Rakas pikku Oda,
... Peteriä ei saa enää ryhtymään mihinkään. Tiedät, että minä sinun
Marasi kauniiden silmien vuoksi teen paljon, ja yksinomaan siitä syystä
olen miehen tänne ottanut. Hän sanoo, että hänellä muka on suurenmoinen
uuden novellin aate, mutta yhtäkaikki hän vain harhailee pitkin rantoja
tai istuu ja paukuttelee vanhaa flyygeliäni, minkä se vain kestää.
Minä en ymmärrä musiikista mitään, mutta ihmiset kokoontuvat hänen
soittoansa kuuntelemaan... kun hän sen huomaa, hurjistuu hän ja syöksee
ulos ikkunasta tai ovesta kuin paholainen — te taiteilijathan olette
niin oikullisia, Oda, sen olen aina sanonut, ja suurin oikku on kai,
että sinä haluat mennä naimisiin sen kaartinluutnantin kanssa, — muuten
on Fritz kyllä hyvä mies, minä pidän häntä jokseenkin säällisenä,
muuten en hänelle antaisikaan pikku Odaani, vaikka vanhemmat kolmasti
suostuisivat. Jos tahdot tervehtiä Maraasi minulta, niin tee se ja sano
hänelle, että antakoon sen pitkän runoilijan mennä menojaan ja ottakoon
ennemmin hyvän vanhan Oken, — hänen isoäitinsä on sentään heikkarin
viisas nainen, minä käyn vanhuksen luona usein, hänen myötäjäisillään
voisimme Mara ja minä elää mainiosti.
Hyvä uskollinen Oke.
Oda ei uskaltanut näyttää tätä kirjettä Maralle ja oli myöskin
vihoissaan, että Oskar puhui Fritzin säällisyydestä vähän niin
ja näin. Mutta jos Peterillä oli uuden kirjan aihe, niin sehän
oli hyvä. Hän tulisi kai pian takaisin Müncheniin, ansaitsisi
sanomalehtiartikkeleilla ja arvosteluilla taas paljon rahaa ja
kirjoittaisi sitten novellinsa valmiiksi ja silloin olisi Marakin taas
iloinen ja kaikki hyvin. Hän rauhoittui vähitellen taas ja kuitenkin
jäi häneen joku epämieluisa tunne Oskarin kirjeestä. Hän päätti puhua
kerran siitä Fritzin kanssa. Fritzhän oli niin avomielinen ja hyvä.
Hän kävi joka päivä Maran luona ja otti jälleen tunteja kolmen muun
neiden kanssa yhdessä, mutta ei jäänyt enää, kuten niin usein ennen,
tuntien jälkeen Maran luo, vaan muiden mukana pois. Hän aavisti enemmän
kuin tiesi, että Mara kävi hiljaista jättiläiskamppailua ja tarvitsi
yksinäisyyttä. Kun hän minua tarvitsee, niin hän kutsuu, ajatteli Oda.
Hänellähän oli Fritzinsä. Appivanhemmat olivat jo lauhtuneempia ja
vaativat vain ajatusaikaa jouluun saakka. Oda ja Fritz olivat siihen
hyvin tyytyväisiä.
Peter ei palannut.
Kerran marraskuussa tuli Maralle kirje Hampurista.
Peter oli Dremmelshofissa tutustunut hampurilaisiin herroihin, jotka
julkaisivat erästä uutta aikakauslehteä. Häntä oli pyydetty avustajaksi
ja tointa kuvattu taloudellisesti sangen edulliseksi. Tietysti oli hän
suostunut ja sanonut irti asuntonsa Münchenissä, mutta kun hänellä ei
ollut matkarahoja, pyysi hän Maraa hyväntahtoisesti lähettämään hänelle
tärkeimmät tavaroistaan. Hän oli hyvin toivehikkaana: Knud ja Mara
saisivat nähdä erehtyneensä hänen ja hänen kirjailijakykynsä suhteen.
Niin meni Mara eräänä päivänä Peterin asuntoon ja pani tämän tavarat
kokoon. Monet luonnokset ja kuvat, jotka olivat Maran tekemiä, otti
hän omaan asuntoonsa, Peterhän pyysi vain tärkeimpiä tavaroitaan ja
muu olisi ollut vain tiellä. Vaatekonttorissa oli iso pinkka lujaan
käärittyjä papereita. Ne olivat Peterin vanhoja sävellyksiä, valmiita
ja keskeneräisiä.
Mara ei tiennyt, oliko viime vuosina uusia tullut lisäksi: hänhän ei
koskaan saanut Peteriltä sitä kysyä.
Maran käsi oli raskaana paperien päällä ja painoi niitä kuin jotakin
elollista, joka ei saanut elää... melkein niinkuin hänen oma
sydämensä... sitten pani hän käärön kuitenkin Peterin tavara-arkkuun.
Ja sitten lähti hän pois.
Vanhan Häberlen oven ohi kulki hän varpaisillaan, vaikka hän tunsi
suurta halua mennä vanhuksen luo... Mutta ei, ei... vasta kun kaikki
oli lopussa.
Mutta eikös tämä juuri ollut loppu?
Hän oli jo mennyt portaita alas, kun hän äkkiä pyörti ja meni ripeästi
vanhuksen luo.
»Isä Häberle», sanoi hän ääneen ja oudosti, »mitäs nyt tulee, mitenkä
nyt käy?»
Ukko kutsui hänet pyhättöönsä, missä hänen klaveerinsa oli, ja pyysi
Maraa kertomaan, ja äkkiä saattoi Mara puhua aivan tyynesti ja kertoi
hänelle kaikki ja sanoi taas lopuiksi: »Mitenkä nyt käy?»
»Lapsi», sanoi ukko salaperäisesti, »kaksi sanaa on sanottu, kolmas on
ilmassa, se on myöntävä tai kieltävä. Mutta älä mene tapausten edelle.
Se on kerran oleva edessäsi kirkkaana kuin salamanleimaus. Silloin ota
se rohkeasti vastaan.»
»Minä en kohta enää jaksa», sanoi Mara.
»Ei auta, pysy sinä vain paikallasi, kunnes sana tulee, ja tule minun
luokseni kunnes — hän palajaa.»
Mutta hän ei palannut.
Hän kirjoitti yhä harvemmin, yhä katkerammin, hän oli ylen
yksinäinen, mutta ei tahtonut tulla häirityksi, aikakauskirja oli
tulevaisuuskylvöä, tiettävästikin saattoi sato tulla vasta vuosien
takaa, ja silloin oli hän jo liian vanha voidakseen pyytää Maraa enää
jakamaan hänen kohtaloansa, ja sitä ennen hän varmaan kuolisikin,
joutuisi turmioon... Ja Peter kiitti Maraa kaikesta tämän rakkaudesta
ja uskollisuudesta: Mara oli ainoa valo hänen synkässä, vikaanmenneessä
elämässään, mutta ei voinut häntä enää auttaa.
Näin kirjoitti hän sekaisin. Mara vastasi tyynesti ja herttaisesti
ja laajasti. Hän ei tiennyt lopullista, viimeistä sanaa vielä, mutta
eräänä päivänä tuli sekin. Heidän kirjeen vaihtonsa oli viime aikoina
saanut toisen sävyn — kuinka se oli tapahtunut, ei Mara itsekään
tiennyt — hän ei enää tavannut sitä äänilajia, johon Peterin sielu
oli viritetty, ja niin olivat he lopulta vaihtaneet kylmiä, julmia
kirjeitä, joista jokainen synnytti uuden väärinkäsityksen. Peter
puolestaan moitti, ettei Mara ymmärtänyt hänen kirjailijauraansa, Mara
taas kirjoitti kylmiä, järkeviä sanoja, jotka Peteriä loukkasivat sen
sijaan, että olisivat häntä auttaneet. Vihdoin päättivät he tyyten
lopettaa kirjeenvaihtonsa.
Mutta sitten kirjoitti Mara kuitenkin vielä kerran.
Hän oli ennen joulua myynyt suurehkon taulun eikä voinut toimia vasten
luontoansa. Hän teki siis niinkuin niin usein ennenkin: tarjosi
Peterille rahat hänen tullakseen jouluksi Müncheniin, jotta he voisivat
rauhassa puhua asiansa puhki. Mara odotti yötä päivää, tunti tunnilta
Peterin vastausta, ja vihdoin se tuli.
Se oli hylkäävä.
Hänen täytyi, ikävä kyllä, ottaa vastaan toinen kutsu tulevaisuutensa
vuoksi. Hän oli nyt tullut tuntemaan ihmisiä, jotka tahtoivat häntä
auttaa. Asia oli tapahtunut sangen merkillisesti. Hänen ystävänsä
olivat raahanneet hänet erääseen konserttiin ja siellä oli eräs
viehättävä, nuori nainen, jolla oli muhkea alttoääni, laulanut ja
Peter oli jälkeenpäin tullut hänen tuttavakseen. Mutta mitä hän
oli laulanut, mitä! Muistiko Mara lähettäneensä hänelle kerran
Dremmelshofista pienen runon »Kun kuohuu pauhinalla»? Viimeisessä
säkeessä oli hän vain muuttanut sanan »sydämees» sanaksi »kuolohon»,
se kun hänestä oli todenmukaisempaa. Siihen oli hän eräänä myrsky-yönä
tehnyt sävellyksen, mutta huonon, huonon. Hän oli rutistanut paperin
ja heittänyt paperikoriin. Kuinka se nyt oli joutunut tämän nuoren
naisen käsiin? Hän arveli, että Leena Klaas, joka palveli Hampurissa,
oli tyhjentänyt hänen paperikorinsa ja ottanut paperin talteen — ja
jollakin salaperäisellä tavalla oli se sitten joutunut laulajattaren
haltuun. Niin, kukapa näistä sattumista saisi selkoa.
Nuori laulajatar ja yleisö olivat ihastuneita lauluun, ja laulajatar
oli pyytänyt häntä säveltämään vielä muutamia lauluja ohjelmistoonsa.
Hän oli ollut laulajattaren vanhempien luona aterialla, ja
merkillisintä oli, että isä oli — kustannuskirjakauppias, ja tytär
oli nauraen sanonut: »Isän täytyy kustantaa kaikki kirjanne, jos te
vain autatte minua kuuluisaksi.» Nyt aikoi Peter kirjoittaa uuden
novellinsa ja viettää joulua kirjakauppias Thomsenin luona ja kenties
säveltää jotakin laulajattarelle. Kenties hän sitten pääsiäiseksi tulee
Müncheniin, jos saa aikaa. Siihen mennessä he kai molemmin puolin ovat
tulleet rauhallisemmiksi ja järkevämmiksi, jotta voivat puhua asiat
puhki, jos Mara niin haluaa.
Kaiken tämän kirjoitti hän Maralle.
Ja kaiken tämän luki Mara uudelleen ja uudelleen.
Oikeastaan luki vain kaksi sanaa: viehättävä ja nuori! Ja sitten
hetken kuluttua käsitti hän äkkiä, että Peter aikoi jälleen säveltää.
Siis vihdoin viimein! Se oli Maran ensimmäinen ajatus. Entä toinen?
Viehättävälle, nuorelle naiselle. Ja kun Mara näin seisoi kirje
kädessään, tuli kolmas sana taivaasta ja oli hänen silmiensä edessä
kirkkaana kuin salamanleimaus. Se sana oli: »loppu».
Ne kaksi, jotka tähän saakka oli sanottu, Peterin ja Maran puolelta,
olivat myönteisiä. Nyt oli kolmas tullut, ja se oli kielteinen — ja
asia oli lukossa. Mara ei tiennyt, kauanko hän näin seisoi, eikä
myöskään, kuinka se päivä kului ja yöt ja seuraavat päivät, mutta
vihdoin tunsi hän, että hänen täytyi jotakin tehdä, ja silloin meni hän
vanhan Häberlen luo ja antoi tälle äänettömänä Peterin kirjeet.
»Isä Häberle, se on nyt lausuttu, se kolmas sana», sanoi hän sitten
hetken kuluttua.
Häberle seisoi mykkänä ja katseli ulos.
»Ei», sanoi hän, »minä en sitä vielä näe. Se on tulossa, se on
tipahtamassa, mutta vielä ei ole kirkkautta. Kirkkaudesta toiseen,
Mara, ehkäpä tunkevat ne vielä läpi. Ymmärrätkö minua?»
Mutta Mara katsoi häntä ymmärtämättä ja meni ääneti pois.
9.
Joulukuusen ympärillä Bucheneckissa olivat Dorenit ja Brentet koolla.
Asia oli käynyt niinkuin Mara oli sanonut. Rouva Brente ja rouva
von Doren olivat keskustelleet pitkän aikaa, olivat aluksi sanoneet
toisilleen monta sopimattomuutta toinen vävystä, toinen miniästä ja
erinomaisen paljon hyvää omista lapsistaan. Mutta lopulta oli todettu,
että Odalla oli erittäin hyvät myötäjäiset, ja se lepytti Dorenien
sydämiä. Rouva Brentestä taas oli kovin houkutteleva se ajatus, että
saisi tyttärensä tuonnempana naapurikseen Bucheneckiin... sanalla
sanoen, lapset saivat tahtonsa läpi ja seisoivat nyt säteilevänä
kihlaparina joulukuusen ympärillä.
Oda oli erittäin aistikkaasti puettu, taiteellisen kaunis punapitsinen
reformipuku verhosi hänen vartaloansa, ja setä Ludwig alkoi ihailla
poikansa makua.
Myöhään illalla, kun isä ja poika vielä kahden kesken polttivat
sikaria, sanoi edellinen hyväntuulisena:
»No, poikaseni, salattavaa kai sinulla ei ole mitään, vai onko minun
vielä autettava sinut jostakin pinteestä, häh?»
Fritz katsoi isäänsä hämmästyneenä, sitten sanoi hän miltei
liikutettuna:
»Kiitoksia, isä, minun asiani ovat kunnossa... vaikka kerran, kolme tai
neljä vuotta sitten...»
»Siis sentään», mutisi isä syvämielisesti.
Fritzin tuli outo olla.
»Isä, se on kauan sitten järjestetty, aikoja...»
»Täysin luotettavasti?»
»Täysin luotettavasti... rahaa kyllä silloin, paljonkin, mutta...»
»Onko lasta?»
»Ei, isä, lasta ei ole.»
»Jumalan kiitos... sitten ei ole todistuksia olemassa.»
»Isä, täytyykö se tunnustaa morsiamelleen?»
Herra von Doren hypähti ylös.
»Poika, oletko hullu? Tunnustuksia morsiamelle? Jotta hän huomenna ei
enää olisi sinun morsiamesi. Sitäpaitsi, säätynaisten kanssa ei puhuta
sellaisista pikkutyttösistä kuin sinun Lieschenisi tai Minchenisi —
olletikaan morsiamille! Morsiamet eivät tiedä mistään mitään, ja se
on hyvää ja siivoa ja niinkuin pitääkin. Poika, ethän toki ole mikään
pässinpää, — morsiamille tekee sulhanen suuteloiden ja hellyyksien
lomassa kaikenlaisia hämäriä viittauksia, että hän on huono mies eikä
lainkaan hänen rakkautensa arvoinen, ja sinä voit panna vetoon kymmenen
yhtä vastaan, että morsian viattomuudessaan vakuuttaa sinulle olevansa
vielä paljoa huonompi kuin sinä, ja koko juttu päättyy suurenmoisiin
lemmen vakuutuksiin ja selityksiin ja hän vannoo ottavansa vaikka
itsensä paholaisen, kun hän kerran sitä rakastaa... Hyvä Jumala, niin,
onhan se suloistakin, tuo valtava lemmenhuuma, jossa silloin eletään...»
»Isä», alkoi Fritz, »entäs jälkeenpäin?»
»Mitä jälkeenpäin? Silloinhan toinen on jo toisen. Ja eikö mies muka
ennalta ollut tahtonut sanoa olleensa huono? Ja ovatko nuo pikku
morsiamet sitä sitten todella tahtoneet tietää? Varjelkoon! Pahimmassa
tapauksessa on kohtauksia ja kyyneliä ja jälkeenpäin sovintoja ja
rannerenkaita... Siinähän ei silloin auta säästää. Mutta kymmenen
yhtä vastaan panen vetoon, että se useimmille on jälkeenpäin ihan
yhdentekevää, ja jos heille sitten olet tehnyt selväksi, että me kaikki
olemme samanlaisia, niin uskovat he sen viimein ja ovat iloisia, että
ovat edes saaneet sinut pelastetuksi.»
»Mutta me emme ole kaikki samanlaisia», vastasi Fritz hiljaa, syvästi
huoahtaen, »minä tahtoisin...»
»Mitä tahtoisit? Ole sinä vain hiljaa. Minua miellyttää sinun Odasi
suuresti, hänessä on siroutta... ja nyt, hyvää yötä, Fritz... Jumala
siunatkoon sinua, poikani... onnea ja kaikkea hyvää.»
Fritz meni yksin portaita ylös huoneeseensa.
— Minä tahtoisin — jatkoi hän äskeisiä ajatuksiaan loppuun — että
olisin kysynyt Maralta aikaisemmin ja että minulla olisi ollut joku,
joka olisi minulle sanonut, että sitä voi ja pitäisi pysyä puhtaana.
Hän katsoi ulos talviyöhön. Kuskin asunnossa oli vielä valoa ja hän
kuuli laulavia lapsenääniä:
»Ja nyt uhrina meiltä Sä saat sydämen, ilomielellä Sulle me annamme
sen. Pyhäks kuin omas on sekä puhtaaks se luo, iäks siihen sen
yhteenliittyä suo!»
Fritz oli vaistomaisesti pannut kätensä ristiin.
— Pyhä ja puhdas sydän! — ajatteli hän alakuloisena. — Mitä kannattaa
lapsia opettaa laulamaan sellaisia lauluja, kun heille myöhemmin
opetetaan, ettei miehen tarvitse pitää sydäntään pyhänä!
Ensimmäisenä juhlapäivänä oli Odan vanhempien luona Seehofissa suuret
kihlajaispäivälliset.
Seehof oli Bucheneckiin verrattuna vain pieni tila, mutta
mallikelpoisesti hoidettu, ja Odan vanhemmat elivät siellä vielä
useiden nuorempain lasten kanssa hyvissä varoissa. Uudet läheiset
suhteet hiukan ylimielisten Dorenien kanssa eivät Odan omaisia erin
miellyttäneet, mutta Fritz Doren osasi voittaa ihmisten sydämet, kun
tahtoi, ja niinpä odotettiin päivän juhlaa hyvällä mielellä.
Vanha rouva von Doren oli ilmoittanut myöskin tulevansa, se oli päivän
suuri tapahtuma. Talon isäntä, ent. majuri Otto Brente, Fritzin
onnellinen appi, kävi tuon tuostakin ulko-oven edustalla ajoissa
huomatakseen vaunujen tulon.
Tuessapa jo vanha, raskas landoo tulikin pitkin kivettyä viertotietä.
Herra Brente oikaisi valkoiset liivinsä sileiksi ja huusi lujaa:
»Oda, Oda, he tulevat, olepas valmiina, tyttö!»
»Heti, isä!» vastasi Oda välinpitämättömästi. Hän ei saattanut yhtyä
yleiseen innostukseen Maran isoäidin tulosta ja vain vaivoin saatiin
hänet osoittamaan vanhalle rouvalle asianmukaista kunnioitusta.
»Oda, meidän täytyy olla ulkona häntä vastaanottamassa», selitteli nyt
Fritzkin pyytelevästi.
»Univormu sopii sinulle mainiosti», vastasi Oda, »minä maalaan sinusta
joskus uhkean kuvan. Ratsuhousut, varsisaappaat ja asenuttu, lakki
hiukan vinossa voi, tuolla se paha, vanha noita jo nousee vaunuista.»
»Oda!» huudahti Fritz vielä hämmästyneenä, mutta sitten jätti hänkin
morsiamensa, joka tänään harmahtavassa velvetpuvussaan oli kerrassaan
kuvankaunis, ja riensi isoäitiään vastaan.
Todella mahtipontisena astui vanha rouva herra Brenten käsipuolessa
eteiseen.
Oda sai kaksi sormenpäätä suudeltavakseen, mutta tyytyi vain
kohteliaasti kumartamaan ja tervehti sitten appivanhempiansa ja
kälyjänsä. — Kuinka onkaan Fritz saattanut tipahtaa tähän perheeseen, —
ajatteli hän, — sekin on yksi seitsemästä maailmanihmeestä!
Hänestä tämä kihlajaisjuhla oli kauhistuttava, suorastaan mieletön,
mutta niin pian kuin hän puhui sinnepäinkään, sanottiin hänelle
joka taholta, että hän yritti matkia Maraa, ja se oli hänestä niin
harmillista, että hän mieluummin vaikeni, sillä vastaansanomisesta ei
hänen omaistensa enempää kuin Dorenienkaan parissa ollut mitään apua.
Sen hän tiesi vanhastaan. Korkeintaan johtuisi siitä ikäviä kahnauksia,
ja Oda ajatteli: pitäkööt päänsä, minähän menen lopultakin naimisiin
vain Fritzin kanssa.
Ja elämää Fritzin kanssa Berlinissä kuvitteli hän ihanaksi ja runsaaksi.
Brentet olivat näitä päivällisiä varten kerrassaan »kunnostautuneet»,
kuten Ludwig-setä myöhemmin huomautti. Mieliala oli sangen hilpeä.
Pidettiin asianmukaiset maljapuheet, joissa ilmeni paljon »avoimia
syliä» ja »suurinta luottamusta». Fritz otti kaikki sangen vakavalta
kannalta ja hänen eilisiltainen hentomielisyytensä oli kokonaan
haihtunut.
»Oskar», huusi hän pöydän yli, »sinun on myöskin pidettävä puhe!»
»Olkoon niin», sanoi Oskar, kilisti lasiinsa ja nousi pyylevänä ylös.
Kaikki odottivat hänen esittävän isoäidin maljan, ja tämä itsekin
jo katsoi häntä puoliksi valmis hymy huulillaan. Mutta Oskar sanoi
levollisesti:
»Erään valitettavasti poissaolevan sukulaisen, neiti Marie Agnes von
Dorenin malja!»
»Eläköön», huusi Fritz voimakkaasti, mutta yleinen eläköönhuuto oli
vain kohtalainen.
Ja sitä seuranneen kiusallisen hiljaisuuden aikana kuului Odan
ystävällinen ääni:
»Niinä en voi juoda Maran maljaa samalla juomatta hänen sulhasensa
Peterin onneksi.»
Hän katsahti vain sulhaseensa.
Tämä kilisti hänen kanssaan ja suuteli hänen kättään, mikä Odan
mielestä tässä tilaisuudessa oli aivan tarpeetonta.
Nyt nousi talonisäntä nopeasti ylös ja piti hiukan imelänpuolisen
puheen isoäidille.
Sen jälkeen kävi keskustelu taas yleisemmäksi, olipa Odan tuleva appi
sepittänyt runopukuisen ylistyksen Odasta taiteilijattarena.
»Jospa Mara tämän tietäisi», sanoi Oda nauraen Fritzille.
»Miksikä?» vastasi Fritz hieman loukkaantuneena, »sinähän
olet todellinen taiteilijatar, sinun viimeinen merimaisemasi
Dremmelshofista...»
»Hiljaa, lapset!» huudahti Oda, »ennen te ette tahtoneet tietää mitään
minun taiteestani, jättäkää se vain nytkin rauhaan!»
»Aivan kuin Mara», sanoi yksi kälyistä.
»Aivan», vahvistettiin kuorossa.
Oda pani kädet korvilleen.
Vihdoin oli juhla-ateria päättynyt.
»No, mihin huoneeseen tahdotte vetäytyä?» kysyi appi Brente säteilevän
hyväntuulisena.
Vastauksen asemesta tarttui Oda erääseen nuorempaan veljeensä ja riensi
hänen kanssaan ulos.
»Taas aivan taiteilijatar», sanoi Minette-rouva imelänhappamasti.
Fritzistä alkoi tämä tuntua vähitellen kiusalliselta.
Hän sytytti hermostuneena sikarin ja meni vihdoin lankomiehensä Oskarin
kanssa viereiseen biljaardihuoneeseen.
Mutta siellä tapasivat he Odan nuorempain sisarustensa kanssa
innokkaassa pelissä eikä kestänyt kauan ennenkuin molemmat herrat
olivat mukana.
Pian kutsuttiin heidät kuitenkin saliin kahville ja vasta illalla oli
morsiusparilla rauhaisa kahdenkeskinen hetki Odan kamarissa.
»Oda», sanoi Fritz, »sinä olet tosiaan hiukan omituinen isoäitiä
kohtaan. Sinussa on kerrassaan jotakin kovaa, kun puhut hänen kanssaan.
Sehän ei käy laatuun.»
»Mara», vastasi Oda vain.
»Olkoon. Hän on kova ja kohtuuton Maraa kohtaan niinkuin muutkin
meikäläiset, ja sinä tiedät, kuinka minä Maraa kunnioitan. Mutta me
teemme asian vain pahemmaksi, jos me heitä vielä ärsytämme. Minä olen
päinvastoin jo usein ajatellut, etkö juuri sinä olisi omiasi kerran
pehmentämään isoäidin sydäntä!»
»Minäkö? Herrantähden! Hän vihaa minua, minä olen hänestä porvarillinen
ja epähieno, senhän sinä näet hänen nenänpäästään. Sinulla on muuten
vähän samannäköinen nenä, Fritz, tässä nenänpään seudulla... sangen
hieno.»
Fritz naurahti heikosti.
»Pyydän, älä ole kova, Oda! Naisten ei koskaan pidä olla kovia. Sehän
on juuri Maran viehätys, ettei hän koskaan ole kova. Mutta sinä?»
Oda nojautui sohvalla, jossa he istuivat, taaksepäin ja katsoi häntä.
»Pelkäätkö sinä minua, Fritz?»
Fritz punastui vastoin tahtoansa tummanpunaiseksi.
Hänen mieleensä oli salamana välähtänyt eilinen keskustelu isänsä
kanssa.
Hän sai vaivoin mielensä tasapainoon, mutta äkkiä vakavaksi käyneenä
sanoi hän vain hiljaa:
»En, rajaton luottamus ja...» hänen teki mielensä sanoa enemmän, mutta
isän kaikki sanat seisoivat kuin pienet paholaiset hänen ympärillään
eikä hän tiennyt, mitä sanoa.
Ehkäpä se oli hänen onnensa.
Oda ajatteli loukanneensa häntä ja nojautui lempeästi häntä vastaan,
mutta kesti hyvän kotvan ennen kuin Fritz pääsi irti painajaisistaan ja
jälleen saattoi ehjästi nauttia nykyisyydestä morsiamensa kanssa.
Seuraavana päivänä toistui sama juhlallisuus Bucheneckissa, sillä
erolla vain, että Bucheneckissa oli »ainoa mahdollinen» päivällistunti
kello kuusi, kun taas Brentellä syötiin kello kahdelta.
Fritz ja Oda elivät iloisia päiviä.
Oli seesteinen, ihana pakkassää, he luistelivat, kävivät kävelemässä
ja ajelemassa, kerran Dremmelhofissakin, missä Oskar-paran jokseenkin
vastoin tahtoansa täytyi kestitä koko seuruetta.
Hän sanoi vihdoin raivostuneena, ettei hän jää iäkseen seurustelemaan
Dorenin naisten kanssa, vaan lähtee matkalle.
»Minne?» kysyi Oda ärsytellen.
»Müncheniin», vastasi hän lyhyesti. »Huolehditteko te sitten muka
Marasta? Peter istuu kiinni työssään Hampurissa ja Mara istuu ihan
yksinään Münchenissä.» Oda kävi vakavaksi.
»Minä olen ihan onneton, kun en ole näinä päivinä saanut kirjettä
Maralta.»
»Ehkäpä huomenna tulee», arveli Fritz lohduttaen. »Tule, lähdetään
kotia, eihän meillä ole enää kuin kaksi päivää, Oda...»
Maran kirje tulikin seuraavana aamuna kuin tilattu.
Oda istui kirje kädessään ja luki ja luki. Sitten hypähti hän ylös,
kääräisi ylleen hartiavaippansa, painoi päähänsä kangaslakin, tarttui
kävelykeppiinsä ja lähti jalkaisin kulkemaan kiiruusti Bucheneckia
kohti kalpeana ja kasvojen ilme kauhistuneena.
Ilma oli harmaa ja kylmä ja hiljalleen alkoi sataa lunta. Oda ei siitä
kaikesta mitään huomannut, käveli vain niin rivakasti kuin saattoi ja
oli tunnin kuluttua isoäidin asunnon luona.
Äkkiä hän pysähtyi.
Teki sitten ripeän päätöksen ja meni vanhan, pelätyn rouvan taloon.
Odan suhde isoäitiin oli hiukan parantunut. Olipa isoäiti sallinut Odan
ruveta sinuttelemaan häntä. Mutta tällä hetkellä unohti Oda muutenkin
kaiken pelon. Lumisena, posket punaisina astui hän vanhan rouvan
huoneeseen ja huudahti:
»Oi, isoäiti, minkä vuoksi sinä et heitä auttanut!»
Rouva von Doren tuijotti Odaa kuin ilmestystä ja sanoi sitten
vavahtavalla äänellä:
»Sinä tuot lunta minun huoneeseeni. Riisu päällysvaatteesi eteiseen ja
tule sitten sisälle.»
»Ja jos minä olenkin luminen», vastasi Oda kuohuksissaan, »mitä se
tekee! Tässä...», hän piti Maran kirjettä kädessään, »tässä...! Se on
sinun syysi. Kuinka saatoit sen tehdä!»
Rouva von Doren nousi ylös hiukan vapisten, mutta seisoi nyt suorana
kuin kynttilä.
»Te olette nenäkäs, neiti Brente. Pyydän, poistukaa huoneestani.»
Oda hengitti huohottaen. Hän huomasi äkkiä menneensä liian pitkälle ja
mutisi sopertaen:
»Anna anteeksi... antakaa anteeksi, mutta minä olen niin suunniltani...
Mara kirjoittaa juuri, että kaikki on lopussa hänen ja Peterin välillä.»
»Jumalan kiitos!» huudahti rouva von Doren ja vaipui jälleen
nojatuoliinsa.
»Voi, hyi», sanoi Oda.
Jälleen aikoi rouva von Doren vastata ankarasti, mutta Oda ehätti hänen
edelleen.
»Minä tiedän, että minun ei sitä pitäisi... mutta minä en voi muuta. Jo
vuosia on minun tehnyt mieleni sanoa se teille, sillä jo vuosikausia
olen minä likeltä nähnyt Maran kärsimyksen, ja teidänhän olisi
tarvinnut vain antaa rahaa Maralle ja Peterille, silloin olisivat he
voineet mennä naimisiin jo seitsemän vuotta sitten, sen sijaan että he
näkevät nälkää elämänsä parhaat vuodet ja surkastuvat huoliinsa, kunnes
lopulta eivät enää mitään voi eivätkä tahdo. Voi miksi, miksi olet sen
tehnyt, isoäiti! Mara on enkeli ja Peter on jalo, hyvä mies. Eihän
ollut mitään syytä häntä niin vainota. Mutta nyt te olette päässeet
päämääräänne.»
Hän vaikeni hetken hengästyneenä ja sulanut lumi valui pieninä
puroina pitkin hänen pukuansa lätäköiksi lattialle. Mutta vanhus ei
enää kiinnittänyt huomiota siihen. Hänen kasvonsa olivat kutistuneet
raivosta ja nenä käynyt teräväksi. Hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan
sanotuksi, mutta tunsi hämärästi, että joku oli jo usein pitänyt
hänelle tätä kamalaa puhetta pimenevinä hämyhetkinä ja unettomina öinä,
hän ei oikein tiennyt kuka. Mutta tämä, tämä oli sentään sietämätöntä.
Mikä pälkähtikin tuon häpeämättömän personan päähän? Kuinka pääsisi
hänestä irti? Kaikenlainen skandaali oli hänestä inhoittavaa.
»Miksikä sinä et rakasta Maraa?» sanoi Oda nyt hiljaa ja alakuloisesti.
»Me kaikki rakastamme häntä niin hehkuvasti. Me olemme kaikki vasta
siellä Münchenissä hänen kauttaan tulleet oikeiksi ihmisiksi. Hän on
niin suuri ja hyvä. Hän antaa viimeisen roponsa köyhille. Hän tekee
työtä aamusta iltaan ja yöt läpi, ei tee kenellekään pahaa. Mutta
hänen sukunsa hylkää hänet kokonaan, ei kukaan auta häntä eikä välitä
hänestä... hänellä ei ole muuta kuin rakastettunsa, hyvä, ihana Peter
Rasmussen... ja senkin te nyt riistätte häneltä! Auta häntä toki,
isoäiti!»
Eikö tuo tyttö sitten lainkaan vaikene?
Vanhus haukkasi ilmaa, etsi sanoja, mutta ei löytänyt, kunnes vihdoin
sai vaivoin sanotuksi:
»Minä paheksuin tätä kihlausta alusta alkaen. Marie Agnes ei ole
tahtonut kuulla minua. Minä pesen käteni viattomana.»
»Mutta mitä olisi Maran sitten pitänyt tehdä? Sinähän epäsit häneltä
kaiken. Et tahtonut suoda hänelle tointa, et tahtonut tätä avioliittoa,
niin, mitä on meidän onnettomien sitten tekeminen? Jos minun vanhempani
eivät olisi antaneet minun opiskella, niin olisi minun täytynyt karata,
sillä jotakin varten tässä maailmassa kai mekin olemme olemassa, vai
katsotko todella, että minun tulevat kälyni ovat kadehdittavia ihmisiä,
kun eivät tiedä, miten aikaansa tappaisivat?»
Tämä oli liikaa.
»Sinun kälyilläsi on säädyllisemmät tavat kuin sinulla. Minusta on
kuulumatonta, niin, pöyristyttävää, että tällä tavoin tunkeudut minun,
vanhan vaimon, luokse. Minun on pyydettävä Fritziä estämään semmoista
ja kasvattamaan morsiantansa paremmin tai sitten olemaan tuomatta häntä
säädyllisiin ihmisiin... soo, siinäpä hän tuleekin... Fritz, pyydän,
vie morsiamesi pois. Minä en tätä suvaitse, en.»
Fritz oli kiiruusti tullut sisälle. Hän oli aivan sanattomana
hämmästyksestä ja saattoi äänettömänä kiihtyneen Odan ulos.
Ulkona seisoivat he vastakkain.
»Mara», huudahti Oda. »Hänen ja Peterin välillä on kaikki loppunut. Oi,
Fritz, eikö se ole kauheaa!»
»Mara ja Peter?» sopersi Fritz. »Mutta mitä sillä on isoäidin kanssa
tekemistä?»
»Ah, isoäidinkö? Hän vihaa Maraa. Fritz, tule minun mukaani! Mitä on
minun tehtävä? Minun täytyy heti matkustaa Müncheniin Maran luo.»
»No, no, annahan ensin kuulla, mitä oikeastaan on tapahtunut. Oletko
sinä tullut tänne jalkaisin, viertotietä yksinäsi? Mutta Oda, sehän ei
käy, olisithan toki voinut ensin soittaa.»
Oda katsoi häneen suuttuneena.
»Te olette kaikki kivestä. Maran elämän onni on murskana, kuuletko
sinä? Koko tämä vuosikausien raadanta ja toivonta hukkaan mennyt,
ymmärrätkö?»
»Ymmärrän, se on kauheaa. Tule, mennään pian sisään, jotta saan kuulla
kirjeen...»
»Mutta ei teikäläisten luo, jotka kaikki riemuitsevat tästä. Saata
minut takaisin Seehofiin.»
»Sinähän olet ihan väsyksissä. Mennään puutarhurin rakennukseen, siellä
on herttaisen lämmin, Rath on ulkona ja hänen vaimonsa pääkartanossa.»
He menivät puutarhurin asuntoon, Oda riisui päällysvaatteensa pois, he
istuutuivat sohvalle ja Oda luki ääneen Maran kirjeen.
»Onpas se kummallinen kirje», sanoi Fritz, »niin kylmä ja tyyni. Hän
kirjoittaa niinkuin jostakin kaupasta: 'meidän kummankin mielestämme
oli parasta lopullisesti purkaa tämä toivoton kihlaus. Peter tarvitsee
täyttä vapautta ja huolettomuutta työtänsä varten'. Suunnilleen
niinkuin minä tarvitsen hevosta ratsastukseen, eikö totta, Odachen?»
»Minä olenkin ihan ihmeissäni!» mutisi Oda. »Hän oli koko viime ajan
ennen joulua kylmempi ja umpimielisempi kuin koskaan ennen. Kenties oli
tämä kihlaus hänelle sittenkin taakkana? Vai mitä sinä luulet, Fritz?»
»Hyvinkin luultavasti. Tiedätkö — minä sanon sen vain sinulle —
Peter ei Hölupissa miellyttänyt minua enää niinkuin ennen... hänessä
oli jotakin, hän oli niin rikkinäinen. Ehkä oli Mara saanut tietää
jotakin...»
Fritz keskeytti äkkiä.
»Joutavia, Fritz. Peter on ehdottoman luotettava mies. Hänellä ei ole
mitään salajuonia, yhtä vähän kuin sinulla, vai kuinka?»
Fritz syleili häntä.
»Mitäs salajuonia minulla olisi? Enkeleitähän me emme kukaan ole...»
Siunatkoon, siinähän olivat taas isän sanat. Fritziä oikein ellotti
hetken.
»Minä sanoinkin sen muuten vain... minä tarkoitin vain, etten ymmärrä,
minkä vuoksi Peter oli niin muuttunut. Minä pidin lopulta Knudista
paljoa enemmän.»
»Niin minäkin», sanoi Oda. »Fritz, ethän tarkoittane, että Knud...»
»Pahasti pihkaantunut Maraan hän oli, mutta...»
»Hyi, Fritz, miksi sinä heti olet tuommoinen. Te olette tosiaan
kauheita. Aina heti muka rakastuminen, ja kuka tietää, kuinka usein
sitten olette rakastuneita.»
»No, mitäs, eihän se mikä rikos ole eikä siinä tarvinnut olla mitään
pahaa. Merkillistä, kuinka kaikki miehet pitävät Marasta, vaikka...
naimisiin hänen kanssaan ei juuri moni pystyisi.»
»Mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi Oda verkkaan.
»Tuota... häntä pelkää, hän on liian... hyvä.»
»No mutta kuule nyt, Fritz, tuostahan sopii katsoa syvälle! Tarkoitatko
ehkä, että minä...»
Oda oli hypähtänyt pystyyn.
»Joutavia!» keskeytti Fritz hänet nopeasti. »Minä tarkoitan vain tätä
laulua: 'Hän, kaikkein ihanin' ei hän milloinkaan meistä laula, hän
on niin äidillinen... Ah, hän on tosiaan kunnon tyttö. Minun tekisi
mieleni saada Peter kerran kynsiini.»
»Fritz, sen annat olla. Sinä puhut niin omituisesti. Minusta tuo laulu
on suorastaan typerä ja epätosi.»
»No no!»
»'Ja ma siunaan morsianta': lörpötystä, sitä ei tee kukaan ihminen. Jos
sinä jättäisit minut, pitäisikö minun mukamaste vielä siunata sinun
uutta morsiantasi? Se vielä puuttuisi!»
Fritz nauroi onnellisena.
»No, mitä sitten tekisit?»
»Ensinnäkin minä halveksisin häntä, että hän ottaa entisen, sulhasen...
ajattele, kuinka inhoittavaa!»
»Oda, sinä olet lapsellinen.»
»Mitä vielä, päinvastoin, minä otan kaikki vakavalta ja pyhältä
kannalta, sen olen Maralta oppinut. Voisitko sinä sitten suudella
ketään muuta kuin minua?»
Vastauksen sijasta suuteli Fritz häntä.
Sitten sanoi hän hitaasti:
»Mara on kai myöskin hiukan liioitteleva mielipiteissään. Ja tiedätkö,
mitä täyteinen, oikea rakkaus on, kuten esimerkiksi meidän, tokko hän
mahtaa sitä oikein tuntea...?»
Sitä epäili Odakin, ja vihdoin arvelivat molemmat, että Maralle
saattaisi vielä alkaa uusi elämä, vapaana tuosta omituisesta ystävästä
Peter Rasmussenista.
Oda kertoi nyt kohtauksensa isoäidin kanssa, ja Fritzin täytyi
myöhemmin, kun Oda oli poissa, mennä tuntikausiksi lepyttelemään
vanhusta, kuitenkaan oikein onnistumatta. Rouva von Doren oli
raivoissaan, ja Fritz lähti lopulta pois loukkaantuneena.
Se oli jokseenkin ikävä päivä. Omaisten ilkamointi Maran kohtalosta
loukkasi häntä myöskin syvästi, ja hän lähti illalla sangen
alakuloisena Seehofiin hyvästelemään morsiantaan, sillä seuraavana
päivänä oli hänen lomansa lopussa.
Oda oli kylmettynyt ja lisäksi masentuneena ja vakavana ja Fritziä
huolestutti ajatus, että hän näin epäsuotuisissa oloissa lähtisi
matkalle Müncheniin.
»Me emme saa jättää Maraa enää yksin», vakuutti Oda, »onhan väärin,
että me onnessamme olimme hänet siksikin unohtaneet.» Vihdoin sai Fritz
lohdutusta anopiltaan, jonka täytyi luvata hänelle, ettei antaisi Odan
matkustaa, ja sitten tuli hyvästelyn hetki.
Fritz ei ollut lähtiessään tähän hyvästelyyn tyytyväinen. Oda oli niin
kiintynyt Maran kohtaloon, että Fritz alkoi tuntea mustasukkaisuutta
Maraa kohtaan, ja — mene tiedä, eikö Mara nykyisessä katkerassa
mielentilassaan kertoisi Odalle, mitä tiesi Fritzistä... Se ajatus
kuumotti ja vilutti Fritziä. Hänen täytyi heti kirjoittaa Maralle,
samalla säälitellä... tuhma juttu tämä purkaminen, olisihan se yhtä
hyvin voinut tapahtua myöhemmin... varmasti siinä oli Knud jollain
tavoin välissä. Mutta Mara! Hänellähän oli juuri tuo toverillinen tapa
jokaisen kanssa. Senvuoksi ei Fritz ollutkaan Dremmelshofissa ajatellut
mitään hänen paljosta seurustelustaan kaksin Knudin kanssa, joka äkkiä
oli ilmestynyt rannalle kuin merenkulkija ja seikkailija. Mutta nyt
johtui hänen mieleensä Maran kasvojen ilme sinä yönä, jolloin Knud oli
lukenut, ja Peter, joka oli ahertanut henkihieveriin saakka, ja nyt
aloitti alusta Hampurissa. Ja mihin oli Knud Hansen hävinnyt?
Levottomuus ajoi hänet ani varahin seuraavana aamuna vielä kerran
Seehofiin.
Oda nukkui vielä.
Oskar seisoi pyylevänä ovella ja tuntui olevan huonolla tuulella.
»Missäs sinä sitten eilen olit?»
»Hampurissa.»
»Ah, tapasitko Peterin?»
»Sivumennen.»
»Kuule, mitä oikeastaan on tapahtunut?»
»Mikä hänet tietää... Peter on suorastaan murtunut mies.»
»Peijakas, arveletko, että Knud...?»
Oskar kohautti olkapäitään.
»Knud oli hulttio pienestä pitäen, mutta hänhän oli tavattomasti
ryhdistänyt itsensä, kiitos olkoon Peterin ja — sinun serkkusi, — se
palanut kertomus oli kerrassaan mestarillinen... muuta en tiedä.»
»Merkillistä, tytöt juoksivat kyllä aina hänen perässään... Mutta tämä
on liian omituista... Mitä Peter sitten puuhailee?»
»No, hänelle on nyt käynyt hyvin. Muudan rikas kirjakauppias on ottanut
hänet. Sillä kuuluu suojaansa, olevan tytärkin.»
»Vai niin, sittenhän voisi melkein toivoa, että miesparka... Mutta ei,
sen iskun yli ei hän ikinä elä.»
»Kuinkapa voisikaan», murahti Oskar.
»Sanohan, Oskar, — minulla on vielä kolme minuuttia aikaa — nukkuuko
Oda vielä?»
»Nukkuu», vastasi Oskar.
»Jaha», sanoi Fritz Doren lyhyesti, »näitkö häntä vielä eilen illalla?»
»Näin.»
»No, hyvästi sitten — sano terveisiä sisarellesi.»
»Sanotaan. Hän sanoi eilen illalla nimenomaan, ettei häntä tänään saisi
häiritä, ettei hän tahtonut tänään nähdä edes sinuakaan.»
Fritz nousi vaunuihin.
»Niin on, mehän sovimme niin itsekin jo eilen illalla. Minä vaadin
häntä pysymään vuoteessa tämän kylmetyksen vuoksi. Tahdoin vain
kuulustella hänen vointiansa nyt aamulla... Hyvästi... Klaus, anna
mennä!»
— Ajattelematon tuokin Oskar, — ajatteli hän raivoissaan, — sanoa
minulle sellaisia sopimattomuuksia Klausin kuullen. Mutta mitä tämä
merkitsee? Mitä kaikkea on hän Odalle vielä eilen illalla kertonut
Marasta ja Peteristä — kenties tehnyt viittauksia minuunkin? Oi, tuo
kirottu hetki elämässäni! Jospa sitä aavistaisi puoliksikaan, mitä
kaikkea sillä itseltään turmelee ja että sillä riistää itseltään
arvonsa kunnollisten tyttöjen edessä! Inhoittavaa! Kertahan vain
eletään ja mitenkäpä sellaista enää saa korjatuksi? Tolstoin
aatteita ylösnousemuksesta nauravat useimmat ja äitinikin pitää
sellaisia ajatuksia mielettöminä... mutta sen hän on saanut isältäni,
kuten isä itse sanoo. Kuka tietää, mitä kaikkea äitikin on saanut
kokea? Hyi, tämä on saastainen maailma eikä missään, ei missään
profeettaa, joka nousisi ja singauttaisi meille kaikille totuuden
taas kerran vasten kasvoja! Kuinka ennen pilkkasinkaan kaikkea
tuota hyväntekeväisyyshommailua ja kaikkia siveyden valvojia ja
-valvojattaria ja kuinka ylen iloinen olisin nyt, jos ne silloin
olisivat pelastaneet Lieschen-paran — ennen minua! Siunatkoon, jos
hänet joku naisi, silloinhan olisi kaikki hyvin. Mutta Mara... Minun
täytyy ensi tilassa matkustaa Müncheniin häntä puhuttelemaan.
Vaunut pysähtyivät äkkiä. Oli jo kiire, ja Fritz Doren hyppäsi Hampurin
pikajunaan.
10.
Oli kosteankylmä, tuulinen helmikuunilta. Mara kulki verkalleen
pitkin Münchenin katuja. Häntä puistatti ja hän kääriytyi tiukemmin
vaippaansa. Viikon oli jo satanut lakkaamatta. Hänen atelieessaan oli
niin pimeää, että oppilaat tulivat vasta yhdentoista aikaan lähteäkseen
pois kello kahdelta, ja kello kolme oli jo liian pimeä tehdä työtä.
Ennen työskenteli Mara paljon myöskin taideteollisuuden alalla, piirsi,
veisti, poltti, laati reklaamikuvia, mutta nyt istui hän huoneensa
hämärässä tunnin toisensa jälkeen päivät pääksytysten.
Illan tullen meni hän vanhan Häberlen luo ja he söivät illallista
yhdessä. Sen jälkeen soitteli ukko, ja sitten noin kello yhdeksän
seuduilla lähti Mara kotiansa.
Mitä hänestä olisi tullut tänä aikana ilman isä Häberleä, sitä hän ei
tiennyt. Vanhuksella oli aina hänen varalleen rohkaiseva sana. Ja kun
Mara sanoi: »Isä Häberle, näin ei enää käy kauempaa...», niin lausui
ukko:
»Ole vain levollinen, lapsi. Kaikella on aikansa. Jumalan teitä ei saa
keskeyttää. Tuhannen vuotta on yksi päivä, ja yksi päivä on tuhannen
vuotta. Kaikki on kärsittävä loppuun. Pysy vain paikallasi. Älä laske
irti näkymätöntä kättä. Siinä kaikki. Mitä teet tai puuhaat, on ihan
yhdentekevää, anna asian vain kehittyä, niinkuin se on kehittyvä.
Ihmisillä ei ole koskaan aikaa. He keskeyttävät aina kaikki ja
tärvelevät niin paljon, voi, niin paljon. He syöksevät elämyksiin kuin
pelästynyt lammaslauma ja kun ovat päämääränsä saavuttaneet, tietävät
tuskin enää, mitä ovat eläneet, ovat vain väsyneitä ja masentuneita ja
laiminlyöneet pääasiallisen, olennaisen. Tämä elämä ei ole olemassa
vain hengästyksiin juoksemista tai väsyksiin työskentelemistä varten.
Se on vain ikipitkän, salaperäisen, suuren tien alku, tien, joka
aina menee kohti kotia, aina ylöspäin, lapsi. Mutta mäet on noustava
tyynesti, muutoin ei saata hengittää kukkulalla. Käy sinä vain
levollisesti ja hiljalleen ja ole valpas, sinä et käy yksinäsi. Joku on
matkalla sinun luoksesi, minä kuulen hänen askelensa.»
»Ah, ei», sanoi Mara, »minä olen ypöyksin! Odakin ja Fritz ovat minut
unohtaneet, ja Knud on hävinnyt...»
»Ei hävinnyt», kuiskasi vanhus, »ei kukaan katoa. He ovat kaikki
matkalla, ja niin kauan kuin sinä vain kuljet suoraan eteenpäin, vedät
sinä heitä puoleesi langoista, joita he itse eivät tiedä.»
Mara pudisti päätään.
Hän tiesi asian paremmin ja tiesi olevansa ihan yksin, näin kulkiessaan
pitkin märkiä katuja. Ja hän tiesi sanat, jotka hänen isoäitinsä oli
sanonut: »seitsemän hukkaanheitettyä vuotta». Nämä sanat kalvoivat
häntä enemmän kuin yksin jäänti.
Ja sitten seisoi Oda Brente eräänä päivänä hänen kotia tullessaan hänen
ovensa edessä.
»Voi, Mara!» huudahti hän ja syleili ystävätärtään.
»Olethan vihdoinkin tullut», vastasi Mara hiljaa. Meni edellä asuntoon,
sytytti lampun ja veti Odan kädestä pitäen pieneen huoneeseensa.
Oda katseli ympärilleen, kuin olisi uudessa, vieraassa huoneessa, vai
oliko se Mara, joka oli niin vieras?
Mara oli sytyttänyt pienen petrooliuunin, ja vasta nyt tunsi Oda,
kuinka kylmä huoneessa oli.
Kaikenlaiset ajatukset ja arvelut risteilivät salamoina hänen päässään,
ja hän unohti hetkeksi itsensä, mutta kaikki, minkä hän sai sanotuksi,
oli jälleen vain:
»Voi, Mara!»
»Niin», vastasi Mara, vetäen Odan viereensä istumaan, »tämä aika on
kovaa, mutta se täytyy kestää, täytyy antaa sen kehittyä, sanoo isä
Häberle, ja se on lohdullinen ajatus. No kuinkas sinun on, pikku Oda?»
»Anna minulle ensin anteeksi», pyysi Oda, »että jätin sinut niin
kauaksi aikaa yksiksesi.»
»Oi, se oli hyvä, vaikka en sitä oikein käsittänyt. Mutta sinähän olet
ollut sairaana, eikö niin?»
Oda oikaisi itseään ja pyyhki hiuksia otsaltaan.
»Olen, minulla oli pitkällinen keuhkotulehdus, mutta ei se ollut se...
minun ja Fritzin välit ovat myöskin lopussa.»
»Oi...», sanoi Mara säikähtäneenä.
Odan huulet vapisivat. Hän koetti hillitä itseänsä väkisin, mutta
heittäytyi sitten Maran syliin ja puhkesi itkien sopertamaan:
»Se on kauhea juttu... ajattele Fritz...»
»Ah, onko hän kertonut sen sinulle?»
Oda hypähti jälleen ylös.
»Tiedätkö sinäkin sen?» sanoi hän silmät säihkyen. »Tiedätkö, että
hänellä on suhde Berlinissä, etkä sinäkään ole sitä minulle sanonut?
Oletteko sitten kaikki mielettömiä? Te tiesitte sen kaikki ja minunko
yksin ei pitäisi tietää? Mara, oletteko te hulluja, vai ilkeitä ja
huonoja?»
Mara oli myöskin noussut ylös.
»Fritz oli ainoa, jonka sopi sanoa se sinulle», sanoi hän.
»Joutavia, Fritzhän ainakin pelkäsi minut menettävänsä, mutta minun
vanhempani, Oskar ja sinä, minun paras ystäväni? Hyi, Mara!»
Hän riensi ovea kohti lähteäkseen pois, mutta Mara sulki häneltä tien.
»Älä ole lapsi, Oda, tule tänne ja kerro perinpohjin. Kuinka sinun
mieleesi johtui, että minun olisi pitänyt sanoa se sinulle? Se on eri
asia, jos sinä olisit viidentoista vanha etkä tietäisi mistään, mutta
sinä olet viidenkolmatta ja täysin selvillä. Minä olin vakuutettu, että
sinä ja Fritz puhuisitte kihloihin mennessänne täysin avoimesti.»
»Jospa olisinkin sen tehnyt!» huudahti Oda ja peitti kasvonsa käsillään.
Mara koetti häntä rauhoittaa, ja hetken kuluttua istuikin Oda sitten
jälleen hänen vieressään ja kertoi.
»Näetkö», sanoi hän, »sehän on kaikki niin kaunista teoriassa, ja
sitten sitä rakastuu niin... surkeasti, ja sitten menee kaikki teoria
männikköön... Minä ajattelin aina, onko siinä mitään vai eikö ole,
minulle on yhdentekevää... Mutta se kiusasi minua usein kuitenkin
niin sanomattomasti, sillä minä tunsin jo kauan, että Fritz ei ollut
ihan vilpitön. Mutta, Mara, ajattele, joskus minä en _tahtonut_ sitä
lainkaan tietää. Sinä et varmaankaan voi sitä ymmärtää, sinä ja Peter
kun olitte niin toisenlaisia, niin ihmeen ystävyksiä ja varmaan niin
paljon, paljon parempia kuin Fritz ja minä, mutta niin intohimoisesti
rakastuneita kuin Fritz ja minä... minä arvelen, että te olitte niin
toisenlaisia, ettekö olleetkin, Mara?»
»Aivan toisenlaisia», vastasi Maran tyyni ääni.
Hän oli painanut Odan pään poveansa vastaan eikä Oda nähnyt hänen
kasvojensa kalpeutta ja suurten silmiensä elottomuutta.
»Niin ja ajattele, Mara, että Oskar sen sitten minulle kertoi, se on,
minä sen häneltä oikeastaan puristin ulos. Hän oli joulun jälkeen
Hampurissa ja tapasi Peterin ja...»
»Ah, tapasiko hän Peterin...»
»Tapasi, ihan sivumennen vain, Mara, ja myöskin Knudin, ja nehän olivat
vähällä joutua kaksintaisteluun, ja Oskar...»
»Oda, mitä on tapahtunut? Kerro minulle kaikki, minä en aavista
mitään...»
»Et aavista mitään?»
»En, mistä saattaisin...»
»Minä ajattelin, että Knud...»
»Minä en ole sen koommin nähnyt Knudia. Oi, mitä heidän välillään on
ollut?»
»He kohtasivat toisensa jossakin seurassa. Knud oli kai ollut
hiukan juopuneena — arveli Oskar. Joka tapauksessa oli hän vaatinut
Peteriltä käsikirjoitustaan ja väittänyt Peterin olevan syyllisen sen
menetykseen. Peter oli joutunut aivan mielettömäksi raivosta ja he
olivat singonneet toisiaan vastaan mitä katkerimpia syytöksiä. Oskar
oli vain vaivoin saanut heidät erotetuksi... Knud oli sitten vihdoin
mennyt tiehensä... Kun Oskar sitten tuli minun luokseni, haukkui hän
kaikkia, Fritziäkin, ja niin se tuli ilmi... Ensin sanoin minä, että se
oli minulle ihan yhdentekevää, ihan, mutta nyt, kun sen tiedän, en voi
sitä sivuuttaa, en voi!»
»Milloin se tapahtui?» kysyi Mara.
»Heti joulun jälkeen. Minä kidutin itseäni noin viikon päivät ja sitten
ilmoitin Fritzille kihlauksen puretuksi.»
»Entä — Fritz?»
»Fritz on suunniltaan. Hän kirjoittaa minulle kirjoittamistaan ja he
ovat kaikki suutuksissaan ja pitävät minua hulluna. 'Tuonko vanhan
jutun vuoksi!' sanoo isä. 'Sehän on lapsellista!' Ja sitten olin niin
sairas, että heidän täytyi minua säästää, mutta nyt olisi ahdistelu
taas alkanut ja niinpä minä hyppäsin junaan ja tulin sinun luoksesi...
Oi, Mara, mitä sinä tähän sanot?»
»Te poloiset!» sanoi Mara.
»Etkö sinä voi meitä sitten auttaa, Mara?»
Vapisiko Mara?
Oda katsahti säikähtyneenä ylös, mutta ei — Maran ilme oli niin
levollinen ja läpitunkematon kuin konsanaan.
»Niin kauan kuin tämä toinen... tämä kolmas on Fritzin ja minun
välillä», alkoi Oda taas, »niin kananhan asia on auttamaton.»
»Lieschen-parka ei teidän välillänne ole. Fritzin syyllisyys se teitä
erottaa.»
»Mitä sillä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan vain, että vanha syy tunnolla ei voi uutta elämää
alkaa. Ah, Oda, se tunkeutuu aina väliin, mihin ryhtynettekin. Anna
sinä Fritzin ensin sovittaa syynsä ja katsokaa sitten. Enempää en voi
teille neuvoa.»
»Mitenkäpä hän sen voisi sovittaa? Mitenkä?»
Oda hypähti taas pystyyn ja kulki ympäri huonetta. Sitten seisahtui hän
taas Maran eteen.
»Ja minä», sähisi hän hampaittensa välistä, »entä minä? Mitä minua
hyödyttää, jos hän tekee, minkä voi sen sovittaakseen? Sehän on
kuitenkin kerran tapahtunut! Ja sen minä sanon sinulle, Mara, minusta
se on suorastaan inhoittavaa! Ajatelkoot muut tytöt siitä, mitä
tahtovat ja pitäkööt minua kymmenesti hulluna, minä en voi sitä
sivuuttaa!»
»Odachen», rauhoitti Mara.
»Ei», huusi Oda ja puristi käsiänsä nyrkkiin, »minä en tee sitä! Siihen
olen minä liian hyvä! Minä en pue ylleni käytettyjä pesuvaatteita ja
tätä ei voi pestä niinkuin ulkonaisen tahran voi! Minä en halua mitään
yhteyttä kolmisin! Silloinhan voisi yhtä hyvin olla neljä tai viisi!
Ei, anna minun mennä, jos pidät Fritzin puolta.»
Hänen silmänsä säkenöivät ja hän säntäsi ovesta ulos.
Mara jäi istumaan liikahtamatta.
— Oda-parka —, ajatteli hän, — kuinkapa siinä käy auttaminen?
Voiko sitä pestä pois? Eipä ei. Se ei ole ulkonainen tapahtuma:
Jumalansäätämän yhteyden hävittämisestä on arvaamattomia ja peloittavia
ja paljoa salaperäisempiä seurauksia kuin ihmiset aavistavat. Pisara
verta riittää tärvelemään kokonaisia sukupolvia...
Maraa puistatti. — Niinpä oli siis nyt tämäkin tuhottu.
Hän ei tiennyt, missä Oda asui, mutta tiesi Odan tulevan takaisin, ja
kolmen päivän päästä tämä tulikin. Mutta ei sallinut kajottavankaan
tähän asiaan, kunnes hän eräänä iltana ihan äkkiä taas etsi lohdutusta
Maran povelta.
»Kaikki on niin hämärää ja sekavaa», sanoi hän, »sano minulle, miten
sinä kaikesta tästä ajattelet, vaikkahan ei kukaan ihminen tai enkeli
voi minua neuvoa ja minun kuitenkin on toimittava vain oman tunteeni ja
tuntoni mukaan...»
Mara rauhoitti häntä ja sanoi sitten hiljaa ja verkalleen:
»Minä ajattelen, että sinun pitää auttaa Fritziä, Odachen, hän on
pohjaltaan hyvä poika. Älä vain ole häneen niin hurjasti rakastunut,
vaan rakasta hänet oikein ulos ja irti tästä jutusta. Sehän on miesten
onnettomuus, että me naiset ymmärrämme heitä niin vähän, rakastamme
niin vähän parasta heissä ja luulemme aina, että aistinhuumaus on
korkeinta, parasta, jopa ainoa, mitä he meistä tahtovat — täydellistä
antaumista. Asianlaita _ei ole_ niin, Oda, aistillisella rakkaudessa on
oikeutensa, täysi oikeutensa, mutta se ei ole ikinä se, joka vie meitä
lähemmäksi Jumalaa ja vapauttaa meidän henkemme. Ja kuitenkin uinuu
jokaisessa miehessä niinkuin naisessakin jumalihminen. Meidän tulisi
enemmän auttaa miehiä kehittämään tätä korkeampaa ihmistä sen sijaan,
että intohimollamme tuemme alhempaa! Usko minua, meillä naisilla on
kauhean paljon syytä, kauhean! Useimmat eivät lainkaan aavista, kuinka
paljon! Minua on aina hämmästyttänyt, että miehet yleensä, rakastakoot
vaimojansa vaikka kuinkakin hellästi, kuitenkin tuntevat omaa äitiänsä
kohtaan vielä paljoa suurempaa ja järkähtämätöntä kunnioitusta! Mistä
se johtuu? Minä olen sitä paljon ajatellut, ja se voi johtua vain
siitä, että he tuntevat, että äiti sittenkin rakastaa heitä toisella
tavalla kuin vaimo! Saisiko niin olla? Oman vaimon pitäisi toki olla
heille pyhintä, mutta he ovat niin usein vielä vanhan testamentin
»herrana-olon» kannalla, jonka Kristus uudessa testamentissa kuitenkin
on kumonnut, ja me vahvistamme heitä siinä sillä tahdottomalla
antaumuksella, joka kulkee »suuren intohimon» nimellä ja pitää
itseään niin korkeana ja pyhänä! Ah, meidän pitäisi rakastaa heitä
äidillisemmin ja ajatella enemmän avion tarkoitusta kuin nautintoa,
ja he kunnioittaisivat meitä enemmän! Minä olen kaikki nämä vuodet
elänyt miesten parissa hyvänä toverina ja tunnen heidät hyvin. He eivät
ole lainkaan sellaisia, miksi monet naiset omaksi puolustelukseen
tahtoisivat heitä esittää. He ovat usein hyviä ja puhtaita, mutta niin
avuttomia. Kuka heitä huoltaa? Kuka on huoltanut Fritziä sitten kun hän
tuli luutnantiksi? Hänen äitinsäkö? Hänenkö sisarensa?»
Mara oli puhunut kuiskaten, ja hänen lopetettuaan vallitsi pienessä
huoneessa syvä hiljaisuus.
Oda nousi nyt ylös.
Hän heilautti päätään taaksepäin.
Hän oli ihmeen kaunis tällä hetkellä.
»Minä huollan häntä», sanoi hän levollisesti. »Sinä olet löytänyt
oikean sanan, Mara. Hyvää yötä, on jo myöhäinen. Saanko tulla huomenna
jälleen?»
»Aina, kultaseni, aina! Vielä yksi asia. Etkö ole kuullut sen koommin
mitään Knudista?»
»En mitään», vastasi Oda hitaasti.
Sitten meni hän pois, ja Mara jäi yksin. Hän sammutti lampun ja jäi
istumaan sohvalleen pienen uunin punertavassa valossa.
— Niin toisella tavoin siis rakastivat Fritz ja Oda toisiaan kuin hän
ja Peter olivat toisiaan rakastaneet... niin, niin, hän oli vanha ja
väsynyt ja unohdettu ja yksin. Onnelliset lapset... heidän välillään
oli syy, joka tiedettiin, jota kaduttiin ja jonka Oda nyt äidillisin
käsin ottaisi pois rakastettunsa sydämeltä. Hänen ja Peterin välillä
sitävastoin oli kummitus. Käsittämätön, olennoton joku, jolla oli
monen monta nimeä, joista yksikään ei ollut oikea. Joskus oli se
sammunut rakkaus, joskus koreilematta ja lyhyesti köyhyys, joskus väärä
ammattiura. Syy, syyllisyys, ei vielä koskaan ollut sen nimenä, mutta
nyt saattoi joskus tapahtua, että hiljaisina, pimeinä öinä tuo kolmas
irvisti hänelle ja kysyi ivaten: missä on Knud Hansenin käsikirjoitus?
Silloin Maraa kammotti. Tänään jälleen oli se huutanut Maraa kuin
röyhkeä syyttäjä keskellä päivää ja se oli ollut Knud Hansen itse, joka
kovalla äänellä huusi: missä on minun käsikirjoitukseni?
Ja Maraa puistatti uudelleen ja sitten sävähti hän hehkuvan kuumaksi
ja toisti ääneen: »Missä se on? Missä se on?» Mutta sitten tuli toisia
ääniä, kokonainen kehittelevä, lörpöttelevä lauma: Missäkö se on?
Palanut. Ei kukaan ihminen mahtanut sille mitään. Peterkö? Hänenkö se
siinä rajuilmassa olisi pitänyt ottaa mukaansa omaan huoneeseensa?
Mikä mielijohde! Minkä vuoksi? Jos Knud Hansen jätti teoksensa
vaaraan istuakseen yön kapakassa... ja sitäpaitsi, kuinka kiusallista
Peterille, jos Knud sattui tulemaan takaisin ja olisi löytänyt
teoksensa Peterin huoneesta... Hyvä Jumala, kuka saattoi aavistaa, että
salama todella iskisi! Entä kalastaja Klaassen, joka väitti tuoneensa
käsikirjoituksen mustassa salkussa ja panneensa Peterin pöydälle?
Eikö Peter olisi voinut yhtä hyvin hypätä ikkunasta ulos molemmat
salkut kainalossa kuin vain yksi?... Kalastaja Klaassen 'muistelee',
siinä kaikki... kerran sanoo hän tuoneensa alas Hansenin housut,
toisen kerran käsikirjoituksen — mitä kaikella tällä on Peterin kanssa
tekemistä? Mitä taas siihen tuli, että Knud jälkeenpäin oli sanonut,
että hänen ensimmäinen lohdullinen ajatuksensa ukonilman alkaessa —
raivota oli ollut: 'Peterhän on kotona, Peter pitää huolen meidän
aarteistamme!' — niin miksikä Knud ei _olisi_ niin sanonut? Hänellä
oli täysi syy luottaa Peteriin. Peterhän oli pelastanut enemmän kuin
käsikirjoituksen, nimittäin hänen henkensä, silloin Münchenissä. Niin
no, kukapa ei auttaisi nälkiintymässä olevaa? Oi, ei läheskään kuka
hyvänsä! Mutta Peter oli sen tehnyt ja tehnyt kaikkea muutakin Knudin
puolesta, vaikka tosin isä Häberle antoi huoneensa ja Mara piti huolta
keittämisestä.
Mara nousi sohvaltaan ja seisoi pystyssä kuin Niobe: missä on
käsikirjoitus? Ei, sitä hän ei enää kysynyt, vaan: minne on
jumalihminen Peterin sydämestä joutunut? Se se häntä ahdisti ja
kiusasi. Kuka, kuka oli sen karkoittanut? Ja milloin? Ja oliko
tosiaan mahdollista, että ihminen muuttuu äkkiä niin kokonaan ja
että käsittämätön, olennoton kummitus voi erottaa kaksi ihmistä,
jotka vuosikausia ovat toisiaan rakastaneet? Vai eikö se ollut mikään
kummitus? Oliko se joku? Ja sitten tuntui taas tuo kylmyyden puistatus
ja hämäryyden tunne. Hän sammutti uunin ja pani maata.
Jo aikaisin seuraavana aamuna tuli Oda. Hän oli kovin kalpea, mutta
aivan tyyni.
»Minä olen yöllä ajatellut vielä kaikki tyyten läpi ja aion matkustaa
Berliniin ja puhua Fritzin kanssa», sanoi hän.
»Se on hyvä!» huudahti Mara, mutta sitten levisi leikkisä hymy hänen
kasvoilleen: »Kuinka sopimatonta se nyt taaskin on!»
»Hyvä Jumala, Mara, sen sanan on paholainen itse keksinyt. Eihän
kenenkään tarvitse tietää, että Fritz ja minä tapaamme toisemme.»
»Ei, ei tietenkään. Sinähän saatat hotellissa nähdä kenen tahansa ja
joutua hänen kanssaan puheisiin.»
»Tietenkin. Kun koko elämä on kysymyksessä, ovat tavat varjoa. Kuule,
etkö sitten tulisi mukaan, kultaseni?»
»Ah, en, mitäs minä siellä...»
»Oi, Mara, tule mukaan! Minulla on semmoinen tunne, että se olisi
parasta! Fritz kunnioittaa sinua niin ja hänen tulee kunnioittaa
myöskin minua! Sen tiedän nyt. Mutta, Mara-kulta, käy meidän kanssamme
näiden päivien läpi! Anna minun maksaa matka, sinähän teet sen minun
vuokseni...!»
»Minä ajattelen asiaa», sanoi Mara, »vaikka minusta on sangen vaikeaa
lähteä luolastani ja jättää isä Häberle...»
»Pari päivää voi hän tulla toimeen ilman sinua... Tule mukaan!»
Hän sai Maran taivutetuksi, ja vielä samana iltana matkustivat
ystävättäret Berliniin. He asettuivat erääseen pieneen hotelliin
kaupungin länsiosassa, ja ensi työkseen kirjoitti Oda Fritzille pyytäen
tätä tulemaan.
Mara meni sillä välin ulos. Hän ei ollut käynyt Berlinissä sitten
kihlauksensa, ja kuin puoliksi unissa etsi hän vanhoja tuttuja
paikkoja. Hän kulki yliopiston ohi, pitkin Bayreuth-katua, jonka
varrella Peter oli asunut, ja hänestä tuntui kuin siitä kaikesta
olisi kulunut sata vuotta. Kuinka nuoria he silloin olivat olleet
hän ja Peter! Kuinka onnellisia! Kaikki esteet olivat heille olleet
vain kannustimia ne voittamaan, Peter unelmoi suurista sinfonioista
ja hän ihanista maalauksista! Se kaikki oli nyt ollutta, vai olivatko
he vain nähneet unta? Oliko todellakin kerran ollut aika, jolloin he
olivat olleet hilpeitä? Ottaneet osaa karnevaalihumuun Münchenissä
ja kulkeneet tekonenä naamassa pitkin katuja? Viettäneet oikeata,
aitoa taiteilijaelämää raskaassa päivätyössä ja hilpeissä, usein
hurjanhauskoissa iltajuhlissa? Oliko hänellä nyttemmin oikeastaan
enää oikeutta sanoa itseänsä taiteilijaksi? Sillä oli kai aika, että
nyt vihdoin kerrankin tuli se suuri ote, joka vahvistaisi ja vihkisi
hänen taituruutensa, vai oliko hänen yhä edelleen elettävä niinkuin
tähän saakka yhdestä pikkusaavutuksesta toiseen, vaivattava itseään
oppilaita pitämällä, jotka tulivat ja menivät, tuottaen hänelle juuri
sen verran, että hän saattoi elää! Mutta tähän saakka oli kuitenkin
kaikessa ollut se järki että hän pyrki johonkin, ja niin oli hän
ollut varsta tyytyväinen ammattiinsa ja oli eläytynyt siihen että hän
kerran saisi yhdessä Peterin kanssa työskennellä, elää ja kuolla — ja
Peter oli aina niin kipeästi tarvinnut hänen apuansa, ettei hänellä
lainkaan ollut aikaa ajatella omia pyrintöjänsä — hän oli elänyt
Peterin pyrkimyksen hyväksi! Oli uskonut hänen musiikkiinsa, hänen
tulevaisuuteensa, ja silloin, kun Peter jätti musiikin, silloin oli hän
ensimmäistä kertaa selvästi tuntenut, että se oli lopun alkua. Oliko
siis nyt todella loppu tullut? Auttamaton, julma loppu? Mara ei vielä
ollut tottunut uuteen elämäänsä. Hän tiesi, että se oli loppu hänelle,
mutta entä Peterille? Hän luuli nyt näkevänsä Peterin uran selkeästi...
ja oli hetkiä, jolloin hän ajatteli: kunhan Peter vain onnistuu, niin
on kaikki hyvin, ja jolloin hän jälleen käsitti kaikkien tapahtumain
suuren sisällisen yhteenkuuluvaisuuden ja tiesi myöskin, että hänen oli
täytynyt kuulua Peterin elämään, niinkuin Peterin hänen — jonkun aikaa.
Oliko nyt kummallekin tullut vahdinvaihto? Isä Häberle se hänelle tätä
katsomusta oli opettanut ja sillä pitänyt häntä pystyssä tänä aikana.
Mutta sitten taas tuli hetkiä, jolloin hän tunsi, että hänen ei vielä
pitäisi jättää Peteriä — nimittäin ei sisällisesti. Ja hän tunsi
sielunsa, hänestä itsestään irtauneena, yhä vielä liehuvan Peterin
ympärillä suurin suojelevin siivin.
Hän ei sille mahtanut mitään. Se tapahtui ilman hänen tointansa ja
tahtoansa. Oliko se yhä vielä — rakkautta?
Mara jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan ja tuijotti koneellisesti
erääseen näyteikkunaan.
Äkkiä lausui syvä ääni hänen vieressään:
»Hyvää päivää, neiti von Doren.»
Mara heräsi kuin syvästä unesta ja näki edessään Oskar Brenten
hyväntahtoiset siniset silmät.
»Kuinka hauskaa!» sanoi hän vaistomaisesti. »Minä olin juuri vaipumassa
maailmankaikkeuteen, niin lähettää taivas luokseni ystävän. Kuinka te
voitte?»
»Sehän on mainiota, että tapaan teidät!» vastasi Oskar hiukan
liikutettuna. »Missä syötte päivällistä?»
»En vielä missään.»
»Onko iltanne vapaa? Sitten tulkaa minun kanssani 'Traubeen', pyydän,
ja olkaa taas minun vieraani kuten Dremmelshofissa. Minulla on niin
paljon sydämelläni — Oda — ja niin edespäin.»
Mara mietti.
»Kyllä, minä olen vapaa, minä tulen mukaanne.»
He kulkivat yhdessä alas Leipziger-katua ja menivät sitten kirkkaasti
valaistuun 'Traubeen'. Oskar astui ylpeänä edellä ja löysi pian
viihtyisän kolkan. Mara istuutui ja katseli yhä vielä ympärilleen kuin
unissaan.
Äkkiä johtui ravintolan loisteliaisuus hänen mieleensä ja hän sanoi
hymyillen Oskarille:
»Emmekö ennemmin mene johonkin vaatimattomaan ravintolaan, herra
Brente? Vai ettekö ujostele minun müncheniläistä reuhkanaani?»
»Joutavia! Te vaikutatte aina hyvinpuetulta. Älkää toki luulko, että
nuo olkipadat ja kukkapyörät päähineiksi hemaisevat meitä hituistakaan,
neiti von Doren. Me ajattelemme vain kauhulla hattulaskuja ja mietimme
kaikkinaista muuta. Ja nähkääs, jos meidänkin naisemme nyt alkavat
käyttää tuollaisia hattuja ja tukkalaitteita, niin eihän heitä lopulta
lainkaan voi erottaa 'demistä'. Teitä ei kukaan ihminen pidä muuna,
kuin mikä olette: _noli me tangere_ — älä kajoa — ja sehän on lopulta
kuitenkin parasta.»
»Naisten pitäisi ylimalkaan pukeutua niin», sanoi Mara, »että miesten
ei milloinkaan tarvitsisi käyttää tuota arkista sanaa 'hattulasku'.
Minusta tuntuu täällä yhä kuitenkin kuin olisin lumottu. Puhukaamme
kotiseudusta, Pohjanmerestä, muuten tulen syvämieliseksi.»
— Hän on arvoitus aina vain! ajatteli Oskar, jota Maran tapaaminen
hänen kihlauksensa purkautumisen jälkeen Peterin kanssa omituisesti
liikutti. Onko hän nyt onneton? Voiko hän ylimalkaan tuntea
lämpöisesti? Knud sanoi aina, että hän oli kuin Pohjanmeri, kylmä
ja suuri ja aina kaunis. Niin, tosiaan, kaunis hän oli, juuri
täällä, missä häntä saattoi verrata muuhun naismaailmaan, vallitsi
hän kuin kuningatar huolimatta koruttomasta viheriästä puvustaan ja
plyyshilakistaan, jota koristi vain yksi ainoa pitkä höyhen. Kuinka
sulavasti sopikaan tuo päähine hänen paksuun mustaan tukkaansa ja
kuinka suurina ja levollisina katselivat hänen uhkeat silmänsä
ympärilleen. Totisesti, siinähän täytyi ottaa hattu päästä jokaisen,
joka hänet näki.
Oskar tilasi erinomaisen hyvän, pienen päivällisen kahdelle ja iloitsi
kuin lapsi, kun Mara kiitteli ruokia ja sanoi:
»Näin hyvää en ole syönyt viikkokausiin.»
»Mutta sehän on mielettömyyttä!» moitti Oskar, »Teidän pitää aina syödä
hyvää.»
»Ah, en minä suinkaan ole herkkujenkaan halveksija, mutta pohjimmalta
maistuu minulle kunnollinen perunakeitto yhtä hyvältä kuin kaviaari,
ja tuore leipä kuin hummeri, ja ajan pitkään saisivat alituiset herkut
minut epätoivoon.»
»Mistä oikeastaan johtuu, että te olette täällä, neiti von Doren?»
»Minä tulin asioille pariksi päivää.»
»Jaa, entäs Oda...»
»Niin, tehän aioitte puhua hänestä.»
»Niin, mitä ihmettä te siitä sanotte?»
Mutta hän ei odottanut Maran vastausta, vaan jatkoi jokseenkin
kiivasta Odan moittimista. Joka muuten on niin viisas, järkevä tyttö
ja nyt äkkiä rupeaa turhankainoksi ja kursailevaksi. Jos kaikki tytöt
menettelisivät samalla tavalla, niin joutuisivat miehet kerrassaan
hunningolle. Hän ei käsittänyt kuinka Oda saattoi ottaa vastuulleen
Fritzin ajamisen kevytmielisyyden helmaan, kun tämä juuri pyrki
vakiintumaan.
Mara antoi levollisesti hänen puhua loppuun.
»Asia on aivan päinvastainen», sanoi hän sitten. »Jos tytöt antautuvat
niin helposti kuin tavallisesti on laita, niin ei ole kummakaan,
että miehet eivät pidä heitä suuressa arvossa ja ajattelevat, että
hiukan tahrainen kilpi on aina sentään riittävän hyvä kunnollisellekin
tytölle.»
Oskarin naama sävähti sinipunaiseksi.
»Jopas jotakin!» sanoi hän sitten ja kaatoi lasiinsa viiniä hiukan
epävarmalla kädellä.
Mara katsoi häneen tyynesti ja ystävällisesti.
Oskar oli kuin säikähdyksestä mykistynyt.
»Haluatteko vielä hiukan viiniä?»
»Kyllä haluaisin juoda teidän kanssanne uljaan kunnon pikku Odan
maljan.»
»Neiti von Doren, tehän olette suorastaan uskomaton! No niin, jos
kaikki olisivat sellaisia kuin te ja Oda...»
»Mitä sitten?» kysyi Mara.
»Niin, mene tiedä, silloin kai miehet pitäisivät parempaa huolta
valkoisista liiveistään. Mutta mitenkä te voitte tämän maailman
parantaa? Se ei käy, elämä ja tavat ovat kerta kaikkiaan muodostuneet
sellaisiksi Katsokaa nyt tätä täynnä olevaa ravintolaa. Luuletteko
te, että täällä istuu ainoatakaan ihmistä, jonka liivit ovat todella
valkoiset?»
Maran silmät loivat katseen yleisöön ja alkoivat vähitellen kyyneltyä.
Oskar oli tarkannut häntä uteliaana, nyt joutui hän aivan ymmälle.
»Herran tähden, neiti von Doren, juokaa äkkiä hiukan viiniä... puhutaan
muista asioista.»
»Se on ohi jo, herra Brente, olkaa rauhassa. Mutta katsokaahan tuota
nuorta luutnanttia tuolla. Hän näyttää niin tyyten turmeltumattomalta
ja raikkaalta. Ja sitten katsokaa hänen kumppaneitaan, jotka yhä
täyttävät hänen lasinsa ja jälkeenpäin viettelevät hänet ties mihin.
Ja ajatelkaa sitten, että tuo poika rakastaisi jotakin tyttöä, josta
hän tietäisi, että hänen — valkoihoiset liivinsä — ovat tälle pyhät,
ja että hän tulisi ajatelleeksi, että kukaan ihminen ei tahraa yksin
itseänsä, vaan häpäisee sillä aina myöskin toisia ihmisiä, niin ehkäpä
hän kuitenkin nyt nousisi ylös ja menisi kotia.»
Ja äkkiä, ikäänkuin vain itselleen, lisäsi hän: »Peter ajatteli samalla
tavalla.»
Oskar oli nolostuneena.
Ja Mara tiesi äkkiä, minkä vuoksi hän oli tullut Berliniin.
»Tehän tiedätte», sanoi hän, »että Peter ja minä olemme purkaneet
seitsenvuotisen kihlauksemme, koska se ei enää meistä kummastakaan
ollut... paikallaan. Ystävinä voimme molemmin puolin olla toisillemme
enemmän. Minä toivon nyt niin paljon hänestä ja hänen musiikistaan.»
Oskar katsoi häneen yhä ällistyneempänä.
Mara otti tyynesti vielä hiukan vihanneksia ja kysyi sitten:
»Näittekö te Peterin Hampurissa?»
»Näin kyllä.»
»Luuletteko hänen kirjoittavan vai säveltävän? Hän kirjoitti minulle
eräästä viehättävästä laulajattaresta, ja minä toivon _niin_, että tämä
ohjaa hänet jälleen oikealle uralle.»
»Peter säesti häntä äskettäin koko _konsertin_ läpeensä», vastasi Oskar
koneellisesti.
»Niinkö? Ah, sitten hän on tietenkin jälleen — harjoitellut?»
»Minun luonani Dremmelshofissa paukutteli hän niin että seinät
huojuivat, neiti Mara. Hänen silmänsähän alkoivat suorastaan kimmeltää
kuin meri... niin, hän rummutti ja paukutti niin että koko väkeni oli
kerrassaan hullaantua. Vanhimmat akat alkoivat rallattaa ja vikistä ja
juroimmat miehet viheltää ja laulaa. Minä en tiennytkään, että Peter
oli niin tavaton soittamaan, ja minun täytyi suorastaan kehoittaa häntä
ajattelemaan novelliansa, mutta hän tuli järkiinsä vasta kun Hampurin
herrat tulivat sitä aikakauskirjaa esittäen... Mutta, paras neiti Mara,
tehän olette aivan kalpea kasvoltanne. Mennään pois, tulkaa, tämä
paikka ei todellakaan ole teille sovelias.»
Hän auttoi vaipan Maran ylle ja kutsui ulkona ajurin.
»Mihin?» kysyi hän.
»Bülow-kadulle», vastasi Mara.
»Minä olisin tahtonut pyytää teitä tulemaan kanssani teatteriin, mutta
te ette kai halua?»
»Paljon kiitoksia, ei tänään enää, hra Brente. Tuota, säestikö hän omia
sävellyksiään?»
»Luulen tosiaan, että hän oli ne säveltänytkin, siinähän en musiikista
mitään ymmärrä, mutta kyllä hän istuu yötä päivää kirjoituspöytänsä
ääressä, ja vaikka hän sanoi minulle kirjoittavansa uutta novellia,
niin luulen kuitenkin, että se onkin sinfonia...»
Tiedättekö, että Knud Hansen rupesi röyhkeäksi ja meidän täytyi
ajaa hänet ulos? Vahinkohan miehelle sattui sen käsikirjoituksen
palossa, mutta hän kirjoittaa kai pian uuden... Hän lähtee kai pian
taas Amerikkaan... No, toivottavasti eivät hän ja Peter tapaa siellä
toisiansa. Tottahan te tiedätte, että Peter aikoo sinne myöskin?»
»Amerikkaanko?»
»Niin, neiti Thomsen suunnittelee konserttikiertuetta kautta Amerikan
ja tahtoo Peteriä mukaansa säestäjäksi. Peter saa luullakseni mainion
prosentin, jos matka onnistuu. Thomsenit ovat upporikkaita.»
»Minä luulen, että ajamme jo ohi minun talonnumeroni. Herra Brente,
pyydän, sanokaa se ajurille... Jaha. Tässä se onkin... Herra Brente,
oikein paljon kiitoksia ja luvatkaa minulle olla hyvä Odaa kohtaan!»
»Teidän vuoksenne tekee paljon», mutisi Oskar auttaessaan hänet ulos
vaunuista ja saattaessaan ovelle.
»Hvvästi, neiti von Doren. Jos te joskus tarvitsette ystävää, niin...
niin... sitä minä vain tahdoin teille sanoa...»
»Niin ajattelen teitä! Hyvästi, herra Brente, hyvästi! Maran mentyä
seisoi Oskar vielä kotvan alallaan. Sitten pudisti hän päätään ja lähti
hitaasti pois. — Mikä se lie, joka antaa hänelle sellaisen vallan!
Hänhän on kuitenkin oikeastaan hullu! Itkee juopuneen nuoren luutnantin
vuoksi, pitää Odaa uljaana, kun tämä antaa kunnon Fritzille lähtöpassin
ja iloitsee niin, että käy aivan kalpeaksi, kun hänen entinen
sulhasensa rakastuu rikkaaseen nuoreen naiseen ja taas mukamaste rupeaa
musikaaliseksi, kun tämä näet on laulajatar. Ja kuitenkin kaikitenkin!
Siinä on jotakin totta, onpa enemmän vielä — hän on kuin itse totuuden
huntusilmä kuva. Joka sitä ei tunne, nauraa, ja joka uskaltaa katsoa
häntä kasvoihin, sen täytyisi oikeastaan kuolla! Peijakas, tässähän
tulee vanhoilla päivillään tunteilevaksi...
»Ajuri, hei! Wintergarteniin. Ei, odottakaas, nythän onkin jo ihan
liian myöhäistä, jo puoli kymmenen.»
»Kello kymmeneltähän sitä parasta tulee», sanoi ajuri virnistäen.
»No, mitä sitten?»
»No, sitä alastonta kauneutta ja tanssisääriä.»
»Jaa, onko se nyt sitten niin erinomaista?»
»En tiedä, mutta totta mar se on, kun hienot herrasväet ja luutnantit
sitä aina tahtoo katsella, ja kun maalta tulee herroja, niin ottavat
vielä kreivittärensäkin mukaan, niin totta kai se kaunista mahtaa olla.»
»Ah, joutavia, viekää minut vain kotiin.»
»Hyvä niinkin, herra näkyykin olevan sitä vakavampaa lajia... So,
humma, olethan kauroja saanut!»
* * * * *
Mara tapasi ystävättärensä jo vuoteessa.
Mutta hän oli vielä valveilla ja Maran täytyi istua hänen vuoteensa
ääreen.
»Se oli kauheaa», sanoi Oda aivan sammuneella äänellä.
»Kuinka niin?» kysyi Mara pelästyneenä.
»Kesti niin kauan, kunnes todella ymmärsimme toisemme täysin.»
»Mutta nyt kuitenkin ymmärrätte?»
»Niin, minä toivon, minä toivon... nyt en voi siitä enää tänä iltana
puhua. Mutta kuule, tulethan huomenna minun kanssani jonnekin?»
»Minne vain tahdot, Oda.»
»Minulla on — hänen osoitteensa. Ajattele, vielä pari päivää sitten
oli Fritz saanut kirjeen häneltä. Hän on suuressa puutteessa. Ja
Fritz lähetti sanaakaan vastaamatta viisikymmentä markkaa. Ovatko ne
oikeastaan ihmisiä, jotka näin menettelevät...? Minun täytyy mennä
Lieschen Meieriä tapaamaan, minun täytyy!»
»Tietysti sinun täytyy, mutta nyt nuku, pikku toveri! On sentään hyvä,
että olemme yksissä.»
»On, Mara.» Oda kietoi käsivartensa Maran kaulaan ja veti hänet
luokseen. »Sano minulle vain yksi asia. Luuletko todella, että Fritz
saattaa ymmärtää tämän kaiken? Voiko mies sitä ylimalkaan ymmärtää. Vai
ovatko he kaikki jo niin turtuneet, että sen käsittäminen on heille
mahdotonta?»
»Kaikki ihmiset, jotka kulkevat ylöspäin, ymmärtävät toisensa aina,
Odachen, sen olen tänään selvästi tuntenut. Suoralla tiellä Jumalaa
kohti vallitsee aina selkeys, samantekevää, onko kulkija mies vai
nainen. Vain poikkeaminen hyvästä, vaikkapa se tapahtuisi vain
pienimmissä ajatuksissakin, synnyttää väärinkäsityksiä. Sinä et voi
tehdä Fritzille mitään suurempaa kuin että nyt kuljet suoraan eteenpäin
— et poikkeile. Sen yksin hän ymmärtää. Oda, minä nain Oskarin — en
sanonut hänelle sinun olevan täällä — hän on antanut minulle suurimman
lahjan, mitä hän voi antaa.»
Oda kavahti istumaan.
»Hän ilmoitti minulle, että Peterkin jälleen kulkee suoraa tietänsä
tähteänsä kohti. Musiikki on saanut hänet takaisin! Minä uskon sen
aivan varmaan! Ja nyt hyvää yötä, nuku hyvin!»
»Hyvää yötä, Mara. Sano minulle kuitenkin vielä — kuinka sinusta
oikeastaan on tullut sellainen kuin olet?»
»Ah», vastasi Mara hitaasti, »minä olen aina ollut ylen yksinäinen...
siinä kaikki.»
Seuraa vana aamuna ajoivat Mara ja Oda Berlinin itäosaan ja tapasivat
siellä erään hiukan kaamealta tuntuvan kadun varrella viidennessä
kerroksessa erään Rosner-nimisen perheen luona vihdoin Lieschen
Meierin. Laiha, kalpea, pieni ompelijatar istui ikkunan ääressä
silkkipuseroa ommellen.
Oudostuva ja kylmä katse kohtasi sisääntulevia säätynaisia.
Oda astui ystävällisesti hänen luokseen.
»Minä olen ystävien kautta kuullut, että te olette puutteessa ja
tahtoisin kysyä teiltä, voinko teitä auttaa.»
Lieschen seisoi sanattomana.
Tällä hetkellä astui emäntä sisään pyylevänä ja tanakkana.
»Puutteessako? Totta kai hän on puutteessa, neiti hyvä, kun sulhanen
jättää pulaan. Mutta niinhän herrat aina tekevät. Ja minä olen jo
sanonut Lieschenille, että sinun on nyt aika, Lieschen, olen minä
sanonut, ottaa toinen sulhanen, joka ylläpitää sinua säällisemmin kuin
herra luutnantti.»
Lieschen seisoi suorana kuin kynttilä ja aivan kalpeana. Onneksi
kutsuttiin emäntää juuri ulos, ja Mara meni samalla kertaa ja jätti
Lieschenin ja Odan kahdenkesken, sulkien perässään oven. Ulkona
takertui emäntä pitkään keskusteluun, ja niin sai Oda aikaa keskustella
Lieschenin kanssa niinkuin oli halunnut.
Kun Mara palasi huoneeseen, istuivat Oda ja Lieschen rinnakkain käsi
kädessä ja Oda huudahti innokkaasti: »Minä neuvon häntä juuri tekemään
jotakin terveytensä hyväksi. Hän on ollut kauan sairaana ja kun hänellä
täällä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, niin mehän voisimme
niin hyvin ottaa hänet mukaan, Mara, tiedätkö, tri Blehnin hoitolaan
lähellä Müncheniä. Siellä paranee varmaan hänen keuhkonsa pian. Minä
olen sanonut hänelle, että kernaasti tahdon maksaa sen ja sittemmin
kyllä löydämme hänelle hyvän paikan, eikö totta?»
Oda puhui sangen vilkkaasti ja silmät kiiluen.
»No niin, te ajattelette asiaa, Lieschen, ja tuokaa sitten huomenna
vastaus minulle Bülow-kadulle.»
Lieschen kylpi kyynelissä ja lupasi kaikki, ja ystävättäret palasivat
yksissä asuntoonsa.
Molemmat olivat järkytettyjä.
Sitten sanoi Oda rauhallisesti:
»Kaksi vuotta oli hän hänen rakastajattarensa. Sitten oli Fritz
kyllästynyt! Lieschen on nyt aikeissa solmia uuden suhteen niin sairas
kuin onkin. Ellemme me saa häntä pois, on hän mennyttä, sen sanoo hän
itse, sillä sitten vierii ratas alaspäin. Mara, oi Mara!»
»Sinä pelastat hänet», kuiskasi Mara.
»Kyllä, mutta Fritz... Kuinka on mahdollista, Mara, että mies,
kunnianmies niinkuin Fritz, joka vielä ainakin nimellisesti on
kristittykin, käsittää koko asian enemmän onnettomuudeksi ja muka
itsestäänselväksi elämykseksi kuin syyllisyydeksi. Hän on kyllä
kauhean pahoillaan, mutta oikeastaan pyyteli hän koko ajan anteeksi
vain minulta sen sijaan että hänen olisi tullut anoa anteeksi —
Liescheniltä. Minä puhuin eilen illalla ääneni käheäksi ja sanoin
hänelle, kuinka raukkamaista minusta on vietellä juuri toisesta
säädystä oleva tyttö, joka on turvaton, jolla ei ole veljeä heti
kaksintaisteluun haastamassa ja joka kuitenkin yhtä hyvin on ihminen,
jolla on kunniansa, kuin hänen jalosukuisilla sisarillaan ja
serkuillaan! Ajatteles, että joku lähentelisi hänen sisartaan! Mutta
tämäpä on vain tuo 'Lieschen', häntä ei oteta lukuun, koska hän ei voi
— puolustautua! Onko mitään halpamaisempaa? Oi Mara, minä olin eilen
niin kiihdyksissä, minä sanoin hänelle kaiken tämän vasten kasvoja,
vaikka oma sydämeni siitä oli pakahtua, minä oikein tunsin sen menevän
pieniksi kappaleiksi puhuessani! Ja katso, kaikki, mitä he sanovat, on
mielettömyyttä! Niin kauan kuin Lieschen Meier elää, on hän Fritzin
vaimo, olipa siitä olemassa paperit tai ei, ja minä... enkä minä tahdo
tehdä aviorikosta, Mara, en saattaisi, vaikka tahtoisinkin... Sen
hänelle sanoin.»
»Kuinka te sitten erositte?» kysyi Mara kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen.
»Hän tulee takaisin vielä tänä iltana. Silloin kerron hänelle
Lieschenistä. Kuinka hyvä, että olen rikas, hän näyttää niin
nälkiintyneeltä, raukka.»
Illalla tuli Fritz Doren.
Mara näki ikkunasta hänet muhkeana turkkikaulusunivormussaan ajavan
hotellin edustalle ja meni sitten lukusaliin häntä tervehtimään.
Fritz näytti olevan tavattoman järkytetty, mutta hänen katseessaan
oli jotakin poikamaisen hyvää, kun hän tarttui Maran käteen ja sanoi
sopertaen:
»Luuletko sinä, että se vielä oikenee?»
»Kaikki riippuu siitä, Fritz, rakastatko sinä todella Odaa.»
Fritz katsahti häneen, loi sitten katseensa maahan ja kamppaili
ilmeistä kamppailua. Mutta ei hellittänyt Maran kättä.
»Enemmän vielä kuin ennen», sanoi hän sitten hiljaa.
Maran nousi jotakin kuumaa kurkkuun ja silmiin. »Mutta se tulee olemaan
vaikeaa», sanoi hän.
Oda tuli sisään, ja Mara jätti rakastavaiset yksin.
Muutamia päiviä myöhemmin matkustivat Mara ja Oda Lieschen Meierin
kanssa takaisin Müncheniin.
Kun he istuivat vaunussa, sanoi Oda ihan levollisesti:
»Niinpä, niin. Nyt on siis kaikki lopussa. Rata on selvä ja onni on
kuollut. Onko siinä mitään järkeä, Mara?»
11.
»Rata on selvä ja onni on kuollut.»
Ne olivat hirvittäviä sanoja Odan suussa.
Ne kaikuivat yhä Maran korvissa, kun hän monta viikkoa myöhemmin
kevätauringon loistossa oli oppilaineen Isarjoen laaksossa tekemässä
luonnoksia.
Hän ei ollut tiennyt, että kuollut onni on taakka.
Hän ei ollut sitä myöskään uskonut.
— Onhan minulla se kuitenkin ollut, — mietti hän miettimästä päästyään
— toisilla ei ole mitään, he eivät ole koskaan onnea tunteneet.
Sitten alkoi hän mietiskellä: mitä on sitten onni?
Hän tiesi sangen hyvin, että tähän oli monta vastausta.
Oikeastaan oli ihmisillä siihen kuitenkin vain yksi vastaus: rakkaus on
onnea.
Nuorena ollessaan oli hänkin niin ajatellut. Vielä enemmän: oli sen
kokenut.
Kun hän ja Peter ensin rakastivat toisiaan, oli se ollut onnea.
Mutta kun hän nyt sitä ajatteli tiesi hän myöskin, että oli olemassa
ikuinen kaipuu, jota ei mikään mainen rakkaus voinut tyydyttää. Hän oli
kauan kummastellut, mitä tämä kaipuu oikeastaan oli, kunnes hän sen
ymmärsi.
Vain rakastaminen ei ole vielä elämistä.
Eläminen on vielä enemmän kuin rakastaminen.
Elämällä on tarkoitus, rakkaudella ei.
Eläminen on luomista. Elämä on työtä. Elää, se on: kulkea joka päivä
määrätaival päämaja, lopullista kotiintuloa kohti todellisen elämän
löytämiseksi siellä.
Ja tämä kuljettu määrätaival, se painoi hänen mieltänsä. Oliko hän
kaikkina näinä vuosina edes hievahtanut paikaltaan?
Eikö hän aina ollut odottanut ja odottanut ja ajatellut: eihän minun
auta yksin mennä eteenpäin. Pian tulee Peter ja tarttuu minun käteeni,
ja silloin on kaikki toisin, ja minun täytyy kuitenkin kulkea hänen
tiensä hänen kanssaan.
Se pian — oli jäänyt tulematta.
Nyt vihdoin oli rata selvä ja nyt saattoi hän kulkea omaa tietään.
Kamalinta oli, ettei hänellä ollut mitään tietä.
Vanhaksi maalauksenopettajattareksi tulo, siinäkö kaikki?
Elääkö vain itseänsä, yksinomaan itseänsä varten?
Hän ei hemaissut itseään millään kuvitelmilla.
Taiteeseensa ei hän enää uskonut.
Ja että toiset sanoivat hänelle, kuinka paljon hän muka merkitsi
toisille ihmisille, oppilailleen, se ei häntä auttanut, sillä hän tiesi
asian paremmin.
Hän tiesi jo ammoin, että todellisuudessa ei kukaan ihminen todella
merkitse toiselle mitään.
Niin, iloa ehkä, onnea — ajaksi — mutta ei sitä, mitä ihmiset aina
ajattelevat...
Todellista apua, todellista tukea, todellista elämää.
Jokainen on pohjaltaan ja sielunsa syvimmällä ypöyksin. Ja yksin täytyy
hänen kulkea läpi elämän ja kuoleman.
Mara tunsi itsensä ylen orvoksi. Ja uusi, raskas elämys oli hänen
edessään: Odakin tulisi hänet jättämään, sen tunsi hän jo nyt. Oda
vetäytyi hänestä pois.
Se oli alkanut siitä pitäen kuin Maran oppilaiden joukkoon oli tullut
eräs nuori, hilpeä upseerin-rouva. Sen kanssa oli Oda tullut ystäväksi.
Hän saattoi Odaa niillä salaperäisillä käynneillä, joita Oda
tavallisesti teki sunnuntaisin.
Silloin menivät he yhdessä Laufingiin ja kävivät katsomassa sairasta
Liescheniä suuressa keuhkoparantolassa.
Oda oli aina kertonut Maralle laajasti näistä käynneistä, mutta sitten
ei hän kotvaan aikaan puhunut niistä mitään, kunnes eräänä päivänä
alkoi taas, mutta jo äänen sävystä huomasi Mara jotakin uutta olevan
tapahtumassa.
Oda sanoi: »Minä luulen, että Lieschen alkaa parantua...» ja loi Maraan
samalla katseen, jossa — niin, mitä oli tässä katseessa?
— Vihollisuutta, ajatteli Mara salamannopeasti.
Ennenkuin hän vielä vastasi, jatkoi Oda hätäisesti ja hermostuneesti:
»Rouva von Lindberg pitää minua yksinkertaisesti hulluna, niin hulluna,
ettei hän osaa sitä sanoin sanoa.»
»Vai niin», sanoi Mara.
»Niin», vastasi Oda.
Ja kaappasi maalikomppeensa kokoon ja lähti Maran luota.
Se oli ensimmäinen.
Seuraavana iltana oli Oda tullut jälleen, mukanaan kukkasia ja
appelsiineja Maralle, mutta Licschenistä ei oltu puhuttu sanaakaan.
Sitten parin päivän jälkeen alkoi hän taas:
»Rouva von Lindberg sanoo, että jos jollakin hyvänteolla samalla...
samalla tekee suuren vääryyden, niin ei se ole enää mitään hyvää.»
»Mitä hän sillä tarkoittaa...?»
»Hän tarkoittaa, että Fritz...»
»Mutta Oda...»
»Niin, tiedätkö, hän on naimisissa ja tietää kai enemmän siitä, kuin
me, Mara. Hän sanoo, että Fritz joutuu auttamattomasti hunningolle...
Niin hän sanoo.»
»Minusta näyttää, että se on yksinomaan Fritzin asia eikä sinun tai
rouva von Lindbergin.»
»Niin, sinun on helppo puhua... mutta minä olen vastuussa Fritzistä...
minä voin pidättää häntä pahasta!»
»Sitä sinä et voi. Sinä voit vain itse pysyä suoralla tiellä. Se on
kaikki, mitä toinen voi tehdä toisen hyväksi... tieltä poikkeamatta
suoraan eteenpäin.»
Silloin puhkesi Oda puhumaan.