Peter katsahti häneen silmät suurina.
»Mennään», sanoi hän sitten.
He nousivat ylös, Peter aukaisi Maralle oven, ja he menivät yhdessä
eteisen läpi. Kun he astuivat Häberlen asuntoon, kavahti Knud
istualleen ja tuijotti heitä säikähtyneenä.
»Peter», huudahti hän.
Peter puristi hänen kättään.
He katselivat toisiaan äänettöminä.
»Knud», sanoi Peter, »minä tulen pyytääkseni sinulta juhlallisesti...»
»Äh, joutavia», keskeytti Knud hänet kiiruusti, »anna olla...»
»En», vastasi Peter syvästi huoaten, »anna minun puhua, se on
tarpeellista, eikö olekin, Mara?»
Mara oli istuutunut tuolille Knudin vuoteen jalkopäähän, nyökkäsi
Peterille, ja tämä nojautui tuolin selkämystää vastaan.
»Anna minun vihdoinkin päästä taakastani, Knud. Sinä olit oikeassa, kun
kerran Hampurissa vaadit minulta käsikirjoitustasi. Minä hoidin sitä
huonosti sinä yönä, ja sittemmin oli liian myöhä sitä pelastaa. Mutta
siinä ei ole kaikki, minä...»
Hän vaikeni kuin väsymyksestä.
Mara nojasi hiljaa päätänsä hänen käsivarteensa. Silloin Peter jatkoi.
»Ja minä iloitsin, kun se paloi... anna anteeksi — se.»
»Kyllä», vastasi Knud, joka jälleen oli laskeutunut pitkälleen, »mutta
kuinka se oli mahdollista, Peter?» Nyt nousi Mara ylös.
»Minun täytyy vielä käydä herra Bremerin luona. Hänellä on niin paha
nuhakuume. Minä tulen pian takaisin.»
Molemmat ystävykset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän meni, ja olivat
äkkiä mykistyneet. Peter istui Maran tuolille ja ojensi Knudille vielä
kerran kättä.
Knud tarttui siihen.
»Veliseni», sanoi hän, »käsikirjoituksesta en pitkään aikaan ole
välittänyt, mutta sinun vihaasi en voinut oikein sulattaa. Mikä sinuun
menikin!»
»Se oli paholainen», sanoi Peter.
»Niin olikin», vahvisti isä Häberlen ääni, »se se oli. Hyvää päivää,
poikaseni, hyvä, että taas olet täällä. Onko sinulla sinfonia mukana?»
»Se on Maralla, isä.»
»Se on oikein. Onpa sinusta täytynyt tuntua hyvältä, kun sen vihdoinkin
olet voinut tuoda hänelle. Oletkin antanut hänen odottaa sangen kauan.
Sinä olet hänelle vielä monta sinfoniaa velkaa.»
»Niin, minä olen paljon velkaa.»
»Et, et mitään enää, veliseni», sanoi Knud.
»Olen, olen! Mitä antaisinkaan, jos voisin tuhkan seasta saada
kaivetuksi sinun käsikirjoituksesi esiin! Yöt ja päivät kaivaisin
kaivamistani...»
»Hän kirjoittaa vielä parempaa, antaa hänen vain olla... Hän on jo
kauan ollut oikealla tiellä. Sinun täytyy nyt taas vain ehtiä perässä,
Peter. Pääasia on, ettei teidän välillänne enää ole kolmatta.»
Peter ja Knud katsahtivat toisiinsa.
»Niin, niin», jatkoi vanhus, kävellen huoneessa edestakaisin tapansa
mukaan, »se täytyy vain tuntea ja sitä erehtyy kuitenkin niin helposti,
niin helposti. Jos meillä on kiviä tiellämme, niin ajattelemme aina,
että joku kolmas on pannut ne meidän tiellemme ja syydämme kaiken syyn
sen kolmannen niskaan, ja tietääkö jokainen aina heti hänen nimensä!
Toiset sanovat sitä kohtaloksi tai sattumaksi siksi ja siksi ihmiseksi.
Niinpä arvelee kaksi ystävää usein, että kolmas ystävä heitä häiritsee.
Sinä ajattelit, että se oli käsikirjoitus, sinä taas, että se oli Mara,
ja se oli kuitenkin vain oma syy, joka erotti teidät Jumalasta ja
senvuoksi myöskin ihmisistä, tai oikeammin sanoen, se oli paholaisen
työtä, jota te kumpikin vihassa ja raivossa teitte hänen kuuliaisina
orjinansa. Ja silloin on koko tie pimeä, pojat, sillä Luciferin
läheisyys heittää synkkää varjoa tiellemme, jotta me eksymme, ja
silloin on hänen helppo saada meidät kiinni. Meidän ei pitäisi koskaan
unohtaa, että kaikki pohjimmalta on kamppailua, jättiläiskamppailua
Jumalan ja paholaisen välillä — meistä.»
»Silloinhan olisi oikeastaan ihminen kolmas», sanoi Peter.
Tällä hetkellä tuli Mara jälleen hiljaa sisään. Peter nousi ylös, ja
kun Mara istui, nojautui hän jälleen tuolin selkämystään.
Keskellä lattiaa seisoi vanhus ja katsoi säteillen kolmea ystävystä.
»Ei», sanoi hän. »Ihminen on Jumalan omaisuutta, aivan omakohtaista,
sillä Jumala on hänet luonut. Luojaa ja luomusta ei koskaan voi
tyyten erottaa. Suuren mestarin viimeisen sormenjäljen voitte nähdä
kaikkialla. Paholainen on tullut väliin kolmanneksi.»
Ja kun he olivat ääneti, sanoi hän salaperäisesti.
»Ettekö te ole koskaan vielä häntä nähneet?»
»Olen minä», kuiskasi Mara, »kerran Hölupissa, ja sittemmin vielä yhden
kerran.»
Hänen tuolinsa selkämystä vavahti, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.
»Ihmiset puhuvat niin paljon pimeydestä ja varjosta, joka heitä
ahdistaa, mutta jos he vähänkin avaisivat silmiänsä, näkisivät he,
että ne ovat langenneen enkelin suuret, harmaat siivet, jotka heitä
varjostavat. Täytyy karttaa pimeyteen mieltymistä. Se, joka jo täällä
saattaa nähdä yliaistilliseen maailmaan, voi usein nähdä ihan selvästi
jättitaistelun ja taistelevien olentojen hahmon. Kaikki riippuu siitä,
kenen puolta me pidämme. Sen mukaan olemme kirkkaita tai synkkiä ja
sameita, ja sen armeijaa me enennämme, jolle antaudumme. Niinpä on
jokainen ajatuksemme ja jokainen tekomme osaltaan vaikuttamassa suureen
maailmanratkaisuun Jumalan ja paholaisen välillä. Täytyy vain se
havaita eikä suvaita, että kolmas voittaa. Oletteko nyt ymmärtäneet?»
»Olemme, isä», vastasi Mara hiljaa.
Hän kohotti päätään ja katsoi Peteriä. Seurasi pitkä äänettömyys.
Sitten sanoi Mara:
»Minä menen nyt pois, on jo myöhä.» Hän nousi ja ojensi heille kaikille
kättä. »Hyvää yötä, isä, hyvää yötä, Knud, hyvää yötä, Peter.»
»Enkö saa saattaa vielä sinua huoneeseesi?» kysyi Peter tukahtuneella
äänellä.
Mara ei vastannut, hänestä oli niin omituista olla, ikäänkuin ankaran
sairauden jälkeen. Hän käveli epävarmasti, oli niin kummallisen heikko,
sydän jyskytti kuuluvasti ja kovaa, korvat soivat ja humisivat. Hän
meni edeltä, ja sitten seisoivat he eteisessä vastakkain.
»Mara», sanoi Peter, »ette te ole sitä kolmatta tunteneet, vaan minä,
minä yksin. Minä tahtoisin sanoa vielä jotakin, mutta nyt en saa sitä
huuliltani. En uskalla. Tiedätkö, mitä se on?» Hän tarttui Maran käsiin
ja katsoi häntä hartaan rukoilevasti.