Ote kirjeestä äidille.
Denver huhtik. 3 p. 1897.
Olen nyt useita päiviä asunut samassa hotellissa kuin Jacob
Fuller. Tunnen hänen hajunsa; voisin hakea hänet kymmenestä
jalkaväkirykmentistä ja löytää hänet. Olen usein ollut hänen
lähellään ja kuullut hänen puhuvan. Hänellä on hyvä vuorikaivos
ja siitä hänellä on kauniit tulot, mutta rikas hän ei ole.
Kaivosta hoitamaan hän on hyvin harjaantunut, sillä hän on
alkanut olemalla kaivostyömies. Hän on iloluontoinen ihminen,
eletyt kolmeviidettä vuotta eivät häntä rasita; voisi luulla
häntä nuoremmaksi, noin 36 tai 37 vuoden ikäiseksi. Uusiin
naimisiin hän ei ole mennyt vaan sanoo olevansa leskimies.
Yhteiskunnassa on hänellä hyvä asema, hänestä pidetään paljo jo
yleisesti ja hänellä on monta ystävää. Minuakin hän miellyttää;
isän veri kai minussa sen vaikuttaa. Niin sokeita, järjettömiä ja
mielivaltaisia voivat useat luonnonlait olla, sellaisia ne kai
ovatkin useimmat! Tehtäväni on täten nyt käynyt minulle raskaaksi
-- sen ymmärrät kai, äiti, ja suot sen minulle anteeksi. Hehkuni
on sammunut enemmän kuin tahtoisin tunnustaa. Mutta toimeni siltä
suoritan. Joskin iloni on vaalennut on velvollisuuteni jälellä,
enkä aijo häntä säästää.
Onneksi herää minussa inho kun ajattelen, että hän, joka tuon
ilettävän rikoksen teki, oli ainoa, joka ei siitä joutunut
kärsimään. Tuon opetuksen kautta on hänen luonteensa ilmeisesti
parantunut ja tämä muutos on tehnyt hänestä onnellisen miehen.
Hän, vihollinen, ei kärsi mitään; sinä, viaton, lannistut
kärsimyksiisi. Mutta ole rauhassa, äiti, hän saa kyllä osansa
hänkin.
* * * * *
Silver Gulch, toukok. 19 p.
Liimasin seinille ensimmäisen ilmoituspaperin sydänyöllä huhtik.
3 p:ää vastaan. Tuntia myöhemmin pistin toisen paperin hänen
ovenraostaan sisälle ja käskin hänen lähteä Denver'istä huhtik.
14 p. viimeistään klo 11,50 illalla.
Joku sanomalehden uutisenurkkija varasti yhden ilmoituslippujani
jo yöllä, haki toisetkin ja hankki siten arvokkaan uutisen
lehteensä -- millekään muulle lehdelle niitä ei riittänyt. Hänen
lehtensä, kaupungin etevin, painatti siis ilmoitukseni seuraavana
aamuna lihavilla kirjaimilla ensimmäiselle sivulleen ja kirjoitti
palstan pituisen, kuumaverisen lausunnon asiasta, haukkuen tuota
heittiötä. Kirjoitus päättyi siihen, että lehti omasta puolestaan
lisäsi 1,000 dollaria meidän määräämään palkkioon. Täkäläiset
sanomalehdet ymmärtävät esiintyä auliisti, se kannattaa.
Aamiaisen aikaan hotellissa istuin tavallisella paikallani,
jonka olin valinnut niin, että saatoin nähdä Fullerin kasvot;
ja tarpeeksi lähellä häntä istuin myös kuullakseni, mitä hänen
pöydässään puhuttiin. Huoneessa oli 75-100 henkeä ja kaikki
puhuivat ilmoituslipuistani ja sanoivat toivovansa, että
tuntemattoman hakijan onnistuisi löytää roisto ja vapauttaa
kaupunki siitä häpeästä, että hän on siellä, -- esimerkiksi
ampumalla hänet.
Kun Fuller tuli sisään hotelliin oli hänellä lähtökäsky
rutistettuna toisessa kädessä ja toisessa päivän sanomalehti
ja viilsipä suorastaan sydäntäni nähdä hänet. Kaikki hänen
iloisuutensa oli kadonnut ja hän oli vanhan ja laihan ja kalpean
näköinen. Ja ajatteles sitten, äiti, mitä kaikkea hän sai
kuulla. Hänen omat, pahaa aavistamattomat ystävänsä käyttivät
hänestä nimityksiä ja laatusanoja itsensä pirun sanakirjasta.
Ja hänen täytyi _hyväksyä_ kaikki nämä arvostelut ja yhtyä
niihin kaikin puolin. Mutta nuo hyväksyvät sanat maistuivat
karvailta hänen suussaan, sitä hän ei voinut minulta salata, ja
selvästi näin, että hänellä ei ollut ruokahalua, hän vain hiukan
maisteli ruokia, mutta ei voinut syödä. Vihdoin virkkoi eräs
pöytävieraista:
"Onhan hyvin todennäköistä, että asianomainen on täällä
salissa ja kuulee, mitä tässä kaupungissa ajatellaan tuosta
halpamielisestä roistosta. Sitä toivon."
Oli kamalaa nähdä, kuinka Fuller vääntelihe ja peljästyneenä
katseli ympärilleen. Eikä hän sitä kauemmin kestänyt, hän nousi
ja läksi.
Seuraavina päivinä levitti hän tiedon, että hän oli Meksikosta
ostanut kaivoksen ja että hän aikoi myödä kaiken omaisuutensa
matkustaakseen sinne mitä pikimmin itse kaivoksiaan nähdäkseen.
Hyvin hän asiansa suoritti; hän puhui, että hän kaivoksestaan
vaati 40,000 dollaria, siitä neljännen osan rahassa ja loput
arvopapereissa; mutta koska hän oli suuressa rahantarpeessa
saadakseen uuden kaivoksensa maksetuksi, halvensi hän hinnan jos
sai kaikki rahana. Hän suostui myömään kaikki 30,000 dollarilla.
Ja arvaappas, mitä hän sitten teki. Hän pyysi pankista
paperirahaa, väitti, että meksikolainen myöjä on itsepäinen
mies, joka mieluummin ottaa vastaan seteleitä kuin kultaa tai
vekseleitä. Tämä oli ihmisten mielestä merkillistä, sillä
helpostihan vekselin olisi saanut rahaksi vaihdetuksi -- siitä
merkillisestä jutusta paljo puhuttiin, mutta ainoastaan päivän.
Sen pitempää aikaa ei mistään asiasta puhuta Denverissä.
Vahdin häntä koko ajan. Heti kuin myönti oli tapahtunut ja
kauppasumma oli maksettu -- se tapahtui huhtik. 11 p:nä --
rupesin seuraamaan Fullerin jälkiä, en kadottanut häntä
hetkeksikään. Samana iltana -- ei, oli jo 12:s päivä, sillä aika
oli kulunut ohi puolenyön -- seurasin häntä kunnes hän meni
huoneeseensa, joka oli hotellissa saman käytävän varrella missä
minun, neljä ovea vain välillä; sitten menin omaan huoneeseeni ja
pukeusin likaseen päivätyöläispukuuni, maalasin kasvoni ruskeiksi
ja istuskelin huoneessani pimeän päässä; oveni oli raollaan ja
vieressäni sohvassa oli laukku, jossa oli puhtaat vaatteet.
Epäilin näet, että lintu aikoi lentää tiehensä. Puolen tunnin
kuluttua menikin vanha akka oveni ohi, kädessään laukku; tunsin
tuon tuttavan hajun ja seurasin häntä laukkuineni -- se oli
näet Fuller. Hän lähti hotellista sivuportin kautta ja kääntyi
nurkasta autiolle kadulle, käveli kolmen korttelin ohi sateessa
ja pimeässä ja nousi sitten kahden hevosen vetämiin umpinaisiin
vaunuihin, jotka tietenkin häntä odottivat. Minä istahdin
(kutsumattomana) tavaralaatikolle vaunun taa ja niin sitä mentiin
hyvää kyytiä. Ajettiin kymmenen englanninpenikulmaa. Sitten
pysähdyttiin eräälle rautatieasemalle. Fuller nousi pois ja
istahti syrjään asema-sillalta ja sen valaistuksesta odottamaan.
Minä kuljin edestakaisin ja pidin pilettiluukkua silmällä. Fuller
ei ostanut pilettiä enkä minäkään. Nyt tuli juna ja hän nousi
erääseen vaunuun. Minä nousin samaan vaunuun, mutta toisesta
päästä, ja istahdin hänen selkänsä taakse. Kun hän oli maksanut
konduktöörille ja ilmaissut menopaikkansa, siirryin minä koko
joukon edemmäs, ja kun konduktööri tuli minun luokseni, ostin
minä piletin samalle asemalle -- noin sata englanninpenikulmaa
länteen päin.
Viikon ajan hän minua sitten kuljetti sinne ja tänne. Hän
poikkesi paikasta toiseen, mutta kulki kumminkin aina länttä
kohden; ensimmäisen matkapäivän jälkeen hän ei enää ollut nainen
vaan mies. Hän esiintyi työmiehenä niinkuin minäkin ja hänellä
oli tuuhea poskiparta. Hänen valepukunsa oli mainio ja hän
esiintyi siinä aivan vapaasti, olihan hän aikoinaan ollutkin
päiväpalkkalainen. Lähimmät ystävätkään eivät olisi häntä
tunteneet. Vihdoin pysähtyi hän tänne, vähäiseen kaivospaikkaan
Montanassa. Hän asuu pienessä mökissä ja kulkee joka päivä
hakemassa metallisuonia, viipyy poissa koko päivät ja välttää
seuraa. Minä asun kaivosmiesten majatalossa, ja se on kamala
paikka, -- sängyt, ruoka, likaisuus, kaikki on hirveätä.
Neljä viikkoa olemme täällä olleet ja sillä ajalla olen hänet
vain kerran nähnyt, mutta joka ilta vainuan hänen jälkensä. Heti
kun hän oli vuokrannut mökin, ajoin minä lähimpään kaupunkiin --
sinne on matkaa 50 peninkulmaa -- ja sähkötin Denverin hotelliin,
että tavarani saisivat olla siellä, kunnes tulen niitä perimään.
Täällä en tarvitse muuta kuin yhden varavaatekerran ja sehän
minulla on matkassani.
* * * * *
Silver Gulch, kesäk. 12 p.
Denver-juttu ei liene koskaan tänne asti kulkeutunut. Tunnen
useimmat miehet täällä, enkä ole koskaan kuullut heidän siihen
viittaavankaan. Näin ollen tuntee Fuller itsensä varmaankin
turvalliseksi. Hän on ostanut kaivosalueen täältä läheltä,
yksinäiseltä paikalta vuoristosta, ja siitä lupaa tulla hyvä
kaivos; hän tekee työtä hyvin uutterasti. Mutta kuinka muuttunut
miehekseen hän onkaan! Hän ei koskaan naura, hän pysyy aina
yksikseen, ei seurustele kenenkään kanssa, hän, joka vielä
kaksi kuukautta sitten oli niin iloinen ja hauska seuramies.
Olen usein viime aikoina nähnyt hänen käyvän ohitseni kumarana,
hajamielisenä, raskaana, aivan surettavana olentona. Hän on nyt
muuttanut nimensä David Vilson'iksi.
Luulen varmasti, että hän jää tänne kunnes taas karkoitamme
hänet. Ja koska sinä tahdot, karkoitan hänet, mutta en käsitä,
miten hän voisi käydä nykyistä onnettomammaksi. Nyt palaan
Denveriin viettääkseni jonkun ajan mukavammin, syödäkseni,
maatakseni siedettävässä sängyssä ja käydäkseni puhtaissa
vaatteissa. Tuon sitten tavarani sieltä ja toimitan ukko
Vilson-raukalle kehotuksen lähtemään tiehensä.
* * * * *
Denver kesäk. 19 p.
Täällä häntä ikävöidään. Kaikki toivovat, että hän hyvin menestyy
Meksikossa ja se ei ole ainoastaan suupuhetta, vaan todellakin
sydämmen toivomusta. Sen huomaa heti. Olen viipynyt täällä liian
kauvan, myönnän sen. Vaan jos sinä olisit minun sijassani, olisit
anteeksiantavainen minulle. Tiedän, mitä aijot sanoa ja olethan
oikeassa; jos olisin sinun sijassasi ja kantaisin sinun polttavia
muistojasi sydämmessäni... Palaan huomenna yöjunalla.
* * * * *
Denver kesäk. 20 p.
Jumala meille anteeksi suokoon, äiti, me ajamme _väärää
henkilöä!_ En ole nukkunut koko yönä. Odotan nyt, päivän
sarastaessa, aamujunaa... minuutit kuluvat niin hitaasti.
_Tämä_ Jacob Fuller on tuon rikoksentehneen _serkku_. Olemme
olleet typeriä kun emme ole tulleet ajatelleeksi, että oikea
rikollinen ei tietysti koskaan kanna omaa nimeään tuollaisen
pirullisen teon jälkeen. Denveristä kotoisin oleva Fuller
on serkkuaan neljää vuotta nuorempi; hän tuli tänne nuorena
leskimiehenä v. 1879, yhdenkolmatta vuoden vanhana, vuotta ennen
kuin sinä, äiti, menit naimisiin; siitä on paljo todistuksia.
Eilen illalla puhuttelin hänen varmoja ystäviään, jotka hänet
ovat tunteneet hänen tulostaan asti. En virkkanut mitään, mutta
muutamain päiväin perästä tuon tämän Jacob Fullerin takasin tähän
kaupunkiin ja hyvitän hänen kärsimänsä vahingot. Ja siitä tulee
hyvät juhlat, jotka minä kaikki maksan. Sanotko tätä "liiaksi
tunteellisuudeksi?" Olenhan vielä nuori poika, kuten tiedät,
siksi on minulla oikeuskin olla tunteellinen. Mutta kohta en enää
ole poika.
* * * * *
Silver Gulch, heinäk. 3 p.
Hän on kadonnut. Poissa, kokonaan hävinnyt. Hänen hajustaan ei
ollut jälkiäkään, kun tänne palasin. Olen ollut aivan sairaana
tuon pettymykseni johdosta. Soisin, että en olisi näin nuori,
silloin kai tällaiset kolaukset paremmin kestäisin. Kaikki
väittävät hänen lähteneen länteen päin. Lähden tänään matkalle,
pyrin rautatielle. En tiedä minne sitten lähden, mutta matkustaa
minun täytyy; mahdoton minun olisi yhdessä kohden pysyä.
Hän on tietysti kätkeytynyt uuteen valepukuun ja ottanut uuden
nimen. Se merkitsee, että minun täytyy hakea häntä yli koko
maapallon. Ja siihen olenkin nyt varustautunut. Ymmärrätkö, äiti?
Minä olen nyt kuljeksiva juutalainen. Kohtalon ivaa! Sen osanhan
olimme aikoneet toiselle.
Ajattele vaikeuksiani. Jospa vain voisin sanomalehdissä häntä
kuulutella. Mutta jos löytyy keinoa, miten sen tekisin häntä
säikäyttämättä, niin en ole ainakaan voinut sitä keksiä; ja
kumminkin olen miettinyt, niin että aivojani pakottaa. "Jos
se mies, joka äsken osti kaivoksen Meksikosta ja möi toisen
Denverissä, lähettää osotteensa (kenelle, äiti?), niin saa
hän selityksen, että kaikki oli erehdystä ja hän saa täyden
hyvityksen kaikista eräässä suhteessa kärsimistään vääryyksistä."
Ymmärrätkö? Hän sen luulisi heti ansaksi. Siksi sen luulisi kuka
tahansa. Jos taas kirjoittaisin: "Nyt tunnetaan, että hän ei
ollut se, jota haettiin, vaan toinen mies, mies jolla kerran on
ollut sama nimi, vaikka hän siitä hyvällä syyllä on luopunut." --
Kävisiköhän se päinsä? Mutta silloin heräisivät Denverin asukkaat
ja sanoisivat: 'Ahaa!' Ja he muistaisivat epäilyksensä setelien
suhteen sekä kuiskaisivat: 'Miksi hän pakoon lähti, jos hän oli
viaton?' Tämä on liiaksi läpinäkyvää. Jos en onnistuisi häntä
löytämään, kukistuisi hän syystä, johon hänellä ei ole mitään
osaa. Sinä olet teräväpäisempi kuin minä, äiti, auta minua!
Minulla on yksi johtolanka, yksi vain. Tunnen hänen käsialansa.
Jos hän kirjoittaa uuden väärän nimensä hotellikirjaan eikä
liiaksi vääntele käsialaansa, on minulle hyödyksi, jos sen nimen
tapaan.
* * * * *
San Francisco kesäk. 28 p. 1898.
Tiedät jo kuinka tarkkaan olen hakenut Yhdysvallat Coloradosta
Tyyneeseen valtamereen asti ja että kerran jo olin löytää hänet.
Nyt olen taas kerran ollut päämäärääni lähellä. Juuri täällä ja
juuri tänään. Vainusin hänen jälkiään kadulla, vainusin aivan
verekset jäljet, ja seurasin niitä pieneen hotelliin asti. Se oli
paha erehdys; koira olisi kävellyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta
minä olen ainoastaan puoleksi koira ja voin ihmisenä helposti
erehtyä. Hän oli asunut tuossa talossa kymmenen päivää; olenpa
varma siitä, että hän viimeisinä kuutena, kahdeksana kuukautena
ei ole kauan asunut missään paikassa, vaan on herkeämättä ollut
alituisessa liikkeessä ilman lepoa ja rauhaa. Ymmärrän tämän
tunteen ja tiedän miten sen vallassa on olla. Hän käyttää yhä
vielä samaa nimeä, joka hänellä oli 10 kuukautta sitten, jolloin
olin saamaisillani hänet käsiini ja jonka hän oli ottanut
Silver Gulch'ista lähtiessään. Hän on arki-ihminen eikä rakasta
kummallisia nimiä, -- "James Valker'iksi" hän nyt itsensä kutsuu.
Tunsin helposti hänen käsialansa, vaikka hän oli sitä vähän
vääntänytkin. Suora mies, joka ei rakasta temppuilemista eikä
tekeytymistä.
Minulle kerrottiin, että hän äsken oli lähtenyt matkoille
jättämättä mitään osotetta; ei hän ollut sanonut edes minne hän
aikoi, vaan oli ollut peljästyneen näköinen kun hänen osotettaan
kysyttiin. Eikä hänellä ollut muuta matkatavaraakaan kuin kulunut
matkalaukku kädessään, kun hän talosta jalan läksi. "Itara vanha
herra, eipä hänestä ollut suurta vahinkoakaan", sanottiin. --
_Vanha!_ Arvelenpa että hän nyt todella on vanha. Muuten en paljo
kuullut mitä ne kertoivat. Hyökkäsin hänen jälilleen ja ne veivät
satamaan. Savu höyrylaivasta, jolla hän oli lähtenyt, oli juuri
häviämäisillään taivaanrannalla. Olisin tullut puolta tuntia
aikaisemmin, jos heti olisin kävellyt oikeaan suuntaan. Silloin
olisin vielä voinut vuokrata nopeakulkuisen aluksen ja saavuttaa
hänen laivansa. Se on matkalla Melbourneen.
* * * * *
Hope Canyon, California lokak. 3 p. 1900.
Voit hyvällä syyllä minua moittia. Yksi kirje vuodessa, se ei ole
paljo, sen kernaasti myönnän. Mutta eipä tee mieli kirjoittaa,
kun ei ole kerrottavana muuta kuin pettymyksiä. Sitä ei kukaan
voi kestää, siihen aivan murtuu.
Olen kertonut sinulle -- siitä tuntuu jo olevan aikaa vuosikausia
-- kuinka kadotin hänen jälkensä Melbournessa ja kuinka sitten
ajoin häntä takaa kuukausia koko Itä-Aasiassa.
Sieltä seurasin häntä Intiaan; milteipä näin hänet Bombayssa;
hänen jälkiään tunsin kaikkialla, Barodossa, Lahanowissa,
Lahoressa. Caruporessa, Calcuttassa ja Madrasissa, -- kaikkialla;
viikon viikolta, kuukauden kuukaudelta matkustin pölyssä ja
helteessä, aina hänen jälillään, usein aivan hänen lähellään,
mutta tapaamatta häntä koskaan. Sitten Ceyloniin ja sieltä...,
niin, samahan se on minne, voin matkoistani kohta piirtää koko
maapallon.
Pääsin hänen jälilleen Californiassa ja seurasin häntä Meksikoon
ja taas takaisin Californiaan. Sitten olen Yhdysvaltain halki
hänen perässään kulkenut viime tammikuusta syyskuuhun. Olenpa
varma, että hän ei ole kaukana täältä Hope Canyonista; kappaleen
matkaa täältä kadotin hänen hajunsa -- hän lienee noussut
joihinkin ajopeleihin.
Nyt levähdän hetkisen ennenkuin lähden uudelleen hänen jälkiään
etsimään. Olin väsynyt ja alakuloinen ja usein aivan toivoton,
mutta täkäläisen kaivosseudun työmiehet ovat siivoa väkeä
ja sellaisiin miehiin olen ja kauan aikaa sitten tottunut;
heidän reipas käytöksensä virkistää mieltäni ja saattaa minut
unhottamaan huoleni. Olen ollut täällä kuukauden. Asun pienessä
majassa, yhdessä Sammy Hillyer nimisen nuoren miehen kanssa,
joka on viidenkolmatta ikäinen ja äitinsä ainoa poika niinkuin
minäkin; hänkin pitää paljo äidistään ja kirjoittaa hänelle
usein, niinkuin minäkin -- osittain. Hän on myös nuori mies
eikä hän järkensä puolesta ole ruudinkeksijöitä, mutta sama se;
hänestä pidetään paljo, hän on hyvä ja hieno mies ja onpa aivan
kuin lepoa ja huvia tarinoida hänen kanssaan, -- kun taas on
toveri. Soisinpa, että James Valkerillakin olisi toveri. Hänellä
oli ystäviä, hän piti ihmisten seurasta. Olenpa aivan näkevinäni
hänet edessäni ja muistan niin hyvin sen ajan, jolloin hänet
viimeksi näin. Oi kuinka se oli surullista! Tuo kuva palaa
myötään mieleeni. Karaisin juuri silloin mieltäni karkoittaakseni
hänet taas.
Hillyerillä on parempi sydän kuin minulla, parempi kuin
kenelläkään muulla luullakseni koko tässä kylässä, sillä hän
yksin on kylän "mustan lampaan", Flint Bucknerin, hyvä ystävä,
ainoa, jota Flint koskaan puhuttelee tai päästää puheilleen.
Kerrotaan, että hän tuntee Flintin elämäntarinan ja että muka
suru on tästä miehestä tehnyt sellaisen jöröttävän erakon
mikä hän nyt on. Siksi juuri Hillyerin mielestä häntä on
ystävällisesti kohdeltava. Mutta ei kenkään muu kuin perin
helläsydämminen ihminen voi tuntea sääliä sellaista miestä
kohtaan kuin Flint Buckner on, päättäen kaikesta siitä, mitä
hänestä olen kuullut. Luulen että yksi pikkujuttu antaa paremman
käsityksen Sammyn luonteesta kuin laajakin kuvaus. Kerran
keskustellessamme lausui hän: "Flint on sukulaiseni ja hän
kertoo kaikki huolensa minulle, tyhjentää sydämmensä silloin
tällöin, muuten se ehkä pakahtuisikin. Onnettomampaa ihmistä ei
voi löytyä, Archy Stillman; hänen elämänsä on yksi jatkuva jakso
sieluntuskia, -- hän ei ole niin vanha kuin miltä hän näyttää.
Hän on jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken käsityksen
rauhasta ja levosta jo monta, monta vuotta sitten! Hän ei tiedä
mitä onni on, hän ei ole koskaan ollut onnellinen; väliin hän
sanoo, että hän toivoisi olevansa toisessa helvetissä -- hän on
jo kyllästynyt tähän ensimmäiseen".