Kuivalla, kovalla velvollisuudella me emme auta ketään ihmistä, mutta
rakkaudella me voimme auttaa. Rouva von Lindberg sanoo myöskin,
että ellei hän olisi antanut miehelleen kaikkea anteeksi, mihin he
joutuisivatkaan! Ja minne joutuisivat kaikki avioliitot ylimalkaan?»
»Sinne, missä ne ovat», sanoi Mara ankarasti, »että mies ei kunnioita
vaimoansa, kun tämä antaa anteeksi kaikki.»
»Mara, sinä olet liian kova! Se on sentään liian tylyä... siinä en minä
enää voi olla mukana.»
Syntyi äänettömyys.
»No, mitä siis aiot tehdä?» kysyi Mara.
Oda purskahti itkuun.
»En mitään», sanoi hän, »en mitään. Minä olen vain omasta mielestäni
niin tuhma, niin tuiki tuhma, kun vain tuommoisen pienen lemmenseikan
vuoksi, jommoisia jokaisella on, jokaisella... omin käsini revin
rikki koko onneni. Minä luulen, että sinä olet mielipiteinesi ihan
ainokainen, Mara.»
Mara katsoi ystävätärtään sanattomana.
»Mutta Oda, sinähän tulit minun luokseni ja sanoit... että sinun oli
mahdoton mennä Fritzin kanssa naimisiin ja...»
»Niinhän minä kyllä sanoin ensin, mutta minä tahdoin tietenkin vain
kehoittelua, mutta sen sijaan vahvistit sinä vain minua näissä
korkealentoisissa aatteissa ja olet tehnyt meidät niin äärettömän
onnettomiksi.» Sen sanottuaan meni hän tiehensä.
Mara istui vielä kauan liikkumattomana paikallaan ikkunan ääressä, kun
Oda oli mennyt.
Oliko vain pelkkää unta, että ulkona oli niin kaunis kevätilma?
Täällähän oli niin kylmä ja pimeä. Eikö huoneeseen äkkiä ollut
ilmestynyt vihollinen, salaperäinen olio, joka melkein näkyvästi ojensi
kättään riistääkseen häneltä viimeisenkin?
Maraa puistatti, hän nousi ylös ja meni pienelle parvekkeelleen
nähdäkseen vielä hiukan taivasta ja pilviä ennen yön tuloa, mutta oli
kuin hän olisi katsonut vain avaraan, suureen tyhjyyteen.
»Ei mitään, ei mitään», kuiskasi hän, »ystäväni jättävät minut kaikki.
Ah minkä, minkä vuoksi?»
Odan mieliala muuttui yhä enemmän. Lopulta he eivät, Mara ja hän,
saattaneet enää mainitakaan keskusteluissaan Liescheniä, ja niin solisi
ja haihtui pois vähitellen ystävyys, sillä kun he olivat kahden, oli
heidän välillään joku kolmas, joka ennakolta kuoletti yhteisymmärryksen
ja saattoi kaikki sovittelut epäonnistumaan.
Mara ei voinut pidättää Odaa.
Hän yritti kerran puhua asiasta rouva von Lindbergin kanssa, mutta
tämä, joka muuten oli sangen viehättävä ja viisas, nauroi hänelle
vasten naamaa.
Hän ei muka ollut ikinä vielä kuullut hassumpaa kuin että morsian
noutaa sulhasensa lemmityn hoitaakseen ja vaivoin pysyttääkseen
hengissä tätä, joka sitäpaitsi oli niin pahasti keuhkotautinen,
että kuolema olisi hänelle kaikkein parasta, ja jokahan ei ammon
aikoihin enää piitannut mitään luutnantista... Hän halusi vain rahaa,
ettei kuolisi nälkään, ja sitähän, Herra nähköön, saattoi hänelle
antaa. Mutta luutnanttia ei toki sopinut vaatia pysymään hänelle
uskollisena, taivas varjelkoon! Neidit eivät olleet naimisissa eivätkä
siis tienneet, minkälaisia miehet todellisuudessa ovat... Semmoiset
ihanteethan ovat kyllä kauniita, mutta niin hulluja ja tuhmia ja niin
vääriä...
Näin laverteli hän Maralle, joka seisoi ihmetellen eikä sanonut mitään,
kun ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.
Ehkäpä elämä todellakin oli semmoinen kuin rouva von Lindberg sanoi.
Ehkäpä hän olikin hullu tai sitten tuhma, käyttökelvoton ihminen, joka
oli vain toisten ja oman itsensä tiellä.
Näin kului pari viikkoa.
Oda oli jälleen herttainen ja hyvä, mutta vieraantunut. He eivät enää
ymmärtäneet toisiansa.
Tuli kesä ja oppilaat lähtivät kuumuutta pakoon maille maalailemaan
suurin suunnitelmin, suurin onnen ja menestyksen toivein ja unelmin.
Rouva von Lindberg oli suostunut saattamaan Odaa Dremmelshofiin Oskarin
luo sillä välin kun hänen miehensä oli eräällä virkamatkalla, ja Mara
jäi yksin Müncheniin.
Oda oli hyvinkin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan mukaan, mutta Mara
oli jyrkästi kieltäytynyt.
Hän ei tahtonut matkustaa.
Hänellä oli syynsä, mutta hän ei niitä ilmaissut.
Ne olivat hänen raha-asiansa.
Ne olivat sangen huonot.
Hänen täytyi tästedes elää vielä entistäkin paljoa säästeliäämmin, jos
tahtoi karttaa todellista pulaa. Hänen oli viime vuosina aina täytynyt
kajota pääomaansa. Se oli pian lopussa, ja entä sitten?
Hänen täytyi koettaa pian jälleen saada joku taulu myydyksi. Ilman
ylimääräistä tuloa ei hän lainkaan lähiaikoina tulisi kunnolla toimeen.
Mutta kuinkapa maalata kaunista kuvaa, kun on henkisesti ja melkein
ruumiillisestikin kuollut? Ja miten saada se myydyksi?
Mara puri hampaitaan yhteen ja kävi äänettömästi ja ankarasti työhön
käsiksi. Oli helteisen kuuma kesä, hänen atelieessaan oli ikkuna auki
yöt päivät, kun hän muutoin luuli tukehtuvansa. Hän penkoi esiin
vanhoja aiheita ja harjoitelmia, teki lukemattomia luonnoksia, tuhlasi
paljon väriä ja paljon, paljon voimaa, mutta ei päässyt sen pitemmälle.
Mutta hän ei hellittänyt.
Hän ei lopulta enää ajatellut muuta kuin kuvaa, joka hänen täytyi
maalata ja myödä voidakseen siitä sitten elää edelleen.
Hän ei tavannut ketään ihmistä.
Mallia ei hänen kannattanut ottaa.
Eikä häntä haluttanut enää käydä ulkona.
Hän nouti iltahämärissä välttämättömimmät ruoka-ainekset ja keitti ne
itse.
Isä Häberlenkään luona hän ei enää käynyt, sillä tällä oli nyt iltaisin
oppilas, pikku tyttö, josta hän aikoi tehdä suuren taiteilijan. Hän oli
kokonaan siihen antautunut.
Mara oli liikanainen.
Hän oli aivan yksin.
Usein istui hän iltaisin parvekkeellaan kuunnellen sinne kohoavaa
suurkaupungin ainaisen melun kohua ja humua.
Oliko se vain kaaoksen kohinaa, vai oliko se todellista elämää, josta
hän ei mitään tiennyt? Jonka hän oli laiminlyönyt?
Oliko hän jäänyt ihan yksin ja eli saarella, mistä kukaan ei häntä
löytänyt, se kun oli näkö- ja kuulopiirin ulkopuolena?
Vai oliko maailma jo kuollut ja eikö enää lainkaan ollut ihmisiä?
Ja tuo kohina kuuluikin mereltä, Pohjanmereltä?
Häntä karmi Pohjanmerta ajatellessa.
Se nieli kaikki, mitä oli.
Ihmiset ja rakkauden. Ihmiset ja rakkauden — kaikki.
Myöskin taiteen ja voiman ja nuoruuden.
Onhan naurettavaa, että hän istui täällä, tällä yksinäisellä
kallionlaella ja koetti maalata kuvaa.
Hän oli jo aikaa unohtanut maalaustaidon.
Niin, niin, nyt tiesi hän senkin.
Hänhän oli aina antanut tunteja.
Tuntien antaminen ja omaperäinen luominen on kaksi eri asiaa.
Varsinkin, kun omaperäiseen luomiseen ei enää jää yhtään vapaata päivää
viikossa.
Kun aina vain opettaa opettamistaan, on lopulta kuin revelty. Täytyy
arvostella, kiittää ja moittia aina pikkuseikkoja, keskittää huomiota
sikinsokin niin moniin sellaisiin, uhrata paras voimansa muille,
opettaa lopuksi niin kauan, että itse on ihan ontto ja omintakeiseen
aloitteeseen kykenemätön. Marasta tuntui, että hän oli opettanut
itsensä ontoksi. Näin ei saanut jatkua, kerran täytyi hänenkin hetkensä
lyödä! Nyt ei hän enää kyennyt kokonaan keskittymään omaan työhönsä,
hänen oli aina täytynyt pisara pisaralta tiputella sydänvertansa,
kunnes lähde lopulta oli ehtynyt.
Jospa kerran saisi sen antaa yhtenä, suurena, vuolaana virtana ja
sitten kuolla!
Ei vain tätä ainaista tihkuttamista! Sitä hän ei enää kestänyt.
Kesä oli pitkä ja kuuma, yksi päivä samanlainen kuin toinen ja joka yö
edellisensä kaltainen.
Näin vierivät viikot eikä Maran suuresta teoksesta ollut tullut mitään.
Hän oli kuitenkin maalannut pari ruusua, joita hän katsoi hyvin
onnistuneiksi. Löysi vielä vanhan kehyksen, jonka hän somisti uusilla
värivivahteilla ja ajatteli viedä tämän kuvan taidekauppiaalle.
Mutta ei sentään hennonut.
Ruusuissa oli jotakin niin omituista, ne pudottivat lehtiänsä niin
toivottomasti, juuri niinkuin hän itsekin, ja niin jäi kuva viemättä
kaupattavaksi.
Kentieshän se oli viimeinen, mitä hän oli maalannut.
Hänhän oli juuri niin väsynyt kuin tuo ruusu. Istui liikkumattomana
ja katseli kuolevaa kukkaa, joka oli hänen edessään lasissa. Keveä
liikahdus, kuulumaton ääni kuin pienen siiven lepatus — ja jälleen
makasi suuri, punainen terälehti pöydällä lasin vieressä.
»Kuinka kaunista», sanoi hän vaistomaisesti.
Hän hämmästyi oman äänensä kaikua.
Niitä hän oikeastaan teki, mitä tavoitti?
Tämän päivän illalla penkoi Mara kauan komppeitansa ja luonnoksiansa.
Hän ymmärsi, että hänen nyt täytyi tehdä joku ratkaiseva päätös. Täytyi
ryhtyä johonkin tai olisi hän lopussa.
Hän alkoi järjestellä ja siivota.
Ja jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän hän rauhoittui.
Hän huomasi, että hänellä sentään vielä oli koko joukko luonnoksia,
jotka hän saattoi myydä, esim. kaikki ne, jotka ennen olivat olleet
Peter Rasmussenin huoneessa. Ne pelastaisivat hänet joksikin aikaa
nälkää näkemästä. Ja sitten, kun tämä pitkän pitkä kesä oli lopussa,
hakisi hän paikan, oikean opettajattaren paikan. Hän ei halunnut enää
olla riippuvainen sattumasta ja elää kuukaudesta toiseen jännityksessä,
saisiko oppilaita vai ei, olisiko hänellä leipää syödäkseen vai ei. Hän
ryhtyisi jälleen opettamaan, mutta nyt siten, että hänellä kerrankin
olisi lepoa elämässään. Kerrankin!
Sitten hän olisi tosin maalauksen opettaja.
Ehkäpä sellaisenakin vain keskinkertainen.
Oli suuria kohtaloita ja oli pieniä.
Hänen kohtalonsa oli silloin pieni ja tavallinen.
Sellaisia kuin hän, niitähän oli satoja, tuhansia. Yksinäisiä,
ilottomia ihmisparkoja, jotka saavat kättensä työn juuri niin
maksetuksi, ettähän siitä elävät. Eläminen, sehän on vain vaeltamista,
vaeltamista kautta aavikonhiedan tai kukkalaaksojen sille raskaalle,
suurelle portille saakka, jonka läpi jokaisen on kerran käytävä. Ja
mitä tuli sitten?
Vapautus, sanoi isä Häberle.
Ja senhän täytyi olla totta.
Sillä olihan elämä täällä maan päällä vain kuin oloa suuressa
vankilassa.
Ulos ei kukaan päässyt.
Kaikki vaelsivat siinä rauhattomina ympäri.
Jotkut kulkivat käsi kädessä.
Mutta useimmat kulkivat yksin, kukin vain omia kahleitansa kantamassa,
ja liikkuivat toistensa ohi kuin varjot, ja kahleet kalisivat milloin
kovemmin, milloin hiljemmin. Joskus olivat muutamat näkevinään suuren
valon välkähtävän ikkunain rautaristikon läpi ja luulivat suuren hetken
saapuneen, mutta hyvinkin pian palasi taas pimeys ja peitti heidät
kaikki.
Mutta tässä vankilassa sitä kuitenkin oli asetuttava elämään.
Vain vaeltaminen ja ajatteleminen ei ollut hyväksi.
Täytyi joskus syödäkin.
Muuten nääntyi nälkään.
Niin monethan isoovat leipää, työtä, onnea, rakkautta... hän tosin ei
ollut enää pitkään aikaan isonnut. Oliko hän oikeastaan viime päivinä
syönyt kunnolleen?
Hän ei saattanut tarkalleen muistaa, mutta penkominen ja järjestäminen
oli tehnyt hänet niin väsyneeksi, että hän ei missään tapauksessa
saattanut enää tänään mennä ulos. Hän halusi ennemmin nukkua, ah,
nukkua kauan, kauan. Hän lusahti nääntyneenä ikkunan ääressä olevalle
tuolilleen, mutta hänen kuivat suuret silmänsä jäivät auki, ajatus
liittyi ajatukseen, unta ei tullut, ketään ihmistä ei tullut eikä
kuulunut ääntä, ei risahdusta — mutta vihdoin tuli yö. Tuli kuumana ja
raskaana, mutta hämäränä ja hiljaisena ja herttaisena ja viipyi kauan,
niin kauan kuin saattoi, jotta päivänvalo ei näkisi ja häiritsisi
ikkunan ääreen kuukertunutta olentoa, jolla oli kalmankalpeat,
kuopillevajonneet posket ja tummat, elottomat silmät.
Mutta ennenkuin täysi päivänvalo tuli, nousi keveitä askelia ylös
viidenteen kerrokseen Maran asuntoon, ja kapea, kalpea käsi painoi
soittokelloa.
12.
Dremmelshofin kuistilla istuivat Oskar ja Oda rouva von Lindbergin
kanssa iltapäiväkahvilla. Loistavasta lokakuunsäästä ja avonaisesta
ulko-ovesta sisääntulevasta, ihanasta meri-ilmasta huolimatta ei kukaan
heistä näyttänyt erin hyväntuuliselta. Oskar ja rouva von Lindberg
polttelivat, Oda istui keinutuolissa selkäkenossa ja tuijotti eteensä.
Hänen sylissään oli juuri avattu ja luettu kirje.
»No, kuinka Mara voi?» kysyi Oskar vihdoin.
»Hyvin», vastasi Oda heti.
»Niinä luulen», huomautti rouva von Lindberg, »että neiti von Dorenin
kaltaiset ihmiset aina voivat hyvin.»
»Kuinka niin?» kysyi Oskar.
»No, hän on itseensäsulkeutunut ihminen, joka ei tarvitse ketään muuta
onneansa varten, johtuuko se sitten — siitä, että hän todellakin elää
ihanteissaan tai yksinkertaisesti siitä, että hän on niin kylmä ja
harkitseva.»
»Omituinen seos, rouva. Oletteko milloinkaan tuntenut kylmää,
harkitsevaa — ihanteiden palvojaa?»
»Niin se juuri on», puuttui Oda hermostuneesti puheeseen, »mehän
tiedämme kaikki varsin hyvin, että Mara on maailman paras ihminen,
mutta sittenkin — kylmä hän on, täytyy olla, ja sen vuoksi ei hänen
olekaan vaikeaa elää ihanteittensa mukaisesti, kun taas ihmiset, joilla
on verta suonissa, eivät sitä kerta kaikkiaan voi. Eihän sitä enää
olisikaan ihminen, jos kaikki olisi yhdentekevää! Ja elää niinkuin Mara
saattaa vain kylmä ihminen. Ajatelkaa toki Peteriä! Kylmästi purki Mara
kihlauksen. Tokko hän lainkaan on häntä raikastanut? Mehän emme sitä
tänäkään päivänä tiedä! Ja kuitenkin puhelee hän monesti ikäänkuin
hän olisi ainoa, joka ymmärtää todella rakastaa, ja saattaa näillä
periaatteillaan vain kaikki onnettomuuteen. Kenestä hän ylimalkaan
mitään välittää? Omaisistaanko? Ne saisivat hänen puolestaan asua,
missä pippuri kasvaa. Välittääkö hän meistä? Miksei hän tullut mukaan
tänne? Arvaan kyllä, että hänellä on ollut hiljainen ja suuri kesä ihan
ypö yksinänsä, kuten hän tässä kirjoittaa, ja minun kun on täytynyt
kotona suorastaan raataa ja kuulla joka puolelta nuhteita Fritzin
vuoksi! Minä alan todellakin luulla, että Fritzkin on toiminut vain
Maran vaikutuksen alaisena... Ah, hulluksi tässä on tulla!»
Rouva von Lindberg poltteli tyynesti edelleen. Oskarin teki mieli monta
kertaa keskeyttää Odaa, mutta näki tämän säkenöivät silmät kyynelissä
ja murahti vain:
»Vahinko, vahinko!»
»Mikä on vahinko?»
Oda oikaisihe ja katsoi häneen jännittyneenä.
»Että ystävyys saattaa mennä niin murskaksi kuin sinun ja Maran. Minä
en ole vieläkään käsittänyt...»
»Mutta, herra Brente», huudahti rouva von Lindberg, »eihän se ollut
mikään ystäväntyö Maran puolelta, että hän neuvoi Odaa, joka silloin
oli epätoivon ensimmäisessä puuskassa, rikkomaan välinsä herra von
Dorenin kanssa. Sellaisia niinsanottuja ystävättäriä on sellaisissa
tiloissa kartettava...»
Oda hypähti ylös.
»Ah, antakaa olla. Tietysti on syy yksin minun. Minähän olin silloin
niin kuohuksissa. Minä sanonkin vain, että jos Mara jälkeenpäin olisi
hiukan enemmän ymmärtänyt minun tilaani, niin ystävyys olisi jäänyt
ennalleen. Hän huomasi jo ammoin, että minä mielelläni olisin...
sopinut Fritzin kanssa, mutta hän oli ollakseen niinkuin asia kerta
kaikkiaan olisi lopullisesti ratkaistu, ja sitä juuri sanon minä
kylmäksi. Ja niin hän on aina ollut, maalauksessakin. Jos joku kuva ei
häntä miellyttänyt, niin ei muuta kuin heitti sen uuniin ja aloitti
toista, kun meikäläinen olisi vielä päiväkausia yritellyt korjailla
epätoivoon asti. Mutta hänkö? Huihai! 'Sehän on niin luonnollista!'
sanoi hän vain levollisesti — ja juuri yhtä yksioikoisesti tahtoo hän
ottaa koko elämän! Jos hän on erehtynyt rakkaudessa — mitäs muuta,
uuniin vain, ja siinä se — 'sehän on niin luonnollista!' — Knud Hansen
on myöskin joutunut karille hänen vuokseen, siitä olen ihan varma.»
»Totisesti, Oda, nyt riittää! Te ette ymmärrä Maraa ja sinä teet sekä
väärin että huonosti.»
»Oke, lopeta!»
Oda juoksi itkien tiehensä.
Oskar käveli äkeissään edestakaisin kuistilla.
»Hänhän on ihan suunniltaan, tyttöparka», sanoi rouva von Lindberg.
»Että Mara kehoitti häntä tuohon Lieschen-juttuun, olikin sentään
liikaa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Oda ei sitä kestäisi,
aina tuo henkilö silmäin edessä... Teidän sijassanne, herra Brente,
saattaisin minä nyt pian Odan ja luutnantin välit kuntoon. He
rakastavat toisiansa... tämä ero on sulaa hulluutta. Toiset naiset
saavat kokea paljoa pahempaa ja ovat kuitenkin onnellisia miehensä ja
lastensa kanssa... Minä puolestani en haluaisikaan miehekseni mitään
enkeliä.» Ja rouva nauroi itsekseen.
Oskar murahti pari käsittämätöntä sanaa, näki sitten Maran kirjeen
pudonneen permannolle, otti sen ylös ja lähti ulos.
Illalla kutsui hän Odan työhuoneeseensa ja antoi hänelle kirjeen.
»Mitä siinä seisoo?» kysyi hän
»Etkö ole lukenut? Hän on suorastaan mielenvikainen... syyskuun
lopusta on näet se Lieschen ollut hänen luonaan. Hänet laskettiin
Laufingista ulos terveenä, ja minä olin aikoja vuokrannut hänelle
asunnon talonpoikien luona, mutta sen sijaan ilmestyy hän eräänä
aamuna anivarahin Maran luokse, ja tämä ottaa hänet palvelijakseen
tai mallilleen, mene tiedä... mutta näin hän tekee minulle ihan
mahdottomaksi mennä enää hänen luokseen. Minä olin juuri kirjoittanut,
että olisin jälleen hyvä ja herttainen ja tulisin, ja tämä on
nyt vastaus. Ja kun hänen nykyinen asuntonsa kävisi hänelle ajan
pitkään liian kalliiksi, kirjoittaa hän, muuttaa hän vanhaan
atelieerakennukseen, missä Häberle asuu, ja Lieschen mukana, siellä
kuuluu olevan joku huone vapaana. Ja sitten kirjoittaa hän, että hänen
täytyy nyt itsensä työskennellä ahkerasti ja ettei hän talveksi aio
enää ottaa oppilaita. No, ehkäpä Häberle on ottanut esille rahoja
kätköistään — niin minä ainakin arvelen... Mutta minä en nyt mene
Müncheniin takaisin, vaikka Tilli Lindberg tietää toisen erinomaisen
maalausopiston.»
Oskar istui pyylevänä nojatuolissaan.
»Kirjoita sinä Fritzille, että hän tulkoon takaisin», sanoi hän
lyhyesti.
Oda sävähti tummanpunaiseksi ja vaikeni.
Äkkiä kietoi hän käsivartensa veljensä kaulaan.
»Ah, Oskar, senhän sinä voisit tehdä! Minä en ole kuullut Fritzistä
mitään senjälkeen.»
»Jos saan veljenä antaa sinulle hyvän neuvon, Oda, niin odota, kunnes
Fritz...»
»Ah, Oskar, sinäkin olet vain Maran lumoissa! Se on minulle niin
vaikeaa.»
»Kuule, mitä minä sanon, Oda!» Hän irroitti Odan kädet kaulaltaan ja
sanoi äkkiä kiivaasti: »Aja sinä tuo Tilli Lindberg tiehensä! Sen minä
sanon sinulle! Semmoiset naiset ovat kuin rutto, niin, ne ovat pahinta,
mitä on. Senkin hiukkasen ihannetta ja hivenen kunniantuntoa, mikä
meillä vielä on, yrittävät he leperrellä ja mairitella meiltä pois,
kun itse vain pyrkivät saamaan miehen, eikä mitään muuta! Senvuoksi
herjaavat nämä keimailevat naiset, jotka vain etsivät huvittelua,
kaikkea ylevää ja hyvää ja leimaavat sen sijaan aistillisuuden ja
intohimon yleväksi! Me miehet olemme heidän omallatunnollaan, heidän
yksin, he kun etsivät lemmenseikkailuja ja kataluuksia ja koska
me senvuoksi emme voi heitä kunnioittaa, noita naisia! Hyvä isä,
nauretaanhan sitä joskus viinin vierellä ja seurassa sellaisille
kaikkinaisille jutuille ja kaksimielisille kaskuille ja kokemuksille,
mutta pohjimmalta me kuitenkin inhoamme kaikkea sellaista. Sen sanon
sinulle, Oda! Ja sanon vielä senkin, että suorastaan kadehdin Fritziä
siitä, että hänen on niin käynyt... Tuhannen tulimmaista, ajattelin,
hänhän voi sinua kunnioittaa, hänellä on maailmassa yksi olento, joka
vetää häntä ylös- eikä alaspäin ja jota hän senvuoksi kunnioittaa
enemmän kuin itseänsä... Mutta nyt näenkin, että sinä et lainkaan
olekaan sellainen, että se kaikki on vain Maraa, tuota niin ihanaa
ihmistä! Hänenlaisensa naiset ne miestä nostavat ja kohottavat... Herra
siunatkoon, miksei sellaisia naisia ole enemmän maailmassa!»
Oda oli nyt kalmankalpea ja tuijotti veljeänsä. Ei hievahtanut.
Oskar oli vallan hengästyksissään puhumisesta. Sitten istuutui hän taas
ja sanoi:
»Odota vain hiukan vielä. Anna tuon Lindbergin lähteä ja jää sinä
tänne. Ja kun sinun sydämesi jälleen on solunut oikealle tolalleen,
niin käväistään me Münchenissä ja pyydetään Maralta anteeksi... Kun hän
ei vain siellä raataisi itseään piloille kaiken tuon väen joukossa...
Niin, siellä hän nyt istuu siinä luolassa koko rosvojoukon kanssa ja
voisi niin hyvin olla Ruusulassa isoäitinsä luona. Tiedätkö, että
vanha rouva on jokseenkin huonona. Minä ratsastan huomenna häntä
tervehtimään, tuletko mukaan?»
Oda ei yhä vieläkään liikahtanut.
»Minähän en saa siellä näyttäytyä», mutisi hän alakuloisena, »mene sinä
vain... Hyvää yötä Oke ja kiitoksia.»
»Niin, hyvää minä tarkoitin, mutta sinähän näytät ihan surkealta, niin,
elämä ei ole pikkuseikka... niinkin ihan jokapäiväisten ihmisten kuin
meidän täytyy oikein ponnistella pysyäksemme pinnalla, peijakas, ja
meidänhän on asiamme sentään jokseenkin hyvin, eikö olekin, Oda? Mutta
sen Lindbergin sinä toimitat täältä pian pois, eikö niin? Se on huono
ihminen! Usko minua, jokainen ihminen, joka pitää huonoa hyvänä ja
määräävänä, on itse huonompi kuin uskookaan ja tietää... No hyvää yötä,
pikku sisko.»
Seuraavana päivänä ratsasti Oskar Bucheneckiin kuulustelemaan vanhan
rouvan vointia.
Tämä otti hänet vastaan, istui hyvin kankeana ja kylmettyneenä
ikkunapaikallaan, mutta hänen katseensa oli yhtä kirkas ja terävä kuin
aina ennenkin.
Oke kertoi vanhalle rouvalle, mitä mieleen sattui, elämyksistään
Amerikassa, missä hän kävi joka elokuu, Dremmelshofista ja
vuodentulosta ja politiikasta. Lopulta otti hän taskustaan erään
ulkomaisen sanomalehden ja sanoi:
»Sillä Rasmussenilla on Amerikassa ollut jättiläismenestys. Sitä me
täällä emme olisi ikinä ajatelleet.»
»Kenestä te puhutte?» kysyi rouva von Doren jääkylmästi.
»Ka, Peter Rasmussenista», toisti Oke viattomasti, »hän on sittenkin
jättänyt kirjailijan uran ja ruvennut jälleen musikeriksi,
säveltäjäksi. Hänestä tulee vielä suuri, kuuluisa ja äveriäs mies.»
Hetken kuluttua sanoi rouva von Doren hiukan epävarmalla äänellä:
»Jumalan kiitos, että pojantyttäreni Marie Agnes silloin itse purki
kihlauksen. Tämä hänen erehdyksensä on aina ollut minulle käsittämätön,
mutta purkauksen jälkeen olen minä luonnollisestikin jälleen avannut
hänelle kotini. Valitettavasti vain ei hänellä tähän saakka ole ollut
— aikaa tulla. Marie Agnes kuuluu olevan sangen ahkera taiteilijatar,
sanovat kaikki.»
Kajahtiko hänen äänestään ikäänkuin hiljaista ylpeyttä?
Oskar kakisteli.
»Minä poikkean pikapuoliin Münchenissä. Saanko sanoa poikannetyttärelle
terveisiä?»
Rouva von Doren nyökkäsi.
»Hyvin ystävällistä, herra Brente. Joko kävitte poikani luona?»
»En, en vielä. Toivoakseni herrasväet voivat hyvin?»
»Oikein hyvin. Poikani on yhä vielä sangen äkeissään tuosta tuhmasta
Fritzin jutusta. Olisihan ollut parempi, herra Brente, että sisarenne,
kun pojanpoikani kerran tahtoi naida hänet, olisi antanut enemmän
arvoa Dorenin nimelle ja välttänyt tämän perheskandaalin. Nuorikothan
olisivat voineet sopivammin kahden kesken ja häiden jälkeen oikaista
tämän pojanpoikani nuoruudenhairahduksen. Mutta nykyään ei kukaan enää
kuule vanhoja ihmisiä eikä, ikävä kyllä, tunneta säätyvelvoitusta...
Hyvästi, herra Brente, käykää toistekin katsomassa.»
Oskar ratsasti pois varsin tyytyväisenä.
Oliko hänellä amerikkalainen sanomalehtensäkin mukanaan?
Oli kuin olikin, siinä oli tänä aamuna selvästi seisonut, että Peter
Rasmussenin ja Frida Thomsenin kiertueella oli joka kaupungissa ollut
suuri menestys, että Peterin sävellykset saavuttivat tunnustusta ja
ihailua.
Silloin pälkähti hänen päähänsä, entäpä jos veisi tämän sanomalehden
Maralle? Hän ratsasti täyttä neliä kotia neuvotellakseen tästä
Odan kanssa, mutta Oda oli niin masennuksissa, ettei Oskar päässyt
puheen alkuun. Rouva von Lindberg oli ensimmäisestä viittauksesta
loukkaantuneena matkustanut pois ja Oda pelkäsi tulevansa sairaaksi ja
oli mennyt vuoteeseen. Kun Oskar kertoi hänelle Rasmussenista, sanoi
Oda vain:
»Kaikkein parasta olisi, että Peter naisi pian Thomsenin ja Fritz
Liescheninsä, niin heillä kummallakin olisi, mitä ovat halunneet.»
Oskar tuli miettiväiseksi. Kuka tietää, tokko Mara iloitsisi kiertueen
onnistumisesta niin kuin hän, Oskar. Matkahalu haihtui ja Oda tuli
todella sairaaksi. Hän oli ulkoilmassa maalatessaan saanut reumatismia
ja hänen mielialansa pahensi tilaa tuntuvasti.
Muutaman viikon kuluttua saapui vanha rouva Brente Dremmelshofiin ja
neuvotteli Oskarin kanssa, eikö pitäisi kirjoittaa Fritzille.
Miksei, mutta Fritz oli syyslomalla Tyrolissa, eivätkä hänen omaisensa
olleet viikkokauteen enää tienneet hänen osoitettaan eikä Oda millään
tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Sanoi vain, että sairaus oli
tullut juuri sopivalla aikaa, eikä Fritzin tarvinnut siitä mitään
tietää..
Fritz kuljeksi tällöin, lokakuun lopulla, Münchenissä ja etsi vanhan
Häberlen asuntoa.
Hän oli aikonut käydä Maraa tervehtimässä ja hakenut häntä vanhasta
asunnosta. Vihdoin oli hän saanut tietää, missä Mara asui, ja oli juuri
kääntymässä pimeään porttikäytävään Theresienkadulta, kun Mara tuli
häntä vastaan. Niin, oliko se todella Mara? Niin laihaksi käynyt. Niin
kauhean laihaksi ja niin totiseksi — mutta samassa Mara tunsi hänet ja
hänen kasvonsa kirkastuivat.
»Onpa hauskaa nähdä sinua jälleen, Fritz! Tuletko kanssani syömään?
Sitten mennään vanhaan osteriaan.»
Fritz oli niin liikutettu jälleennäkemisestä, että seurasi vain
sanattomana. Pian sen jälkeen istuivat he vastakkain pienen pöydän
ääressä, ja Mara etsi ruokalistasta hänelle parhaat annokset niin
levollisena ja luontevana kuin olisivat he eilen tavanneet.
»Mutta tuoko on kaikki, mitä sinä syöt?» kysyi Fritz säikähtyneenä
viitaten Maran keittolautaseen.
Mara nauroi:
»Oh, sitähän oli aika paljon. Huonoina aikoina syödään vielä vähemmän,
Fritz, ja sekin käy. Minä olin taannoin paljoa laihempi kuin nyt.»
Sitten alkoivat he jutella, ja Mara mainitsi hänelle, että Lieschen
nyt oli hänen luonaan. Mara ei ollut hennonut lähettää häntä pois, kun
hän eräänä aamuna varhain oli saapunut hänen ovelleen ja soittanut
hänet hereille — »vain suurella vaivalla, ajattele, Fritz, sillä minä
nukuin kuin kuollut, vallan kummakseni, ikäänkuin en koskaan enää
voisi herätä. Mutta siinähän oli Lieschen ovellani ja täytyihän minun
pitää huolta hänestä. Luullakseni se oli sangen hyvä minulle, ehkäpä
pelastukseni.»
»Mitä kummia ajatuksia sinulla aina onkaan», sanoi Fritz. »Olisi
varmaan ollut parempi, että joku olisi pitänyt huolta sinusta sen
sijaan, että sinä vielä otat lisätaakkaa olallesi. Sinä näytät sangen
huonolta.»
»Enkö mitä. Minä voin taas sangen hyvin. Minulla on runsaasti työtä
enkä vaihtaisi kenenkään kanssa.»
»Sopiiko sinun luonasi käydä, Mara? Jaa, niin...»
Syntyi äänettömyys.
»Sopii, Fritz», vastasi Mara verkalleen. »Minä olisin iloinen, jos sen
tekisit, mutta siellä on yhtä ja toista...»
»Tietysti, kauhean boheemia», täydensi Fritz.
Maran täytyi nauraa.
»Minun on niin kotoista olla sinun kanssasi, Fritz. No niin, boheemia,
miksei? Siellä on ensinnäkin vanha isä Häberle, josta ei ole paljoa
sanomista ja joka kuitenkin on meidän vanha ankkurimme. Hän on kokenut
nuoruudessaan paljon kovaa: m.m. vei hänen veljensä hänen morsiamensa.
Mutta hän on opettanut meille kaikille, että ei pidä vastustaa ja
vihata muita ihmisiä, vaan ainoastaan itseänsä, s.o. paholaista, joka
pyrkii joka tilaisuudessa meitä hallitsemaan. Sitten on siellä hänen
ihmelapsensa, sitten eräs vaimo, jolla on monta pientä lasta, ilman
miestä, sitten asuu siellä kaksi nuorta arkkitehtiä ja vielä eräs vanha
maalaajatar, ja sitten minä ja Lieschen, ja sitten sukelsi kuin selviö
kaksi päivää sitten esiin — niin, tiedätkö kuka?»
»En voi aavistaa.»
»Knud Hansen, ajattele, aivan entisellään, ihan, — tällä hetkellä taas
pinnalla: on kirjoittanut jotakin ja ansainnut paljon rahaa. Nyt hän
on matkustanut Pohjanmerelle surusta, ettei kantasalin ympärillä ollut
yhtään huonetta vapaana, mutta hän palajaa kolmen viikon kuluttua
ja aikoo jäädä tänne työskentelemään ja asumaan. Hän on tarjoutunut
minulle elinkautiseksi emännänapulaiseksi.»
»Kantasali, mikä se on?» kysyi Fritz.
»Se on suuri ullakkohuone, josta on muodostunut jonkinlainen
eteishalli. Vanha venakko ja minä maalaamme seinät täyteen kuvia,
vanha flyygeli on keskellä lattiaa, ja kun Häberle soittaa iltaisin,
ovat siellä koolla kaikki jumalat, 'meidän kantavanhempamme', kuten
arkkitehdit sanovat, — yksi laulaa, toinen soittaa luuttua...»
»Entä sinä?» kysyi Fritz.
»Jaa minä? Minusta on tullut vanha ja muriseva ja minua sanotaan
Mara-muoriksi, Fritz.»
»Niinkuin muori tai äitihän sinä olit aina meille kaikille. Minä
tulisin mielelläni tänä iltana, mutta... Lieschen...»
»Lieschenkö? Pidä häntä yksinkertaisesti vertaisenasi, jotahan hän
pohjaltaan on. Ajattele, että olet kerran tehnyt hänelle suurta
vääryyttä ja pyydä ritarillisesti anteeksi, niin on sävy selvä...»
»Hyvät ihmiset, Mara, jos kaikki olisi niin yksinkertaista kuin sinä
sanot...»
»Se on yksinkertaista, Fritz, sen olen elämäni kolmena viime viikkona
jälleen oppinut. Elämä on ihan yksioikoista niin kauan kuin me itse
olemme mutkattomia ja tosia! Siinä koko asia.»
»Niin, mutta Lieschen ei suinkaan rakasta minua enää?»
»Ei. Hänessä on riehunut kauhea viha sinua vastaan, hän on halveksinut
sinua syvästi, niin, hän halveksii sinua vielä, ei silloisen vääryyden
vuoksi, vaan sen käsityksen tähden, mikä sinulla on siitä. Hän sanoo
aina: 'Jumalan edessähän kaikki ihmiset, ovat yhdenvertaisia, mutta kun
ylhäiset kristityt tekevät semmoista, niin meikäläisille se on synti,
mutta heikäläisille muka ei, vaikka jos kaksi tekee ihan samaa, niin
tottahan he ovat yhtäläisiä.'»
»Hän on oikeassa», mutisi Fritz.
Mara katsoi nyt kelloansa.
»On jo myöhäinen, tuletko mukaan? Tahtoisin sanoa vielä, että Lieschen,
s.o. minä en luule, että hän on parantunut, ja talvi on oven edessä.
Ehkäpä hänen siunauksensa voi tuonnempana tehdä sinulle hyvää. Minä
menen edellä, tuletko perästäpäin?»
»Tulen», vastasi Fritz nousten ylös.
He menivät yhdessä ulos. Mara loi häneen niin suloisen silmäyksen, että
hän Fritzin mielestä jälleen oli nuori ja kaunis. Sitten he erkanivat.
Fritz halusi kävellä vielä puoli tuntia ja tulla sitten. Menopäätös
tuntui hänestä vaikealta.
Mutta kun kello oli yhdeksän, meni hän kuitenkin ylös. Perille
tullessaan kuuli hän ukon soittavan ja tunsi joutuvansa uuden tenhon
valtaan. Hän aukaisi hiljaa oven ja oli nyt »hallissa». Hän huomasi
heti, että kantasali oli yksinkertainen, suuri, vanhanaikainen
ullakko-eteinen, josta taiteellisella koristelulla oli todellakin
tullut halli. Kaksi seinää oli maalattu freskoilla, toiset olivat
verhotut erilaisilla matoilla, suuri olkimatto oli keskellä flyygelin
alla, pilareissa riippui kaksi ikivanhaa messinkistä »kynttilänpidintä».
Hän näki leveän kaakeliuunin pankolla, jolla istui useita henkilöitä,
flyygelin ääressä kykkivän vanhan, kummituksenkaltaisen äijän, jonka
kädet liukuivat koskettimilla ja loihtivat vanhasta soittokoneesta
näitä salaperäisen tenhoavia ääniä. Fritz nojautui äänettömästi erästä
pilaria vastaan ja tarkkasi vähitellen ympäristöään lähemmin. Hän näki
Maran istuvan yläruumis etukumarassa, kädet polvilla; hämärässä näki
hän hänen silmiensä loistavan ja hänen mustan tukkansa kiiltävän. Hän
istui siinä kuin Sibylla, niin suurena ja juhlallisena. Tällä hetkellä
tuntui hän Fritzistä aivan uudelta ja oudolta. Hänen jalkainsa juuressa
istui pieni vaaleatukkainen tyttö, joka kaikkine aistinensa seurasi
soittoa. Vielä näki Fritz molempain arkkitehtien seisovan ja vanhan
venakon, ja silloin tällöin aukeni ovi ja uusia ihmisiä hiipi sisään;
moni heistä näytti miltei nälkiintyneeltä, mutta kaikkien kasvoilla oli
loisto, joka asuu niiden kasvoilla, jotka tietävät, että on olemassa
jotakin parempaa kuin tämä vaivainen elämä maan päällä ja ovat vihdoin
löytäneet oikean tien. Erään freskokuvan alla olikin lause: »Me olimme
kaikki eksyksissä kukin tahollansa. Mutta Herra pani kaikkien synnit
hänen päällensä.» Fritz alkoi hämärästi aavistaa näiden sanojen
yhteyttä.
Kun vanhus oli lopettanut, vallitsi niin syvä hiljaisuus, että kukaan
ei arvannut liikahtaa. Sitten astui eräs nuorukainen Häberlen luokse
puhellen jotakin tälle, ja Fritz meni kättelemään Maraa. Tällöin
huomasi hän myöskin Lieschenin istumassa, ja nyt oli hänestä yhtäkkiä
ihan luonnollista ja itsestään selvää, että hän meni myöskin tämän luo.
Fritz ojensi hänelle kättään ja sanoi hiljaa:
»Hyvää päivää, Lieschen. Anna minulle anteeksi.»
»Sydämen pohjasta», vastasi tyttö.
»Hiljaa!» huusi joku. »Hiljaa!»
Ukko Häberle soitti kuutamosonaatia.
Mara oli peittänyt kasvonsa käsillään. Fritz tunsi, mitä hän ajatteli,
tunsi että tässä huoneessa liikkui pelkkiä suuria, läpikamppailtuja
elämänkohtaloita, jotka pyhittivät sen. Ja hän mietti kuinka köyhä on
kaikkien niiden ihmisten elämä, jotka eivät tiedä semmoisesta mitään,
vaan tuntevat vain muodollisia seuroja tai väsyttäviä, lyijynraskaita
iltoja, ei mitään sielun kohotusta, kun päivä päättyy ja suuri,
hiljainen yö lähenee, eivätkä tiedä, mihin kaiken syntinsä ja hätänsä
ahdistuksessa menisivät.
Hän oli kuin haltioitunut. Tätäkö sanottiin boheemiksi?
Kun viimeiset sävelet olivat vaimenneet, nousi Mara ja antoi hänelle
merkin. Fritz seurasi häntä ja he menivät matalaa ovea kohti, jossa oli
Maran nimi: M.A. v. Doren.
He tulivat pitkään, kapeaan kamariin, joka muutamilla huonekaluilla
oli sisustettu niin erinomaisen miellyttäväksi, että Fritziltä pääsi
huudahdus: »Oi, kuinka viihtyisää!»
He istahtivat uunin ääreen kahteen korituoliin.
»Mara», sanoi Fritz, »mutta pidetäänkö sinusta täällä kylliksi huolta?»
»Parempaa kuin hienoimmassa hotellissa. Et uskoisi, mikä onni on
sairastuessa olla näiden ihmisten parissa. Äskettäin olin pari päivää
vuoteen omana ja se oli suorastaan kuin juhla. En ole pitkään aikaan
syönyt niin hyviä liemiä kuin arkkitehti Bremerin keittämät tai
semmoista teetä kuin venakko keittää. Entäs isä Häberlen sekoittamat
saunakukkatipat! Verrattomia. Me elämme, täällä niinkuin tosiaan
vapaat ihmiset. On kokonaisia sanasarjoja, joita täällä ei lainkaan
tunneta, kuten esim. sairaustapauksissa tartunta, seurustelussa kutsu,
pukukysymys ja varsinkin ikävä... Meidän ei tarvitse kuulua mihinkään
yhdistykseen ollaksemme hyväntekeväisiä, meidän välillämme on salainen
side ja jokainen auttaa toistaan sanaa sanomatta ja itsestäänselvänä
asiana. Me emme ratkaise ajan polttavia kysymyksiä sanoilla, vaan kukin
kohdastaan omalla teollaan, Fritz.»
»Sinähän kuvaat paratiisillisia oloja, Mara.»
»Tavallansa. Eihän Jeesus säälinytkään ketään niin kuin rikkaita,
kylläisiä ihmisiä.»
»Mutta onhan teidän joukossanne myöskin kauhean syvälle langenneita
ihmisiä.»
»On kyllä, mutta pahettakin voi täällä helpommin vastustaa, se kun
on julkinen eikä pyrikään piileksimään, kun sitä vastoin korkeampien
taholla, virkamies- ja upseeripiireissä esim. pahetta aina salataan
ja koetetaan kaikin mokomin näyttää siivollisilta ulospäin. Ah,
mitä se hyödyttää? Se rasittaa sydäntä vain vielä enemmän. Ihmiset
ovat kaikkialla samanlaisia — lurjuksia ja turmeltuneita naisia on
ylhäisimmissä ja alhaisimmissa piireissä aivan yhtä lailla, eikä yksi
sääty ole turmeltuneempi kuin toinen — se on totuus.»
Molemmat vaikenivat.
»Tiedätkö, että tämä oli Peterin huone? Täällä kadotti hän itsensä ja
täällä löydän minä itseni jälleen. Siitä on jo kulunut pitkä, pitkä
aika, mutta hänkin palajaa ensi lempeensä — musiikkiin. Minä uskon sen
varmasti.»
Fritz oli yhä vaiti. Sitten kysyi hän:
»Oletko äskettäin kuullut mitään — Odasta, Mara?» Mara huokasi hiljaa,
kertoi sitten varovasti Odan mielialasta ja hänen ystävyydestään rouva
von Lindbergin kanssa ja huomautti, että ihmiset ajattelevat näistä
asioista niin eri tavalla. Hän puolestaan ei saattanut eikä halunnut
siihen sen enempää sanoa, mutta ymmärsi, että Odasta tuntui vaikealta
tulla Müncheniin ja paras kai hänen oli ollakin Oskarin luona.
»Hän on siis vielä siellä. Minä ajattelin nyt matkustaa kotiin, mutta
siinä tapauksessa menen sinne vain pariksi päiväksi. Läheisyys on liian
kiihdyttävä, tiedätkö. Odan ja minun ei sovi nyt olla heikkoja, sehän
olisi samaa kuin peräytyminen keskellä ratsurynnäkköä, eikö niin, Mara?
Meidän täytyy nyt odottaa, mitä Jumala meistä päättää. Ja tämmöinen
ilta täällä teikäläisten parissa tekee hyvää. Hyvästi, Mara, minä käyn
sinun luonasi pian kerran vielä ja kaikki, mitä voin tehdä Lieschenin
hyväksi — senhän tiedät, sinun tarvitsee minulle vain mainita. Mutta
rahan tarjoaminen tuntuisi minusta nyt loukkaukselta, ja kuitenkin —
mistä te kaikki oikeastaan elätte, kuule?»
Maran täytyi nauraa hänen huolestunutta näköänsä.
»Ah, jokainen ansaitsee aina jotakin ja se tekee yhteensä aika paljon.
Minä möin useita luonnoksia ennenkuin muutin tänne ja heitin taiteen
sikseen. Vasta täällä tässä ympäristössä olen löytänyt itseni. Talon
isäntä näki freskoni kantasalissa ja on pyytänyt minua maalaamaan
alakerrassa olevan ravintolan seinät. Se on ensimmäinen hyvä tilaus
elämässäni, Fritz. Nyt vasta minun taiteilijaelämäni todella alkaa.
Eikö elämä ole merkillistä?»
»Sinäkö maalaat tavallisen kapakan?»
»Ehkäpä se on tärkeämpi maalattava kuin kirkko. Siihen täytyy taiteen
yleensä palata, Fritz. Minä maalaan heille merenhyrskyn, ehkäpä
heistä silloin tuntuu olo vapaammalta ja iloisemmalta ja — olut
laimistuneelta. Hyvästi, Fritz, ja kiitos, että tulit.»
Fritz suuteli hänen käsiään kunnioittavasti.
»Ja tännekö sinä aiot jäädä ja juurtua, Mara?»
»Kukapa sen tietää! Jään tänne ainakin toistaiseksi; minä tunnen, että
voin täällä jälleen tulla täysin onnelliseksi, vieläpä enemmän: minähän
alan vasta nyt elää! Ei pidä vain ajatella, että elämä tuottaa mitään
erikoista tai suurta — pieni ja suurihan ovat vain käsitteitä. Vain
joskus, öisin, on kuin kuulisin askelia tulevan minua kohti kaukaa,
mutta en tiedä, ovatko ne elämän vai kuoleman — äänihän on sama.
Saattaahan se myöskin olla meren soitto, joka minua kutsuu. Peter
sanoi aina, että minä olin meren sukua. Ehkäpä minä senvuoksi sovellun
niin huonosti ihmisten pariin? Peter sanoikin kerran, kun minun täytyi
sanoa hänelle eräs ehkä kova totuus: 'Mara, Mara, kuka voi juoda näin
karvasta vettä?' Senvuoksi on hyvä, että minä nyt olen yksin. Hyvästi,
Fritz, hyvästi!»
13.
Kaksi vuotta oli kulunut.
Ja jälleen oli kirkas lokakuunilta. Mutta vanha rouva von Doren ei
enää istunut jäykkänä ja suorana, vaan kumaraisena ja alakuloisena
kamiinipaikallaan.
Hänen edessään oli pelipöytä. Hän odotti uskollista ystäväänsä Oskar
Brenteä, joka kahdesti viikossa tuli hänen luokseen _écartéta_
pelaamaan. Tänään viipyi Oskar tavallista kauemmin, ja vanhus muisteli
odotellessaan menneitä aikoja.
Se, mikä hänen ylpeää selkäänsä oli niin taivuttanut, oli hänen
poikansa Ludwigin kuolema kaksi vuotta sitten. Ihan äkkiä oli tuo
voimakas mies kuollut keuhkokuumeeseen syksyllä, ja hänen kuolemansa
jälkeen tuli ilmi, että tilan taloutta oli hoidettu niin huonosti,
että Dorenin perhe oli suorastaan ahtaalla ja huolestuttavassa
asemassa. Vanha rouva maksoi sanaa sanomatta niin paljon velkoja
kuin saattoi maksaa, mutta se ei riittänyt, ja hän ajatteli tänään:
Mitenkähän olisi käynyt, ellei Lieschen Meier olisi kuollut ja Fritz
ja Oda tehneet sovintoa? Tosin, kovaahan oli, että Bucheneck nyt oli
pelastettu Brentein rahoilla, mutta nuori rouva von Doren oli osannut
lyhyessä ajassa kietoa vanhan isoäidin sormensa ympäri; totisesti, sen
tuo reipas pikkurouva osasi! Lehahtihan hienoinen hymy vanhan rouvan
kasvoille hänen ajatellessaan onnellista nuorta paria pääkartanossa
ja heidän valkoveristä pikku Maraansa — kaihan miehinen suvunjatkaja
pikapuoliin saadaan. Fritz, se täytyy sanoa, oli osoittautunut sangen
toimeliaaksi otettuaan tilan haltuunsa ja joka ilta tulivat molemmat
vanhuksen luo hänen elämänsä ehtoota ilostamaan. Minette-rouva
molempine tyttärineen oli muuttanut Kieliin, maksattivat Fritzillä ja
Odalla itselleen runsaan eläkkeen ja syöksyivät Kielin seuraelämään.
Merkillistä, mietti vanhus, kuinka vähän hän heitä kaipasi, vaikka
heidän käytöstapansa kieltämättä oli moitteettomampi kuin Odan,
kieltämättä, sillä Oda pysyi sinä, mikä oli: tuli aina vielä lumisena
sisään ja suuteli häntä herttaisesti ilman muuta — taas levisi hymy
vanhuksen kasvoille — suloinen hän sittenkin oli, Oda, vaikkakin
uudenaikainen ja häikäilemätön.
Ja hän kertoi niin paljon Marasta. Aluksi se ei vanhusta lainkaan
miellyttänyt, mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja nyt oli
hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun Fritz ja Oda tulivat, tavallisesti:
»Onko teillä tietoja Marie Agnekselta?» ja sitten kuunteli hän
värähtämättä kaikki ja sanoi lopuksi lyhyesti: »Jaha, jaha. No, Fritz,
tapasitko äitisi Kielissä?»
Siihen päättyi keskustelu.
Jos Fritz ja Oda joskus tekivät viittauksia, että Maran pitäisi tulla
Bucheneckiin, keskeytettiin se puhe heti.
»Hän on pitänyt tuota herra Rasmussenia meitä kaikkia parempana — hän
ei enää sovi Dorenien joukkoon.»
»Mutta, isoäiti», sanoi Fritz sitten, »kihlaushan on purettu jo lähes
neljä vuotta sitten.» Silloin vastasi vanha rouva vain: »Soo? Siitä
minä en tiedä mitään. Marie Agnes ei ole sitä minulle ilmoittanut. Jos
Marie Agnes vain päättää ja ottaa todellakin tavattoman miellyttävän
herra Brenten, niin minä annan hänelle hänen nuoruutensa hairahduksen
anteeksi.»
Hän oli juuri ajatuksissaan jälleen saapunut Oskariin, kun tämä
saapuikin ja ojensi vanhalle rouvalle pari ruusua.
»Kiitoksia», sanoi tämä, »kuinka huomaavaista teidän puoleltanne, herra
ratsumestari. Teillä ei kai kuitenkaan ollut oikein halua tänään tulla
vanhan rouvan luo, kun tulette näin myöhään.»
»Pyydän tuhannesti anteeksi. Pehtorini ei päästänyt minua irti.
Tiedättehän kuinka tavattoman kernaasti tulen.»
»Sangen rakastettavaa — te olette mairittelija.»
»Enkä ole. Joka miehellä ei ole sellaista isoäitiä kuin minulla», sanoi
Oskar rauhallisesti.
Sittenkun vanha rouva oli tullut Odan isoäidiksi, oli Oskarkin ruvennut
nimittämään häntä siksi, ja rouva von Doren oli siihen puoliksi
alentuvaisesti mukautunut.
»Tänään on minulla kai taas yhtä surkean huono onni ratsumestari. Mitä
uutta kuuluu?»
»Paljon. Tahdotte ensin kuulla sanomalehtiuutiset vai sukukuulumat?»
»Suku on aina lähinnä, herra ratsumestari. Koskeeko se pojantyttäriäni
Kielissä?»
»Minulla ei valittavasti ole kunniaa tietää mitään neideistä, mutta
serkultani Hampurissa olen kuullut, että suuri merisinfonia tulee
siellä piakkoin esitettäväksi ja että Rasmussen saapuu Amerikasta sitä
itse johtamaan.»
Vanha rouva teki käsillään torjuvan liikkeen.
»Herra Brente, huonot sukkeluudet eivät ole minun alaani. Te unohdatte,
että minä olen vanha vaimo.»
»Oi, pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta serkkuni kuuluu sukuuni ja tämän
hän tosiaan on minulle tänään kirjoittanut ja paljon muuta lisäksi,
mutta sitä kai minun ei pidä kertoa?»
»Ehkä myöskin, että tuota Rasmussenia nyt yleisesti jumaloidaan
ja että hänellä on musta pujoparta, kuten äskettäin seisoi jopa
Kreuzzeitungissakin! Minusta on tämänlaatuinen reklaami taiteilijoiden
personasta jokseenkin mautonta, mutta muutenhan he kai eivät tule
kuuluisiksi.»
Oskar tarkkasi ihastuneena vanhuksen kasvoja.
»No, hieno mieshän Rasmussen oli aina ja kunniallisesti hän on
menestyksen työllänsä ansainnut, totisesti.»
»Niinkö todella? Teidän vuoronne, herra Brente.»
»Niin on, niin on. Minähän häviän kuin hevoskoni, ah, anteeksi,
sitähän ei saa sanoa, mutta isoäiti ei toivottavasti kiinnitä huomiota
maakalaiseen puhetapaani. Niin, se Rasmussen on nyt onnensa luonut ja
minutkin on kutsuttu konsertin jälkeiseen juhlaan.»
»Mikä eri juhla sitten vielä tulee?»
»Thomsenin luona. Neiti Thomsen laulaa orkesterin säestyksellä jonkun
suuren sävellyksen, kaikki Peterin johdolla. Sitten tulee hänen
sinfoniansa ja konsertin jälkeen suuret illalliset Thomsenin luona
ja siellä luultavasti julaistaan Peterin ja Frida Thomsenin kihlaus,
kirjoittaa serkkuni.»
Hän tarkkasi tätä sanoessaan visusti vanhan rouvan kasvoja.
Rouva von Doren heitti kortit läjään.
»Vai niin», sanoi hän silmät säkenöiden, »nyt siis, kun hän on
saavuttanut menestystä, jättää hän hänet ja ottaa rikkaan Thomsenin!
No, muutahan en senlaatuisilta ihmisiltä ole odottanutkaan.»
Oskarin silmät suurenivat.
»Jättääkö hänet? Mutta isoäiti! Mara — minä tarkoitan teidän
pojantyttärenne — on antanut hänelle rukkaset. Minkäs miesparka sille
mahtaa?»
»Pojantyttäreni tiesi, miten oli tehtävä, herra Brente. Niin, on teidän
vuoronne. Te pelaatte tänään surkean huonosti, ystäväni. Milloinka tuo
konsertti Hampurissa sitten on?»
»Viikon perästä, 22. lokakuuta, Dremmelshofin koko väki aikoo tulla
mukaan. Pehtorin väki kokonaan ja mamselikin sanoi: 'Mitä, herra
Rasmussen, joka täällä soitti niin kauniisti, että ihan täytyi itkeä,
antaa Hampurissa konsertin! Herra ratsumestari, sinne me mennään.
Sisareni, Line Groterjahn, asuu Hampurissa ja on usein pyytänyt
minua tulemaan!' Ja Bucheneckin herrasväki tulee varmasti mukaan,
Rasmussenhan on holsteinilainen, niin että sinne on mentävä jokaisen,
joka vain kynnelle kykenee. Hauskaa, kun mies niin nousee työnsä
ja loistavien lahjojensa ja sellaisen naisen avulla kuin teidän
pojantyttärenne Münchenissä. Muuten, joko olette kuullut, että Turkissa
pian syttyy sota? Sinne menen minä mukaan vapaaehtoisena. Minä alan
kyllästyä erakkoelämään Dremmelshofissa — tai isoäiti, arvon rouva,
miksette te oikeastaan muuta minun luokseni? Se olisi mainiota.»
»Tämä ehdotus on sangen liikuttava, rakas ratsumestari, mutta — minun
päiväni ovat luetut.»
»Joutavia! Teillä on vielä ruusuja poskilla. Te olette nuorin meistä
kaikista. Tulkaakin mukaan Hampuriin kuulemaan suurta sinfoniaa! Minä
tilaan ylimääräisen junan ja tuon auton tähän ovenne eteen. Ajatelkaa,
mikä kunnia kaikille holsteinilaisille, kun vanha rouva von Doren
Bucheneckista saapuu vartavasten juhlimaan nuorinta holsteinilaista
kuuluisuutta, Rasmussenia, se tekisi hyvän säväyksen, mitä?»
Rouva von Doren katsoi Oskaria kummissaan.
Hetken kuluttua sanoi hän vain:
»Soo, te olette voittanut pelin. Ehkä riittääkin täksi päivää.
Liisa tuo heti teetä... Kertokaa minulle enemmän Turkista, herra
ratsumestari, se kiinnittää suuresti mieltäni.»
Kun Oskar oli mennyt, sanoi vanhus moneen kertaan itsekseen.
»Lystikäs mies, kovin lystikäs mies.»
* * * * *
Viikkoa myöhemmin oli suuri päivä Hampurissa.
Oli konsertin alkamishetki ja jättiläismäinen Gluck-sali oli täpötäynnä
yleisöä.
Häikäisevän kirkas valo, loistavia pukuja, äänten sorinaa ja
salaperäisen kiihoittavia näppäilyjä orkesterista, missä 'viriteltiin'.
Seisomapaikatkin oli myyty ja ovien luona seisoi pää pään vieressä
tosiaan taiteenjanoista nuorisoa, joka mielellään seisoo kolme tuntia,
ettei vain menettäisi ääntäkään. Nyt kävi suhaus: he tulevat! Kaikki
kurkottivat kaulaansa nähdäkseen taiteilijan paremmin. Marakin kohotti
hiukan päätään ja silloin — näki hän hänet.
Mara oli saapunut pari tuntia sitten Münchenistä ja seisoi nyt erästä
pilaria vastaan nojaten tummapukuisena keskellä seisojayleisöä.
»Tuo on Frida Thomsen», sanoi eräs ylioppilas hänen vieressään.
»Kerrassaan jumalainen, eikö ole? Aivan kuin hopeata puku, ja kun hän
laulaa — lumotuksi tulet! Hän laulaa vain Rasmussenin sävellyksiä.»
»Missä Rasmussen on?»
»Tuolla, tuo tumma, kookas mies, jolla on frakki ja valkoiset liivit ja
punainen ruusu napinlävessä, tuo, jolla on musta tukka ja parta, hieno
mies, katso hänen liikkeitään ja mikä ryhti hänen päässään. No, hän
on saanut onnesta kiinni, mutta hänen kasvoissaan on myöskin jotakin
rautaista, eikö ole... hiljaa, pst, pst...»
Peter Rasmussen tarjosi Frida Thomsenille käsivartensa ja saattoi hänet
korokkeelle.
Huikeat kättentaputukset tervehtivät taiteilijaparia.
Frida Thomsen oli jo kauan ollut hampurilaisten lemmikki, mutta
nyttemmin ei hänen nimeänsä mainittu muuta kuin yhdessä Peter
Rasmussenin kanssa.
He kumarsivat molemmat, sitten istahti Peter flyygelin ääreen ja löi
muutamia akordeja.
Heti syntyi haudanhiljaisuus.
Frida Thomsen lauloi pelkkiä Peter Rasmussenin säveltämiä lauluja.
Hän alkoi lempilaulullaan: 'Kun kuohuu pauhinalla', joka heti antoi
oikean mielialan koko illaksi.
Konserttisaliin levisi kuin merenkohua ja meri-ilmaa, ja laulu oli kuin
suuren sinfonian airut, kuin ensimmäinen lokki rantasärkkien yllä,
joiden takana meri kohisee ja hyrskyää.
Seurasi riemuisa kättentaputus.
»Kukahan siihen on sanat sepittänyt?» kysyi joku. »'Mara' seisoo tässä,
kuka se Mara on?»
»Mara ei ole kukaan. Se on hänen äitinsä. Ei, Mara on meri. Hiljaa, se
alkaa taas.»
Laulu seurasi laulua, sitten tuli pieni väliaika, jonka jälkeen
Frida Thomsen lauloi orkesterin säestyksellä ja Rasmussen johti eri
korokkeelta, mutta hänen johtonsa oli melkein vain ylimalkaista
viittailua. Frida Thomsen johti koko sävellystä hopeaisella äänellänsä,
ja esitystä seuraaviin taputuksiin yhtyi innokkaimpana johtaja, jolle
laulajatar kiitollisena nyökkäsi päätään.
Sitten tuli kymmenen minuutin väliaika, mutta kukaan ei poistunut
salista. Nähtiin vain kuinka Rasmussen kohteliaasti saattoi Frida
Thomsenin ulos. Sitten kuului taas orkesterin viritysnäppäilyjä ja
vihdoin tuli Peter Rasmussen ja astui korokkeelle.
Kaikki oli jo ääneti.
Mara näki Peterin kohottavan oikeaa käsivarttaan ja ikäänkuin
vavahtavan, sitten oikaisihe hän suoraksi ja seisoi kuin vaskeen
valettuna. Mutta hän antoi kätensä jälleen vaipua. Oliko se heikkoutta?
Mutta sitten kuului kolme reipasta, pientä tahti-iskua, hän kohotti
molemmat käsivartensa, ja soitto alkoi.
Oliko se musiikkia?
Eikö se ollut meri, joka siinä oli niin tyynenä ja rauhaisana, että
luuli näkevänsä sen silmäinsä edessä, rajattomana, rannattomana,
tummansinisenä, pyhässä levossa ja suuruudessa, ja kaukana näköpiirin
rajalla lipui vitivalkeita purjeita kohti tuntematonta maata ja
pilvissä kajasti kangastus, suuri, monitorninen kaupunki — eikö jo
kaukaa, kaukaa kuullut kellojen soivan ja julistavan syvää, autuasta
rauhaa kaikille maille? Mutta mitä ääniä ne olivat, jotka nyt
näyttivät ilmoittavan jotakin uutta? Tapahtui salaperäinen muutos,
meri sai sävyynsä jotakin kauheaa, liikkumatonta, se odotti. Odotti
jättiläismäisenä, hiljaisena ja suurena. Ja nyt tuli jostakin käsky
ja sinisestä unelmoivasta peilistä tuli äkkiä jotakin muuta, jotakin
kammottavaa, hirviö, joka kyyristi selkäänsä saaliinsa kimppuun
syöstäkseen. Vielä oli kaikki hiljaa, kaameaa, uhkaavaa. Sitten tuli
syvä kellonääni ja sitten hämäryys — kaukaa näköpiirin takaa se nousi
verkalleen, raskaana, armottomana, kangastus katosi, hämärä pimeni ja
sitten tuli tuuli.
Kuin äkkihuuto vihlaisi se vetten yli ja katosi. Mistä se tuli? Minne
se oli mennyt?
Mutta syvyydessä olijat olivat sen kuulleet.
Bum, kajahti suuri kello, bum — ja hirviö alkoi sitä toistaa ja hiljaa
murista ja kohotti suurta, harmaata, teräksenkarvaista rintaansa
raskaasti ja hitaasti ylös ja laski taas alas, ylös ja alas. Hämäryys
yhä synkkeni.
Mitä tuo oli? Taasko huuto? Tuhat huutoa yhtaikaa. Kimakkaa vihellystä
ja vinkunaa, vaakunaa vonkunaa, huii-ii, siinä se porhalsi ohi,
niinkuin hurjassa ajossa ja pyyhälsi pedon päällitse, ja tämä
aukaisi kitansa ja näytti lumivalkeat hampaansa ja karjaisi yli
kaiken kuuluvasti. Siihen vastasi tuhatkertainen karjunta. Se tuli
äärimmäisten äärien takaa, missä ei enää ole merta eikä maata,
syvimmistä syvyyksistä, syvältä hornankuilujen alta ja huikeista
korkeuksista, missä muutoin vain serafi ja kerubi puhaltavat pitkiä,
kultaisia pasuuniaan, se myllersi maan ja syöksi esiin valtaisina
vesivuorina, repi esiripun kaikilta maan ääriltä ja näytti kaikkialle,
miten suuri laiva upposi, katkesi kahdeksi kappaleeksi ja vaipui
syvyyteen kuin kivi, näytti lähelläolevan uppoavan veneen repaleisen
purjeen viimeiset lepattavat riekaleet ja peitti hukkuvien huudon ja
nyt, nyt ojensi se jättikouransa ja tempasi kokonaisen maan syvyyteen,
hui, kuinka kurimus kuohui ja kiehui... eikö tämä vieläkään ollut
kylliksi? Kuka vielä huusi? Bum, soi syvyyksien kello, bum, minä, minä
huudan, minä huudan kovemmin kuin muut, minä olen huutanut yötä päivää
jo tuhansia vuosia, minä olen suuri, uponnut ihmissydän, minä huudan
kaipuuta yöt ja päivät, minä soin tuhansin äänin, yöt, päivät, soitan
kaikki tuskat, jotka koskaan ovat apua huutaneet, minä olen soinut
hiljaa ja kovaa siitä saakka kun merta ja maata on ollut, minä huudan
ja annan kajahdukseni kaikua kunnes lasinen taivaankatto halkeaa ja
suuri, vertavuotava ihmissydän jälleen nousee ylös valoon.
Kuule kuinka vedet pauhaavat ja katso kuinka pimeys nousee, mutta
kuuntele, kuuntele syvyyden kelloja!
Ja mikäs tuo nyt oli? Tuliko valo? Meri ja maa vavahtivat ja
ensimmäinen aamuruskon säde sarasti pitkän, hirveän yön jälkeen.
Se tuli huilunsoiton ja tuulikanteleen sävelin ja leijui herkkänä ja
varovana raunioiden ja kuoleman paikkojen päällä.
Se levisi verkalleen, kulki kevyin, heijastavin heilahduksin ja päilyi
väräjävinä huntuina levottomien, ärtyisten aaltojen yllä, oli kuin
suuri, hyväntahtoinen käsi, joka siunaa, ja nimeämätön sana, joka
vaimentaa kaikki huolet... ja kahmaava nyrkki syvyyksistä katosi ja
kello vaikeni.
Ja miten sitten kävi?
Yhtäkkiä oli kaikki valoa ja loistoa, ja tässä valossa väikkyi kaukana,
kaukana jälleen kangastus, monitorninen kaupunki, jossa kellot soivat,
ja kellojensoittoon yhtyi lukemattomien äänien laulu ja taivaan ovi
aukeni ja meri antoi takaisin kuolleensa ja taivas ja maa ja tuonela
antoivat takaisin kuolleensa ja tuli viimeinen päivä, jolloin suuri,
uponnut ihmissydänkin meren syvyydessä vaikeni.
Ja silloin tuli suuri, autuas, soiva hiljaisuus.
Alkoi uusi iäisyys.
Se oli meren sinfonia.
Musiikki vaikeni, Peter Rasmussenin käsivarret vaipuivat alas ja
syvässä äänettömyydessä, joka seurasi, seisoi hän kuin kuvapatsas, ja
vasta kun loppumattomat kättentaputukset alkoivat, kääntyi hän ympäri,
ja he näkivät hetkisen hänen kalmankalpeat kasvonsa.
Myöskin Mara näki ne.
Muuten ei hän nähnyt mitään. Ei kuullut mitään. Hän kuuli vain
kellojensoiton ja seisoi kädet ristissä ja antoi kyyneleittensä
vapaasti valua. Hän saattoi ajatella vain muutaman sanan ja ajatteli
ne yhä uudelleen, ei mitään muuta kuin tämän: Jumalan kiitos! Jumalan
kiitos!
Ei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, kaikki olivat suuren elämyksen
lumoissa, kaikki näyttivät kirkastuneilta, innostuneilta, säteileviltä
ja kaikki huusivat ja pauhasivat:
»Rasmussen, Rasmussen, esiin Rasmussen!»
Ja hän tuli taas esiin ihan väsyneenä ja niin hiljaisena ja kalpeana,
ja kaikki tunkivat eteenpäin nähdäkseen hänet, ja tässä tungoksessa
livahti Mara ulos ja oli pian kadulla.
Ulkona satoi kuin saavista kaataen.
Mara pani päällysvaippansa, joka hänellä oli ollut käsivarrella,
jälleen ylleen ja kulki katuja pitkin minnekään pyrkimättä.
Hän käveli tavailisin, joustavin askelin, kuten oli nuoruudessaan
kävellyt Peterin rinnalla. »Peter», puheli hän, »pikku Pekka!»
Se oli ollut yksi hänen ensimmäisiä hyväilysanojaan silloin ennen.
Kuinka johtuikaan se nyt kymmenen vuoden kuluttua jälleen hänen
huulilleen?
Koska hän jälleen oli löytänyt hänet.
Vihdoin viimein, pitkien, oi, niin pitkien, pitkien vuosien jälkeen.
Tämä oli jälleen hän, tämä oli Peter Rasmussen, tämmöinen oli hän
ollut, kun he menivät kihloihin, ja »pikku Pekka» äänsi hän taas. Nyt
tiesi Mara vihdoin taas, että paha ei voinut saada Peteristä voittoa!
Hän oli saattanut tehdä syntiä — nyt kulki hänen sielunsa taas valoa
kohti!
Hän halusi vielä samana yönä palata Müncheniin, mutta juna lähti vasta
kello yksi yöllä — siihen oli pitkä aika.
Vihdoin meni hän erääseen pieneen ravintolaan, tilasi itselleen
illallista ja ihmetteli, että kaikki ihmiset näyttivät niin
välinpitämättömiltä ja tyhjiltä. Tänään Peterin suurena kunniapäivänä.
Hän tunsi ylimielistä juhlatunnelmaa, hänen teki mielensä kutsua
kaikki nämä ihmiset juhlimaan kanssaan, mutta he näyttivät kaikki niin
kylläisiltä ja tyytyväisiltä, eivät varmaankaan ymmärtäneet taiteesta
ja musiikista mitään tai sellaisesta päivästä kuin tämä, jolloin
ihmiskunnalle oli annettu suuri lahja, kaadettu syliin runsaudensarvi
täynnä kauneutta ja iäisyyden ihmeitä. Hän ei syönyt melkein mitään.
Vihdoin hän maksoi ja lähti verkalleen pois.
Sade oli tauonnut, ilma oli kaunis, käveleminen teki hänelle hyvää.
Hän tuli paljoa liian aikaisin asemalle, siellä seisoi vielä palelevia
kukkakauppiaita, ja Mara osti juhlatunnelmassaan heiltä niin paljon
kukkia kuin saattoi maksaa ja nousi syli täynnä ruusuja ja neilikoita
ja orvokkeja kolmannen luokan vaunuun. Istui nurkkaansa ja sulki
silmänsä. Hän joutui olemaan vaununosastossaan yksin, juna kiiti läpi
yön ja hän istui kukkien tuoksun ympäröimänä. Vain kaukana, loitolla
kohisi meri ja humisi hyrsky.
14.
»Herra Rasmussen, ettekö todellakaan tule meille enää tänä iltana?»
»En, neiti Thomsen. Älkää pahastuko, minä en saata. En voi oikein
hyvin.»
»No, huomiseen sitten, hyvästi!» Frida Thomsen keräsi kimmelteisen
laahustimensa kokoon, kumarsi hänelle ja lähti.
»Huomiseen», toisti Peter koneellisesti.
Toisia ihmisiä tuli hänen ympärilleen, hänen täytyi pudistaa vielä
monen kättä. Kuin unessa kuuli hän ystävien kiitosta ja ylistystä
ja toisteli yhtämittaa yhtä ja samaa: »paljon kiitoksia, oo, ylen
herttaista, kiitos, kiitos...» kunnes vihdoin viimein istui autossa ja
ajoi äänettömästi hotelliinsa.
Tarjoilijat riensivät esiin.
Haluaako herra professori illallisen tarjotuksi alhaalla vaiko ylhäällä
salissa, tahtooko herra professori valita erikseen ruoat vai syökö
valmiin ruokalistan mukaan: on tomaattilientä, kampelaa...
»En kumpaakaan», keskeytti Peter tulvan, »tuokaa minulle kylmiä
leikkeleitä huoneeseeni ja pullo punaviiniä, ei mitään muuta.»
»Hyvä on, herra professori.»
Vihdoin oli hän yksinään huoneessaan.
Hän heitti pois raskaan palttoonsa ja laskeutui pitkälleen
leposohvalle, sulki silmänsä ja makasi liikkumattomana.
Hetken kuluttua koputettiin ovelle ja tarjoilija ilmoitti, että
viereisessä huoneessa oli pöytä katettu.
»Kiitos», sanoi Peter lyhyesti ja jäi makaamaan.
Ah, kuinka hyvää se teki viime päivien kauhean jännityksen ja nyt
lopullisen voiton jälkeen!
Hän halusi vain oikaista jäseniänsä ja maata liikkumattomana, joka
hermo oli ollut niin äärimmilleen jännitettynä. Veri takoi suonissa,
ohimoissa ja sydämessä, hän tunsi olevansa ihan kuolemanväsynyt.
Mutta hetken kuluttua tunsi hän voivansa paremmin. Hän aukaisi silmänsä
ja tuijotti kattoon.
Missä hän oikeastaan oli?
Hän koetti koota ajatuksiansa. Mutta ei kyennyt.
Hänen korvissaan kohisi ja humisi. Hän oli olevinaan Pohjanmerellä,
niin, nyt hän tiesi, hän makasi rannikolla ja hänen vieressään istui
Mara ja laski kätensä hänen sydämelleen. Silloin hän rauhoittui.
Hän tunsi Maran läheisyyden niin elävästi, että hänen huulensa hiljaa
lausuivat: »Mara!» Säikähti omaa ääntänsä ja avasi taas silmänsä,
katsoi ympärilleen, huomasi olevansa yksin ja tunsi huoneensa.
Hiljaa huoaten nousi hän vihdoin ja ajatteli:
— Minun täytyy syödä jotakin, muutoin kaadun nurin.
Hitaasti ja hoippuen meni hän toiseen huoneeseen, istui katetun pöydän
ääreen ja alkoi juoda punaviiniä. Kuinka purppuranpunaista se viini
oli, niinkuin sydänverta, jota hän tänään oli ihmisille vuodattanut, ja
se kuului kuitenkin vain hänelle, ainokaiselle!
Hän nosti lasinsa.
»Sinun maljasi», sanoi hän ääneen.
Kotimaan kamaralle astuttua oli hänestä Mara yhä hänen lähellään, astui
kuin varjo hänen vierellään joka askelella.
Peter istui mykkänä ja hievahtamatta ja piti lasia käsissään. Kaikki
tämä vuodatettu sydänveri, sen täytyi oikeastaan tunkea hänen luokseen
vuolaana virtana ja löytää hänet, missä hän olikin.
Ah, hänhän oli niin kaukana, kaukana, häneltä mennyttä, vaikkapa hän
pärskyttäisi sydänvertansa yli koko maapallon — Maraahan ei enää ollut
olemassa, hän oli kuollut, ja Peter oli iäksi yksinäinen.
Mitä hyödytti, että Oskar oli eilen kertonut hänen elävän Münchenissä
niinkuin ennenkin, aivan entisellään, niin ettei tarvinnut muuta kuin
matkustaa sinne ja — ah, Oskarhan ei tiennyt, ei kukaan tiennyt, mitä
kaikkea oli tullut väliin, hänen ja Maran väliin, kaikkea kylmyyttä,
kaikkea kamppailua, kaikkea valhetta...
Veri kihosi kuumana hänen kasvoihinsa. Hän nousi ja meni toiseen
huoneeseen. Nouti itselleen sikarin, mutta ei sytyttänyt sitä, palasi
taas ruokapöydän ääreen ja yritti syödä jotakin.
Verkalleen pakotti hän muutamia paloja alas, sitten istui taas
liikkumattomana.
Hän oli nyt menestyksen saavuttanut mies.
Tänään oli hänen voitonpäivänsä, tänään.
Kaikki ulkomailla saavutetut voitot olivat merkityksettömiä, mutta nyt
oli hänen isänmaansa ottanut hänet, hyljeksityn, vastaan. Tänään oli
hän saavuttanut elämänsä suuren päämäärän.
Hyvä Jumala, minkä kamppailun ja kuinka pitkän harhailun jälkeen!
Ketä oli hänen oikeastaan kiittäminen kohtalostaan?
Frida Thomseniako?
Oliko hän hänen kohtalonsa? Peter katsoi kelloansa.
Hän tiesi, että jos hän nyt menisi sinne — oli juuri puoliyö — ja
kysyisi häneltä, olisi Frida hänen, ja kaiken hänen maineensa ja
menestyksensä lisäksi tulisi vielä loistava omaisuus, joka turvaisi
hänen tulevaisuutensa; silloin olisi hänellä puoliso, joka itse oli
suuri taiteilija, ja yhdessä saattaisivat he tehdä voittoretken kautta
maailman, mutta — kivi, joka hänen sydäntään painoi, ei ikinä siitä
kirpoaisi. Vaan kirpoaisiko se missään tapauksessa? Jälleen kuumotti
ja ahdisti häntä. Herra nähköön, oli tämäkin voitonpäivä, tässähän
hän istui tuskia kärsimässä juhlimisen asemesta — hän löi nyrkillään
pöytään, että lasit kilisivät. Hän nielaisi vielä lasin viiniä, mutta
se ei helpottanut, hän istui niinkuin oli istunut — murtuneena miehenä.
Hän oli saavuttanut päämääränsä. Mutta ruumiiden yli.
Ja minkä vuoksi oikeastaan?
»Minä en voinut muuta, en voinut muuta!» voihkaisi hän ääneen.
»He ajoivat minut tähän vihaan ja raivoon, laskivat leikkiä minun
sydämestäni ja kyvystäni, olivat liittoutuneet minua vastaan,
rakastivat toisiaan salassa, ivasivat ja pilkkasivat minun rehellistä
työtäni, riemuitsivat voitostaan... minun täytyi riuhtaista itseni irti
ja paeta, he tahtoivat minut tuhota.»
»Kuka oikeastaan?» kysyi ääni ihan kuuluvasti. Peter katsahti hurjana
ympärilleen.
Huoneessa ei ollut ketään. Äänessä oli aivan kuvaamaton kaiku. Täynnä
tyyneyttä ja hyvyyttä.
Hän hypähti ylös ja asteli edestakaisin.
»Knud ja Mara», huusi hän äkkiä.
»Sehän on valhetta», sanoi ääni taas ihan levollisesti, »puhu sitä
muille, mutta älä sano itsellesi tänä voittosi hetkenä.»
»Mutta minun täytyy se sanoa, minun täytyy se sanoa», voihki hän
uudelleen. »He eivät olleet kumpainenkaan läsnä tänä iltana. He eivät
suo minulle tätäkään voittoa, he elävät yhdessä ja rakastavat vaan
toisiaan.»
»Mene ja kysy Maralta, onko se totta.»
»Minä en saata, minun täytyisi tappaa se kolmas, joka on meidän
välillämme, se paholainen...»
»Mutta Peter!» sanoi ääni vain.
Peter istahti pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsivarsiinsa.
Tätä ei enää saattanut sietää.
Kuka puhui täällä hänen kanssaan, kuka vainosi häntä? Oliko se Mara?
Koko ajan oli Mara häntä vainonnut, aina, aina, nämäkin kolme vuotta
Amerikassa. Ei ollut häntä hetkeksikään jättänyt, Peter tiesi sen
kyllä, oli seisonut kuilun partaalla, johon hän oli aikonut syöksyä, ja
vain katsonut häntä, eikä hän ollut hypännyt. Mara oli aina ollut hänen
lähettyvillään, ja nyt, kenen lähetti hän nyt hänen luokseen?
Herra nähköön, hän, Peter, oli häntä rakastanut niinkuin elämässä vain
kerran voi rakastaa, mutta Mara oli hänet jättänyt juuri, kun hänen
kauhein, vaikein aikansa oli, kun hän koetti kirjailijatoimellaan saada
purttansa väljemmille vesille, silloin oli hän hänet jättänyt, silloin
oli hän käynyt kylmäksi ja kalseaksi, silloin oli hän hänet hyljännyt
ja mennyt Knud Hansenin kanssa ja hänet, Peterin, olivat he sitten
ajaneet miltei kuolemaan, ja nyt, että hän nyt oli se, mikä oli, siitä
sai hän kiittää vain omaa itseänsä.
»Peter-parka!» sanoi ääni.
Hän hypähti jälleen ylös.
Rauhattomana käveli hän huoneesta toiseen koko yön.
Eikö tämä kamppailu koskaan lakkaisi?
Mitä häntä hyödytti hänen ihana sinfoniansa, jossa hän oli temmeltänyt
ja runoillut ja laulanut sydämensä rauhaan? Oliko tämä rauha valhetta?
Oliko kaikki ollut turhaa? Eikö mikään menestys ja maine ja onni
auttanut mitään?
Soiko kello aina syvyyksissä?
Soi, hänestä tuntui kuin soisi se entistä äänekkäämmin.
»Mitä se on?» voihkaisi Peter. »Mitä se on?»
Hän ei saanut pitkään aikaan mitään vastausta ja asteli ahdistavine
ajatuksinensa huoneessa edestakaisin.
Mutta kun aamuruskon ensimmäisen kajastuksen aikana seisoi ikkunan
ääressä ja katsoi ulos, kuului ääni vielä kerran.
»Peter!» sanoi se, »jäätkö vielä tänäkin yönä tappiolle?»
Hän seisoi hetken liikkumattomana suuria hikikarpaloita otsallaan.
»En!» huusi hän äkkiä ääneen, otti päällysvaatteensa ja lähti ulos.
* * * * *
Isä Häberlen suuremmassa huoneessa makasi Knud Hansen sohvalla. Hän oli
loukannut jalkansa, hänen säärensä oli pantu lastoihin ja hän oli kovin
surkeana.
Mutta tällä hetkellä kiiluivat hänen vedensiniset silmänsä. Sillä hänen
vuoteensa ääressä istuivat Mara ja isä Häberle, ja Maran täytyi kertoa.
Knud Hansen taputti käsiään kuin ylimielinen poika.
»Pyydän kerta vielä, Mara-neiti, sanokaa se kerta vielä: koko Hampuri
siis oli läsnä ja juhli häntä riemuiten ja kaikki olisivat tahtoneet
seistä päällään niinkö ihana on tämä sinfonia, niinkö suurenmoinen
todella? Meidän Peterimme, nyt hän on siis voittanut.»
»Minä luulen myöskin, että hän nyt voittaa», arveli isä Häberle, »minä
uskon sen varmaan.»
»Kuinkas muuten? Tietysti. Pian tulee hän nelivaljakolla kultaisissa
vaunuissa ja noutaa meiltä pois kuningatar Maran. Neiti Mara, älkää
menkö pois, minähän lasken tuhmaa leikkiä, tiedän sen, mutta koko
juttu on niin ihana. Pyydän jäämään, minä tukehdun muuten yksin. Isä
Häberle menee pois, mutta te jäätte, Mara, minullahan on teille jotain
kertomistakin.»
»Mitä sitten?» kysyi Mara ystävällisesti ja istuutui jälleen.
»No, kustantaja kirjoittaa julkaisevansa minun lastensatuni, jos te
suostutte ne kuvittamaan.»
»Ah, oliko teillä minun luonnokseni todellakin mukana? Mutta
tietystihän annan ne kernaasti.»
»Hyvä, sitten jaamme ansion. Ehkäpä siitä tulee hyväkin juttu ja minä
saan vihdoinkin ne tuhannet, joita yhä vielä odotan sen kuuluisan
tulipaloromaanin jälkeen.»
»Knud», sanoi Mara, »oletteko tosiaan sen vahingon jo unohtanut, vai
teeskentelettekö vain? Olkaa kerrankin ihan suora.»
»Mutta, Mara, minäkö en olisi suora! Joka olen teidän edessänne kuin
avoin kirja. Te tiedätte, että rakastan teitä epäjum...»
»Älkää puhuko semmoisia, pyydän!»
»Ei ei, en minä sitä tarkoitakaan, mutta suora minä olen. No niin, sen
palaneen käsikirjoituksen muisto on minulle jo tuskaton, ihan tuskaton.
Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen. Vain Peterin käytöstapaa en
saattanut pitkään aikaan sulattaa. Ensimmältä olin siitä ihan sairas.
Ja sitten luulin loppuni tulleen... minä tahdoin joutua hunningolle,
tahdoin unohtaa teidät, Mara, mutta juttu on se, että en sitä voinut.
Te tiedätte, että nämä vuodet Amerikassa ajattelin aina teitä... teidän
ei ole tarvis mennä pois... minä tarkoitan sitä parhaassa mielessä. Ja
kun teitä ajattelee, Mara, niin ei voi tehdä mitään alhaista — se on
koko juttu. Ja sitten vihdoin ymmärsin myöskin teidän hyvästelysananne
silloin, kun puhuitte pulaan jättämisestä, muistatteko vielä? Voi näet
olla uskollinen ainoastaan, jos ei jätä itseänsä, sisäisintä luontoansa
pulaan. Niinhän kai tarkoititte?»
»Niin, sisäisin luonto on jokaisen ihmissielun suuri salaisuus,
sisäisin luonto on — Jumala.»
»Niin, niin, ja niinpä minä sitten taas vielä kerta kapusin ylös. Mutta
en sittenkään saanut mitään rauhaa, kunnes jälleen kömmin Müncheniin
teidän piiriinne. Ja nyt, 23. lokakuuta, voitte toki kerran antaa
minulle todistuksen, että minä tässä kodittomien turvapaikassa olen
kehittänyt itseni jonkinlaiseksi lastenhoitajaksi... minä olen, kuten
Häberle sanoo, lyönyt paholaista nenälle.»
»Häberle lausuu sen tosin hiukan toisin, mutta lastenhoitaja sopii
todellakin, Knud. Mihin joutuisimmekaan täällä kaikki ilman teitä,
tehän autatte meitä kaikkia. Te olette ahkerin meistä kaikista ja isä
Häberlelle olette kuin oma poika!»
»Entä teille?»
»Kuin hyvä ystävä», sanoi Mara.
Knud Hansen vaikeni ja hänen silmissään oli sanoin kuvaamaton ilme.
Mara nousi ja antoi hänelle kättä.
»Niinpä käymme nyt käsiksi satukirjaamme ja teemme tehtävämme yhtä
hyvin kuin — Peter omansa, eikö niin? Näkemiin, Knud.»
Mara lähti ja kävi vielä ukko Häberlen luona kysyäkseen jotakin tämän
oppilaasta, jota hän myöskin opetti.
Ennen lähtöään loi hän ukkoon pitkän, surullisen silmäyksen, ja vanhus
sanoi:
»Minä tiedän, mitä sinä tahdot tietää, lapsi, ja voin sanoa sinulle
ainoastaan: pysy järkähtämättä paikallasi, lujasti. Minä ajattelin,
kun viime yönä rukoilin hänen ja sinun puolestasi, profeetta Danielia,
jonka rukouksen kuulemista pahat henget pidättivät yksikolmatta
päivää — ja ne ovat toimessa, sen saat uskoa, juuri kun hän on
voittamaisillaan, täytyy hänen kukaties vielä kokea paljonkin... kokea
rikkautta ja suurta hätää...»
»Sinä tarkoitat Frida Thomsenia?»
»Niin, ehkä täytyy hänen käydä sekin läpi. Mutta mitä se kaikki
merkitsee henkien suuressa taistelussa aarteesta, kun vain saamme hyvän
voitolle.»
»Ah, niin. Soitatko tänä iltana, isä?»
»Soitan, kello yhdeksän. Knudhan, lapsi, ei saa nukutuksi ilman sitä,
mutta minulla ei ole mitään rauhaa ennenkuin saan sen sinfonian. Kuule,
Mara!»
»Mikäs on?»
»Ei mikään, mutta minä luulen, että sinun ovesi kävi.»
»Minunko oveni, sanot?»
Hän seisoi hievahtamatta vanhuksen edessä, suoristautui sitten ja lähti.
Kantasalissa ei ollut ketään. Hän meni huoneeseensa. Sielläkään ei
ollut ketään.
Isä Häberle oli erehtynyt.
Kuinka saattoikaan vanhus ajatella... ja vaikkapa Peter tulisikin, mitä
Mara hänelle sanoisi?
Hän istui vanhaan nojatuoliin ikkunan ääreen. Alkoi hämärtää, ja hänen
korvissaan soi merenkohua ja kellojensoittoa.
Kello seitsemän aikaan kuuli hän eteisen oven käyvän, ja Peterin
askeleita hallissa.
Hän ei kummastellut hetkeäkään. Hän oli ihan rauhallinen.
Sitten koputettiin ovelle ja Maran lausuttua »sisään», tuli Peter hänen
luokseen huoneeseen.
Jäi seisomaan ovelle lakki kourassa. Mara näki hänen olevan
kalmankalpean ja liikutuksesta mykistyneen.
Silloin nousi Mara ylös ja meni vastaan.
»Hyvää päivää», sanoi hän ja ojensi tulijalle kättä. Tämä tarttui
siihen ja he seisoivat näin vastakkain, Mara mykkänä ja hyvänä ja Peter
myös äänettömänä ja sangen kalvaana. Ja heidän näin seistessään upposi
heidän väliltään kokonainen maailma ja tilalle kohosi uusi, verkalleen,
juhlallisesti. Mutta he eivät kumpikaan saattaneet sitä vielä nähdä.
»Olitko tulossa minun luokseni?»
»Olin, jos saan», vastasi Peter.
»Tule.»
Eikö hän ollut tänä aamuna päivän sarastaessa kuullut tätä sanaa
»tule», kun hän riensi asemalle, ja lähti ensimmäisellä pikajunalla
Müncheniin?
Mara laski hänen kätensä irti, istui taas vanhalle paikalleen ja
viittasi lähellä olevaa tuolia ja ihmetteli kuinka jääkylmät hänen
kätensä olivat, kun hän pani ne yhteen.
Peter jäi seisomaan, missä oli.
Tuijotti Maraa kuin ilmestystä.
Mara tahtoi hän sanoa, mutta ei päässyt pitemmälle, lankesi vain
polvilleen hänen eteensä ja peitti päänsä hänen helmaansa.
Mara kietoi kätensä hänen ympärilleen.
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.
Vihdoin kohotti Peter päätänsä ja katsoi häntä. »No», kysyi Mara, »mitä
sitten minusta tahdot?»
»Oi, Mara, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!»
»Pikku Pekka!» sanoi Mara, kumartui alemmaksi ja suuteli häntä.
Äkkiä irroittautui Peter ja hypähti ylös.
»Minä tiedän, ettei minulla enää ole mitään oikeutta sinuun, Mara»,
huudahti hän kiivaasti, »sinä olit jo silloin liian kauan kärsinyt ja
sietänyt minua. Älä puhu! Sinun ei ole tarvis sanoa minulle mitään,
minä tiedän jo kaikki, minä olen polkenut sinun rakkautesi jalkoihini,
minä en enää pitkään aikaan ole ollut sen arvoinen, minä en vaadi
sinulta mitään, en mitään, ota sinä vain tämä, tämä...» Hän kopeloi
palttoonsa taskua ja veti sieltä esiin paksun käärön, aukaisi sen
vapisevin käsin ja laski hänen syliinsä. Se oli sinfonia.
»Sen vain tahdoin sinulle tuoda. Semmoinen olin, kun olin nuori,
ei, siinä olet sinä, sinun sielusihan, Mara, minun sieluni on
herättänyt. Ota tämä, se kuuluu sinulle. Minä itse en koskaan voi tulla
onnelliseksi, mutta ota se. Etkö sitten tahdo sitä ottaa?»
Hän katsoi Maraa rukoilevasti.
Mara oli ojentautunut selkäkenoon ja istui liikkumattomana. Hämärässä
näki Peter hänen kalpeat kasvonsa ja silmät, jotka katsoivat häntä niin
suurina ja vakavina. Hänen polvillaan oli sinfonia. Miksei hän sanonut
mitään?
Peter laskeutui jälleen polvilleen hänen viereensä.
»Mara, rakas Mara, onko sinulla liian paljon minulle annettavaa? Ah,
ota edes tämä taakka minun sydämeltäni.»
»Minä otan sen kernaasti, Peter, mutta sitten sinun täytyy se antaa
minulle myöskin ihan kokonaan. Teetkö sen?»
Peter painoi päänsä hänen povelleen ja puhui nopeasti, katkonaisin
lausein.
»Tässä», sanoi hän, »tässä, sinfoniassa on kaikki.»
»Minä tunnen sen», kuiskasi Mara.
»Sinä? Kuinka se on mahdollista? Vasta eilen illalla kello kahdeksan...»
»Minä olin Hampurissa, Peter. Tulin vasta tänä aamuna takaisin.»
»Olitko sinä siellä! Mara, minä tunsin sen. Sinä olit minua niin
lähellä, minä tiesin sen, en saanut rauhaa koko yönä, kunnes juoksin
asemalle ja tulin sinun luoksesi, vaikka en lainkaan tiennyt, tokko
saisin...»
Vastauksen asemesta syleili Mara häntä. Oli taas pyhä hiljaisuus.
»Ja nyt tiedät, mitä minä olen kokenut, eikö totta?»
»Tiedän kai», vastasi Mara hiljaa.
Peter voihkaisi. Jälleen syntyi pitkä äänettömyys.
»Mutta, Mara», alkoi hän sitten taas äkkiä. »Sinä et tiedä kaikkea,
sinä et voi sitä tietää. Tiesitkö sinä, tiesitkö, että yhteen aikaan en
sinua rakastanut?»
»Tiesin kyllä», kuiskasi Mara.
»Tiesitkö, että melkein vihasin sinua, Mara?»
»Tiesin, Peter.»
»Ja miksikä vihasin sinua? Kun olin sokea, hullu, mieletön. Kuinka
kauheaa onkaan, kun hetkeksikään hukkaa tähtensä ja joutuu väärälle
tolalle. Silloin menee kaikki vinoon ja nurinpäin. Minä en ymmärtänyt
enää mitään. Minä tarkoitin kirjailupuuhallani kuitenkin täyttä
totta, tahdoin ansaita rahaa sinulle ja itselleni, ja sinä olit aina
hiljaisesti sitä vastaan, se loukkasi minua niin. Minä en saattanut
käsittää sinua, vaan pidin sinua niin kylmänä ja ajattelin, että sinä
et välittänyt naimisiinmenosta ja sitten... tuli Knud meidän väliimme
kolmanneksi, niin paljon lahjakkaampi kuin minä, ja sinä olit aina
hänen puolellaan, aina, ja vihdoin vihasin häntäkin, tiedätkö sen?»
»Tiedän, Peter.»
»Minä vihasin häntä leppymättömästi, sillä hän muka ajoi minua
turmioon. Musiikkiinihan en pitkään aikaan enää ollut luottanut. Vasta
kun Amerikassa olin tuolla kauhealla kiertueella neiti Thomsenin
kanssa enkä sentään tahtonut elää vain hänen rahoistaan, ryhdyin
jälleen soittamaan henkeni edestä, kahviloissa yöt läpi, konserteissa
ja rikkaiden pankkiirien luona... Ja sitten kerran tunsin tähteni
verkalleen ja suurena jälleen kohoavan, ja silloin tiesin, että sinä,
Mara, olit ollut oikeassa aina, aina. Minä ryhdyin taas säveltämään.
Sinähän olit lähettänyt minulle kaikki vanhat sävellykseni silloin,
ja niistä tuli minun pelastukseni, Mara! Minun piti aina kirjoittaa
sinulle siitä, mutta ajattelin aina sitten, että se nyttemmin kuitenkin
oli liian myöhäistä. Sinä olit sanoutunut minusta irti enkä minä
uskonut sinun antavan anteeksi.»
»Peter», sanoi Mara vain, »Peter», ja silitti hänen päätänsä.
Taas syntyi äänettömyys.
Sitten jatkoi Peter jälleen: »Mutta, Mara, sinä et tiedä vielä kaikkea,
ja tänään pitää sinun saada tietää kaikki. Sinä et tiedä, että minusta
on tullut rikoksentekijä.»
Viimeiset sanat lausui hän tuskin kuuluvasti.
»Sen tiesin jo kauan», sanoi Mara.
Peter hätkähti. Mutta Mara piti häntä kiinni.
»Eikö totta, Knudin käsikirjoituksen sinä...»
Peter hypähti ylös.
Mara näki hämärässä hänen seisovan edessään suorana kuin kynttilän ja
kalmankalpeana.
»Annoin palaa», sanoi hän. »Mutta minä en uskonut salaman iskevän,
pahin tuntui jo olevan ohi, mutta...» hän oli hetken hiljaa ja jatkoi
sitten intohimoisesti: »mutta minä iloitsin, minä riemuitsin sisässäni,
kun liekit loimusivat veriviholliseni yllä ja tuhosivat sen. Niin,
Mara, minä iloitsin. Tiesitkö sinä tämänkin kataluuden jo?»
Hänen äänensä oli kova ja katkera, hän kääntyi syvään huoaten poispäin
ja istui sitten tuolille hänen viereensä.
»Eikö totta, sitä sinä et sentään vielä tiennyt, että olen oikea konna,
sillä ajatus ja teko ovat samaa?»
»Kyllä, Peter», sanoi Mara rauhallisesti ja hyvänsävyisesti, »minä
tiesin sen kaiken niinkuin nyt tiedän, ettet enää sitä ole.»
Peter painoi päänsä alas.
»Mitä se hyödyttää? Minähän en voi milloinkaan, milloinkaan sitä
korvata. Kuinka on mahdollistakaan, Mara, että meissä on semmoisia
tunteita? Ihminen pitää itseänsä rehellisenä, kunnon miehenä ja äkkiä,
äkkiä on melkein tukehtua vihasta, raivosta ja murhanhimosta ja olisi
valmis tekemään rikoksen. Vain sattuma ehkäisee sen.»
»Ei ikinä sattuma, Peter.»
»Niin, mutta jos Knud olisi joutunut hunningolle, niin syy olisi
ollut minun, minun yksin. Mutta siihenkin tietoisuuteen olen päässyt
vasta vähitellen, oikeastaan vasta viime yönä, Mara. Sillä suuressa
katkeruudessani selittelin aina: mitä joutavia, hän ei huku, hänellähän
on Mara. Hänellä on Mara ja minulla ei. Mara! Ellei tuota kolmatta
olisi ollut meidän välillämme...»
»Knud ei siinä koskaan ole ollut, Peter.»
Ja kun Peter tuijotti häneen katkerasti, jatkoi hän rauhallisesti: »Hän
ei ole koskaan ollut meidän välillämme. Jos tahdot olla ihan tosi...»
Peter vavahti eikä sanonut mitään.
Silloin tarttui Mara taas hänen käteensä.
»Peter, tällä hetkellä voi vain täysi totuus auttaa meitä. Saanko sanoa
sinulle, mitä ajattelen? Vaikkapa se jälleen olisi kitkerää vettä, jota
minun täytyy antaa sinulle juotavaksi? Sinähän tahtoisit kernaasti
päästä tästä painostavasta taakasta, eikö niin?»
»Sano vain», vastasi Peter.
»Pikku Pekka», sanoi hän. »Knud ei ole koskaan ollut kolmantena meidän
välillämme eikä myöskään hänen kirjoittelunsa. Etkö tiedä, mitä isä
Häberle aina sanoi kolmannesta? Että me olemme Jumalan omia ja että
paholainen asettuu väliin erottamaan Jumalaa ja hänen lapsiansa? Ja
niin pian kuin me annamme vain sormenkin verran perään, saa tämä kolmas
meidät valtaansa ja meidän täytyy häntä seurata kaikessa suuressa ja
pienessä, vihassa ja kateudessa ja itsekkyydessä, ja silloin eksymme me
itsestämme. Sinua vietteli hän niillä kymmenellä tuhannella markalla,
jotka tahdoit vastoin parempaa tietoasi ja tuntoasi ansaita ja tulit
siten itsellesi uskottomaksi ja silloin meni kaikki hukkaan. Minä
tahdoin niin kernaasti auttaa sinua, Peter. Mutta minä tein sen ihan
nurinpäisesti, kun näet ajattelin, että minä voisin sinua auttaa. Sitä
ei voi kukaan ihminen! Se on suurin erehdys, mitä on. Oi, minun olisi
pitänyt vapauttaa sinut itsestäni paljoa ennemmin. Minä olen siten
tehnyt suuren vääryyden, mutta ihminenhän on usein heikko. Sinä saatoit
vain itse auttaa itseäsi, Peter, ja me täällä saatoimme vain alati
rukoilla sinun puolestasi.»
»Sen tiedän», vastasi Peter, »senvuoksi ei Jumala olekaan minua
hyljännyt, Mara. Viime yönä tunsin sisäistä pakkoa tulla sinun
luoksesi, et tiedä kuinka voimakasta, mutta vielä junassa tarrasin
kiinni ajatukseen, että minä en ollut syypää, vaan sinä ja Knud. Ja
minä tulin tänne vaatimaan sinua tilille ja joku sanoi aina: 'mene,
mene!' niin selvään, että minä tästedes aina tunnen sen äänen. Ja
sitten täällä, kun sinut näin, oli minun pakko langeta polvilleni.»