääntä ei kuulu sisällä -- ulkopuolella vinkuu myrsky silloin tällöin.

Miehet ovat ikävystyneen näköiset, he ikäänkuin odottavat jotakin.

Karkealuinen, leveäharteinen, keski-ikäinen kaivostyömies, jolla on

harmahtava poskiparta, tympäsevät kasvot ja epäystävälliset silmät,

pyöräyttää sytytyslankakäärön käsivarrelleen, kokoo muutamia muita

työkalujaan ja lähtee tiehensä sanaakaan virkkaamatta kenellekään,

jäähyväisiä yhdellekään sanomatta. Se on Flint Buckner. Kun ovi hänen

mentyään sulkeutuu, syntyy huoneessa vilkas surina.

"Se on täsmällisin mies mitä koskaan olen nähnyt", virkkoi Jake Parker,

seppä; "kun hän menee, tietää jokainen kelloaan katsomatta, että on

puolenyön aika."

"Se onkin tietääkseni hänen ainoa avunsa", virkkoi Peter Hawes,

kaivostyömies.

"Hän on häpeäpilkku koko seudullemme", lausui Fergusson. "Jos minä

olisin tämän kapakan pitäjä, pakottaisin hänet edes joskus sanomaan

jotakin, muuten en laskisi häntä sisään." -- Sen hän lausui luoden

silmäyksen kapakanisäntään, joka sitä silmäystä ei ollut huomaavinaan,

koska poistunut mies oli hyvä kuluttaja, -- joka ilta kapakasta

mennessään oli hän juonut päänsä täyteen.

"Sanokaa, pojat," virkkoi Ham Sandwich, "muistaako kukaan, että hän

koskaan olisi tarjonnut kenellekään lasin?"

"_Hänkö?_ Flint Buckner? Voi sinä pyhä Antonius!"

Sellaisia huutoja sateli joka taholta. Ja hetken vaitiolon jälkeen

lausui Pat Riley:

"Hän on oikea arvoitus, tuo mies. Ja samanlainen on poikakin, joka

hänen luonaan asuu. En ymmärrä heistä kumpastakaan."

"Ei kukaan muukaan ymmärrä", virkkoi Ham Sandwich, "ja jos he

ovat arvoituksia, niin mitä sanotte sitten tuosta kolmannesta.

Käsittämättömän salaperäisyytensä puolesta on hän noita edellisiä vielä

merkillisempi. Paljokin merkillisempi, -- eikö totta?"

"On, se on totta se."

Kaikki yhtyivät tähän lausuntoon. Kaikki, paitsi yksi. Se oli uusi

tulokas, Paterson. Hän tarjosi lasin koko seuralle ja kysyi, kuka se

kolmas on. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: "Archy Stillman."

"Hänkö on niin salaperäinen?" kysyi Paterson.

"Sepäs kysymys. Etteikö Archy Stillman olisi salaperäinen!" puhui

Fergusson. "Hänen nimensä pitäisi algebran kielellä olla X."

Ferguson oli näet hyvin oppinut.

Paterson tahtoi kuulla hänestä tarkemmin kerrottavan ja kaikki

tahtoivat kertoa hänestä, kaikki alottivat yhtaikaa. Mutta Billy

Stevens, kapakan isäntä, kutsui heidät järjestykseen, vakuuttaen että

on parempi, jos yksi kerrallaan puhuu. Hän kulki ja täytti lasit ja

antoi Fergusonille merkin alottaa. Ja Ferguson kertoi:

"Niin, hän on aimo poika, paljoa muuta emme hänestä tiedä. Saa häneltä

udella ihan väsymiinsä asti, mutta se ei auta mitään, mitään selkoa ei

hänestä saa. Ei varsinkaan hänen tuumistaan eikä puuhistaan eikä siitä,

mistä hän on kotoisin. Ja jos koettaa tutkia hänen salaisen kykynsä

laatua, silloin rupee hän puhumaan muusta eikä siitä tule sen enempää.

Ja _arvata_ voit, niin että silmiäsi samentaa, mutta sitenkään et pääse

sen pitemmälle. Ei hänestä tule tolkkua."

"No mikä hänen salainen kykynsä sitten on?"

"Ei se ole hänen näkönsä eikä kuulonsakaan. Eikä muu vaisto, --

eikä se ole taikuuttakaan. Päätä itse, -- pannaan toimeen suuret

silmänkääntönäytännöt, täyskasvaneet maksavat viisikolmatta senttiä,

lapset ja palkolliset puolet. Mutta sen voin kertoa, mitä hän osaa

tehdä. Te saatte, kuka tahansa, mennä täältä ja kätkeytyä mihin

tahdotte -- sama se minne ja kuinka kauas --, hän kävelee suoraan ja

hakee teidät."

"Mutta sitähän ette todella tarkoittane?"

"Tarkoitamme, juuri sitä. Ilmat eivät merkitse hänelle mitään, luonnon

voimat eivät mitään -- niistä hän ei välitä."

"Hä, eikö välitä pimeästä, sateesta, lumesta, hä?"

"Se on kaikki _hänelle_ yhdentekevää. Hän ei edes kirase."

"Todellako? Eikö hän välitä edes sumusta?"

"Sumusta! Ei, hänen silmänsä tunkeutuvat sumun läpi kuin ammuttu luoti."

"Hei, kuulkaa pojat, hän koettaa syöttää minulle pajunköyttä."

"Se on totinen totuus!" huusivat kaikki. "Jatka sinä vain kertomustasi,

Ferguson."

"Niin, te voitte jättää hänet tähän juttelemaan, hiipiä ulos ja mennä

mihin mökkiin kylässä haluatte ja avata kirjan -- vaikka kymmenenkin

-- ja panna sivun mieleenne. Ja hän voi mennä ulos, kävellä suoraan

siihen mökkiin ja avata jokaisesta kirjasta oikean sivun ja ilmaista

sen numeron, eikä hän koskaan erehdy."

"Mutta sittenhän hän on itse piru."

"Hyväkin piru. Nyt kerron teille jotakin merkillistä hänestä. Tässä

eräänä iltana..."

Äkkiä kuului melua ulkoa, ovi aukeni ja hätääntynyt ihmisjoukko ryntäsi

sisään, kylän ainoa valkonen nainen ensimmäisenä. Ja tämä huusi:

"Lapseni, lapseni! Hän on kadonnut. Auttakaa hyvät ihmiset minua

löytämään Archy Stillman'in, häntä olen joka paikasta hakenut."

Ravintoloitsija virkkoi:

"Istukaa, rouva Hogan, elkää olko levoton. Archy tilasi täältä vuoteen

kolme tuntia sitten, -- hän oli perin väsynyt, niinkuin tavallisesti --

ja meni nukkumaan. Ham Sandwich, juokse sinä ylös ja herätä hänet. Hän

asuu numerossa 14."

Nuori mies tuli kohta ulos ja oli valmis auttamaan. Hän pyysi rva

Hoganin kertomaan lähemmin asiasta.

"Hyvä Jumala, enhän voi mitään lähemmin kertoa, -- kunpa vain

voisinkin! Panin lapseni nukkumaan kello seitsemän ja kun nyt tunti

sitten tulin sisään makuulleni pannakseni, oli hän poissa. Hyökkäsin

teidän majallenne, mutta te ette olleet siellä; sitten olen hakenut

teitä kaikkialta, olen aivan suunniltani säikähdyksestä; nyt olen

Jumalankiitos teidät löytänyt ja te kyllä löydätte tyttöni. Tulkaa,

kiirehtikää!"

"Käykää edellä, tulen perästä. Käykää te ensiksi kotiinne."

Koko seurue läksi ulos ollakseen mukana siinä haussa. Puoli kyläkuntaa

oli liikkeellä, sata miestä ainakin, ja he odottivat mustana parvena

naisen mökin ulkopuolella, yhdellä ja toisella liehuva lyhty kädessään.

Asetuttiin riviin, jotta kapealla tiellä päästäisiin kulkemaan, ja

rivit lähtivät johtajansa perässä astelemaan etelään päin. Muutamien

minuuttien perästä oltiin Hoganin majalla.

"Tuossa on vuode, jossa hän makasi", selitti nainen, "siihen hänet

jätin nukkumaan kello seitsemän, mutta missä hän nyt on, sen tietää

Jumala yksin."

"Antakaa minulle lyhty", sanoi Archy. Hän asetti sen lattialle,

laskeusi polvilleen, ollen maaperää tarkoin tutkivinaan. "Tässä on

jälkiä", sanoi hän ja osotti lattian useampia kohtia. "Näettekö?"

Useat kumartuivat alas ja koettivat parhaansa mukaan jotakin nähdä.

Pari heistä oli huomaavinaan jotakin jäljen tapaista, toiset puistivat

päätään ja tunnustivat, että lattian kovalla tasapinnalla ei ollut

mitään merkkejä, joita he olisivat voineet erottaa. Yksi virkkoi:

"Lapsen jalasta voisi ehkä tähän jäädä jotakin merkkiä, mutta en käsitä

_miten_."

Nuori Stillman meni ulos, piti kynttilää lähellä maata, kääntyi

vasemmalle, astui kolme askelta eteenpäin, tiukasti maahan tähystellen.

Sitten lausui hän: "Nyt tiedän suunnan. Tulkaa mukaan, joku ottaa

lyhdyn."

Reippaasti astui hän etelään päin ja tuo pitkä saattue seurasi häntä,

mutkitellen sinne ja tänne polun kiemurtelun mukaan. Peninkulman

niin käveltyään saapuivat he laakson suulle ja heidän eteensä levisi

pimeä, laaja ja rajaton kanervikkokangas. Stillman seisautti saattueen

ja lausui: "Nyt emme etemmäs saa kävellä, meidän täytyy taas tutkia

suuntaa." Hän otti lyhdyn ja tutki maata kahdenkymmenen metrin alalta.

Sitten hän sanoi: "Tulkaa nyt, tässä ollaan oikeassa", sekä jätti

lyhdyn toiselle miehelle. Hän kierteli sinne tänne pensaikkojen

välitse, käveli noin neljännespeninkulman, siirtyen vähitellen

oikealle: sitten otti hän uuden suunnan, teki suuren puoliympyrän,

muutti taas kurssia, käveli lähes puolen penikulmaa länteen päin -- ja

pysähtyi.

"Tähän hän väsyi, tuo pieni raukka. Pitäkää lyhtyä. Tuossa voitte nähdä

hänen istuneen."

Mutta siinä oli tasainen kalliokenttä, paljas kuin rauta, eikä kukaan

seurueesta uskaltanut väittää silmiään niin teräviksi, että ne olisivat

pystyneet näkemään jotain jälkeä noin tasaiseksi kiillotetulta

pinnalta. Äiti lankesi polvilleen, valitti ja suuteli maata.

"Mutta missä hän sitten on?" virkkoi joku. "Hän ei ole täällä -- _sen_

me voimme nähdä."

Stillman käveli lyhty kädessä ympäriinsä paikalla ja oli jälkiä

hakevinaan. "Hm", lausui hän, "tätä en oikein ymmärrä." Mutta taas hän

rupesi tutkimaan. "Ei, se on turhaa. Täällä hän on ollut, se on varmaa,

mutta täältä hän ei ole _kävellyt_ mihinkään, se on myös varmaa. Tässä

on arvoitus, jota en ymmärrä."

Silloin meni luonto äidiltä.

"Oi jumalani, oi pyhät pyhimykset. Joku lentävä eläin on vienyt hänet.

En saa häntä enää koskaan nähdä."

"Älkäähän käykö toivottomaksi", virkkoi Archy. "Me löydämme hänet

kyllä, olkaa rohkea."

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Archy Stillman." Ja hän

tarttui nuorukaisen käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

Paterson, tuo uusi tulokas, kuiskasi ivallisesti Fergusonin korvaan:

"Merkillinen taito hänellä on löytää tämä paikka, eikö totta? Mutta

tuskin maksoi vaivaa kulkea näin kauas; joku muu paikka olisi kai ollut

yhtä hyvä, vai miten?"

Mutta Ferguson ei pitänyt tästä pilasta. Hän vastasi aika kiivaasti:

"Tahdotko väittää, että lapsi ei ole ollut täällä. Hän _on_ ollut

täällä, sanon minä. Mutta jos välttämättä tahdotte riidellä, niin..."

"Nyt olen asiasta selvillä", huudahti Stillman. "Tulkaa kaikki tänne ja

katsokaa. Se oli ihan nenämme edessä koko ajan emmekä kumminkaan sitä

nähneet."

Kaikki nojautuivat katsomaan sitä paikkaa, jossa lapsen sanottiin

istuneen ja monet silmäparit tuijottivat nähdäkseen sitä, johon Archyn

sormi nyt viittasi. Syntyi hetken äänettömyys, sitten kuului yleinen

pettymyksen huokaus. Pat Riley ja Ham Sandwich lausuivat yhteen aikaan:

"Mitä se on, Archy? Tässähän ei ole mitään."

"Eikö mitään! Eikö tämä ole teistä mitään?" Ja hän piirsi

nopeasti sormellaan kuvion maahan. "Hä, tunnetteko sen nyt? Se on

Intiaani-Billyn jälki. Hän on ottanut lapsen."

"Jumalan kiitos", virkkoi äiti.

"Lyhty pois! Nyt tiedän suunnan. Seuratkaa minua."

Hän rupesi juoksemaan pensaitten välitse, juoksi 300 metrin matkan ja

hävisi hiekkaharjun taa; toiset seurasivat häntä, saavuttivat hänet

ja tapasivat hänet odottamassa. Kymmenen askeleen päässä oli pieni

risumaja, vanhoilla loimilla ja räsyillä peitetty. Himmeä valo tunkeusi

ulos raoista.

"Käykää edellä, rouva Hogan. Teidän oikeutenne on käydä edellä" sanoi

nuorukainen.

Kaikki seurasivat naista, kun hän hyökkäsi risumajalle ja näkivät

samaan aikaan kuin hän sen, niitä siellä sisällä oli katsottavana.

Intiaani-Billy istui maassa; lapsi nukkui hänen vieressään. Äiti

painoi sitä rintaansa vastaan intohimoisesti, puristi myöskin Archy

Stillman'ia syliinsä ja kiitollisuuden kyyneleitä valui hänen poskiaan

pitkin. Ja murtuneella, itkun tukahduttamalla äänellä purki hän

suustaan niin vuolaan virran hellyyden sanoja, että niitä runsauteensa

nähden saattoi mahtua ainoastaan irlannittaren sydämmeen.

"Minä löytä tyttö kello kymmenen", selitti Billy. "Hän nukkumassa

ulkona kedolla, hyvin väsynyt, kasvot märät, nähtävästi itkenyt; ota

hän kotiin, anna ruokaa, hän kovin nälissään -- nukkui taas."

Rajattomassa kiitollisuudessaan unhotti onnellinen äiti kaikki

rotueroitukset, syleili intiaaniakin ja kutsui häntä "Jumalan enkeliksi

ihmisen haahmossa."

Mutta jos hän sellainen palveleva henki oli, oli hän varmaankin

valepuvussa.

Kello puoli kaksi aamulla saapui saattue kylään laulaen iloista laulua,

heilutellen lyhtyjä ja nauttien kiitollisena kaikkia virvokkeita, joita

tupain ovilla heidän ohikulkiessaan tarjottiin. Sitten he kokoontuivat

kapakkaan ja muuttivat sen aamuhetken, jota vielä oli jälellä, yöksi.

Jälkimmäinen osa.

I

Seuraavana iltapäivänä oli ääretön hämminki kylässä. Eräs vakava ja

arvokas muukalainen, ulkonäöltään ja käytökseltään hieno mies, oli

saapunut ravintolaan ja sen kirjaan kirjoittanut tuon peljättävän nimen

Sherlock Holmes.

Uutinen siitä lensi mökistä mökkiin, kaivokselta kaivokselle; työssään

olijat laskivat työaseensa pois ja kylän asukkaat kokoontuivat

tuota pikaa kapakkaan, kaikkien harrastusten keskustaan. Eräs mies,

joka kulki tietä myöten kylän pohjoispäässä, huusi tuon uutisen Pat

Rileylle, jonka kaivos oli lähellä Flint Bucknerin kaivosta. Kun

Fetlock Jones kuuli tuon nimen mainittavan, kävi hän hetkeksi vallan

levottomaksi. Hän puhui itsekseen:

"Eno Sherlock! Sepä oli huono onni! Pitikin hänen saapua juuri nyt,

jolloin..." Hän vaipui mietteisiinsä ja aprikoi nyt itsekseen: "Mutta

miksi pitäisi minun peljätä juuri häntä? Jokainen, joka tuntee hänet

yhtä hyvin kuin minä tunnen, tietää, ettei hän voi keksiä mitään

rikosta ajattelematta tai järjestämättä ennakolta täysin valmiiksi

sen johtolankoja, eikä muuten kuin palkkaamalla jonkun tekemään

tuon rikoksen juuri hänen määräystensä mukaisesti. Tällä kertaa ei

tule olemaan mitään johtolankoja, -- mitä hän siis voisi todistaa?

Ei mitään. Ei, kaikki on valmisna. Jos minun nyt täytyisi lykätä

se toistaiseksi..., ei, lykätä sitä en uskalla. Flint Buckner saa

matkapassin tänä yönä..., saa aivan varmaan."

Sitten ilmeni toinen vaikeus. "Eno Sherlock tahtoo varmaankin jutella

minun kanssani kotoisista tapahtumista, -- miten silloin hänen luotaan

pääsen? Sillä minun täytyy kävästä makuuvajallani kello kahdeksan

aikaan, vaikka pikimmältäkin." Tämä pula tuotti Fetlockille paljo

päänvaivaa. Mutta hän keksi lopuksi keinon miten siitäkin selviytyisi.

"Menemme vähän ulos kävelemään ja sitten erkanen hänestä tuokioksi

tiellä, niin ettei hän näe mitä teen. Paras keino estää salapoliisia

jälilleen pääsemästä on pitää häntä syrjässä, silloin kuin asiata

valmistelee. Se on varmin temppu..., otan hänet mukaani."

Tie ravintolan edessä oli täyteen sulloutuneena kylän miehiä, jotka

vierasta odottelivat ja toivoivat näkevänsä vilahdukseltakaan tuota

suurta miestä. Mutta hän pysyi huoneessaan eikä näyttäytynytkään.

Ainoastaan Fergusonin, Jake Parkerin, sepän, ja Ham Sandwichin onnistui

nähdä hänet. Ollen tuon suuren tieteellisen salapoliisin innokkaita

ihailijoita vuokrasivat he ravintolan pienen säilytyskonttorin ja

sieltä näkyi muutamasta raosta Holmesin huoneen ikkuna. Sinne he

asettuivat vaanimaan. Holmesin ikkunan eteen oli uudin laskettuna,

mutta vihdoin veti hän sen ylös. Selkää karmiva, mieluinen värähdys

kävi kurkistajain ruumiin läpi, kun he katselivat kasvoista niin

kasvoihin tuota Suurta Miestä, joka oli täyttänyt koko maailman

ylenluonnollisen neronsa maineella. Siellä hän istui, -- hän ei ollut

mikään satu, ei mikään varjo, ei, hän oli todellinen, elävä olento

luuta ja lihaa, seisoi niin lähellä heitä, että he melkein saattoivat

häntä kosketella.

"Katsos tuota päätä", sanoi Ferguson, pelkoa äänessään. "Oi sinä suuri

laupeus, tuo on siis pää!"

"On todellakin", lausui seppä kunnioittaen. "Katsokaa hänen nenäänsä.

Katsokaa hänen silmiään! Eikö se ole neroa? Siinä on kokonainen

makasiini neroa."

"Ja kuinka kalpea hän on", sanoi Ham Sandwich. "Se johtuu siitä,

että hän on ajatellut niin paljon -- siitä se johtuu. Hittolainen,

meikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen

oikeastaan on."

"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme

ajattelemiseksi, on pelkkää kuonaa."

"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa -- siinä juuri

on syvän ajattelemisen merkki -- syvän, syvän, 40 syltää asioiden

ytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä."

"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia

kasvonpiirteitään -- katso hänen juhlallista kalpeuttaan -- sitä ei

mikään voi voittaa."

"Ei voi vaikka maksettaisiin. Ja sen kalpeutensakin on hän rehellisesti

ansainnut, hän on neljästi ollut kuolleena, ihan totta. Kolme kertaa

kuoli hän luonnollisen kuoleman ja neljännen kerran menetti hän

tapaturman kautta henkensä. Olen kuullut sanottavan, että hänen ihonsa

haiskahtaakin kostealta ja kylmältä, niinkuin haudalta. Ja hän on..."

"Hiljaa, katsokaa! Nyt hän painaa peukalollaan tämänpuolista otsakulmaa

ja etusormella tuonpuolista. Nyt on hänen ajatuskoneensa käynnissä,

siitä voin lyödä vedon vaikka paidastani."

"Se on totta. Ja nyt katselee hän taivaalle ja sivelee verkalleen

viiksiään ja..."

"Nyt hän nousee ja kokoo johtolankojaan vasemmalla kädellään. Noin,

hän koskettelee toisella kädellä etusormeaan, nyt pitkää sormeaan, nyt

nimetöntä..."

"Mutta -- joko langat sekaantuvat?"

"Kas, kuinka hän irvistää. Hän ei näy pääsevän selville siitä yhdestä

langasta. Noin..."

"Hei, taas hän hymyilee -- aivan kuin tiikeri! Ja toiset sormet

seuraavat sukkelasti perässä. Nyt hän on sen keksinyt, pojat, hän on

varmaankin keksinyt pulman."

"On todella. En hitto soi tahtoisi olla sen vaatteissa, jota hän nyt

jahtaa!"

Herra Holmes veti pöydän ikkunan luo, istahti selin kurkistelijoihin

ja rupesi kirjoittamaan. Miehet loittonivat hiukan raosta, sytyttivät

piippunsa ja rupesivat hauskasti juttelemaan. Ferguson lausui syvällä

vakuutuksella:

"Ei se auta, pojat, tunnustaa täytyy, että hän on ihmekapine. Sen

hänestä jo näkee."

"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson", vastasi

Jake Parker. "Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä

toissa iltana."

"Totta jumaliste olisikin ollut!" vastasi Ferguson. "Silloin olisi

saatu nähdä _tieteellistä_ työtä. Neroa, puhdasta neroa..., ylimmässä

potenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään,

kukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta

hänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain _näkee_, näkee tarkasti

kuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei

enempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan

suurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän

kuin... kuin... Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi

mennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt -- _silmäillyt_ vain --

edellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä

yksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen

kotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut

laverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille...

Kuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule

tähän."

"Hyvä on. Alota."

"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako

ajatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?"

"Tyttö, armollinen herra."

"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?"

"Kuusi vuotta, armollinen herra."

"Hm..., nuori, heikko... kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi

väsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden

peninkulman piiristä. Oliko hampaita?"

"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa."

"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. -- Näettekös, pojat, hän

löytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia.

Oliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?"

"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa."

"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?"

"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa."

"Ohoo, vasikannahkaa... Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon...

saammehan nähdä. Entä uskonto?"

"Katolilainen, armollinen herra."

"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä.

Kiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa -- hyvä. Vielä pala jotakin

lapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos -- puuvillaa. Se tuntuu

kuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle

noita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh,

suurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin." -- "Näettekös

pojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia

hän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee

vaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä

vastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän:

'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta

-- yksi puhkeamassa -- katolilainen -- villalankaa -- puuvillaa --

vasikannahkaa -- tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää

otsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta

pysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi..., sitten

loistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän

oikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari

teistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi.

Muut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä

muutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan.

Tämä on _hänen_ konstinsa, ainoa suuri taito -- se on tiedettä, neroa

-- ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; _hänen_ ei tarvitse

juosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa."

"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista", virkkoi Ham Sandwich.

"Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin

häntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni.

Ettekö tekin näe, pojat?"

"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan."

Ferguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän

ääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:

"Onkohan häntä Jumala luonut?"

Hetkeen ei vastausta kuulunut; sitten virkkoi Ham Sandwich hartaasti:

"Ei ainakaan yhdellä kertaa, sitä en usko."