V. 1886 asui nuori nainen vaatimattomassa talossa erään syrjäisen
kylän laidassa New-Englannissa, eikä ollut hänellä seuranaan muita
kuin pieni, viisivuotias poika. Itse hän teki kaikki työt; hän karttoi
ulkomaailmaa eikä ollut hänellä ketään tuttavata. Eikä teurastaja tai
leipuri tai muut, joilta hän elintarpeitaan osti, tienneet kertoa
hänestä muuta, kuin että hänen nimensä oli Stillman ja että lapsella
oli nimenä Archy. Mistä hän oli, sitä ei kukaan ollut keksinyt, mutta
sanottiin hänen puhuvan etelävaltioiden murretta. Lapsella ei ollut
leikkitovereita ja äitinsä häntä opetti. Hän opetti häntä ahkerasti ja
viisaasti ja oli tuloksiin tyytyväinen, olipa niistä vähän ylpeäkin.
Eräänä päivänä sanoi Archy:
"Äiti, olenko minä niinkuin muut lapset?"
"Olet, tietysti, miksi sitä kysyt?"
"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo
kulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo
paljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä
ollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää,
että postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun
vainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää
ja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?"
Nuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: "Siinä on hänen syntymänsä
tunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua." Hän puristi poikaa
hellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi:
"Jumala on tien osottanut!" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän
läähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: "Nyt
olen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika
pimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän." Hän pani pojan
istumaan tuolille ja puhui hänelle:
"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä
asiasta."
Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä
pikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän
seinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten
tuli hän taas alas ja virkkoi:
"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne
nyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa."
Poika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.
"Oliko sinun niitä vaikea löytää?"
"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi."
Sillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia
kirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun
numeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan
palattua hän virkkoi:
"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko
voivasi keksiä, mitä olen tehnyt?"
Poika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli
käsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.
Silloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:
"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut,
että sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut
ihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut
ihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä
ja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos
ihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi
lapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä
tässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo
välttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja
jalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi
vuoksi, ymmärräthän."
Poika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.
Koko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia,
ehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria.
Mutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman
helvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua
eikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla
liikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri
tavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: "Hän särki isäni
sydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa
musertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, -- olen sen
löytänyt!"
Illan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi
kokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin
saakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen
ja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten
lähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne
löysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.
Siitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli:
"Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia."
Useimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän
rupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita
nuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen
ja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja
iloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen
pehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa
vikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on
korvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli
äidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja
kestävää kuin hänen ystävyytensä, -- ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää.
--
Vuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi
nuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään
sulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli
vasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että
hänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että
poika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota
äiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten
kertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman
katkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän
lausui:
"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän
luonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet
käsiini ja tapan hänet."
"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä
velvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa
karvaakaan hänen päästään."
Poika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui:
"Sinä olet minun maailmani, sinun toivosi on minun lakini ja iloni.
Sano minulle, mitä tulee minun tehdä ja minä teen sen."
Äidin kasvot säteilivät tyytyväisyyttä ja hän virkkoi:
"Sinun täytyy lähteä matkoille ja ottaa hänestä selko. Olen tuntenut
hänen lymypaikkansa jo monta vuotta; hain häntä kuudetta vuotta ja
paljo rahoja siihen käytin, mutta keksinpä hänet lopuksi. Hän on
kaivoksen omistaja Coloradossa ja varakas mies. Hän asuu Denver'issa.
Hänen nimensä on Jacob Fuller. Niin... ensi kerran nyt lausun hänen
nimensä tuon unhottumattoman yön jälkeen. Ajattele, tuo nimi olisi
voinut olla sinun, ellen olisi vapauttanut sinua siitä häpeästä ja
antanut sinulle toisen, rehellisemmän nimen. Sinun tulee ajaa hänet
pois siltä paikkakunnalta, sinun tulee uudelleen seurata hänen
jälkiään ja ajaa häntä takaa taas, uudelleen ja uudelleen, säälimättä,
väsymättä. Sinun tulee myrkyttää hänen elämänsä, täyttää sen
salaperäisellä kammolla, upottaa sen toivottomuuteen ja väsymykseen,
saattaa hänet toivomaan kuolemaa ja rohkeutta tehdäkseen itsemurhan.
Sinun tulee tehdä hänestä uuden kiertelevän juutalaisen; hänen ei
pidä koskaan enää saada levätä, hänellä ei pidä koskaan olla sielun
rauhaa eikä tyyntä unta. Sinun pitää seurata häntä varjona, riippua
hänestä kiinni, vainota häntä, kunnes olet musertanut hänen sydämmensä,
niinkuin hän musersi isäni sydämen ja minun."
"Tottelen sinua, äitini."
"Uskon sen, lapseni. Kaikki alustavat toimet ovat suoritetut, kaikki
on valmista. Tässä on sinulle matkarahat; elä säästä kustannuksia,
rahoista ei ole puutetta. Väliin voit tarvita valepukuja.
Sellaisia olen sinulle hankkinut sekä muitakin tarpeita." Hän otti
kirjoituspöytänsä laatikosta useita paperilehtiä. Niihin oli koneella
kirjoitettu seuraavat sanat:
10,000 dollarin palkinto.
Luullaan, että muuan henkilö, jota kaivataan eräässä itäisistä
valtioista, oleskelee täällä. Vuonna 1880 sitoi hän yöllä
nuoren vaimonsa puuhun maantien varrelle, löi häntä kasvoihin
nahkaruoskalla, usutti koiransa repimään hänen vaatteensa ja
jätti hänet alastomaksi siihen. Sen tehtyään pakeni hän maasta.
Eräs vaimon sukulainen on seitsemäntoista vuoden kuluessa häntä
etsinyt. Osote ..., poste restante. Yllämainittu rahasumma
maksetaan käteisesti sille, joka suullisessa keskustelussa
ilmoittaa hakijalle rikoksentekijän osotteen.
"Kun olet hänet löytänyt ja perehtynyt hänen hajuunsa, pitää sinun
yöllä mennä ja liimata yhden näitä ilmoituksia sen talon seinälle,
jossa hän asuu, ja toisen postikonttorin tai muun yleisen laitoksen
seinälle. Siitä tulee yleinen puheenaine paikkakunnalla. Anna hänelle
ensiksi muutamia päiviä aikaa, että hän ehtii saada omaisuutensa
myödyksi edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Hän on vähitellen,
mutta varmasti, köyhdytettävä; heti hän ei saa köyhtyä, sillä siten
hän voisi joutua epätoivoon ja menettää terveytensä, ehkäpä tehdä
itsemurhankin."
Äiti otti vielä kolme, neljä muuta koneellakirjoitettua paperia
pöytälaatikostaan -- kaikki samanlaisia -- ja luki niistä yhden.
..., ..., 18..
Jakob Fullerille.
Teillä on ... päivää suorittaaksenne asianne. Tällä ajalla teitä
ei häiritä ... kuun ...päivään saakka kello ... Silloin teidän
täytyy olla poissa. Jos te vielä sanotun tunnin jälkeen olette
paikkakunnalla, panen kaikkiin sopiviin paikkoihin ilmoituksen,
jossa on seikkaperäinen selonteko rikoksestanne ynnä päivämäärä
ja paikan nimi sekä kaikki muut nimet, siinä joukossa teidänkin
nimenne. Elkää peljätkö ruumiillista pahoinpitelyä; sitä teille
ei uhata. Vaan te olette saattaneet vanhan miehen onnettomaksi,
tuhonneet hänen elämänsä ja musertaneet hänen sydämmensä. Minkä
hän on kärsinyt, sen tekin saatte kärsiä.
"Elä kirjoita mitään nimeä alle. Hänen täytyy saada tämä kirje
ennenkuin hänellä on mitään tietoa tuosta luvatusta palkkiosta,
ennenkuin hän on noussut ylös aamulla, sillä muuten hän heti pakenee
ottamatta rahojakaan mukaansa."
"En unhota sitä."
"Aluksi tarvitset ainoastaan nämä kaavat, -- niiden kerran vain
käyttäminen on ehkä jo tarpeeksi. Sittemmin kun tahdot, että hänen taas
tulee poistua joltakin paikkakunnalta, toimitat hänelle yhden tällaisen
paperin, jossa ovat vain seuraavat sanat:
"Lähtekää! Teillä on ... päivää käytettävänänne."
"Minä tottelen -- tottelen varmasti."