Buchneckiläiset näkivät tietenkin heidän ajavan

»Ahaa!» sanoi Ludwig Doren, »Mara ja Oskar!»

Ludwig ja Minette katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja heidän

mielikuvituksensa liiti jo niin pitkälle, että he alkoivat jo

keskustella, oliko _heidän_ pidettävä häät, vai eikö se ollut isoäidin

asia.

»Joka tapauksessa vain aamiaishäät, mitä pienimmässä piirissä», sanoi

Ludwig mitä vakavimmin.

»Tietenkin... Ludwig, tiedätkö, mikä minua nyt huolestuttaa?»

»Mikä sitten?»

»No, Fritz on kirjoittanut Hildalle jotakin tännetulostaan.»

»Tuleeko Fritz? Mainiota, — Minette, ethän toki luule, että Fritz

ryhtyisi mihinkään Maran kanssa! Sehän on suorastaan naurettavaa!

Vanhahko naisserkku ja lisäksi vielä maalaajatar, jolla on

musikerisuhde... Herra siunatkoon... jos hänessä edes olisi jotakin

viehättävää, mutta hänhän on niin yksivakainen ja ikävä kuin nuo

emansipoidut naiset aina ovat. Mistä heidän kanssaan ylimalkaan voi

puhua? Ei, anna sinä vain Fritzin turvallisesti tulla... tytöt,

jotka rakastuvat pianisteihin, ovat meidän Fritzille vaarattomia,

ja tiedätkö, minusta on sangen mieluisaa, jos Fritz on täällä, minä

pelkään näet että tuo Rasmussen saattaa vielä ilmestyä tänne, kun hän

kuulee Maran olevan täällä, ja silloinhan voi Fritz toimittaa hänet

pois jaloista, ettei minun tarvitse sitä tehdä.»

»Herranen aika, Ludwig, sehän voi johtaa kaksintaisteluun.»

»Kaikkia vielä, Rasmussen ei tietenkään ole hyvityskelpoinen... Mutta

mitäs tytöt oikeastaan sanovat serkustaan?»

»Ah, he pitävät häntä hassahtaneena, mikäli minä olen huomannut, mutta

mitään erikoista he eivät ole sanoneet.»

»Minä pyysin äitiä vielä eilen illalla selittämään Marie Agnekselle,

että hänen ei pitäisi puhua meidän tyttöjemme kanssa suhteestaan

Rasmussenin kanssa, mutta äiti on ollut niin omituinen näinä päivinä...

minä en tiedä, pelkääkö hän Marie Agnesta vai mitä se on... hän

kieltäytyi eilen jyrkästi puhumasta minun kanssani hänestä... no, minä

odotan vain Birken vastausta Amrumista, sitten puhun hänen kanssaan

vielä kerran suorat sanat.»

Fritz Doren, ainoa poika ja Bucheneckin perillinen, saapui todellakin

lähipäivinä omaistensa luo. Ratsun kompastuminen ja ratsastajan jalan

nyrjähtäminen oli hankkinut hänelle tämän loman. Hän astui vanhempainsa

kotiin sirossa sivilipuvussa, keveästi keppiinsä nojaten.

Hänestä tuli heti koko perheen keskus. Sisaret pistelivät häntä

herttaisesti hänen ylhäisen kalpeutensa vuoksi ja urkkivat kaikkia

hänen viimeaikasia naistuttavuuksiaan... kaikkialla oli ollut ystäviä,

kaikkialla oli hänestä jotakin kuultu, ja hänen piantapahtuvaa

kihlaustansa jonkun rikkaan perijättären kanssa oli odotettu

Bucheneckissa vuosikausia ja joka hetki.

»Tehän ette lainkaan laske minua niin pitkälle», sanoi Fritz

stoalaisesti.

»Mitä sillä tarkoitat? Mitä tuo on? Vai on se meidän syymme, että sinä

et saa tehdyksi päätöstä?» Hilda ja Leni olivat sangen loukkaantuneita.

»Vai ei ole», vastasi Fritz, »sillä tuskinhan ihminen alkaa kiinnittää

edes huomiota johonkin, niin puhutaan tämä onneton olento perhepiirissä

kerrassaan kuoliaaksi, vielä ennenkuin hän edes on siellä käynyt, ja

silloin sitä luonnollisestikin vetäytyy syrjään.»

»Fritz, sinä olet sietämätön», sanoi Leni.

Onneksi oli päivällinen juuri päättynyt. Tytöt katsoivat, että Fritz

tällä kertaa todellakin oli huonolla tuulella. Johtuiko se vain

jalasta? Vai oliko hänellä ehkä jotakin omallatunnollaan? Toivottavasti

ei se tulisi tämän loman aikana ilmi, sillä silloin olisi isän

hyväntuulisuus mennyttä ja kesän koko ilo tärvelty.

Fritz herätti jo kotiatulonsa ensimmäisenä päivänä omaistensa suurta

paheksumista.

Päivällisen jälkeen oli hän kenellekään mitään sanomatta mennyt

yksinään isoäidin luo ja jäänyt sinne kahville, vaikka hän yleensä ei

juonut kahvia. Ja palattuaan sanoi hän perhepiirissä:

»Oli muuten mainion hauska jutella Maran kanssa, isä, siitähän on

tullut ihan viehättävä.»

»Se on makuasia», arveli herra von Doren olkapäitään kohauttaen. »Äiti

ja minä katsomme hänen saattaneen itsensä sangen kieroon asemaan meihin

kaikkiin nähden, mutta hän lähtee kai pian jälleen pois. En luule, että

isoäitiparka kestää kauan tätä hermostuttavaa vierailua.»

»Isoäiti kuunteli hyvin huvitettuna, kun me juttelimme», intti Fritz

kiertäen lyhyeksi leikatulta viiksiään ylöspäin, minkä riitti.

»Haluatko vielä tänään tulla minun kanssani Dremmelshofiin, Fritz?»

kysyi hänen isänsä jokseenkin hermostuneena.

»Oskarin luo», vastasi Fritz hiukan punastuen, »kyllä, kernaasti, isä.»

Molemmat herrat ajoivat pian senjälkeen pois, ja tuskin olivat he

kuuleman ulottuvilta, niin sanoi Hilda Lenille:

»Nyt saa hän kuulla Maran tihutyöt. Kunpa vain tietäisin, ovatko

vanhemmat oikeassa! Enhän tosin voi käsittää kuinka ylimalkaan

soittoniekkaan rakastuminen voi pälkähtää päähänkään, mutta tämä

salakähmäisyys on minusta inhoittavaa.»

»Kuule, mennään hänen luokseen. Tiedätkö, jos hän olisi taideprofessori

ja varakas, niin ei kellään ihmisellä olisi mitään sanomista, ja

siksihän hän vielä voi tulla minä päivänä tahansa! Minusta on

oikeastaan väärin, että häntä kohdeltiin täällä sillä tavoin viisi

vuotta sitten. Säätyeroahan ei nykyään oikeastaan enää ole.»

»Ei, eihän sitä enää pitäisi olla, ja kuitenkin on ero auttamattomasti

aina sama. Aseta Fritz ja Rasmussen rinnakkain ja sinä tiedät, miksi

toiseen voi rakastua ja toiseen ei, vaikkapa hän sitten kymmenesti

olisi pulska ja kunnon mies.»

Mara istui lähellä rakennusta maalaamassa, kun hän kauhukseen näki

serkkujen tulevan, mutta ei voinut enää paeta.

He seisoivat jo hänen vierellään.

»Kuinka ihanaa! Mitä se esittää?»

»Talon yhtä nurkkaa ruusuineen.»

»Vahinko, ettei koko talo tule kuvaan, tästä sitä on niin vaikea

tuntea. Aiotko lahjoittaa sen isoäidille?»

»En tiedä... vielä.»

»Me häiritsemme sinua kai, Marie Agnes?»

»Eikö mitä... taikka, aurinko laskee heti ja silloin minä lopetan...

jos tahtoisitte odottaa niin kauan...»

»Niin, me olimmekin oikeastaan menossa isoäidin luo, onko hän ylhäällä?»

»On kyllä... siis näkemiin.»

»Näes, nuo ne on niitä taiteilijatapoja, joita Rasmussenilla varmaan

myös on», sanoi Hilda heidän mennessään, »jokainen muu sivistynyt

ihminen panee toki työnsä syrjään, kun vieraita tulee. Ajattele

esimerkiksi Fritz...»

»Fritzkö? Joka menee yksinkertaisesti toisesta ovesta ulos, kun

toisesta tulee vieraita! Onko ne sinun mielestäsi sitten parempia

tapoja? — Hilda, mene sinä isoäidin luo, minä odotan täällä ulkona.»

Pian sen jälkeen tuli Mara maalauskompeineen ja tapasi Lenin istumassa

oven edessä.

»Saanko auttaa sinua kantamaan?»

»Kiitos, jos viitsit...»

»Kyllä, minä tuon kaikki ylös.»

Leni jäi ylös, istumaan serkkunsa luo ja katsahti väliin salavihkaa

Peter Rasmussenin valokuvaa Maran kirjoituspöydällä, mutta ei

uskaltanut mitään sanoa.

»Mitä pidät Fritzistä?» sanoi hän vihdoin.

»Sangen paljon», vastasi Mara heti. Hän oli jo täysin tottunut tähän

merkityksettömään kysymys- ja vastausleikkiin, joka näytti olevan

Bucheneckissa muotina, ja piti sitä sangen mukavana, sen avulla kun

saattoi niin hyvin olla piilosilla ja siinä kun tällä kertaa hänelle

lisäksi oli uutuuden viehätystä, sillä hänen kumppaniensa keskuudessa

Münchenissä ei tätä seurustelutapaa tunnettu — siihen ei kellään ollut

aikaa.

»Meistä hän on kovin hiljainen eikä lainkaan entisissä roveissaan»,

jatkoi Leni.

»Niinkö», sanoi Mara, »mitenkä hänen jalkansa oikeastaan tuli

nyrjähtäneeksi?»

Hän sai nyt kuulla seikkaperäisen kertomuksen hevosen kompastumisesta

ja puhdisti sillä välin palettinsa, ja sitten huusi Hilda alhaalta

Lenia tulemaan pian, oli jo myöhä.

Yksin jäätyään huokasi Mara syvään; hän ei tulisi serkkujensa kanssa

koskaan läheisemmälle kannalle. He tuntuivat hänestä, joka kerta

kun hän heidät näki, niin muuttumattomilta kuin seisoisi maailma

Bucheneckissä alallansa ja olisi vain muualla joutunut tuohon huikeaan,

henkeäriistävään rientomarssiin.

Luutnantin ilmestyminen oli hiukan muuttanut elämää Bucheneckissä,

seurustelu naapuriston kanssa oli vilkkaampaa ja Marakin oli silloin

tällöin isoäidin mukana kutsuttu mukaan, mutta hän kieltäytyi melkein

aina; vain Brentein luona Seehotissa oli hän usein, siellä hän viihtyi

ja tunsi olevansa rakastettu. Ympäristössä kuiskailtiin todellakin

jo hänestä ja Oskar Brentestä — kumpikaan asianosainen ei tietenkään

aavistanut siitä mitään — Maralle oli se, mitä täälläpäin sanottiin

»liehittelyksi», aivan vento käsite; jos joku ihminen miellytti häntä,

seurusteli hän mielellään hänen kanssaan paljon, yhdentekevää mitä

sukupuolta hän oli, eikä aavistanut, että oli olemassa ihmisiä, joilla

oli aikaa ja halua siksi ottaa hänet ja hänen ystävänsä puheensa

aineeksi.

Mutta hän oli tänä aikana saanut vielä yhden ystävän, mikä pantiin

hänelle sangen pahaksi.

Se oli Fritz Doren.

Dorenin perheelle oli ihan käsittämätöntä, mikä Marassa Fritziä

miellytti, ja vanhemmat alkoivat jo vakavasti ajatella, olisiko heidän

käytettävä mahtisanaa, sillä melkein joka päivä keksi Fritz tilaisuuden

tavata Maraa, ja jos tämä ystävyys tulisi tietoon, saattaisi se

tärvellä Fritziltä ympäristössä monta aviomahdollisuutta.

Esimerkiksi sangen rikkaan, mutta ylpeän pikku kreivitär Linde von

Lindbergin kanssa, »jotapaitsi», sanoi Minette-täti, »tämänlaatuinen

ystävyys vanhahkon ja niin keimailevan naisen kanssa kuin Marie Agnes

on suoranainen onnettomuus nuorelle miehelle, sillä se estää häntä

rakastumasta nuoriin tyttöihin ja johtaa hänet epäterveisiin ja

luonnottomiin ajatuksiin... Katso, Ludwig, tuolla menee Fritz taas

isoäidin luo, kuten hän sanoo.»

»No, annas hänen tulla takaisin», tuumi Ludwig kiukkuisena.

Hetkeä jälkeenpäin koputettiin hiljaa Maran ovelle.

»Mara, oletko siellä?»

»Tule sisään, Fritz, minä maalaan näköalaa ikkunastani, eihän se sinua

häiritse?»

»Päinvastoin, on niin viihtyisää, kun työskentelet. Saako täällä sinun

luonasi polttaa? Jaa, sulhasesihan polttaa tietysti myös.»

»Ei, tiedätkö, hän ei ole tupakkamies, mutta silti voit sinä huoleti

tupakoida... tiedän kyllä, että se usein helpottaa.»

»Mara, sinä tiedät niin paljon, sinun kanssasi voi puhua niinkuin

ystävän kanssa.»

»Kiitos, Fritz, siitä sanasta.»

Maran ääni oli liikutettu, kun hän sanoi tämän mutta hän ei katsahtanut

ylös työstään, joka oli pohjamaalausta piirustuksen päälle ja senvuoksi

salli hänen puhua. Fritz oli istuutunut vanhanaikaiseen pieneen

nojatuoliin ikkunan ääressä ja poltti savukkeen toisensa jälkeen.

»Mara», alkoi hän hetken syvän äänettömyyden jälkeen, sopertaen, »me

puhuimme eilen naimisiinmenotta ja semmoisesta ja sinun käsityksestäsi

aviosta...»

»Ja hänen», lisäsi Mara.

»Niin tietysti, Peterin myöskin... se vaikutti minuun kyllä kokolailla,

mutta sinä et aavista, kuinka vaikeaksi, melkein mahdottomaksi maailma

tekee meille sen käsityksen noudattamisen.»

»Maailmako? Minä elän myöskin maailmassa, Fritz.»

»Niin kyllä, mutta teillä on kai... toisia vaaroja sinun maailmassasi,

meillä ne ovat nämä kirotut säätytottumukset tai mitenkä sanoisin...

jokainen tekee niin ja niin sen sitten tulee tehneeksi, ja tytöt ovat

niin kasvatettuja, etteivät he tiedä mistään mitään ja jälkeenpäin

on heille kaikki yhdentekevää... minä tarkoitan niin sanottua

entisyyttä... ja näetkös, mitenkä sitä tästä ikuisesta suosta pääsee

ylös... ja vaikka pantaisiin kuinkakin ovet telkeen, niin tulee

kuitenkin murtauduttua ulos, ja kun sinä sanot, että Peterillä ei tähän

saakka ole ainoatakaan hetkeä kaduttavana elämässään, niin sanon minä:

hattu pois Peterin edessä ja... minä, minä häntä melkein kadehdin.»

»Sinäkö, Fritz?»

»Niin, tiedätkö, Mara... minä olen nimittäin kilkissä... ja pahasti

olenkin.»

Seurasi äänettömyys.

Mara siveli kankaansa konemaisesti täyteen... — antaa kuvan mennä

pilalle, ajatteli hän, — Fritziä ei tällä hetkellä saa häiritä.

»Jos sinun on parempi, niin kerro», sanoi hän hiljaa ja ystävällisesti.

Fritziin katsomatta.

»Onhan se oikeastaan ihan hullua, että minä puhun sinun kanssasi

tämmöistä, mutta nykyaikaanhan on muotina puhua naisten aikana kaikesta

ja jos jostakin, se on inhoittavaa...»

»Fritz, minä yksinkertaisesti kieltäisin sinua puhumasta siitä, ellen

tietäisi, mistä syystä sinä sen teet... mehän olemme näinä päivinä jo

keskustelleet kaikista näistä vaikeista ongelmista, älä siis siihen

tuhlaa sanoja.»

»Ei, en, varjelkoon, no niin, näetkös, se ihminen kun ei laske minua

irti, ja minä... minä kun rakastan Oda Brenteä niin hurjasti.»

»Oda Brenteä», toisti Mara ja katsoi serkkuansa hämmästyneenä.

Tämä oli peittänyt päänsä käsiinsä ja näytti sangen onnettomalta.

»Kerro», sanoi Mara vain.

»Etkö sinäkään ole keksinyt minun salaisuuttani? Kuinka omituista,

kukaan omaisistani ei aavista sitä, ja sehän kaikki onkin samantekevää,

kun vain saisin sen _yhden_ tekemättömäksi... Mara, sinä ja Odahan

olette niin likeisiä ystäviä, ja kun minä nyt tiedän sinun ajatuksesi

meistä miehistä, niin täytyyhän minun melkein olettaa, että Oda

ajattelee samalla tavalla? Ja sentähden tulin sinun luoksesi... kenties

sinä voisit minua neuvoa, auttaa, Mara, tästä pulmasta!»

Mara oli vaiti pitkän kotvan.

Sitten sanoi hän väräjävällä äänellä:

»Kuinka kauhean surullista tämä on... ja mikä vahinko! Oi, miksi, miksi

turmelette te itseltänne aina kaikki?»

»Mara, se on kauheaa, minä myönnän sen, mutta silloin kolme vuotta

sitten oli Lieschen niin herttainen ja niin köyhä ja nälkäinen...

ja sitten kävi niinkuin näissä asioissa käy, toverit ivasivat minua

ja melkein pakottivat minut siihen... jälkeenpäin sitten kaikki

oli pian ohi, mutta minun täytyy maksaa kauhean paljon rahaa sille

intohimoiselle olennolle... Ja nyt jo toista vuotta olen rakastanut

Odaa, tahtoisin nyt kysyä häneltä, en kestä kauempaa... mutta sinä

voisit sanoa hänelle hyvän sanan minun puolestani, Mara... se toinen

juttuhan on todellisuudessa ja aikoja sitten loppunut, aikoja... se on

enää vain raha-asia eikä muuta.»

»Eikä muuta? Oi, Fritz, se on kamala asia... niin, suorastaan katala,

kuinka voitkaan puhua siitä tuolla tavoin? Etkö edes tunne katumusta?»

»Katkeraakin!» vastasi Fritz tuskin kuuluvasti.

»Ja jo kolme vuotta olet kantanut sitä taakkaa... miksi et ole

vanhemmillesi...»

»Vanhemmille? Tämmöistä?» Fritz naurahti katkerasti. »Isä sanoisi:

'Semmoisesta ei puhuta, poikani, se maksetaan ja annetaan nurmen kasvaa

päälle; piste'. Ja äiti joutuisi suunniltaan, pitäisi minua menneenä

miehenä ja lopulta... ja sehän se on katkerinta, Mara... lopulta

neuvoisi hän minua kuitenkin mahdollisimman pian menemään hyviin

naimisiin! Ei, minullahan ei ole ketään, joka minua näissä asioissa

neuvoisi. Vasta meidän keskustelumme näinä päivinä johtivat mieleeni,

että sinulla on ihan omintakeinen mielipide asiasta, ja sinä tunnet

elämän... mitä minun on tehtävä, Mara?»

Mara oli noussut ylös ja käveli epätoivoisena edestakaisin.

»Fritz», sanoi hän, »se on kauheaa, mutta sinun täytyy kai naida hänet.»

»Sitä olen tuhannenkin kertaa ajatellut, mutta pitääkö meidän todella

mennä naimisiin ilman rakkauden kipinää kummaltakaan puolelta?»

»Hyvä Jumala, ei, sehän olisi rikos luontoa vastaan. Silloin sinulla

ei ole muuta tehtävää, kuin pitää huolta, ettei hän joudu hunningolle

sinun syysi tähden, mutta mennä kenenkään toisen kanssa naimisiin et

sinä minun ymmärtääkseni saa.»

»Se on liikaa! Se on liian kova rangaistus!»

»Niin, miten sitten menettelet? Minä en ymmärrä. Ellet tahdo kertoa

asiaa tulevalle morsiamellesi, niin on se minusta selvä petos.»

»Mara!»

»Niin, Fritz... Peter on samaa mieltä kuin minä. Kuinka te tähän saakka

aina olette saaneet tämän petoksen soveltumaan kunniantuntoonne, on

minulle käsittämätöntä! Tiedättehän pohjimmaltanne sangen hyvin, että

omatuntonne ei sitä hyväksy. Sinulla on vain yksi mahdollisuus. Jos

tahdot naida kunniallisen tytön, niin täytyy sinun sitä ennen tehdä

avoin tunnustus. Muutoin alennat häntä ja itseäsi.»

Fritz oli niinikään noussut ylös.

Alhaalla soi kello.

»Isoäiti kutsuu minua», sanoi Mara, »Fritz, minä en voi auttaa sinua

muuten kuin niinkuin juuri sanoin...»

»Mutta luuletko, että Oda...»

»Minä en voi vastata Odan puolesta, minä tiedän vain itsestäni, että en

voisi tehdä sitä, vaikka rakastaisin kuinka suuresti!»

»Mutta, Mara! Ja sinä sanot rakastavasi

»Niin, Fritz, se on toista. Mutta aviorikosta en voisi tehdä.»

»Aviorikosta... mitä tarkoitat?»

»Tarkoitan, että niin kauan kuin se ensimmäinen elää, on hän sinun

vaimosi, olittepa sitten jollakin paperipalasella virallisesti

yhteenkirjoitetut tai ette... hän on sinun vaimosi. Sehän on Jumalan

säädös luomisen alusta alkaen, että kahdesta ihmisestä tulee yksi, eikä

sitä lakia ihmisen pidä rikkoman, eikä hän sitä voikaan, olkoon hänellä

kuinka monta puolustelua ja selittelyä hyvänsä!»

»Mara, minä luulen, että sinä olet tuossa käsityksessäsi jokseenkin

yksinäinen!»

»Se on mahdollista, mutta sano minulle, koskeeko kuudes käsky vain

naisia? Niin te näytätte olettavan. Mikäli minä tiedän, on Jumala sen

antanut ihmisille ilman poikkeuksia... Mutta minun täytyy rientää.»

»Vielä vain yksi asia, Mara. Kauanko viivyt vielä täällä?»

»En enää kauan. Minä lähden pian merenrannalle, ehkä Odan kanssa...»

»Ah, sitten tulen minäkin perässä... Mara, sinä olet minun ainoa

ystäväni maailmassa, olet näinä päivinä siksi tullut, halveksitko sinä

minua?»

»En ikinä! Huomenna enemmän... voi hyvin...!»

»Minä tulen mukana alas. Minä kiitän sinua.»

Kun Mara tuli isoäitinsä luo, näki hän heti, että vanha rouva oli

kovasti kiihdyksissä. Maran tulosta saakka Bucheneckiin oli isoäiti

karttanut vakavampaa keskustelua pojantyttärensä kanssa, mutta

viime päivinä oli vanha kauna jälleen kasaantunut ja enentynyt, ja

tänä aamuna Ludwigin kanssa tapahtunut keskustelu oli saanut hänet

päättämään vihdoinkin puhua asiat halki.

»Sinä olet antanut minun odottaa, oliko sinulla vieraita ylhäällä?»

»Fritz oli luonani.»

»Fritz sinun makuuhuoneessasi? Se on sangen sopimatonta, Marie Agnes...

istu, ole hyvä... minä olen pyytänyt sinua tulemaan, koska katson

pyhäksi velvollisuudekseni isoäitinä vielä viimeisen kerran ennen kuin

minua ei enää ole sanoa sinulle, että... huomauttaa sinulle, että...

Marie Agnes, etkö sitten vähääkään kadu sitä kuinka sinä kohtelet minua

ja meitä kaikkia?»

Mara oli istunut tuolille vastapäätä isoäitiänsä.

Sisäisen kylmyyden tuntu levisi verkalleen yli koko hänen ruumiinsa ja

jäykisti hänet.

Uusiintuisiko nyt sama kohtaus kuin viisi vuotta sitten? Hän kohotti

päätään ja katsoi isoäitiinsä, mutta painoi katseensa heti taas alas,

sillä kylmät silmät vastapäätä olivat häntä vastassa kuin veitsenterät.

»Sinä tiedät, isoäiti», sanoi hän sitten hiljaa, »että sinun

suuttumuksesi on minun elämäni suru, mutta mitäs minä voin tehdä!»

»Tämä suru on vain sananparsi, Marie Agnes, ja mitäkö voit tehdä?

Vihdoinkin jättää tuon miehen, sen tyhjätaskun, sillä minähän näen,

että hänen kuvansa on yhä vielä sinun kirjoituspöydälläsi, vaikka hän

jo aikoja olisi halunnut luopua sinusta.»

Mara puristi käsiänsä lujasti yhteen eikä antanut näiden pahojen

sanojen tunkea sydämeensä, ja hän oli tähän viimeiseen taisteluun jo

niin kauan valmistautunut, että ne todellakin vain hipaisivat häntä

haavoittamatta.

Millä saattoikaan häntä haavoittaa?

»Peter ja minä pidämme yhtä kunnes se päivä tulee, jolloin voimme mennä

naimisiin», vastasi hän vihdoin koneellisesti.

»Vai niin, minähän en pitkään aikaan enää ole sekaantunut sinun

sisäisiin asioihisi eikä minulla ole siihen haluakaan, mutta se on

sinun oma syysi, kun teistä sanotaan, että te olette jo kauan eläneet

vapaassa aviossa.»...

»Sanotaanko niin?» kysyi Mara.

»Sanotaan kyllä, ja minä kysyn sinulta nyt viimeistä kertaa, tahdotko

vihdoinkin luopua tuosta miehestä, joka on meidän välillämme, vai etkö?»

Ja kun Mara oli vaiti, jatkoi hän:

»Ajattele toki, seitsemän turhaan tuhlattua vuotta olet sinä nyt

viettänyt... tietystihän kärsii sinun toimesi siitä, sinähän näytät

vanhalta ja surkastuneelta, sinä olet kolmenkymmenen ikäinen, sinun

täytyy nyt ratkaista... vain tuo mies on sinun ja omaistesi välillä.»

»Miksi hän oikeastaan on meidän välillämme?» kysyi Mara. »Tehän ette

häntä edes kunnolla tunne.»

Isoäiti oli hetken hiljaa.

»Ihminen tunnetaan teoistaan. Tämä pitkä kihlaus on suorastaan

epäsiveellinen, Marie Agnes.»

»Voi olla, että me syksyllä menemme naimisiin», sanoi Mara.

Jälleen syntyi äänettömyys.

Mara tunsi, että vanha rouva vapisi suuttumuksesta ja järkytyksestä,

mutta minkäs hän sille mahtoi.

»On turhaa puhua sinun kanssasi, Marie Agnes, sinä olet itsepäinen...

Syöksy siis onnettomuuteesi! Minä tiedän varmasta lähteestä, että sinun

sulhasesi viettää huonoa elämää erään pahamaineisen kumppanin kanssa

rannikolla ja...»

Mara seisoi pystyssä kuin kynttilä.

»Ah, sitten täytyy minun heti rientää sinne häntä auttamaan», sanoi hän.

Vanha rouva katsoi häntä niin typertyneenä, että Mara jo pelkäsi hänen

kaatuvan tuoliltaan.

Hän astui liki ja sanoi pelästyneenä:

»Isoäiti...»

Vapisevin käsin työnsi vanhus hänet pois.

»Mene siis! Se on tämän jutun huippu! Minä ennustan sinulle

kaikkinaista onnettomuutta. Mutta jos sinä sen nyt teet, niin olit

minun luonani viimeistä kertaa... Mene vain, mene.»

Mara seisoi liikkumattomana hänen rinnallaan.

»Isoäiti!» sanoi hän vielä kerran, sitten kääntyi hän ja meni ovesta

ulos.

6.

Peter Rasmussen laski kynän kädestään ja kuunteli herkeämätöntä

kaukaista kohinaa ja jyrinää.

Se tuli tuolta särkkien takaa.

Siellä viskautui vesi myrskyn ajamana rannalle ja pakeni taas viheltäen

ja pauhaten kivien ja merenruuhkan ja puunsirpaleiden yli takaisin

synkkään hautaansa.

Peter tuijotti silmät selällään eteensä ja kuunteli kuin lumottuna.

Lähenikö se vai loittoni?

Tämä kumajava kellonääni se joka kerta värähdytti hänen sieluaan kuin

tuntemattomista maailmoista kuuluva huuto, joka koski mieskohtaisesti

häntä, mutta jota hän ei saattanut ymmärtää, ja nyt tuli kokonainen

sävelten orkesteri paisuen valtavaan, miltei yliluonnolliseen voimaan

ja kauneuteen... hän nousi vaistomaisesti ylös ja piti henkeänsä

odottaen viimeistä riemuisaa finalea... nyt... nyt se tuli! Kuolon-

ja voitonhuudolla yhtaikaa paiskautuivat hyökkäävät aallot rannalle,

kohistakseen sitten verkalleen takaisin vaimentuen loittoneviin

säveliin, kunnes taas suuri kello syvyyksistä ilmoitti uutta,

mahtavampaa rynnäkköä.

Olipa se ilta!

Peter seisoi matalan pienen ikkunan ääressä, jota myrsky ravisteli

niin että ruudut helisivät. Hän katsoi ulos pimeään yöhön ja tunsi

pimeydessä meren tulevan kuin jättiläiskouran, joka aikoi yhdellä

otteella temmata pienen saareen syvyyteen... ehkä jo seuraavalla...

Häntä puistatti ja hän käveli pienessä huoneessa edestakaisin.

Jäi seisomaan nurkassa olevan vanhan klaveerin eteen. Melkein arkaillen

kuin varas aukaisi hän kannen ja löi pari akordia syvän huokauksen

päästessä rinnastaan.

Yhtä varovasti, surullisen tuskaisesti pani hän kannen kiinni taas

ja palasi nopeasti kirjoituspöytänsä ääreen, missä yksi yksinäinen

kynttilä valaisi hänen paksua käsikirjoitustaan.

Hän oli äsken heittänyt kynän luotaan niin rutosti, että valkoiselle

paperille oli pärskähtänyt lukemattomia mustepilkkuja. Peter otti

viivoittimen ja ajatuksiinsa vaipuneena — veti paperille hienoja suoria

viivoja ja järjesti mustia pisteitä ryhmiin ja kuunteli kohisevaa,

pauhaavaa sinfoniaa ulkona ja näki Ahdin istuvan mereisessä linnassaan

suurta kultaharppuansa soittamassa.

Hän veti pöytälaatikkonsa auki, penkoi Maran kirjeitä — jäljensi

niistä jotakin, mutta hänen kätensä alkoi vapista ja äkkiä tempasi hän

kirjoittamansa paperin, rutisti sen kourassaan ja nakkasi maahan.

Hänellähän ei ollut enää aikaa menettää, viiden viikon kuluttua

viimeistään oli käsikirjoitus lähetettävä, ja mitä oli hän näinä

pitkinä, ihanina viikkoina aikaansaanut!

Tuskin mitään!

Hiki kihosi hänen otsalleen, kun hän tänä iltana jälleen silmäsi

työtään... hän oli viikkomääriä ikäänkuin kiertänyt ympyrää, kieppunut

yhden kuolleen kohdan ympäri kertomuksessa, hävittänyt lehtiä lehtien

jälkeen, vihdoin ikäänkuin raivosta kirjoittanut pari lukua, ja sitten

taas oli edessä se kuollut kohta ja kaikki taas nurinnarin.

Hänellä ei ollut mitään rauhaa työssään.

Se se oli.

Sen rauhan olivat he häneltä vieneet.

Mara ja Knud.

Hänen morsiamensa ja hänen paras ystävänsä. Se oli alkanut, kun Knud

tuli Müncheniin eikä antanut hänen kirjailijatoimelleen kylliksi arvoa.

Luuli itse jotakin siitä ymmärtävänsä ja oli yllyttänyt Marankin hänen

työtänsä vastaan; sen oli hän, Peter, kauan tuntenut.

Ja kamalahan oli ollut Maran ajatus neuvoa Knudiakin vielä ottamaan

osaa tähän kilpailuun. Se oli sentään kaiken huippu.

Se oli vienyt häneltä maan jalkain alta, sillä niinhän oli tosiaan

käynyt, että Knud maalaamisen asemesta oli äkkiä alkanut kirjoittaa...

luonnosta, kuten hän sanoi, niin, ja sen sijaan, että olisi auttanut

häntä, istui nyt toisessa kerroksessa hänen yläpuolellaan olevassa

huoneessaan ja kirjoitti myöskin.

Tai eihän oikeastaan milloinkaan voinut tietää, kirjoittiko hän vai

ei. Hän ei koskaan puhunut siitä, oli usein poissa päiväkausia, teki

purjehdusmatkoja kalastajien kanssa, pelasi yöt läpi mannermaan

kapakoissa, tuli, kun sattui, taas takaisin, makaili tuntimääriä

tai päiviä rannalla, pimisi päiväkausiksi ylös asuntoonsa, oli aina

herttainen ja uskollinen hänelle, Peterille, ja riisti kuitenkin koko

hänen rauhansa.

Useammin kuin kerran oli Knud antanut hänen selvästi ymmärtää pitävänsä

hänen romaaniansa heikkona. Suoraan hän tosin ei ollut sitä sanonut.

Mutta, Peter tunsi sen.

Entä Mara...?

Peter kiristi hampaitaan.

Että Mara ei rakastanut hänen romaaniaan, senhän hän oli tiennyt jo

kauan. Mutta Mara oli kuitenkin uskollisesti pysynyt hänen puolellaan,

kunnes — niin, kunnes Knud Hansen tuli.

Siitä pitäen oli kaikki muuttunut.

Hän oli käynyt tätä salaista, sisäistä kamppailua mielessään jo kauan,

mutta elämässähän on salaisia taisteluita, joista ei kukaan saa tietää

mitään.

Vain täällä tämä kohiseva, pauhaava Pohjanmeri, nämä karkeloivat,

tanssivat laineet, jotka antavat elämänsä pärskähtää valkeaksi

vaahdoksi, ne olivat riistäneet hänen salaisuutensa, ne ivasivat

ja pilkkasivat häntä, ne puhkesivat hänen kanssaan elämän,

pohjasyvyyksistä lähteviin säveliin, ne repelivät myöskin koko hänen

teoreettisen kirjailemiskudoksensa pelkiksi lepattaviksi riekaleiksi,

ne yrittivät säälimättömästi murskata hänet ja pyyhkäistä pois kaiken

elollisen piiristä!

Peter kamppaili niiden kanssa vereen saakka, ja monesti, kun ne

lauloivat liian äänekkäästi, istuutui hän klaveerinsa ääreen ja vaienti

ne soittamalla hurjia, riemuisia säveliä ja soitti kirjoituspöytänsä

ympärillä kurkkivat haltijat suohon, kunnes itse näännyksissä vaipui

vuoteellensa ja nukahti ja — näki unta merestä.

Mutta ne eivät häntä masenna!

Hän oli mies. Olihan hän työskennellyt nyt jo vuosia tämä saavutus

päämäränänsä ja työskennellyt hyvällä omallatunnolla ja puhtain käsin.

Ne eivät saisi syytä kerskua olleensa oikeassa, kaikki ne, jotka

silloin olivat varoittaneet häntä muuttamasta alaa. Kaikki! Senkö

vuoksi he sen tekivät, etteivät suoneet hänelle menestystä?

Kuinka Marakin silloin Berlinissä oli häntä pyydellyt, kun hän puoliksi

ylimielisyydestä kirjoitti erään kertomuksen sanomalehteen ja sai

ensimmäiset kolme sataa markkaansa! Helposti oli sitten vielä ansainnut

useita satoja sanomalehtiartikkeleilla ja sarkastisilla arvosteluilla,

jotka tosin eivät ensinkään miellyttäneet Maraa, mutta työskentelihän

hän vain Maran vuoksi, voidakseen vihoviimeinkin rakentaa heille

kodin, ei vaivaista musikerimajaa, vaan oikean kodin, jonka hän tahtoi

suurilla varoilla loistavasti sisustaa; mitenkäpä sitä milloinkaan

voisi musikerina saavuttaa! Kirjailijana sitävastoin viittoivat

hänelle juuri nuo helpot, tarumaiset tulot... Jos hän nyt voitti tässä

kilpailussa, niin kilpailisivat jälkeenpäin kaikki sanomalehdet ja

kustantajat hänestä. Ja professori Lenthe, jonka ääni painoi paljon

palkintolautakunnassa, oli häntä kiittänyt ja rohkaissut.

Joutavuuksiahan ne vain olivat, joita vastaan hän täällä kamppaili, ja

se, että he kaikki väittivät, ettei kirjaileminen ollut hänen oikea

alansa ja että pari sanomalehtimenestystä ei merkinnyt mitään — se oli

vain kateutta. Jos ei vain tätä onnetonta matkaa olisi ollut, niin

istuisi hän ahkerasti Münchenissä ja kirjoittaisi, mutta sen sijaan oli

Knud kustantanut koko tämän matkan ja istunut sitten hänen viereensä ja

alkanut myöskin kirjoittaa — Maran neuvosta!

Niin, eivätkö he sitten tienneet tällä yksinkertaisesti hänet

tuhoavansa? Ja elleivät he sitä tienneet, miten saattaisi hän sanoa sen

heille? He eivät olisi häntä ymmärtäneet.

Ottihan tähän kilpailuun osaa tuhansia ihmisiä. Palkintoja oli

romaaneista, luonnoksista, jopa sävellyksistäkin. Kävisikö hänen

sanominen Knudille: 'älä sinä ota osaa!' kun Knudinkin elämänonni ehkä

riippui siitä?

Kas! Mikä ääni se oli, mikä rämähdys — romahtiko talo läjään? Kas,

taaskin! Ylhäällä Knudin huoneessa oli ilmeisesti ikkuna rävähtänyt

auki, ja hänen isäntäväkensä nukkui jo aikoja.

Olikohan Knud pannut käsikirjoituksensa edes kunnollisesti talteen?

Kuinka helposti saattaisi tuulenpuuska myllätä kaikki sekaisin!

Tehköön sen, se ei häneen kuulunut! Knudhan ei ollut uskonut hänelle

salaisuuttaan, mitä hän kirjoitti ja miten... eikä hän milloinkaan

mennyt Knudin huoneeseen, ei tahtonut siihen sekaantua.

Kas! Nyt kävi ovi, hän kuuli kalastaja Klaassenin kapuavan ylös ja

sulkevan ikkunan. No, kaipa sitten käsikirjoitus oli pelastunut.

Peter teki päättävän liikkeen ja ryhtyi taas työhön vaatimattoman

kirjoituspöytänsä ääressä.

Missähän Knud mahtoi olla?

Ehkä mannermaalla? Kenties oli lähtenyt Maran luo?

Miksei hän ollut kirjoittanut Maralle niin pitkään aikaan?

Ja miksi oli Mara sitten äkkiä taas omaistensa luona?

Oliko siellä sovinto tekeillä? Sehän oli mahdollinen vain, jos Mara

hylkäisi hänet.

Olisiko — olisiko se mahdollista?

Marahan oli ollut niin omituinen silloin eronhetkellä Münchenissä...

olisiko todellakin jotakin ollut hänen ja Knudin välillä? Välähdyksiä

kulki koko ajan hänen silmiensä edessä: Knudin sairaus, Maran hoito, ja

jälkeenpäinhän oli Knud viettänyt joka iltapäivän Maran luona ja vain

hän, hän oli ollut sokaistu!

Hän voihkasi ääneen.

Hänen koko elämänsä oli noiduttu: Mara hylkäsi hänet, ja Knud, jonka

hän oli ottanut luoksensa, raahasi hänet tänne ja sen sijaan että olisi

jättänyt hänet rauhaan, kiihdytti hänet kuoliaaksi tällä kilpailulla.

Hulluksi tästä kaikesta oli tulla.

Mitä oli hänen tehtävä? Onnistuisiko heidän nöyryyttää häntä? Sillä

muuta he eivät kuitenkaan saattaneet tarkoittaa.

Hän tarttui äkkiä kynään ja alkoi kirjoittaa ja kirjoitti koko yön

rautaisella tarmolla.

Aamulla tapasi hänen emäntänsä hänet nukahtaneena pöytänsä ääreen, pää

käsivarrelle vaipuneena.

Emännän onnistui vain vaivoin saada hänet hereille.

»Herra Rasmussen», sanoi hän sitten, kun tämä pökertyneenä hypähti

ylös, »ei tämä tämmöinen kelpaa. Se paljo kirjoittaminen yötä myöten ei

ole hyväksi. Juokaa nyt kahvinne ja pankaa sitten maata, minä herätän

teidät päivällisaikaan, mutta hyväksi tämä tämmöinen ei ole.»

Peter otti häneltä ääneti kahvitarjottimen ja meni se mukanaan oven

edustalle aamuaurinkoon.

Myrsky oli tyyntynyt, mutta kaikki näytti revellyltä ja väsyneeltä kuin

hurjan taistelun jälkeen.

Kahvi vahvisti ja virkisti häntä, hänellä oli tunne ikäänkuin olisi hän

toipunut ankarasta taudista.

Mutta oliko hän sitten tänään terve?

Vaivaloisesti kokosi hän ajatuksensa.

Niin, hän oli viime yönä kirjoittanut valmiiksi viimeistä edellisen

luvun ja ellei Knud aivan pian palaisi, kirjoittaisi hän lopun

lähipäivinä.

Kuinka ihana olikaan tämä aamuilma!

Hän tunsi halua mennä merelle ja uida. Hän nousi ja kulki hiukan

hoippuen kapeaa niittypolkua pitkin, joka johti särkän harjalle ja

sitten siitä merelle.

Kun hän oli mennyt, tuli vastapäiseltä puolelta Knud Hansen takaisin.

Hän oli suuresti muuttunut viime viikkoina.

Hänen käyntinsä oli voimakas ja joustava, hänen kasvojensa väri niin

ruskea, että silmät näyttivät vielä helakammilta. Hän astui reippain

askelin ikäänkuin iloisen sanoman tuoja.

Hän meni suoraan ystävänsä huoneeseen, mutta tapasi sen tyhjänä.

Knud katseli ympärilleen ja silmäys kauhean paksuun

käsikirjoituspinkkaan sanoi hänelle, että Peter oli ollut ahkera.

Maassa oli rypistetty paperi.

Knud ei itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen otti ylös ja silitti

auki; sitten kävi hänen kasvojensa ilme vakavaksi ja jännittyneeksi,

kahdella askelella oli hän klaveerin luona ja koetti saada

sävellyksestä selkoa.

Se oli pieni laulu ja alle oli kirjoitettu seuraavat sanat:

Kun kuohuu pauhinalla yön aikaan vaahto veen, niin Ahti aaltoin alla on

kultaharppuineen.

Ja jäyhin sorminensa sen kieliin kun hän käy, niin ääriin rantojensa

veet merten järkähtäy.

Jo kohta kautta hyrskyn ja pauhun valtaisen — kuin kellonsoitto myrskyn

soi laulu laineiden.

Ja laineen laulun loiton sen tuuli maihin tuo ja paisuu sävel soiton...

vie sydämees sen vuo...

Sanan »sydämeen» oli Peter pyyhkinyt pois ja kirjoittanut sen sijaan

»kuolohon».

Knud oli niin järkytetty, että hän tuskin saattoi lukea sanoja ja

sitten alkoi hän soittaa, mutta hänen kätensä olivat liian rauhattomat,

hän hypähti ylös pani sävellyksen huolellisesti säilyyn povitaskuunsa,

seisoi sitten hetken alallaan ja huuteli ääneen Peterin nimeä.

Emäntä tuli sisään ja ilmoitti Peterin menneen ulos. Hän oli Knudia

kohtaan epäluuloinen, Peter oli hänen ilmeinen lemmikkinsä, mutta Knud

osasi aina kuitenkin herttaisuudellaan tehdä hänet aseettomaksi.

Tänään ei Knudilla ollut aikaa ajatella emäntää. Hän riensi Peterin

perässä merelle.

Hän löysi tämän korkeassa lieteruohikossa nukkumassa.

Hän katseli ystäväänsä huolestuneena.

Silmät olivat niin sisäänvajonneet ja suora nenä pisti esiin sitä

voimakkaampana. Knud oli jälleen aivan haltioitunut näiden kasvojen

jalosta kauneudesta; varsinkin hienopiirteinen suu kiinnitti hänen

huomiotansa tällä hetkellä, ikäänkuin näkisi hän sen ensimmäistä

kertaa, tuon merkillisen piirteen huulien ympärillä kuin puolinaisen

hymyn, josta ei tiennyt, oliko se pilkkaa vai hyvyyttä, ja tuon

voimakkaasti kaartuneen otsan, jonka takana tämän kumman miehen salatut

aarteet asuivat, tämän miehen, jota Mara rakasti. Hyvänen aika, niin,

tietenkin. Mutta mitä olisi tästä miehestä kerran tuleva?

Knud Hansenilla oli ilkeä tuntu, ikäänkuin joku näkymätön kolmas

seisoisi hänen ja nukkuvan välillä... jota Mara rakasti, Mara!

Hän teki vaistomaisen liikkeen, ja Peter heräsi.

Merkillistä. Knudin jälleennäkemisilo surkastui äkkiä pieneksi kasaksi

harmaata tuhkaa, kun hän katsoi Peterin tummiin silmiin, jotka

tuijottivat häneen pelästyneesti ja melkein vihamielisesti. Mutta hän

tointui pian.

»Täällä sitä taas ollaan, poikani», sanoi hän heittäytyen Peterin

viereen ruohikolle, »minulla on säkillinen uutisia sinulle.»

»Missä sinä sitten olit?» kysyi Peter verkalleen, yhä

puolipökerryksissä.

»Meressä, merellä ja meren alla... minä tunnen tämän suuren sfinksin

nyt hyvin... sitten maalla... kuule, minä olen nähnyt Maran.»

»Maran», toisti Peter.

Eikö hän sitä ollut tiennyt?

»Niin, minä tulin Dremmelshofiin, me olimme purjehtiessa eksyneet ja

laskimme maihin Oskar Brenten rantaan.»

Knud vaikeni.

Mutta kun Peter oli ääneti, jatkoi hän:

»Oskar oli sangen ystävällinen ja kohtelias minulle, kutsui meidät

sisään ja siellä tapasimme hänen sisarensa Odan, Maran ja... Fritz

Dorenin...»

Jälleen pysähdys.

»Tiedäthän kai», sanoi Knud sitten, »että Fritz ja minä lopulta

ylimmällä luokalla olimme vähällä joutua kaksintaisteluun, minä luulen,

että hän vihaa minua, mutta Mara, sinun morsiamesi, tervehti minua niin

ystävällisesti, että Fritz hillitsi mielensä ja antoi minulle myöskin

kättä. Meitä oli siellä oikeastaan sangen lystikäs seura.»

»Entä Mara?» sanoi Peter vihdoin.

»No, tottahan tietänet kaikki?»

»En mitään; tiedäthän, että Maran ja minun välillä on sopimus olla

kirjoittamatta useammin kuin kerran kuussa.»

»Tiedän. No niin: Mara on joutunut riitaan vanhan rouvan kanssa.»

»Tietysti, sanoinhan sen hänelle jo ennakolta. Miksi hän aina kuitenkin

menee noiden ihmisten luo?»

Knud kakisteli.

»Niin näes, Peter, koti on sentään aina koti. Hän ei saattanut jäädä

enää kauemmaksi vanhuksen tykö ja aikoi heti tulla sinun luoksesi,

mutta ei saanut vastausta sinulta korttiinsa, hän arveli kortin kai

joutuneen hukkaan, ja muutti aluksi Brentein luo ja aikoo nyt Odan

kanssa maalailla Oskarin talossa. Mutta minä sain hänet kuitenkin

lupaamaan, että hän joka tapauksessa käy meitä katsomassa.»

Peter hypähti ylös.

»Sinä!» sanoi hän vain.

Knud katsoi hänen ohitseen.

»Niin», vastasi hän ihan rauhallisesti, »Maralla oli niin ikävä sinua,

hän aikoo pian palata Müncheniin ja tahtoisi kai sitä ennen tavata

sinua.»

»No niin, tietenkin», sanoi Peter, puhuen nopeasti ja kiihtyneenä,

»muuten ei se kortti ole huikkaan joutunut, minä ajattelin hänen

puhuneen vain... ylimalkaisesti, varsinkin kun hän ei kirjoittanut

mitään yhteentörmäyksestä vanhuksen kanssa.»

»No, toivottavasti hän nyt pian tulee; sitten meitä on jälleen kolme

niinkuin Münchenissä», sanoi Knud selällään maaten ja taivasta

tuijottaen.

»Minä en voi työskennellä, jos niin paljon ihmisiä on koolla», huudahti

Peter äkkiä.

»Paljon ihmisiä? Muut eivät kai tule mukaan... Muuten näytti Oda

Brentekin sellaiselta kuin hän mieluummin olisi jossakin muualla kuin

kotona, ja Fritz Doren on nyrjäyttänyt jalkansa ja näytti sangen

surkealta... Peter, vanha mies, sinä kai olet tehnyt tuimasti työtä?»

»Olen, tuimasti, ja minun täytyykin taas palata kotiin... Sinä kai jäät

kuitenkin tänne rannalle aamupäiväksi?»

»Ajattelin toimittaa vielä pitkähkön merihartauden. Niinpä näkemiin

myöhemmin.»

Peter kiiruhti kotiin pitkin askelin.

Mara tuli.

Se oli hänen ainoa ajatuksensa.

Mara varmaan moittisi häntä, ettei hän ollut pitemmällä työssään, mutta

siihen oli Knud syypää, rauhanhäiritsijä, tuo kolmas, joka oli tullut

hänen ja Maran väliin.

Mara tuli.

He olivat viettäneet iloisia päiviä Dremmelshofissa, Mara ja Knud,

sillä välin kuin hän tässä kauheassa yksinäisyydessä oli kamppaillut

olemassaolostaan.

Mutta huvitelkoot he, he eivät saisi häntä houkutelluksi tieltä, ja jos

he häiritsivät häntä, niin hänpä lähteekin, hän. Niin, hän lähtee! Se

oli vapauttava ajatus. Ihan sama minne.

Mutta täällä hän ei voinut saada työtänsä valmiiksi, sen hän tiesi.

Ehkeipä hän valmistu lainkaan!

Lähipäivinä ei Maralta saapunut mitään tietoa.

Knud loikoili rannalla ja Peter istui huoneessaan ja kirjoitti. Joka

kerran kuin kuuli oven käyvän, odotti hän Maran ilmestyvän.

Siitä kävi hän vielä hermostuneemmaksi.

Ja loppu, hänen kertomuksensa loppu!

»Minä en tiedä mitään loppua», sanoi hän kerran aivan ääneen itsekseen.

Onko sitten elämässä aina loppua tällaisissa tarinoissa?

Tässähän ei oikeastaan voinut tarkoin määritellä alkua eikä loppua ja

elämässähän ei romaaninloppua ollut melkein milloinkaan. Aina jäisi

vielä jotakin sanottavaa, jota tuskin saattoi sanoilla ilmaista...

toisin oli musiikin laita: suuressa sinfoniassa _tuntee_ lopun, sävelen

häipymisen, ja jokainen seuraa kehitystä mukana, tarvitsematta muuntaa

loppua, suurta, kaameaa loppuakordia arkisiksi, voimattomiksi sanoiksi.

Herra varjelkoon, kuinka hänen sielunsa janosi ja himoitsi musiikkia

näihin aikoihin!

Eräänä iltana, kun hän tiesi Knudin lähteneen purjehtimaan muutamien

merimiesten kanssa, istahti Peter jälleen klaveerin ääreen ja alkoi

soittaa.

Kun hän vihdoin monen tunnin kuluttua väsyneenä taukosi ja kun hän

kääntyi huoneeseen päin, seisoivat Mara ja Knud ovella.

Mara tuli hänen luokseen silmät suurina säikähtyneinä ja suuteli häntä.

Hervottomana antoi hän sen tapahtua. Hän oli kuin pökerryksissä ja

tuijotti ystäviänsä kuin tajuttomana.

Knud katkaisi hiljaisuuden.

»Peter», sanoi hän liikutettuna, »ei auta, minun täytyy se nyt

sinulle sanoa, sinä soitit ihmeteltävästi, kuule, se on kerrassaan

kuolemansynti, että olet jättänyt musiikin! Minä olen sanonut sen

sinulle jo tuhannen kertaa, mutta nyt minä vannotan sinua! Heitä

käsikirjoituksesi hiiteen! Heitä se mereen ja kirjoita, mitä tänään,

mitä kaikkena tänä aikana olet säveltänyt! Se ei ole liian myöhäistä!

Ole mies ja pyörrä!»

Peter katsoi mykkänä toisesta toiseen, sitten työnsi hän Maran pois ja

oli seuraavassa sekunnissa kadonnut ovesta ulos.

»Hyvä Jumala, mitä teittekään!» huudahti Mara nyt pelästyneenä, »kuinka

saatoitte niin käydä hänen kimppuunsa... minne hän nyt meni...»

Knud oli heittäytynyt istumaan eräälle tuolille.

»Ystävät», sanoi hän, »eikö teillä sitten enää ole mitään tuntua

siitä, mikä on taidetta, oletteko te sitten näinä kolmena vuonna niin

typertyneet, tyhmenneet ja tympeyneet, että annatte sellaisen miehen

kuin Peter istua kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa romaaneja, kun

hän on musiikkimies... mutta suokaa anteeksi, Mara-neiti, minähän olin

valmistanut teitä siihen, että Peterissä on ollut tapahtumassa muutos

siitä pitäen kun hän on täällä... mutta tuo ihana sinfonia, jonka me

juuri kuulimme, sai minut suunniltani... ja koko juttuhan on suorastaan

ihan nurinpäinen.»

Mara näytti melkein yhtä hämmästyneeltä kuin hänen sulhasensa.

»Minä menen hakemaan Peteriä», sanoi hän hetken kuluttua tavattoman

tyynellä äänellä ja meni hitaasti pois.

Peter harhaili ilman päämäärää särkillä.

Hän oli kauheasti kuohuksissaan.

Vihdoin heittäytyi hän väsyneenä lieteruohikkoon ja koetti palauttaa

mieleensä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Hän oli vielä kokonaan sävellyksensä lumoissa, ja silloin seisoi äkkiä

Knud kuin kostonenkeli hänen edessään ja vannotti häntä säveltämään

edelleen, ja siinä oli Mara ja katsoi häntä suurin, rukoilevin silmin,

vai eikö Mara lainkaan ollut mukana? Oliko se ollut vain ilmestys?

Häntä kutsuva kohtalo?

Hän tarttui käsin otsaansa — oliko hän hulluksi tulossa?

»Jumalani», voihkasi hän, »mitä sinä minusta tahdot?»

Hän makasi näin ehkä tunnin, yö oli tulossa, lämmin ja tuoksuinen,

tumman meren yli asetti kuu leveätä hopeasiltaa. Silloin kuuli Peter

läheneviä askeleita ja tunsi kaukaa Maran hahmon.

Se oli todellakin Mara, ja nyt oli Peteristä taas kaikki selvää.

Knud oli houkutellut Maran tulemaan ja tahtoi nyt houkutella hänet,

Peterin, heittämään mereen sen työn, jolle hän rakensi tulevaisuutensa,

jolle hän jo vuosia oli uhrannut aikansa, voimansa, sielunsa,

kaikkensa, Herra siunatkoon, kaikkensa ja joka nyt muutaman päivän

perästä olisi valmis! Ja minkä vuoksi? Jotta hän ei saisi näitä

kymmentätuhatta markkaa eikä voisi mennä naimisiin Maran kanssa.

Mahtoiko Mara...

Mutta silloin juuri oli Mara jo hänen vieressään, hänen hahmonsa näytti

hämärässä niin suurelta ja hän oli niin kaunis, vielä kauniimpi kuin

ennen... Peterin ruumista puistatti ja hänen huulilleen oli pyrkimässä

pyyntö, mutta hän oli ääneti ja nousi vain puoliksi ylös, kun Mara nyt

istahti hänen, viereensä.

Mara tarttui hänen käteensä ja silitti sitä hiljaa. He katselivat

molemmat merelle ja olivat vaiti.

— Eikö hän sitten minua lainkaan tervehdi, ajatteli Mara.

Hän tunsi, että hänen täytyi aloittaa puhelu, sillä Peter, joka

oli hänestä aina ollut hyvin korkealla, tuntui hänestä tänään niin

avuttomalta kuin lapsi. Jotakin on nyt meidän välillämme, mitä lienee!

tahtoi hän sanoa, mutta sanoi vain: »Kuinka sinä oikein voit?» Ja kun

Peter ei vastannut: »Oliko paha, että tulin? Minä palaan Müncheniin

näinä päivinä ja kaipasin kuulla sinusta ja sinun työstäsi... Milloin

voit lukea minulle? Minä olen niin kauhean jännityksissä kaikesta.»

Peterin olisi tehnyt mieli itkeä, itkeä niinkuin meri, joka tuolla

heidän jalkainsa juurella niin herkeämättä itki ja huokasi.

Hän sai vaivoin hillityksi itsensä.

»Sinähän kuulit, mitä Knud sanoi — mereen pitää minun se heittää.

Arvattavasti ajattelet sinäkin samalla lavalla.»

»Oi, Peter, kuinka voit sitä ajatella, sinähän olit niin hyvissä

otteissa Münchenissä, ja että sinä lomahetkinä soitat... sehän on vain

ihanaa.»

»Münchenissä minä olinkin hyvissä otteissa, mutta tiedäthän kai, että

Knud myöskin on kirjoittanut?»

»Kyllä, hän kertoi sen minulle, minä olen niin iloinen, että hän

jälleen tekee työtä, se on varmaan vain sinun ansiotasi, vaikka hän

onkin tekeleeseensä tyytymätön... Sitäpaitsi, ettehän te... hänen on

korkeintaan luonnos ja sinun paksu romaani, jotenka mistään kilpailusta

teidän välillänne ei voi olla puhettakaan.»

»Koko juttuhan on juuri kilpailua, Mara... oikeastaan hornan keksintöä

ihmisten tekemiseksi hulluiksi mielipuoliksi! Kuinka voi lyhyessä

ajassa luoda jotakin kunnollista, valmista! Ellei minulla olisi

ollut tämä työni tekeillä jo kolme vuotta, en lainkaan yrittäisi, ja

sittenkin on sangen epätietoista, tokko valmistun Mara, kuule, on jo

myöhä, missä sinä sitten asut?»

»Kylässä, Knud hankki huoneen suutari Jensin luona minulle ja Oda

Brentelle, joka tulee huomenna. Minun täytyy nyt lähteä kotiin, kello

on jo yli kymmenen. Tuletko mukaan, vai oletko liian väsynyt? Sieltähän

on vielä puolen tunnin matka teidän erakkomajaanne. Tästä, heti särkän

takaa.»

He olivat nousseet ylös molemmat ja kävelivät peräkkäin kapeaa särkän

poikki vievää polkua alaspäin. Mara kulki edellä. Peter tuli perässä,

Hetken kuluttua alkoi hän kysellä Maran olosta isoäidin luona, ja Mara

kertoi hänelle kaikki, mutta he puhelivat kuin unessa eikä kumpikaan

oikein kuullut, mitä toinen sanoi. Heidän välillään kulki kolmas.

Kuutamo paistoi heidän polulleen ja valaisi selkeästi heidän kookkaat

hahmonsa. Knud Hansen oli avoimen ikkunansa ääressä ja näki heidät

kaukaa ja ihmetteli, minkävuoksi Mara käveli niin kumarassa kuin olisi

kantanut raskasta taakkaa.

7.

Rannan pehmeällä sannalla makailivat Mara ja Oda Brente pitkällään.

Vähän kauempana rakensivat Fritz Doren, Oskar Brente ja Knud Hansen

santalinnaa ja iloitsivat kuin lapset, kun tunnoton kylmä laine

pyyhkäisi pois muhkean laitoksen ja kohahti heidän ylitseen.

Kävi navakka tuuli, mutta taivas oli vielä sininen ja aurinko paistoi

kirkkaasti.

»Milloin Rasmussen lukee sen meille?» kysyi Oda äkkiä vaiteliaalta

ystävättäreltään.

»Ah, en tiedä, tokko hän lukee lainkaan», vastasi Mara.

»Hän lupasi minulle eilen illalla. Mutta tiedätkö, Hansenin pitää

myöskin lukea. Se tulee olemaan hurjan jännittävää. Minä esitän,

että tehdään se tänä iltana, lähetetään serkkusi Fritz Rasmussenin

luo taivuttamaan häntä... Ah, jospa Dremmelshofissa ja Bucheneckissa

aavistettaisiin, kuinka tuttavallisia me täällä kaikki olemme... Kuule,

eikö Rasmussen ole lainkaan mustasukkainen sinun ystävyytesi vuoksi

Fritz-serkun kanssa?»

Mara nousi ylös ja katsoi Odaa kummastuneena. Hän oli viime aikoina

ollut niin omien asioittensa askarruttamana, että oli kokonaan

unohtanut Odan ja Fritzin. Hän oli kyllä huomannut, että Oda alkoi

kiinnittää huomiota hänen serkkunsa varovaan kosieluun, mutta Fritzhän

oli hänelle sanonut, ettei hän ainakaan kahteen vuoteen vielä

aikonut... ja nyt? Oda katseli taivasta, ja Mara sanoi vain:

»Kuule, älä koskaan käytä tuota kamalaa sanaa 'mustasukkaisuus', jo sen

kaiku on niin halpa ja alhainen...»

»Mara-kulta, todellisessa rakkaudessa täytyy aina olla

mustasukkaisuutta, muuten et tiedä, mitä rakkaus on.»

»Tiedätkö sitten sinä?» teki Maran mieli kysyä, mutta nieli sanansa.

Oli näet yksi aine maailmassa, josta hän ei mielellään keskustellut.

Se oli rakkaus: ihmisten käsitys siitä tuntui hänestä niin alhaiselta

ja arkiselta, että hän tosiaan ei tiennyt, mitä sille mahtoi. Hän

ei myöskään saattanut kuvitella, että Fritz ja Oda voisivat mennä

kihloihin, niin kauan kuin Lieschen Meier oli elossa. Fritz ei ollut

enää kajonnut tähän asiaan, mutta ehkäpä hän aikoi puhua siitä Odan

kanssa täällä Hölupissa? Ja mahtaisiko Oda suostua Lieschenistä

huolimatta?

— Merkillistä! Kaikkialla on tämä salaperäinen kolmas, josta vanha

Häberle puhui! ajatteli Mara: — Fritzin ja Odan välillä se on onneton

Lieschen, mutta kuka se on Peterin ja Knudin välillä? Ja kuka Peterin

ja minun välilläni?

Kuinka muuttunut hän olikaan tänne saarelle tultuaan ikäänkuin joku

Vellamonneito olisi hänet loihtinut! Mitä olikaan Knud hänestä tehnyt!

Oliko Knud hänen paha henkensä?

Ja mitä oli tullut Peterin ja Knudin välille?

Mitä saattoi sellaisen ystävyyden väliin tulla?

Mara ei tiennyt enää, rakastivatko vai vihasivatko Peter ja Knud

toisiaan, kaikki oli nyt niin merkillistä ja niin sekavaa ja hämärää.

Näköjään viettivät he täällä kaikki niin tuttavallista elämää, kuten

Oda sanoi, mutta salassa kulki kukin suurta, katkeraa taakkaansa

kantaen eikä kukaan näyttänyt todellista olentoansa, ja Marasta

tuntui kuin he kaikki yhdessä kietoutuisivat yhä lujemmin suureen,

näkymättömään verkkoon, josta ei millään enää päässyt irti.

Herrat palasivat nyt heidän luokseen, ja Oda pyysi heti Fritz Dorenia

menemään Peterin luo pyytämään häntä tänä iltana lukemaan heidän

verannallaan.

»Muuten täytyy teidän lukea, herra Hansen», sanoi hän lopuksi.

»Miksei», vastasi Knud välinpitämättömästi, »minä sainkin sen

eilenillalla valmiiksi.»

»Mitä, valmiiksiko?» huudahtivat kaikki yhdestä suusta, »eihän se ole

mahdollista! Eikä sitten puhu mitään! Rakentaa täällä santalinnoja kuin

lapsi eikä ilmaise viikon suurinta salaisuutta.»

»Hyvä!» huudahti Fritz, »yksi runoilijoistamme on siis valmis. No, me

olemmekin viikon päivät siivosti antaneet teidän olla rauhassa, Mara

on tuskin nähnyt sulhastaan. On se oikeastaan vähän nurinpäistä, kun

ollaan kihloissa, eikö olekin, neiti Brente? Mitä, onko se teidän

mielestänne niinkuin ollakin tulee? Ei, kiitoksia! No, minä lähden nyt

tulevan serkkuni luo, jos Hansen on valmis, niin totta kai hänkin.

Niinpä näkemiin, hyvät herrasväet!»

»Onkin aika», sanoi Knud jälleen, »kahden viikon kuluttua on viimeinen

hetki, ja loppu on vielä kirjoitettava puhtaaksi.»

»Fritz», sanoi Mara, »jää sinä tänne, minä menen Peterin luo ja kysyn

häneltä.»

»Hyvä niinkin. — Oda neiti, tahdotteko nyt muuttaa linnaan, jonka olen

teitä varten rakentanut?»

Mara kuuli vielä Odan hilpeän vastauksen: »Jahkahan ensin katsotaan,

kannattaako», sitten alkoi ääntensorina hälvetä, ja hän kulki yksinään

pitkin rantaa. Mutta sitten tuli joku ripein askelin hänen perässään.

Hän tiesi kyllä kuka se oli.

»Älkää kiusatko häntä lukemaan», pyysi Knud tultuaan hänen rinnalleen.

»Miksei hänen tulisi lukea?» vastasi Mara. »Häntä vahvistaa, kun kaikki

siitä iloitsevat. Minä itsekin kehoitin häntä kovasti vielä eilen.»

Knud katsoi häneen epätoivoisena.

»Kuka tietää...», alkoi hän.

Mara keskeytti hänet.

»Oletteko te sitten asiastanne niin varma, että olette niin valmis

lukemaan?»

Knud seisahtui.

»Hyvästi, Mara-neiti», sanoi hän hiljaa ja harppasi parilla askelella

särkänrinteen yli pois.

— Mikä hänen lienee, ajatteli Mara. Lieneekö hän yleensä kirjoittanut

mitään kunnollista, hän on niin omituinen.

Peter istui kirjoittamassa.

Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kapeammiksi ja saaneet viime

viikolla erään läpitunkemattoman ilmeen. Knud ja Mara eivät olleet enää

puhuneet hänen kanssaan musiikista; häh oli kaiket päivät sulkeutuneena

huoneeseensa ja kirjoitti — kirjaansa. Hän kieltäytyi jyrkästi

lukemasta teostaan ja naurahti hiukan, kun kerrottiin, että Knud oli

luvannut lukea, »mutta siihen minä kyllä tulen», sanoi hän sitten.

Illalla oli koko seura sitten koolla Oda Brenten parvekkeella, myöskin

Peter, vain tekijä ja lukija Knud Hansen puuttui vielä.

Fritz Doren oli hankkinut olutta ja limonaadia. Vihdoin saapui Knud

salkku kainalossaan.

Hän näytti kalpealta ja laihalta ja oli vastoin tapaansa hermostunut ja

kiihtynyt.

»Ensinnäkään minä en ole mikään kirjailija», sanoi hän, »kuten Peter

voi todistaa, ja toiseksi en saata lukea täällä. Onko teistä tämä

paikka muka tunnelmallinen? Tämä ahtaus ja nämä kärpäset... ah, tulkaa

toki meren rannalle, otetaan lyhty mukaan, minä luen sen valossa, kun

pimeä tulee, ja yöhän on lämmin ja tuuli ihan tyyntynyt.»

»Niin, mennään merenrannalle», huusivat kaikki.

He menivät särkän yli rannalle ja olivat pian sen jälkeen kaikki

asettuneet erään särkän rinteelle. Ilta oli helteisen kuuma, meri

tyynenä kuin peili täynnä odotusta ja äänettömyyttä. Kun kaikki olivat

sijoittuneet, pani Knud Hansen salkkunsa polvilleen ja otti muutamia

lehtiä esiin.

»Se on vain eräs muistelma elämästäni Atlantin takana», sanoi hän.

»Mutta, kuka tietää, ehkä kyllä kymmenentuhannen markan arvoinen»,

lisäsi hän sitten nauraen ja vilkaisi vielä kerran äkkiä kuulijoihinsa

ennen kuin alkoi lukea. Hän näki Peter Rasmussenin kalpeat kasvot,

hehkuvat, tummat silmät ja ivallisen suun, jonka hymy teki hänen

sydämensä aivan kylmäksi, näki Maran katseen suurena, tyynenä ja

odottavana kuin meri, näki Fritz Dorenin ja Odan, jotka rakastivat

toisiaan, ja hyvän, paksun Oskarin, joka varmasti rakasti Maraa, ja

hänen sikarinsa. Kuinka saattoikaan rakastua Maraan? Mikään ei ollut

toivottomampaa: yhtä hyvinhän voisi rakastaa merta, hurmautuneena

syöstä sen helmaan, jotta se vain seuraavassa silmänräpäyksessä

kylmästi hymyillen vetäisi rakastajan syvyyteen ja tuhoaisi. Kaiken

tämän näki Knud salamannopeudella; sitten sanoi hän ääneen:

»No niin, minä luen sitten... se on, kuten sanottu, vain sulaa

mielettömyyttä, mitä olen kirjoittanut, eräs elämys, joka minulla oli

Amerikassa tarjoilijana ollessani... no, kuunnelkaa sitten.»

Hän luki nopeasti ja hätäisesti, mutta vähitellen tuli hänen äänensä

levollisemmaksi, ja pian oli hän kertomukseensa niin syventynyt, että

hän kokonaan unohti ympäristönsä.

Hän ei huomannut, kuinka kuulijat kävivät hiljaisemmiksi ja

hiljaisemmiksi, ei nähnyt Maran loistavia silmiä, ei, että Peter oli

kääntynyt selälleen, pannut kädet päänsä alle ja silmänsä kiinni,

ei Oda Brenten ja Fritz Dorenin kuolontotisia kasvoja ja että he

nyt istuivat käsikkäin, eikä myöskään Oskaria, joka piti kädessään

sammunutta sikaria. Hän luki ja luki, kunnes tuli ihan pimeä. Joku

sytytti hiljaa kynttilän lyhdyssä, Knud asetti sen viereensä ja luki

edelleen kuin henkensä edestä.

Ja totinen oli kertomuskin, sen tunsi kohta todeksi, todella eletyksi

ja koetuksi, ja kuulija seurasi tämän Jumalan ja ihmisten hylkäämään

miehen kauheita kamppailuja ja odotti henkeä pidättäen hänen kohtalonsa

täyttymistä.

Kerran lakkasi Knud lukemasta, nousi ylös ja sanoi:

»Riittää jo.»

»Jatka», sanoi Fritz Doren käheällä äänellä, ja Knud istahti jälleen

hiekalle ja luki pienen lyhdyn valossa edelleen.

Yö tuli mahtavana ja suurena.

Sydänyön aikaan alkoi meri käydä levottomaksi ja loitolta kuului

kaukaista kohinaa. Silloin pani Knud äkkiä paperinsa kokoon ja sanoi:

»Minä en saata enempää... huomenillalla loppu.»

Ja ennenkuin kuulijat olivat tointuneet, oli hän salkkuineen tiessään.

Hämärästi näkivät he hänen hahmonsa häipyvän kesäyöhön. Vain hitaasti

pääsivät he irti lumouksesta, jonka valtaan olivat joutuneet.

Oskar Brente mutisi jotakin käsittämätöntä ja lähti sitten Knudin

perässä pitkin askelin, Fritz Doren ja Oda Brente katsoivat toisiaan

hajamielisinä ja lähtivät sitten hekin käsi kädessä, vain Mara seisoi

vielä ja katsoi liikkumattomana makaavaa Peteriä.

Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut eikä hän saanut pitkään aikaan

mitään sanotuksi.

Vihdoin rohkaisi hän itsensä.

»Etkö tule mukaan, Peter», sanoi hän hiljaa, »muut ovat jo kaikki

menneet.»

Peter hyppäsi ylös. Mara näki hänen silmänsä edessään ja äkkiä tuntui

hänestä, ettei hänen edessään ollutkaan Peter, vaan toisesta maailmasta

oleva henki, demooninen valo välähti häntä vastaan vain sekunnin, mutta

se kauhistutti hänen sydäntään ja hän luuli hetken melkein kuolevansa.

Hän koetti ajatella ja sanoa jotakin yksinkertaista ja kuuli äänensä

kuin kaukaa sammaltavan:

»Minä luulen, että nousee ukonilma, emmekö lähde kotiin, rakas Peter?»

Silloin ravisti hänen edessään oleva olento itseänsä, hän kuuli

voihkauksen, ja sitten sanoi Peter oudolla äänellä:

»Niin, kotiin.» Hän pyyhkäisi kädellään kasvojansa, pani käsivartensa

Maran vyötäisille ja lähti kävelemään hänen kanssaan. Hetken kuluttua

sanoi hän: »Mara... Mara...!»

Mutta Mara ei saattanut vastata mitään, nojautui vain kävellessään

häneen ja tunsi, että heidän takanaan kulki joku olento, hän ei

kääntynyt, mutta näki sen kuitenkin, näki pitkät, harmaat tekosiivet ja

kuuli hiljaiset, riemuitsevat askelet.

»Kolmas», ajatteli hän kauhistuen.

Kuka se oli?

Peterkään ei puhunut enää mitään, saattoi hänet vain kotiin ja antoi

hyvästiksi kättä.

»Huomenna — loppu», sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä.

Sitten he erosivat.

Peter käveli hiljoilleen yötä myöten kotiinsa.

Tuuli tuimeni, pimeät pilvet alkoivat peittää taivasta ja heittivät

varjonsa maahan ja mereen.

Peterin jalat löysivät tien, hänen silmänsä eivät nähneet mitään.

Ukkonen alkoi jylistä ja särkkien takaa kuului meren harppulaulu.

Majastaan näki hän pilkoittavan valoa.

Hänen isäntäväkensä oli ylhäällä, ukkonen oli heidät herättänyt.

Peter vilkaisi Knudin ikkunoihin. Ne olivat selkoselällään, mutta

huoneessa oli pimeä.

»Herra Hansen meni vielä kylään, häh aikoo kai hummata koko yön. Se

ei ole hyväksi, herra Rasmussen, ja kun vielä tulee ukkonen. Herra

Rasmussen, kenties te panette ikkunat kiinni herra Hansenin huoneessa!

Muuten sataa sisään ja kun herra Hansen on kapakassa, tulee hän

kuitenkin vasta myöhään kotia.»

»Hyvä on», vastasi Peter koneellisesti.

Hän meni portaita ylös Knudin kamariin.

Kirjoituspöytä oli avoimen akkunan ääressä, pöydällä avonainen salkku

ja suuri kasa käsikirjoitusliuskoja.

Salama välähti halki koko taivaan, ja ensimmäiset, raskaat sadepisarat

putosivat maahan.

Peter seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos.

— Nyt ukkonen, ajatteli hän, ja _yksi_ salamanisku ja minä ja koko talo

on sekunnissa mennyttä.

Hän säikähti ajatuksiansa, ja hänen katseensa sattui Knudin

käsikirjoitukseen.

Papereita katsoessaan oli hän kuulevinaan omituista kohua ja pauhinaa.

Hän tiesi hyvin, mitä se oli.

Näissä papereissa oli sama sävy, kuin tuolla alhaalla, syvällä, syvällä

meressä. Ahti kultaharppuineen, jota myöskään ei kukaan nähnyt; näissä

papereissa istui hän myöskin ja kosketti kourinensa kieliä ja soitto

kuului kautta maailman ja ihmisten sydämet värisivät ja heidän korvansa

kuuntelivat kuin lumottuina. Ääni, huuto syvyydestä, vanha ihmisen

jättikamppailu Jumalan ja saatanan kanssa, se nosti sotahuutonsa

tässä Knud Hansenin kertomuksessa, ja jokainen ihminen tiesi: tämä on

minunkin kamppailuni, se täytyy minunkin ehdottomasti käydä, tänään

tai huomenna enkä tiedä kummanko puoleen voitto hallistuu, Jumalan vai

saatanan.

Peter laski pitkät, laihat sormensa paperille.

Tässä, tässä oli ystävän voitto.

Loistava voitto. Kuinka lyhyttä ja mestarillista olikaan tyyli, mutta

vähät tyylistä: totuuden järkähtämättömät, loistavat kasvot ne tässä

kohtalossa näkyivät ja se teki asian niin suureksi.

Olipas se salama!

Taivas oli kuin haljennut. Peter teki ristinmerkin.

Niin, tässä, hänen kätensä alla oli ystävän voitto ja hänen oma

tappionsa, kuolemansa.

Ei auttanut, että hän vakuutteli itselleen tämän olevan vain

järjettömän mielihoureen — hänen työnsä oli hyvää ja kunnollista ja

oli aivan yhdentekevää oliko Knud Hansenkin sattumalta kirjoittanut

novellin, jopa hyvänkin. Epäilemättä jätettäisiin tähän suureen

kilpailuun monta tuhatta romaania, voiton mahdollisuus oli hänellä sama

kuin ennenkin, eikä lainkaan saattanut tietää eikö lautakunta pitäisi

hänen teostaan parempana kuin Knudin — tuota harpunääntähän ei kuka

tahansa saattanut kuulla — sen kuulivat ylimalkaan vain sellaiset,

jotka tästä suuresta harpusta jotakin tiesivät, ja niitähän oli yleensä

vain muutamia. Ah, kuinka sen kielet helähtelivät tänä yönä yli ukkosen

jyrinänkin! Niin, näinhän kyllä saattaisi käydä. Mutta kuitenkin tiesi

hän tällä hetkellä järkähtämättömän varmasti, että Knudin kertomus

veisi voiton ja — oli hänen työnsä tuhonnut!

Se ei ollut mielihouretta. Se oli tosiasia. Ja vaikka hänen edessään

olisi ohut tuhannen ihmistä ja vakuuttanut päinvastaista, niin tiesi

hän, että tämä teos oli hyvä ja hänen omansa huono.

Siitä hetkestä, jolloin Knud oli alkanut kirjoittaa, jolloin he

molemmat, niinkuin hän nauraen oli sanonut, olivat ryhtyneet

kirjoituskilpasille, siitä hetkestä oli hänen työnsä muuttunut

huonoksi. Jos Knud olisi, kuten aikomus oli ollut, maalannut, silloin

olisi hän voinut rauhaisasti kirjoittaa edelleen. Mutta näin ollen hän

ei ollut saattanut.

— Sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä! ajatteli Peter yhä uudelleen. —

Sitä ei heidän olisi pitänyt!

Heidän, hänen parhaiden ystäviensä, Knudin ja — Maran!

He olivat tällä kilpakirjoittamisella ahdistaneet hänet kuolemaan, ja

he tunsivat ja tiesivät, minkä luontoinen hän oli. Heidän ei olisi

pitänyt riistää hänen sielunrauhaansa!

Nyt olivat he riistäneet häneltä kaikki! He olivat alusta pitäen

liittoutuneet häntä vastaan. Mara oli aina ollut Knudin puolella ja

paholaisen keksintöä oli ollut, että Knud päätti ryhtyä kiistämään

häneltä palkintoa.

Sillä muutahan ei asia pohjaltaan ollut.

Knud, jota hän oli niin rakastanut! Jonka hän oli pelastanut

nälkäkuolemasta. Nyt ei Peter voinut muuta kuin vihata häntä.

Hänen kätensä oli yhä Knudin paperien päällä, ja hän tunsi vihaavansa

Knudia.

Tämä vihollinen, joka oli tunkeunut kolmanneksi hänen ja hänen työnsä

väliin, työntänyt hänet syrjään elämän pöydästä ja itse istunut tilalle

ja syönyt elämänleipää.

Tämä ihminen, joka ilman velvollisuudentuntoa vaelsi elämänsä läpi,

jolla ei ollut mitään tointa, jolle oli samantekevä oliko hän

viinuri vai maalari tai ei mitään, joka vain vaihteeksi kirjoitteli

kertomuksia ja josta oli yhtä lystiä, voittiko hän tuhannen markkaa vai

kymmenentuhatta, oli tunkeutunut hänen pyhättöönsä, hänen työpajaansa

ja riistänyt häneltä työaseet käsistä.

Ja Mara oli sen nähnyt.

Vielä enemmän — hän oli riistänyt häneltä Maran... Eikö salama iskenyt

juuri alas? Eikö missään syntynyt tulipaloa? Oliko kaikki pimeää,

niinkuin äskenkin?

Knud oli yllyttänyt Maraa hänen työtänsä vastaan.

Alusta alkaen.

Ja sitten tuli hän vielä ehdottamaan, että hän luopuisi kirjoittamasta

ja rupeisi jälleen musikeriksi. Ja Mara, joka ennen oli ollut kokonaan

hänen, Peterin, puolella, oli sanonut samaa, vaikka tiesi, mikä uhraus

se silloin oli ollut Peterin puolelta ja minkä vuoksi hän sen uhrasi!

Se oli liikaa! Se oli hirvittävää! Hänen molemmat parhaat ystävänsä.

Jos he olivat huomanneet, että hän oli vain töhertäjä, mikseivät

sanoneet sitä suoraan, alusta alkaen. Ja kuka antoi heille oikeuden

ajatella hänestä niin halventavasti? Kuka? Professori Lenthen, joka oli

lukenut hänen teoksensa, piti sitä etevänä, toiset toverit myöskin, ja

vain nämä kaksi moittivat sitä. Mistä se oikeastaan johtui?

Mikä mahtoi siihen olla syynä?

Vain yksi asia — jota hän ei rohjennut ajatella!

Ja pelosta, että paljastaisivat itsensä, olivat he häntä kohtaan niin

ystävällisiä, teeskentelivät mielenkiintoa hänen romaaniansa kohtaan ja

antoivat hänen kärsiä näitä helvetintuskia.

Tuossa oli käsikirjoitus hänen edessään, taivas oli yhtenä tulimerenä,

ja hän näki käsikirjoituksen selvästi — kuinka olikaan Maran sydän

kääntynyt kokonaan tämän kertomuksen puolelle!

Tuo kirottu käsikirjoitus!

Se irvisti hänelle, se oli hänen murhamiehensä, hän voisi sen

vuorostaan tappaa, hän voisi kaapata käsiinsä nämä lehdet ja nakata

ulos sateeseen ja myrskyyn ja tuhota ne.

Pöytä, jolla ne olivat, natisi hänen painalluksensa raivosta ja Peter

värisi kiireestä kantapäähän.

Kuule, kuule, kuinka hurjana meri oli, ah noita mustia jättilaineita,

jotka vyöryivat maata vasten, ja kuitenkin mitä olivat ne verraten oman

sielun salakareihin! Nehän ovat paljoa synkemmät ja särmäisemmät kuin

vaarallisin vesi. Eikö niiden nimi ollut Mara?

Alhaalla seisoivat kalastaja, hänen vaimonsa ja heidän lapsensa ja

katselivat huolestuneina rajuilmaa.

»Herra Rasmussenin on varmempi tulla alas, se käy yhä pahemmaksi»,

sanoi emäntä. Ja samassa tulikin hän portaita alas, ja he näkivät hänen

kalpeat kasvonsa salaman valossa. Hän meni huoneeseensa sanaakaan

sanomatta.

»Panikohan se ikkunat kiinni ylhäällä, isä? Menehän varoiksi katsomaan.»

Kalastaja Klaassen meni ylös ja palasi sitten sanoen:

»Minä menen sentään vielä sanomaan Rasmussenille...» Ja meni Peterin

huoneeseen. Ja juuri sillä hetkellä tapahtui se kaamea tapaus. Jyrisevä

rätinä ja leimaus, häikäisevä, tanssiva leimaus ja sitten savua ja

räiskettä ja tulenloimua katosta ulos.

Pienen saaren kyläläiset näkivät tulenloimun ja riensivät kaikki

paikalle. Mutta kun he saapuivat palopaikalle, oli kaikki jo ohi.

Ukkosen raivo oli nyt lauhtunut, ihmiset olivat pelastaneet henkensä,

kalastajatupa oli joutunut uhriksi ja oli nyt vain rankkasateessa

huutelevien ihmisten ympäröimänä, savuavana raunioläjänä.

Mitään ei ollut enää pelastettavissa, ja kuitenkin nähtiin muudan

mies vaatteet kärventyneinä ja naama noessa juoksevan tulen läpi. Se

oli Knud Hansen. Hän syöksi erään ryhmän luo, jonka joukossa hän näki

Peterin.

»Peter», huusi hän, »minun käsikirjoitukseni!»

»Jumalan tähden», sanoi Maran ääni, »missä se on?»

»Peter, minun käsikirjoikseni!» huusi Knud uudelleen ja ravisti

ystäväänsä hartioista.

Peter katsoi häneen hölmistyneenä.

»En tiedä», mutisi hän.

»Mutta omasihan sinulla on kainalossa, Peter», huomautti Mara, »eikö

sinulla ole myöskin Knudin papereita?»

»Hyvä Jumala», voivotti kalastajanvaimo, »ei mitään saatu pelastetuksi

kuin henkiriepu, mutta Jumalan kiitos, mökki oli sentään vakuutettu!»

»Minun kirjoitukseni», huusi Knud vaimolle, »minun työni ylhäällä

kirjoituspöydälläni.»

»Jumala paratkoon, herra Hansen, herra Rasmussenhan oli koko ajan

ylhäällä teidän huoneessanne, hänellä oli se salkku kainalossaan kun

hän tuli alas, ihan varmaan, minä näin sen, ylhäällä sitä ei enää

ollut.»

»Sitten on Peter sen pelastanut jonnekin», sanoi Mara varmasti,

»rauhoittukaa, Knud. Peter, ethän liene sairas? Sinä olet niin kalpea

ja vaitelias. Knud, meidän täytyy saattaa hänet katon alle johonkin,

näettehän, että hän on sairas... Hänhän aivan horjuu... Peter, Peter,

toinnu toki, sano jotakin!» Hän tarttui Peteriin, joka seisoi kuin

kuvapatsas, musta salkku lujasti puristettuna kainalossaan.

Knud loi häneen epätoivoisen katseen. »Käsikirjoitukseni», sanoi hän

hiljaa. Hän istahti eräälle kivelle ja peitti kasvonsa käsiinsä.

»Mies», sanoi Oskar Brente äkkiä kiivaasti, »mitä sinä oletkin

kapakassa koko yön ja annat aarteesi palaa täällä! Se on yksinomaan oma

syysi.»

Knud ei vastannut mitään, joukko huusi ja melusi, mökin luona ei ollut

enää mitään tekemistä, perustukset törröttivät savuavien raunioiden

ympärillä.

Kello oli neljä aamulla, kun kaikki likomärkinä ja väsyneinä vaelsivat

takaisin kylään päin. Fritz Doren ja Mara tukivat Peteriä, joka käveli

vain horjuen.

»Mielen järkytys», mutisi Fritz, ja Mara lisäsi hiljaa: »Ja

liikarasitus.»

Maran huoneeseen laittoivat he hänelle vuoteen.

Mara siirtyi Odan kamariin.

Pian lakkasi ulkona sade, navakka tuuli hajoitti pilvet, pieni

saari kimmelsi aamuauringon valossa ja aallot hyppelivät hilpeinä

sinertävällä merellä.

Kello yhdeksän aikaan tuli Knud Hansen ja kysyi Maraa.

Hetken kuluttua tuli tämä ulos ovesta ja istuutui hänen vierelleen

talon edessä olevalle valkoiselle penkille.

Knud säikähti hänet nähdessään.

Kymmenen vuotta vanhentunut, ajatteli hän.

Itsekin tunsi hän itsensä kurjaksi ja onnettomaksi, mutta Mara ei

kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Istui vain ja tuijotti eteensä.

»Miten Peterin laita on?» kysyi Knud hetken kuluttua.

»Nyt hän nukkuu», vastasi Mara kuivalla äänellä, »hän oli ensin aivan

kuin huumautunut. Onhan suorastaan kumma, ettei hän ole kuollut.»

»Niin, kumma on», toisti Knud.

»Hän sanoi minulle vielä», jatkoi Mara samalla äänellä ylös

katsahtamatta, »että kalastajanvaimo pyysi häntä menemään teidän

huoneeseenne sulkemaan ikkunat. Sen hän teki ja kokosi teidän

käsikirjoitusliuskanne, jotka olivat hujan hajan, yhteen, myrskyhän

olisi voinut viedä kaikki. Paniko hän ne salkkuun vai ei, ei hän

enää muista... hän ajatteli, että myrsky hellittäisi ja meni alas ja

muistelee kalastajan vielä käyneen hänen huoneessaan... silloin oli

salama iskenyt, hän oli vaistomaisesti kaapaissut pöydällä olleen

käsikirjoituksensa, mutta ei muista, kuinka hän tuli ulos... kaikkihan

paloi parissa minuutissa. Ei kukaan saattanut savulta enää mennä

mökkiin, ja kun me sitten tulimme, oli kaikki jo tuhkana ja porona.»

Knud ei vastannut mitään, hän tuijotti pieneen, aidattuun kukkatarhaan,

joka oli heidän edessään täynnä neilikoita ja resedantuoksua, täynnä

eloa ja auvoa. Eivätkö kukat tunteneet, että heidän keskessään istui

ihminen, tai kaksi ihmistä, sydän kuolleena?

»Mara-neiti», sanoi Knud väkinäisesti, »sitten on kai kaikki ohi. Minun

käsikirjoitukseni on palanut. Niin, se on tietenkin oma syyni, minä

olen taas kerran ajanut karille, tietysti, niinhän minun aina käy.»

Hän oli hetken hiljaa.

»No», sanoi hän sitten, »kerran sitä on ihminen itsekin tuhkana,

niinkuin kaikki tuo hiiltynyt paperi... Oikeastaan ihanaa saada

kuolla keskellä onneansa, sen sijaan että vähitellen paleltuisi. Ja

pohjaltaanhan se on jokseenkin yhdentekevää, eihän siinä juuri paljon

hukkaan mennyt, voi ajatteletteko te, Mara-neiti, että kertomus oli

koko hyvä?»

Knud oli noussut ylös ja katsoi häneen. Mara kohotti äkkiä päätänsä ja

katsoi häntä silmät kyynelissä, huulet yhteenpuserrettuina eikä saanut

mitään sanotuksi.

»Herran tähden», sanoi Knud, »älkää toki itkekö.»

»Niin», sanoi Mara, »minun täytyy teille sanoa, että teidän

kertomuksenne oli kaunein, mitä pitkään aikaan olen lukenut,

järkyttävin... Knud, luvatkaa minulle, että alatte vielä alusta ja

kirjoitatte sen uudelleen. Se ei saa joutua hukkaan, ei saa.»

Knud katsoi maahan.

»Se _on_ joutunut hukkaan», vastasi hän, »ja nyt, jääkää hyvästi ja

kiitoksia... tervehtikää Peteriä... Minä lähden tänään Oskarin kanssa

Dremmelshofiin, minulla ei ole tällä saarella enää mitään tekemistä...

Minä toivotan Peterille kaikkea hyvää... Münchenissähän sitten kai taas

tavataan kaikki kolme.»

»Münchenissä?» sanoi Mara verkkaan. »Ah, niin... hyvästi, Knud...»

Mara nousi ylös ja ojensi hänelle kättä.

Knud katsoi häntä ikäänkuin aikoen sanoa vielä jotakin, mutta näytti

malttavan mielensä, puristi hänen kättään ja lausui vain:

»Kalastaja Klaassen muistelee vieneensä minun käsikirjoitukseni vielä

Peterin huoneeseen, mutta sitä ei Peter tietenkään — huomannut.»

»Ei tietenkään», vastasi Mara, »kun minä kysyin kalastajalta, ei hän

muistanut enää varmasti, ottiko hän teidän huoneestanne mitään vai ei.

Tutkikaa vielä kerran kaikki, Knud, kenties...»

»Minä tulen juuri tutkimasta, siellä vain polttaa kätensä ja jalkansa

kuumassa tuhkassa. Kaikkihan on tuhkana, Mara-neiti. Vahinko, etten

itse ole palanut. Ajatelkaas, jos Peterin työ olisi joutunut tulen

omaksi!»

»Hyvästi, herra Hansen», sanoi Mara. »Minä luulen Peterin huutavan

minua...»

»Niin, niin... menenhän minä... hyvästi onko tämä nyt sitten

viimeinen...?»

Hän piti vielä Maran kättä omassaan.

»Viimeinenkö?» kysyi Mara katsoen häntä kuin kaukaa etäisyydestä, »ei,

ajatelkaa kaikkea, mitä olemme puhuneet, ja — älkää jättäkö minua

pulaan, Knud.»

»Mitä sillä tarkoitatte?»

»Te ette saa tehdä sitä!» toisti hän hätäisesti. »Mutta Peter kutsuu

minua...»

»Peter kutsuu minua!» toisti yksin seisomaan jäänyt Knud. Hän heilutti

kävelykeppiään ilmassa, katsahti ylös, poimi sitten maasta resedan ja

lähti hitaasti ja raskaasti kävellen pois.

— Mahtaneeko hän häntä koskaan niin kutsua — ajatteli hän, — kuin

kutsutaan ihmistä, joka täytyy saada, jota ilman joutuu hukkaan, kuolee

nälkään, niin, Herra nähköön, jonka kaipuuta on jokainen hengenveto...

jota kutsuu ja huhuilee, kunnes sydän pakahtuu... Hm... mutta osat ovat

maailmassa niin ihmeellisesti jaetut, että toinen kutsuu ja toinen ei

kuule, ja että kuitenkin niin ihmeen helposti kuulee väärin... Kuka

minua kutsuu? Peterkö ehkä, rakkain ystäväni? He ovat iloisia, kun

pääsevät minusta, kumpikin. Minä olin kolmas, ja kolmas on aina pahasta

ja saa mennä. Ajoissa, ajoissa eikä vasta kun jo on myöhäistä. Hei,

eteenpäin, Knud Hansen, älä rupea raukaksi!

Hän asteli rantaa alaspäin ja katseli merta.

Ulapalla näkyi purjelaiva. Hän kuuli kalastajaan laulavan: »Ah,

mistä kaukaa laineet nuo nyt tuuli tänne tuo...» Sitten kulki hän

rauhattomana edelleen ja illalla seisoi hän Maran asunnon edustalla

kysyäkseen, mitä hän oli tarkoittanut tuolla puheellaan pulaan

jättämisestä... mutta mitäpä kannatti kysyä, koko elämähän oli kuin

kysymys...

Knud Hansen oli koko yön ulkona, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut.

8.

Hampurin — Münchenin pikajunassa istuivat Mara ja Oda Brente kolmannen

luokan vaunussa.

Maran loma oli lopussa. Jos hän tahtoi jälleen avata maalauskoulunsa

ja olla menettämättä oppilaita, täytyi hänen ehdottomasti määräaikana

olla Münchenissä. Mutta lähtö oli ollut hänelle vaikeaa, sillä hän oli

jättänyt Peterin pienelle saarelle yksin ja surkeaan tilaan.

Mutta Peter oli vaatinut häntä lähtemään.

Mara ajatteli sydän raskaana viimeisiä yhdessäolon päiviä.

Peter oli ollut niin omituisessa mielentilassa.

Sellaisena ei Mara koskaan ollut häntä nähnyt.

Ensimmäisen järkytyksen mentyä ohi seurasi suuren kiihtymyksen päiviä,

jolloin hän oli käyttänyt Maraa kohtaan niin katkeria sanoja, että Mara

oli niistä vieläkin kuin pökerryksissä. Nyt kun pikajuna kiiti maita

ja hän katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä, koetti hän palauttaa

mieleensä kaiken, mitä Peter oli sanonut, voidakseen sen ymmärtää;

mutta kuinka hän päätään vaivasikin, ei hän päässyt selvyyteen.

Hän ei ymmärtänyt, kuinka Peter saattoi sanoa niin kylmästi ja

tyynesti, että hän Knudin lukemisyönä oli huomannut, ettei hänen oma

teoksensa kelvannut mihinkään ja että hän ehdottomasti oli päättänyt

luopua kilpailusta. Mara oli pyytänyt ja rukoillut romaanin puolesta,

mutta silloin oli Peter syyttänyt häntä teeskentelystä ja vaatinut heti

sanomaan, mitä hän piti Knudin kertomuksesta, ja kun hän oli sanonut,

että se hänen mielestään oli kaunis, oli Peter kimmastunut ja sanonut,

että sitä ei hänelle tarvinnut sanoa, sen tiesi hän ennestään, hänhän

oli nähnyt sen Maran kasvoista, kun Knud luki.

Niin, kertomus oli todellakin kaunis. Vahinko, että se oli palanut.

Mutta niin monipuolisen lahjakas mies kuin Knud ryhtyisi varmaan

nyt maalaamaan jotakin merimaisemaa sen sijasta ja saisi siitä

kaksikymmentätuhatta markkaa. Hänellä, Peterillä, ei ollut enää halua

ottaa osaa koko tähän uhkapeliin. Ja kun hän jälleen ryhtyi työhön,

tahtoi hän työskennellä yksin, ihan yksin... he olivat hoputtaneet

häntä henkihieveriin, Mara ja Knud, niinkuin koirat jänistä.

Mara puhui äänensä käheäksi rauhoittaakseen häntä ja luuli häntä

sairaaksi, mutta sitten oli Peter taas niin kylmä ja levollinen, että

tämäkin lohdutusperusta hävisi.

Sitten tuli syvän masennuksen hetkiä ja silloin tuli Peter pyytämään

saada istua hänen luonaan ja pitää vain hänen kädestään kiinni ja pyysi

häneltä anteeksi niin nöyränä ja epätoivoisena, ettei Mara ensinkään

saattanut ymmärtää, mitä Peter luuli hänelle tehneensä.

— Se on lopun alkua! — ajatteli Mara. — Se on lopun alkua!

Käsikirjoitukseensa ei Peter kajonnut. Hän oli pannut sen

matka-arkkuunsa. Hän puhui kyllä työsuunnitelmistaan, mutta ei

sanonut, mitä ne olivat. Mutta kerran lausui hän, että naimisiinmenon

mahdollisuudet nyt olivat nollapisteen alapuolella.

Älköön niillä ajatuksilla mieltänsä raskauttako, oli Mara sanonut

omaksi hämmästyksekseen ihan tyynesti ja ystävällisesti, hän, Mara,

on valmis oitis purkamaan kihlauksen, jos se vain jollakin tavalla on

Peterille rasituksena. Silloin oli Peter katsonut häneen niin oudosti

ja mennyt pois.

Sittemmin ei tähän kysymykseen oltu kajottu.

Niin pian kuin Peter oli hiukan toipunut, oli hän mennyt palaneelle

mökille ja penkonut koko päivän raunioläjässä ja moittinut

kalastajaa, jokahan oli ollut ylhäällä ja olisi voinut ottaa mukaansa

käsikirjoituksen, tomppeli...

»Niin, en minä tiedä», sanoi tämä, »töinkö minä sen alas vai enkö.

Jotakin minä kyllä toin alas ja panin herra Rasmussenin pöydälle vai

oliko se keittiön pöydälle. Herra Rasmussenhan oli siellä itsekin ja

nyt se on pois.»

»Minä olin huoneessani», vastasi Peter ärtyisästi, »enkä keittiössä,

kun salama iski.»

»Niin enhän minä sitäkään muista. Vaimoni sanoo, että herra

Rasmussenilla oli joku musta käärö kainalossa ulostullessaan ja

jotakinhan minullakin oli, kun alas tulin, mutta minä en muista

oliko ne Hansenin housut, jotka olivat tuolilla, vai hänen

käsikirjoituksensa, sitä en tiedä, mutta pöydälle minä sen vain panin.»

»Mies, keittiössähän oli Leena ja kirkui, että Herra siunatkoon, mikä

ilma, mutta syy on Hansenin yksin, mitäs hän menee kapakkaan juomaan,

kun on sellainen ilma.»

Peter palasi ihan kuohuksissaan Maran luo.

»Kalastajanvaimo väittää sen olleen minun kainalossani, ikäänkuin minä

olisin sen hävittänyt.»

»Oi, Peter», sanoi Mara, »jos olisit voinut, niin olisithan ennen

pelastanut hänen paperinsa kuin omasi.»

Peter kävi kalmankalpeaksi.

»Minua alkavat kaikki nämä jutut ellottaa. Pyydän, jätä minut yksin.»

Niin kului pari päivää, joina Mara ja Peter ensimmäistä kertaa

kihlauksensa jälkeen olivat miltei vihamielisellä kannalla.

Ja eräänä aamuna ilmoitti sitten Mara tyynesti ja päättävästi, että

hänen täytyi nyt palata Müncheniin.

Silloin oli Peter kuin yhdellä iskulla muuttunut.

Ensin pyyti ja rukoili hän Maraa viipymään vielä vähän aikaa, sitten

ymmärsi hän matkan välttämättömyyden, mutta oli taas ystävällinen ja

melkein yhtä herttainen kuin ennen.

Knudista eivät he nähneet tai kuulleet merkkiäkään.

Kun Knud silloin oli lähtenyt Maran luota, oli Peter seissyt ikkunassa

ja sanonut hänen tullessaan:

»Minä kuulin kaikki, mitä te puhuitte.»

Hän vastasi: »Senhän sait kernaasti kuullakin», eikä enää lainkaan

tiennyt, mitä Knud ja hän silloin olivat puhuneet.

Ja sitten ihmetteli hän, että Knudin hyvästitön lähtö ei Peteriä

lainkaan kiihdyttänyt. Oliko se ihana ystävyys tosiaan lopussa? Ja

miksikä? Miksi?

Tosiaanko tuon käsikirjoituksen vuoksi?

Ja sitten tuli lähtöpäivä. Peter lupasi tulla viikon kuluttua perässä.

Hän saattoi Maran ja Odan mantereelle, ja Mara näki hänen kookkaan,

solakan hahmonsa seisovan vielä kauan sen jälkeen kuin juna jo oli

lähtenyt liikkeelle.

Hänestä tuntui kuin näkisi hän hänet vielä, kun juna jo kiiti kaukana,

ja kuin tuntisi hän yhä vielä ihanaa, vapaata, suolaista meri-ilmaa.

Pikku saari oli hänet tänä aikana lumonnut, ja hän oli äkkiä näkevinään

vanhan, yksinäisen maalaajattaren, joka eleli siellä eräässä mökissä.

Oliko se hän itse?

Hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hän kokonaan unohti Odan ja

hämmästyi, kun tämä äkkiä puhutteli häntä.

»Nyt on Fritz vanhempiensa luona», sanoi hän, »ja koettaa saada

kihlauksellemme suostumusta, poikaparka.»

Kun ei vastausta kuulunut, katsoi hän Maraa.

»Oi, Mara», sanoi hän sitten ja siirtyi ystävätärtään lähemmäksi.

Tarttui hänen käteensä sanaa sanomatta ja niin kiitivät he äänettöminä

matkansa määrää kohti.

Müncheniä lähestyttäessä seisoivat molemmat ikkunan ääressä ja

katsoivat ulos yöhön. Silloin alkoi jo vilkkua valoja... he rakastivat

molemmat Müncheniä, tätä kaikkien taiteilijain oikeata kotia, ja olivat

kerran vakuuttaneet toisilleen, etteivät milloinkaan asetu asumaan

muualle kuin tänne. Suurelle keskusasemalle saavuttua sanoi Oda:

»Mara, enkö saa tulla sinun mukaasi ja asua luonasi? Sen jälkeen kun

tulit meille Dremmelshofiin, on minulla kai ystävättären oikeudet,

saanko?»

Mara syleili ja suuteli häntä.

»Käytä niitä oikeuksia, mutta ystävyyden oikeudet sisältävät

molemminpuolisen vapauden. Jätä minut pariksi päiväksi yksikseni...»

»Minä koetan», sanoi Oda hiljaa, »mutta voisihan olla, että _minä_

tarvitsisin sinua...»

»Oi, sitten tulet heti, vaikka keskellä yötä. Oda, oletteko sitten

kihlautuneet?»

»Olemme, Mara, sinä yönä merenrannalla.»

»Sitä merta!» sanoi Mara. »Etkö vieläkin tunne sen tuoksua... meren?

Minä en sitä lainkaan saa haihtumaan... Emmekö muuta sinne kerta,

vain me kaksin, ilman maailmaa ja ihmisiä, vain merta, merta ja

tuulta ja aurinkoa ja kohinaa ja viuhua... ja kaiken, kaiken kaipuun

tyynytystä...»

»Mara... minä saatan sinut sittenkin vielä kotiin ja vuoteeseen.

Tiedäthän, ettei kukaan osaa tehdä niin hyvää unipunssia kuin minä.

Tule nyt, älä vastusta. Tässä, minulla on vielä ajurirahaa ja

huomisesta alkaen korottaa Oskar minun kuukausrahaani, ajatteles,

kuinka hauskaa... Tule nyt vain, kultaseni, tule.»

Mara antoi äkkiä tahdottomasti kuljettaa itseänsä, ja Oda lähti hänen

luotaan vasta, kun ystävätär alkoi nukkua.

Oda tuli seuraavana aamuna ani varahin takaisin ja toi mukanaan

kaikkinaista hyvää, hedelmiä ja piparkakkuja ja pullon vermuttia, mutta

hänen ihmeekseen oli Mara jo ylhäällä, asunto siistitty ja Mara, vanha

tyyni ja umpimielinen ilme kasvoillaan, täydessä työssä.

Hänen silmänsä olivat kiillottomat ja varjon kaihtamat, se oli kaikki,

mitä Oda huomasi.

Hän maalasi erästä suurta stillebeniä, joka loman aikana oli kuivunut

hyvin ja johon hän nyt siveli hienoja sinisiä tuntuja paksulla värillä

maalattuun kuparikattilaan.

Oda asetti aamiaiskorinsa syrjään hiukan nolostuneena, Maran

sananparreksi tullut lähestymättömyys lamautti hänen sydäntään. Mutta

hän oli myöskin Pohjanmeren lapsia ja tiesi sangen hyvin, että rannikon

väki on yhtä tutkimattoman suljettua kuin meri itse ja että sen helmet

ovat vain syvältä löydettävissä.

Mutta joka kerran on sen syvyyden helmet nähnyt, ei niitä sen koommin

unohda, sille jää niiden loistoa kuin merenheiettä silmiin ja sydämeen.

Sen kaiken tiesi Oda Brente ja niin meni hän hetken kuluttua taas

pois levollisesti ja hiljaa omaan työhönsä. Häntä ei loukannut, ettei

Mara kysellyt mitään hänen kihlauksestaan, hän tunsi, ettei hänen

nyt sopinut vaivata Maraa lemmentarinallaan. Fritzin sähkösanoma »ei

toivotonta» oli hänet herättänyt aamulla, hän kulki nyt se taskussaan

ja nämä lyhyet sanat lämmittivät häntä kuin auringonpaiste sydänjuuria

myöten.

Viime aika oli hänestä melkein kuin unta ja tämä toistensa löytäminen

lemmittynsä kanssa oli ollut unelmaihanaa. Oi, jo kauan rakasti

Oda Fritziä ja Fritz häntä myös, sen tiesi hän nyt. Mutta tämä sen

havaitsemisen, yhä lähemmäs tulon aika ja vihdoin tuo lämmin pimeä

ilta särkällä merenrannalla, jolloin Knud oli lukenut suurenmoisen

kertomuksensa! Silloin oli äkkiä kahdesta sielusta tullut yksi, ja hän

kuuli kuin kaukaa Knudin äänen lukevan: »Kerran tulee joka ihmisen

elämässä suuri hetki, jolloin hänen todellinen ja ainoa kohtalonsa

astuu hänen eteensä, ja ellei hän tätä hetkeä tunne, on hän hukassa...»

Silloin oli hän hiljaa ja rauhallisesti pannut kätensä Fritz Dorenin

ojennettuun käteen... Se oli ollut heidän kihlauksensa.

He eivät olleet sitten enää käsiään hellittäneet, vaan menneet käsi

kädessä pois, ja vasta kaukana, kaukana särkän takana olivat he

sanoneet toisilleen toisiansa rakastavansa. Kaikki muut olivat he

unohtaneet ja unohtivat heidät seuraavina päivinäkin, unohtivat pian

kauhean tulipalon ja Knud Hansen-paran, unohtivat Maran ja Peterin,

jota salama epäilemättä oli hipaissut ja huumannut, ja vasta hiljan

tuli Odalle selväksi, että Peterin ja Maran välillä tapahtui jotakin.

Ah, mikseivät he voisi kerran olla epäsovussa... kaikkihan kääntyisi

taas hyväksi jälleen?

Oda jumaloi Maraa ja oli kauan ihaillut Peteriä, runoilijaa. Mikä tämän

nyt oli tullut?

Kymmenentuhannen markan voitto tämän vuoden kuluessa ja Maran ja

Peterin häät olivat muuttuneet niin varmaksi tapahtumaksi hänen

mielessään, että hän ei osannut toisin kuvitellakaan.

Olikohan Peterin romaani vielä kauniimpi kuin Knudin?

Hän ja Fritz olivat palon jälkeen kuiskailleet keskenään, että oli

oikeastaan tavaton onni Peterille, että tämä kilpailija oli tuhottu.

Mutta he olivat kumpikin hävenneet tätä ajatustaan.

Knud Hansen nousisi kyllä vielä pinnalle: rikkaruoho ei häviä.. Ja

Peterille täytyi väkisinkin suoda kaikkea hyvää.

Tulisikohan Peter viikon päästä?

Joka kerta, kun hänen piti sitä Maralta kysyä, kuolivat sanat hänen

huulilleen. Hän ei tiennyt, miksi.

Mara oli kirjoittanut kaikille oppilailleen ja ilmoittanut palanneensa,

mutta saanut vasta pari kolme ilmoitusta...

Hän teki päivätyönsä vähäpuheisena ja koneellisesti.

Odakin tuli hänen seurassaan vaistomaisesti mykäksi.

Viikon kuluttua sai Mara Peteriltä ja Oskar Brenteltä yhteisen

kuvakortin, jossa Peter ilmoitti pian kirjoittavansa perinpohjaisesti.

Maralla oli rasia täynnä kuvakortteja; hän pani tämän siihen mitään

sanomatta.

Eräänä päivällä soi ovikello jokseenkin kiivaasti. Mara hätkähti ja

sanoi ääneen: »Loppu!»

Hetken seisoi hän alallaan ja meni sitten avaamaan.

Fritz Doren oli ulkona.

Mara huomasi heti hänen olevan sangen kiihdyksissä, ja tuskin ehti hän

sisään, kun hän istahti väsyneenä tuolille ja huudahti: »No, vanhukset

ovat raivoissaan, minä sanon sinulle yleensä...»

»Sano rohkeasti vain, Fritz.»

»Niin, meidän koko retkemme saarille, tiedätkö, he ovat kerrassaan

kauhuissaan meidän kaikkien käytöksestämme. Ehkä olisikin ollut

parempi, että meillä olisi ollut joku 'esiliina' mukana, vai mitä,

Mara?» Maran täytyi hymyillä.

»Niin, ensin hankkia ja sitten ottaa mukaan. Tiedätkö, eihän meillä

ollut lainkaan aikaa ruveta kaikissa sanomalehdissä ilmoittamaan

etsivämme 'esiliinaa', sillä vapaasta tahdostaan ei sellaiseksi kukaan

rupea.»

No niin, setä Ludwig ja täti Minette ovat suutuksissaan olkoot kun

huvittaa, mutta mikään esteperustus teidän... rakkaudellennehan se kai

ei sentään ole. Oletteko te sitten todella oikein kihloissa, Fritz?»

»Olemme», vastasi Fritz säteilevänä, mutta jatkoi sitten nopeasti.

»Mutta inhoittava tämä tilanne sittenkin on, sillä minun taskurahani

eivät isän suuttumuksesta suurene.»

»Odallahan on rahaa.»

»Oda sanookin, että se on aivan yhdentekevää, mutta hän tahtoo isän ja

äidin siunausta.»

»Niin vanhanaikainenhan hän ei muuten ole.»

»Mara, sinähän et muuten ollut noin ivallinen. Mikä sinun on?»

»Älä siitä huoli. Minä teen paljon työtä ja vanhenen, Fritz. No, sinä

olit siis jo Odan luona?»

»Minä tulen sieltä, minun lomani on lopussa, jalkapahus ihan terve.

Mara, mitä meidän on tehtävä?»

Mara kaapi suurella voimalla vanhat värit paletistaan, ne olivat

melkein yhtä kuivuneet kuin hän itse. Hyvä Jumala, olivatpa nämä lapset

lapsellisia. Eihän heillä ollut mitään huolestumisen syytä, jos vain

itse tahtoivat toisensa.

»Mamma Brente saa keskustella asiasta hiukkasen mamma Minetten kanssa,

Fritz. Sinun vanhemmillasihan ei voi olla mitään muistuttamista Odaa

vastaan. Se, että hän on porvarillinen, ei toki toden perään ole mikään

syy. Niinpä olkaa vain kiltit ja uskolliset ja rakastavaiset, niin

vietätte jouluanne onnellisena parina Bucheneckissa.»

Hänen sanojansa seurasi äänettömyys. Sitten sanoi Fritz:

»Mara, sinua vaivaa jokin. Olemmeko minä tai Oda tehneet sinulle

jotain? Näes, sinä olit ja olet minun paras ystäväni... sinähän tiedät,

että ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut Odan luo.»

»Todellako!» sanoi Mara.

Fritz vaikeni, ja Mara ajatteli hämmästyneenä, kuinka hän oli Odasta

erehtynyt. Hän ei ollut luullut, että Oda niin helposti sivuuttaisi

Lieschen Meierin olemassaolon.

»Niin, mehän aioimme sanoa sen sinulle heti, Mara. Mutta Peterin

sairaus esti meitä. Kuinka hän voi?»

»Kiitos, varsin hyvin.»

»Niin, ja sitten kiehtoi kihlausaika meidät niin kokonaan, Mara. Sinä

ja Peter, tehän olette olleet kihloissa jo niin kauan, ja me olemme

vastikään päässeet niin pitkälle. Olemmeko jollain tavalla loukanneet

sinua, Mara?»

»Hyvä Jumala, Fritz, ette vähääkään. Ja minä iloitsen niin onnestanne.

Tuossapa Oda soittaakin. Hän on kai hukannut avaimen.»

Fritz riensi hänen ohitseen mennäkseen avaamaan morsiamelleen, ja vasta

hyvän kotvan kuluttua tulivat he Maran luo sisään.

He olivat säteileviä, tilasivat Maralta suuren öljymaalauksen häikseen

eikä vakavista huolista ollut puhettakaan.

Maran täytyi tuontuostakin sulkea silmänsä, jotta ei olisi selvästi

nähnyt heidän välillään huoneessa hyljätyn Lieschenin hahmoa, ja äkkiä

sai hän sen tunnun, että Fritz _ei ollut_ kertonut sitä Odalle niinkuin

oli aikonut. Tämä ajatus teki Maran hehkuvan kuumaksi.

Ja tuskin oli Mara johtunut tätä ajattelemaan, niin tuli Fritz

levottomaksi ja esitti poislähtöä. Hänellä oli käytettävänään vain tämä

ainoa päivä Münchenissä, ja hän ja Oda tahtoivat nauttia siitä kuin

lapset.

Kun he olivat menneet, katseli Mara lohduttomana ympärilleen.

Elämä oli niin ihmeellinen ja pitkä... niin kauhean pitkä. Hän ei

enää lainkaan sitä osannut hallita. Kuinka kummallisia kaikki ihmiset

olivatkaan ja kuka sitten enää oli uskollinen ja tosi? Vai vaatiko hän

liikaa ihmisiltä? Mutta oikeastaanhan täytyi Fritzin ja Odan yksinkin

tietää, mitä tahtoivat, hänellähän ei lainkaan ollut oikeutta siihen

sekaantua.

Muutamien päivien kuluttua sai hän taas kortin Peteriltä ja sitten

taas yhden. Että hän oli yhdessä Oskar Brenten kanssa, lohdutti Maraa,

joka oli todella iloinen, kun viimeinen kortti kertoi, että Oskar oli

ottanut Peterin Dremmelshofiin virkistymään syysviikoiksi. Odakin oli

siitä iloissaan ja sanoi:

»Nyt hän voi rauhassa levätä laakereillaan, sillä kestää kai puoli

vuotta ennenkuin lautakunta on kaikki lukenut. Milloinka Peter

oikeastaan saa kuulla päätöksen?»

He kävelivät Isarin rannalla, kun Oda sanoi tämän.

»Hänhän ei ole lainkaan ottanut osaa kilpailuun», sanoi Mara hetken

kuluttua.

Oda pysähtyi.

»Mutta, Mara, sehän ei ole mahdollista!»

Enempää hän ei saanut sanotuksi.

»Minkätähden sitten?» kysyi hän hetken kuluttua huolestuneena, sillä

Mara kulki hänen rinnallaan niin suurena ja kivettyneenä.

»Hänestä se ei ollut hyvä eikä hän löytänyt sopivaa loppua... eikä

hän voinut väkinäisesti lopettaa. Harvoinhan on loppu sellainen kuin

ajattelimme... Mutta jos hän vain myöhemmin saa kustantajan, niin sehän

on paljon varmempi tie.»

»Niin tietysti, paljon varmempi», vastasi Oda nolona.

Hän oli niin säikähtynyt tästä tiedosta, jonka seuraukset hän

salamannopeasti käsitti, että hän ei uskaltanut sanoa mitään enempää.

Mutta hän kirjoitti vielä samana iltana veljelleen ja pyysi häntä

pakottamaan Peteriä työskentelemään edelleen ja auttamaan häntä

kustantajan etsinnässä.

Oskar vastasi viipymättä.