Hänestä tuntui kuin vastaisi ääni kaukaisista, tuntemattomista
etäisyyksistä — tänään —, hän kuunteli vielä hetken jännittyneenä ja
astui sitten asuntoonsa.
Atelieessa sytytti hän vahakynttilän ja alkoi siistiä huonetta; vasta
puoliyön aikana meni hän levolle.
Hänellä oli selvä ennakkotuntu, ettei hän tänä yönä saisi unta, mutta
tuskin oli hän oikaissut itsensä kun jo nukahti.
Nukkui unia näkemättä; kuin kuollut! ajatteli hän aamulla, kun
siivoojatar soitti ovelle.
Mitä erikoista olikaan tapahtunut? Hän ei saanut sitä päähänsä. Hän
pudisti viimeisen unisuuden pois, asunto pantiin jälleen päiväkuntoon,
Mara keitti kahvin itselleen ja siivoojattarelle, ja sitten oli vielä
puoli tuntia aikaa, kunnes oppilaat tulivat ja malli. Hän meni pienelle
parvekkeelle, lepokotiinsa, kuten hän tätä vapaan ilman hengityspaikkaa
nimitti. Raitis toukokuunilma virtasi häntä vastaan, nälkäisiä
pikkulintuja lepatteli hänen ympärillään hänen hiljaa vihellettyään,
ja Mara veti henkeä syvään, syvään ja kokosi voimia edessäolevaan
aherrukseen.
Päivä kului ankarassa työssä, Mara ei mennyt ulos edes illalliselle,
vaan pani kaikki kuntoon ystävänsä tuloa varten. Atelieen vieressä
oli hänen pieni asuinhuoneensa, ja hän siirsi vanhanaikaista
nojatuolia, jotta ystävän olisi mukava lukea; hän itse piirtäisi, ehkä
kahdettakymmenettä kertaa — hänen päätään, joka hänestä joka kerta
näytti kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta, kuta enemmän hän sitä
tutki, mutta ei ottanut koskaan oikein onnistuakseen. Otsa kyllä,
tuo leveä ja kaareva otsa, ja hehkuvat silmät, mutta suun ilme ei
milloinkaan.
»Siinä on joku piirre», lausui hän usein, »jota minä en ymmärrä.»
Peterin tapana oli naurahtaa sille.
Vihdoin kuuli Mara hänen tulevan. Oli jo hämärä; melkein pimeä.
Peterillä oli oma avaimensa hänen asuntoonsa. Mara jäi hämmästyneenä
seisomaan keskelle huonetta, sillä hän kuuli kaksi ääntä ulkoa, Peterin
ja erään toisen, vieraan. Samassa tempasi Peter oven auki ja tuli
syli avoinna häntä vastaan. »Ajattele, Mara», huudahti hän, »hän tuli
eilen! Eilen illalla, eikö se ole omituista? Knud, tule sisään, — saan
esittää: morsiameni, neiti von Doren, ja vanhin ystäväni ja toverini,
Knud Hansen.» Vieras tuli sisään.
Hän oli vaaleaverinen ja hintelä, kirkas- ja sinisilmäinen, mutta
näytti kalpealta ja köyhältä.
Sen kaiken ehti Mara nähdä ojentaessaan hänelle kättä ja sanoi: »Vai
eilen.»
»Niin, eilen illalla seisoi hän oveni edessä», vastasi Peter hänen
puolestaan, »ja mitä luulet hänen siitä pitäen tehneen? Ei kuin maannut
ja nukkunut sohvallani sillävälin kuin minä tein työtä — no, palkaksi
otinkin hänet suoraan mukaan tänne.»
Nyt kääntyi Knud Hansen Maran puoleen. »Ettekö tekin katso, että
nukkuminen voi olla työtä?» kysyi hän kevyesti.
»Voi — vieläpä sangen raskasta», vastasi Mara hitaasti.
»Ah arvasinhan, että te heti alkaisitte keskustella neljännessä
ulottuvaisuudessa, mutta nyt syökäämme ensin. Mihin Knud istuu? Tuohon!
Hyvä Mara, onko sinulla viiniä?»
»Ei, rakas, ikävä kyllä ei ole.»
»No, minä juoksen alas ja noudan pullon vesuviota osteriasta. Knud ei
ole saanut vielä tervetuloryyppyä.»
Ennenkuin toiset ehtivät vastata, oli hän jo poissa,
Knud istahti hiljaa matalalle tuolille ikkunan viereen.
Mara siirsi sen ääreen pienen pöydän ja otti esiin laseja kierteisestä
nurkkakaapista.
Sitten katsoi hän vierasta.
»Mikä teidän on?» sanoi hän. »Te näytätte niin...»
»Surkealta», täydensi vieras tyynesti. Syntyi lyhyt äänettömyys.
»Oletteko sairas? Voinko auttaa teitä jotenkin?» kysyi Mara taas.
Vieras katsahti häneen.
»Äsken vielä ajattelin ennemmin kuolla kuin sanoa. Mutta te olette
niin erikoinen, niin äidillinen — antakaa anteeksi — minähän en vielä
laisinkaan tunne teitä, mutta minun, minun on yksinkertaisesti — nälkä.»
»Oo», äännähti Mara.
Samassa oli hän jälleen kaapin luona, leikkasi vieraalle
leivänkimpaleen ja istui vierelle, kun tämä söi. Ja näki hänen kätensä
vapisevan.
Hän ajatteli kysyä, eikö Peter sitten ole antanut teille mitään
syötävää. Mutta sen sijaan kysyi hän vain:
»Joko kauankin?»
»Jo monta päivää», vastasi vieras.
»Heti kiehuu teevesi», sanoi emäntä ja nousi jälleen ylös, »ja Peter
tuo heti viiniä. Ja on minulla täällä muniakin vielä, niin että kyllä
tässä pian toimeen tullaan.»...
Ovi aukeni.
Peter toi viiniä, juustoa ja makkaraa.
»Enkös minä sitä ajatellut, että sinun mahtaa olla nälkä, mutta
sinuahan ei koko päivänä saanut hereille, niin, ja tosiaan, kun
iltapäivällä käväisit ulkona, et suinkaan sinä olisi ehtinytkään syödä.
No terve taas, vanha veikko, ja annas kuulua, mistä sinä nyt olet tänne
päin maailmaa tipahtanut!»
»Kerrotaan siitä toiste, ei nyt», murahti Knud Hansen, »sinunhan piti
lukea, älkää te millään antako minun sitä häiritä.»
»Tietääkö hän?» kysyi Mara.
»Kaikki», vastasi Knud.
»Mitä vielä, en suinkaan minä tänään lue», esteli Peter hermostuneena,
»heti ensimmäisenä iltana.»
»Sitten minä lähden.» Knud nousi ylös. Peter pakotti hänet istumaan.
»Herran nimessä, istu, mies.»
»Ehkä herra Hansen todella mieluummin haluaa, että me luemme kuin
juttelemme», sekaantui Mara asiaan tyynellä äänellänsä. »Peterin työ
sujuu, nähkääs, paremmin, kun hän välillä lukee sitä minulle», selitti
hän vieraan puoleen kääntyen. »Istu tähän, Peter — tähän vanhaan
nojatuoliisi — ihmistä ei pidä työssään keskeyttää», lisäsi hän vielä
hymyillen.
»Minusta olisi mukaisaa, jos lukisit, Peter, — jutellahan voidaan
jälkeenpäin, ja minähän tulin mukaan sillä ehdolla, etten häiritse
teitä», sanoi Knud.
Peter kohautti hartioitaan, mutta tarttui kuitenkin paksuun
käsikirjoitussalkkuunsa ja istahti vanhaan nojatuoliin.
Mara istui suuren piirustuspöydän ääreen ja otti piirtimen käteensä.
Vieras nosti päänsä ylös, pani kätensä ristiin polviensa ympäri ja
katseli eteensä.
Peter huoahti kerran syvään, teki äkkinäisen, päättävän liikkeen
ja alkoi lukea. Ei kuulunut muuta kuin paperien kahinaa, vanhan
kaappikellon äänekästä, verkkaista raksutusta ja Peter Rasmussenin
yksisointuista ääntä.
Jo kaksi vuotta oli hän kirjoittanut herkeämättä erästä suurta
romaania. Hän oli kahtena viime kesänä ollut kotiseudullaan Pohjanmeren
rannalla, ja teos alkoi olla valmis viimeistelyä vailla. Hän aikoi
tällä romaanilla ottaa osaa suureen palkintokilpailuun, jossa parhaasta
teoksesta tällä alalla oli määrätty tarumaisen suuri, kymmenentuhannen
markan palkinto, ja Peterillä oli enää vain yksi ajatus: sen palkinnon
saavuttaminen! Hänen koko tulevaisuutensa riippui siitä.
Hän luki nopeasti ja yksitoikkoisesti, mutta hänellä oli sangen
kaunissointuinen ääni, joka silloin tällöin sai omituisen laulavan
sävyn.
Marasta oli se tänä iltana kuin merenkohina, ja lukemattomat,
alinomaiset pienet aallot keinuttivat hänen sieluansa pois, kauas pois
uusille ulapoille.
Kuka oli tuo ihminen, joka äkkiä oli ilmestynyt heidän välilleen?
Muudan Peterin nuoruudenystävä.
Nimeltä tunsi Mara hänet kyllä.
Peter oli muinoin pitänyt paljon tästä ammoin kadonneesta ystävästä.
Mara tiesi hänen olevan ihmeen lahjakkaan miehen, taiteilijan niinkuin
hekin, ei, niinkuin hän, sillä sehän oli maalari. Oli — vai oliko vain
ollut?
Tuohan oli aina ollut niin kevytmielinen, lopulta menettänyt kaikki,
kunnes ei ollut muuta edessä kuin meno merten taa. Jo kymmenen vuotta
sitten, oli Peter kertonut. Ja nyt oli hän täällä. Oliko Peter
siitä iloinen? Mara katseli Knud Hansenia ja ymmärsi, että se oli
vihoviimeisillään kamppaileva ihminen. Ymmärsipä vielä paljon enemmän.
Vaikka oli hänet vastikään nähnyt ensimmäistä kertaa. Tunsi, että
ystävän tulo kovasti kuohutti Peterin mieltä. Näki nytkähtelyt tämän
naamassa ja tiesi, että Peterin oli vaikea tänä iltana lukea.
Tuijotti lukijaa ja kummasteli mitä tämä oikeastaan luki. Säikähti
sitten itseänsä ja alkoi piirtää, vikkelästi ja kiihkeästi. Nyt sen
piti, sen täytyi onnistua. Ja Peter luki. Kun hän vihdoin lopetti,
seisoi vieras Maran tuolin takana ja sanoi: »hyvä.»
»Onko se sinusta tosiaankin hyvä?» kysyi Peter. »No, on siihen pantu
työtäkin ja hikeä. Niin, totta puhuen, hikeä ja paljon.»
»Entä verta?» kysyi Knud.
»Mitä tarkoitat?»
»Sitä vain, että hiki kyllä merkitsee paljon, mutta hiki ilman verta —
ei mitään.»
»Sydänverta», sanoi Mara verkkaan ja nousi ylös. Peter nousi myös.
»No mutta sehän on itsestäänselvää... te puhutte niin salaperäisesti ja
sanotte tavallisia selviöitä. Tietysti on sydänverta kaikki. Luuletteko
te minun voivan kirjoittaa ilman sydänverta kynässä musteen asemesta?»
Peterin katse, siirtyi levottomana toisesta toiseen.
»Sinä olet käynyt aivan kalpeaksi, rakkaani», sanoi Mara häntä
syleillen. »Tule, vahvista itseäsi viinillä ja hedelmillä.»
He asettuivat jälleen kaikki kolme pyöreän pöydän ympärille ja söivät
vaieten.
»No, Knud, entä sinä?» kysyi Peter äkkiä ja katsoi ystäväänsä.
»Minäkö? Minusta se on sangen hyvä, jos minun arvostelustani välität,
mutta — kerrohan vielä — minä olin eilen illalla niin väsynyt, kun
tulin, — milloin sinä oikeastaan olet ruvennut kirjailemaan? Minähän
olen aivan ällistynyt!»
»Jo kolme vuotta sitten, — tiedätkö, musiikki onhan se, — niin, — hyvin
kaunista, mutta ei ravitse, ja täytyyhän sanoillakin voida saavuttaa
sama kuin sävelillä. Minä kirjoitin sanomalehtiin ja aloin uneksia...»
»Niin minäkin», sanoi Knud yksikantaan.
»Sinäkö? Mies, sehän on suurenmoista! Kirjoitatko ehkä nykyäänkin
jotakin?»
»En, en pitkään aikaan enää, minä olin välillä muissa puuhissa, ja
sitten palaan aina kuitenkin taas maalaukseen ja...»
»No niin, sehän onkin sinun ainoa todellinen taipumuksesi; onko sinusta
tullut Kroisos siellä ja käyt vain huvin vuoksi repaleissa? Sinähän et
oikeastaan ole kertonut vielä mitään.»
»Repalehuvia — ei hullumpaa!» toisti toinen ja nauroi ensimmäistä
kertaa. Sitten nousi hän ylös.
»Sinun morsiamesi on väsynyt tehtyään sinusta kerrassaan verrattoman
pään. Eiköhän lähdetä?»
»Vai on se pää nyt vihdoinkin onnistunut? Annas nähdä, Mara! Hm,
mainiota. Mutta onko minun naamassani sitten jotakin noin fanaattista?»
»Tietysti, niinkuin jokaisella, joka pyrkii johonkin päämäärään. Hyvää
yötä, neiti von Doren, minä kiitän teitä tästä illasta, kiitän paljon,
voikaa hyvin!»
»Mutta näemmehän toki toisemme vielä...» sanoi Mara.
»Kuka tietää, minä olen muuttolintu. Hyvää yötä!»
Hän astui kiiruusti ovesta ulos, Peter ja Mara seisoivat vastakkain.
»Niin. Hänen elämänsä on aina heilunut ylös ja alas. Mara, minä
pelkään, että hän tulee hurjasti häiritsemään minua työssäni. Jos hän
jää pitemmäksi aikaa, niin helpotathan hiukan minun huoltovaivojani?»
»Kernaasti, Peter, mikäli minulla on aikaa. Missä hän sitten asuu?»
»Ah, hän voi tänä yönä vielä olla minun sohvallani, minun täytyy
kuitenkin kirjoittaa puolen yötä. Kuinka omituista, että hänkin
on yrittänyt kirjailemista. Sehän ei lainkaan ollut hänen alansa,
ei ensinkään. Ikäänkuin sitä voisi kirjailla noin vain, paremman
puutteessa! Minun täytyy kirjoittaa taas koko viimeinen luku kerrassaan
uudestaan. Mitäs sinä oikeastaan siihen sanot?»
»Minusta se oli aivan johdonmukainen, Peter. Mitä sinä siinä tahdot
muuttaa?»
»Se _ei ollut_ johdonmukainen. Minun täytyy muuttaa kaikki. Hyvää yötä,
Mara, — huomiseen...»
2.
Seuraavana aamuna sangen aikaisin ilmestyi Maran luo kaupunginlähetti
tuoden kirjeen Peteriltä. Tämä pyysi siinä Maraa hartaasti tulemaan
hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.
»Tietysti», äännähti Mara, »jotakinhan täytyi tapahtua.» Hänen tarvitsi
tuskin kysyäkään mitä.
Hän meni atelieehen, jossa neljä naisoppilasta istui ja seisoi mallin
ympärillä. Mara viittasi lempioppilaalleen Oda Brentelle, ja tämä nousi
ripeästi ja tuli Maran perässä toiseen huoneeseen.
»Oda, — minun täytyy mennä pois enkä palaja ennenkuin
lopputarkastukseen kahdentoista ja yhden välillä, — tottahan te pidätte
sillävälin kaikesta vaarin, eikö niin?»
»Mielelläni, tiedättehän, että teen, mitä vain tahdotte.»
»Niin, tiedän. Hyvästi; pian tulen taas takaisin. Milloin oikeastaan
aiotte matkustaa?»
»Paha kyllä jo parin päivän päästä, — vanhempani katsovat, että minä
olen nyt oppinut maalauksen perusteellisesti ja kerta kaikkiaan,
puolessa vuodessa! Neiti von Doren, mitä te siihen sanotte? Siitähän
voi joutua raivoihinsa.»
»Pidättekö asuntonne?»
»Pidän, minun täytyy. Onko teillä vuokralaista minulle kuudeksi
viikoksi?»
»Kenties — minä kysyin vain muuten, — hyvästi —»
Pian sen jälkeen seisoi Mara raitiovaunun sillalla ja kulki
Theresienkadulle. Siellä eräässä pienessä piharakennuksessa oli Peterin
»runoilijaloukko».
Hän kapusi kiireesti monet portaat ylös. Ylhäällä oli Peterin ovessa
lappu: »pyydetään olemaan soittamatta».
Hän koputti hiljaa ja kuuli heti sisäoven käyvän.
Samassa seisoi Peter hänen edessään.
Sangen kalpeana ja valvoneen näköisenä.
»Hän nukkuu», sanoi hän kiihtyneenä, »me emme voi puhua tässä. Hyvä,
että tulit!»
»Istutaan tässä portailla», kuiskasi Mara vastaan. »Onko hän tehnyt
itselleen pahaa?»
»Ei, kuinka sitä johdut ajattelemaan?»
»Ah, Jumalan kiitos, ettei niin ole, hän oli eilen niin omituinen; minä
en oikein tiennyt, mikä hänen oli, ja olin jälkeenpäin vielä levoton,
kun te olitte menneet. Mikä häntä sitten vaivaa?»
»Täydellinen luhistuminen! Kerrassaan romahdus. Ensin jutteli hän kello
kolmeen saakka aamulla ja meni sitten tainnoksiin, — tuntikausiksi,
kuule, — kesti iankaikkisen kauan kunnes lääkäri saapui. Hän sanoo
sen olevan äärimmäistä nääntymystä, alituista ravinnonpuutetta ja
sensemmoista; no, nyt hänelle valetaan hiljoilleen jotakin sisään
ja hän on puolihorroksissa; tohtori lupasi tulla takaisin; tämä on
onneton juttu; minä jo pelkäsin Knudin kuolevan käsiin! Ja kuinka
laiha se miesparka on! Luita ja nahkaa! Ja tuskin vaateriepua mukana,
puolitoista markkaa kukkarossa — siinä kaikki! Minähän en toissailtana
häntä lainkaan tuntenut, mutta näin huonosti en asian sentään luullut
olevan. Siunatkoon, mitä kaikkia maan päällä elää, — kun ajattelee,
että hän ei viikkokausiin ole saanut kunnollisesti syödäkseen ja
yleensä puhaltaa viimeistä pilliä, Mara, — että semmoinen onneton enää
ollenkaan riippuu elämässä kiinni.»
»Onko hän sen kaikki sinulle kertonut?»
»Kaikki, hän jutteli koko yön. Ah, mikä hukkaan mennyt elämä!
Miesparka, ja että hänen piti sattua lusahtamaan läjään juuri minun
luonani!»
»Kuinka voit puhua sattumasta, Peter, — hänen oli määrä
yksinkertaisesti enää ehtiä vain sinun luoksesi. Mutta mitä me nyt
hänelle teemme?»
»Sehän se juuri on, minkä vuoksi pyysin sinua tulemaan. Mitä me hänelle
tehdään?»
»Hänellä ei tietenkään ole ketään eikä mitään?»
»Juuri niin: ei ketään eikä mitään.»
»Mutta olemmehan me.»
Syntyi vaitiolo. He istuivat vierekkäin portailla, Peter tuijotti
eteensä.
Mara katsoi häntä sivusta ja ajatteli — jos he nyt olisivat naimisissa,
niin voisi Knud yksinkertaisesti jäädä heille. Ikäänkuin hänen
ajatuksensa arvaten mutisi Peter: »Jos tämä olisi tapahtunut puolta
vuotta myöhemmin, niin meillähän kukaties olisi jo se kirottu raha ja
voisimme — —»
»Mitä rahasta!» keskeytti Mara hänet nopeasti.
»Niin, sinä sanot sen noin vain; eilen sanoit 'mitä ihmisistä'.
Valitettavasti _on olemassa_ ihmisiä, niinkuin täytyy olla olemassa
rahaakin, jotta tässä maailmassa voisi elää; sairaala on liian kallis,
sitä me emme saa kokoon, Mara.»
»Minullahan on atelieen takana suuri huone, jossa on vain kuvia, —
siellähän hän voisi maata, — ja kai minä saan hänet ruokituksikin,
— miesparkahan ei ole oikeastaan sairas, vaan yksinkertaisesti
nälkiintynyt.»
Peter katsoi häntä hetken ällistyneenä. Sitten kietoi hän käsivartensa
Maran ympäri ja veti hänet luokseen.
»Maailmassa on vain yksi ihminen, joka on todellinen ihminen, ja se
olet sinä, Mara, ei kenenkään muun mieleen juolahtaisi sellainen ajatus
—.»
»Älä puhu turhia, Peter, mitä siinä on merkillistä. Täytyyhän auttaa
toistansa sen verran kuin voi, emmehän voi häntä kadullekaan heittää.
Minusta asia on niin ylen yksinkertainen, että siihen tuskin kannattaa
tuhlata sanaakaan enää.»
»Tietysti sinä pohjimmalta olet oikeassa, mutta ajattele seurauksia:
isäntäväkesi saa kuulla, että sinun asunnossasi makaa nuori mies,
sitten sinun naisoppilaasi... mikä juoru siitä nouseekaan!»
»Ole hiljaa, Peter, älä käytä niin äiteliä sanoja, kun on kysymys
ihmiselämästä. _Saakoon_ isäntäväkeni tietää, että minä olen ottanut
luokseni kuolemaisillaan olevan —»
»Niin he ajavat sinut ulos.»
»Jumala siunatkoon», sanoi Mara ja korotti ääntään, »niin ajakoot,
silloin menemme ihan köyhien luo pohjoiskortteliin, missä ei vallitse
tapa, vaan ihmisyys, ja missä meidät otetaan vastaan, koska meillä
on nälkä ja vilu, sitä kysymättä, olemmeko mies ja vaimo... kaikki
onnettomat auttavat toisiansa, se on minun syvin elämänkokemukseni.»
»Eikä se kokemus ole teitä myöskään pettävä, neiti», sanoi äkkiä ääni
heidän alapuolellaan, ja porraskerrosta nousi ylös omituinen vanha mies.
Hän näytti olevan sangen vanha, päässä silinterihattu ja hartioilla
musta, väljä vaippa.
Peter ja Mara hypähtivät ylös.
»Ah, herra Häberle», sanoi Peter sitten helpotusta tuntien, — »uusin
naapurini, soittotaiteilija Häberle» — esitti hän sitten vanhuksen
Maralle.
Mara ojensi hänelle kätensä ja näki tumman, surullisen silmäparin.
»Minä olen vanha», sanoi Häberle hiljaa, »ja kuljin portaita ylös
hitaasti ja kuulin... te tahtoisitte sijoittaa köyhän ystävän,
jonnekin, mutta ei ole rahaa, ettekä tiedä minne? Eikö ole niin asia?»
»Niin on», sanoi Mara.
»Rahaa minullakaan ei ole, mutta minulla on 'minne'. Minä olen
jo aikoja siirtänyt vanhan soittokoneeni makuuhuoneeseen, herra
Rasmussen, kun en mielelläni häiritse ihmisiä. Asuinhuoneeni on sangen
käyttämätön. Sinne voitte sijoittaa nuoren miehen ja — ruokkimisestahan
lupasi neiti pitää huolen, eikö niin?»
»Mainiota!» huudahti Peter.
Mara tarttui äänettömästi vanhuksen käteen ja siveli sitä.
»Tulkaa katsomaan huonettani, jos se teistä soveltuu.»
Peter avasi varovasti käytävän oven, sitten astelivat he varpaillaan
kaikki laajan vinttihuoneen läpi ja tulivat matalan oven luo, johon
oli kiinnitetty nimikortti: Augustin Häberle, musikeri. Vanhus otti
taskustaan avaimen ja aukaisi oven; he tulivat pieneen keittiöön ja
sitten taittokattoiseen, kattoikkunalla varustettuun huoneeseen.
Suuri kirjavakukillinen sohva oli seinän vieressä, muuten oli huone
melkein tyhjä.
»Nähkääs», sanoi vanhus, »tämä sohva se antoi minulle ajatuksen, että
ystävänne voisi nukkua siinä, sillä minä en sitä milloinkaan tarvitse,
eikä oikeastaan sovi kohdella huonosti ja laiminlyödä tuollaista vanhaa
uskollista huonekalua, vaikka sillä niinkuin minullakin — ja kaikilla —
on nuoruutensa ollut.»
»Herra Häberle», sanoi Peter, »mutta meillä ei todellakaan —
valitettavasti — ole rahaa, me emme voi teiltä tätä sohvaakaan
vuokrata...»
Häberle kääntyi Maran puoleen.
»Sitä teidän ei tarvitsekaan, minulla on mitä elääkseni tarvitsen
enkä tietäisi, mitä rahalla tekisin, mutta tämä huone on onnettomalle
ihmiselle vapaa.»
»Kiitoksia», sanoi Mara hiljaa.
»No hyvä, tahdotteko nähdä vielä toisenkin huoneeni?»
Hän avasi ilman muuta oven ja vei uudet ystävänsä varsinaiseen
huoneeseensa, joka päinvastoin kuin edellinen oli huonekaluja melkein
liiankin täynnä.
Ihmeellisiä, vanhoja esineitä.
Keskellä uudinvuode, seinät kattoon saakka tauluilla peitetyt,
piironkeja, tuoleja, kaappeja, kaikki kiiltävän puhtaita, ja sitten —
muista erillään, itsekseen — soittokone.
»Ja täälläkö te asutte, ihan yksinänne?» kysyi Mara.
»Täällä, minä ja soittokone, me kaksi olemme yksi, ja» — hän teki
kädellään kuvaavan liikkeen — »kolmatta ei täällä enää ole.»
Ja kun hänen kuulijansa olivat ääneti, jatkoi hän salaperäisesti:
»Kolme on merkillinen luku. Kolmas on aina — yksi liikaa — kun sen vain
oivaltaa.»
Tällä hetkellä tuli eräs vanhanpuolinen vaimo sisään ja sanoi:
»Herra Rasmussen, tulkaa pian, se vilkuu silmillään kuin varpunen.»
Peter riensi ulos ja Mara jäi seisomaan vanhuksen kanssa.
»Herra Häberle», sanoi hän sopertaen, »_tehän_ toki ette saata olla
onneton.»
»Olin, lapsi, olin, kun en vielä ymmärtänyt, mikä meitä kaikkia niin
hämmentää; nyt tiedän kaikki, ja kerran tulette tekin sen tietämään,
kun teidän vuoronne tulee.»
»Oi, kuinka ihanaa», sanoi Mara, »että hän joutuu tänne, teidän
luoksenne.»
»Minun luokseni? Siinä ei ole mitään. Mutta merkityksensä kai tälläkin
päivällä tulee olemaan. Meidän täytyy hankkia sohvalle peitteitä ja
vuodevaatteita; herra Rasmussenilla ei kai ole niitä liikenemään.»
Peter tuli jälleen sisään, raahaten patjaa.
»Rouva Krämer antaa tämän patjan», sanoi hän riemuisana, »ja Knud on
juonut hiukan teetä, en tiedä vain, joko uskallamme hänet siirtää.
Mara, voisitko sinä luovuttaa hiukan makuuvaatteita?»
»Kyllä, minä menen heti toimittamaan, ja jos herra Hansenia ei vielä
saa liikuttaa, niin sallii herra Häberle varmaan, että sinä saat ensi
yön nukkua sohvalla... kaksi yötä nojatuolissa...»
»Mutta, Mara... minustahan ei nyt ole kysymys.»
»Tämä huone on nyt käytettävissänne, herra Rasmussen; minä olen koko
aamupäivän ulkona, tunneillani, niin että annatte vain lääkärin
määrätä, missä teidän potilaanne on paras maata.»
»Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, herra Häberle.»
Saman päivän iltana makasi Knud Hansen vanhan Häberlen kukillisella
sohvalla ja katseli ympärilleen kuin unessa. Melkein salaperäisenä
tavalla oli huone päivän mittaan täyttynyt huonekaluilla.
Theresienkadun N:o 60:n vinttikerroksen asukkaat olivat kaikki
liittyneet yksiin, ja tuontuostakin aukeni herra Häberlen ovi ja joku
toi pöydän tai tuolin tai pullon viiniä tai pari appelsiinia taikka
hiukan leivoksia...
Suuren vinttieteisen ympärillä yksin oli kuusi asukasta, joiden
nimet olivat oviin kiinnitetyille pienille korteille merkityt. Peter
Rasmussenin ovi oli vastapäätä Häberlen ovea, ja nyt illalla tuli vielä
viereisestä ovesta, jonka nimikortilla seisoi Frida Arend, nuori tyttö
ja toi kukkaruukun, jossa oli kukkiva neilikka.
Hän näki Häberlen oven olevan auki ja sipsutti hiljaa sisälle.
Huoneessa makasi äänetön ja kalpea mies sohvalla ja ikkunan
ääressä seisoi kookas tumma nainen keittämässä jotakin kauniilla,
heleänsiniseksi maalatulla pöydällä.
Tyttö asetti säikähtyneenä kukkansa keskelle lattiaa ja katosi
taas. Kun Mara kääntyi ympäri, näki hän kirkkaanpunaiset kukat ja
potilaan vaaleansiniset silmät, jotka olivat täyttyneet kyynelillä.
Sairas ei ollut koko päivänä vielä lausunut sanaakaan, vaan antanut
välinpitämättömänä kaiken tapahtua, — nyt, kun Mara seisoi hänen
vieressään, käänsi hän päänsä seinään päin.
»Katsokaa», sanoi Mara, »kuinka elämä teitä tervehtii, niin kirkkaana
ja kauniina — ja nyt, nauttikaa jotakin...»
Potilas katsoi häntä hajamielisenä.
»Missä minä oikeastaan olen?» kuiskasi hän.
»Kotona», vastasi Mara.
»Onko semmoista maan päällä?»
»On, kaikkialla, missä tapaamme ihmisiä, jotka ovat ylhäältä peruisin
niinkuin Augustin Häberle ja niinkuin minun sulhaseni, teidän
ystävänne.»
»Kuinka kummallista», sopersi sairas.
Mara istui hänen viereensä ja Knud koetti syödä hiukan keittolientä.
»Kummallista on», sanoi Mara, »että elämä oikeastaan tulee paljoa
kauniimmaksi, kun ei siinä enää ole mitään maista kotia, johonka
nuoruudessaan kuitenkin on niin lapsellisesti kiintynyt.»
»Kuinka niin?»
»No, kun on koditon niinkuin minäkin, niin tuntee koti-ikävää toiseen
maailmaan, ja ihminen saa täällä ikäänkuin siivet, hän ei enää ole niin
kylläinen ja vakinainen kuin ennen, vaan on kuin matkalla ja kulkee ja
vaeltaa...»
»Ja sitten?» kysyi toinen.
»Niin, sitten kohtaa tiellä äkkiä pelkkiä matkatovereita, jotka myöskin
ovat kotimatkalla, ja silloinhan on jo vähän niinkuin kotona.»
»Ja nyt minä siis olen kotona», sanoi Knud.
Sitten sulki hän silmänsä.
Mara poistui hiljaa ja meni sulhasensa huoneeseen. Tämä istui
kirjoituspöytänsä ääressä työhönsä syventyneenä.
Ikkunalla oli kukkia, se oli ainoa ylellisyys, minkä Peter itsellensä
soi, sohva oli samalla vuoteena, ja paitsi suurta kirjahyllyä ja vanhaa
nojatuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa.
Seinät olivat täynnä öljymaalauksia, enimmäkseen Maran harjoitelmia,
keskellä eräs suuri Pohjanmerimaisema, jota Peter sanoi
»runottarekseen».
Mara laski kätensä hänen olkapäälleen.
»Sinun ei pitäisi tänään tehdä työtä enää. Menkäämme ulos illalliselle.
Häberle pitää huolta Knudista.»
»Heti, heti, minun täytyy kirjoittaa vielä neljä sivua, sitten tulen
Schellinginkadulle ja sen jälkeen saatan sinut asuntoosi, Mara. Minä
tuon toistaiseksi Knudille ruuan osteriasta, ja iltaisin ottaa emäntä
häntä hoitaakseen, mutta minulla on sentään hiukan huolia.»
»Ei tarvitse olla: Oda osti tänään päivällä minulta 'Iltahetken'
seitsemästäkymmenestä markasta; tässä on ensinnäkin viisikymmentä
märkivää potilasta varten, mutta tietenkään et sano mitään. Anna hänen
syödä hyvää, kevyttä ruokaa, Peter; ajattele sentään, että me olemme
vielä joka päivä saaneet riittävästi syödäksemme ja hän on nähnyt
nälkää, pitkiä aikoja...»
»No, Mara, niinkuin me emme muka olisi sitä joskus tunteneet...» Hän
hypähti ylös ja huudahti kiihtyneenä: »Hyvä Jumala, niin, elämä on
kauheaa! Ei muuta kuin raatamista ja vaivaa ja silloin tällöin joku
kurja kolikko! Miten meidän kaikkien oikeastaan lopulta käy?»
»Peter, kun tekee työtä niinkuin sinä, niin ei elämä toki ole kauheaa.
Enempää kuin päämäärä ja toivo ei kellään ihmisellä voi olla.»
»Minä en pääse päämäärään koskaan, en koskaan, minulla ei enää ole
oikeata rauhaa työhön.»
»Kuinka niin, ei rauhaa?»
»Ah, ei pitkään aikaan enää, aina tahtovat toiset ihmiset minulta
jotakin, ja nyt se on tuossa Knudkin ja...»
»Niin, kyllä minä sen käsitän, että se on raskasta.»
»Käsitätkö? Ethän toki luule, että minä nyt kolmen vuoden päästä
katuisin alan vaihtamista? Ei ei. Mutta kaikki häiritsee minua nyt,
enkä minä pääse työssäni vähääkään eteenpäin, se on kauheata. Mara
miten meidän käy?»
Mara oli kääntynyt poispäin. Nyt käänsi hän tyynet, vakavat kasvonsa
jälleen Peterin puoleen:
»Ole huoleton, Peter, kaikki käy, niinkuin tulee käydä... Meidän täytyy
vain pysyä rohkeina. Meidän elämämmehän on, sellaisena kuin se on, niin
ihanaa ja rikasta! Ihmiset luulevat meidän elävän kurjaa nälkäelämää
rauniokasalla, ja me kuljemme kuitenkin pelkkien kukkien keskellä!
Ajattele, kuinka ihana ihminen tuokin Häberle on! Mitä rikkautta
hänestä huokuukaan, ah, minä en vaihtaisi osaani kenenkään kanssa koko
maailmassa!»
»Sinä olet kuin meri, Mara», sanoi Peter, »aina uudessa kauneudessaan
ja...» Mara sulki kädellään hänen suunsa.
»Tule, mennään nyt tekemään suunnitelmia lähiviikoiksi, miten saisimme
työtä Knud Hansenille.»
»Työhön hän ei vielä pitkään aikaan pysty, meidän on nyt aluksi
pidettävä häntä luonamme näin vain.»
»Tietysti. Minä ajattelinkin vain tuonnempana.»
»Niin. Nyt meitä on siis kolme», sanoi Peter Rasmussen huoaten ja
tarttui lakkiinsa.
Mara alkoi tuijottaa häneen.
»Mikä sinun on, Mara?»
»Minä ajattelin Häberlen sanoja kolmannesta. Niin omituista, eikö ole?»
»On. Sangen omituista», toisti Peter.
3.
Knud Hansen makasi useita viikkoja sairaana herra Häberlen huoneessa.
Hän makaili katsellen ympärilleen silmillä, jotka eivät nauraneet
eivätkä itkeneet, joissa oli vain määrätöntä väsymystä ja joskus
ällistynyttä hämmästystä.
Hän antoi hoitaa ja syöttää itseään kuin lapsi, hän olikin niin
väsynyt, että tuskin jaksoi kättä nostaa, ja kuin vuosia sitten
uneksittu unelma väikkyi hänen muistossaan se ilta, jolloin hän ensi
kerran näki Maran. Sen jälkeen oli hän vaipunut syvään horrostilaan;
sitten olivat suopeat aallot keinuttaneet hänet jälleen jollekin
rannalle, ja tällä rannalla seisoi eräs olento, ja se oli Mara. Hän
näki hänet joka päivä. Hän tuli iltaisin, ja Knud tunsi jo tarkkaan
hänen askelensa.
Ensin kävi ulko-ovi. Sitten meni hän vastapäiseen huoneeseen Peterin
luo. Ja sitten hetken kuluttua tuli hänen luokseen.
Maralla oli aina sama kevyt kangashattunsa ja viheriä vaippansa.
Käsivarrella oli hänellä koppa.
Tuli hänen luokseen ja antoi kättä lujasti ja toverillisesti. Kuinka
hänellä oli kauniit kädet! Kapeat ja pitkät ja kuitenkin niin tukevat.
Kasvot olivat tavallisesti kalpeat, mutta silmissä oli aina loistoa.
»Meren loistoa», sanoi Peter, »hän on meren rannalla syntynyt.»
Pari ystävällistä sanaa sanottuaan meni Mara sitten koppineen suuren
sinisen pöydän luo ja alkoi keittää — jotakin hyvää, voimakasta keittoa
ja joitakin maukkaita vihanneksia oli hänellä aina hoidokkiaan varten.
Ja hoidokin silmät tarkkasivat hoitajan jokaista liikettä. Kun sitten
tuntui voin ja jauhojen suloinen tuoksu, avautui tavallisesti ovi, ja
Peter tuli sisään.
Ja sitten siirsivät he toisen pöydän hänen vuoteensa ääreen ja söivät
kaikki yhdessä. Tavallisesti äänettöminä.
Sillä Maralla ja Peterillä oli päivän työ ja vaiva takanaan, ja Knud
Hansenia ei haluttanut puhua.
Kaikki, mitä hänellä oli kertomista tuhlatusta elämästään ja
toivottomuudestaan tulevaisuuteen nähden, oli hän jo aikaa sitten
Maralle kertonut, ensimmäisinä päivinä, jolloin tämä häntä hoiti, mutta
sitten sairastui hän kuumeeseen eikä saanut ylimalkaan enää puhua.
Ja nyt ei häntä enää haluttanut.
Peter — hänhän tiesi myöskin kaikki, ja Peteriä, joka oli niin hyvä,
niin enkelinhyvä, ei hän etenkään tahtonut rasittaa kaikella sillä
likaisella ja kurjalla, jota aina kertyy sellaiseen kulkurielämään,
mitä hän oli viettänyt.
Peterin elämänhaaksi liukui niin tyynesti ja itsestäänselvästi kaikkien
karien ohi, Peter vihasi kaikkea pahaa; senvuoksi häntä Marakin
niin rakasti. Ja senvuoksi hänkin, Knud, häntä niin rakasti. Peter!
Se oli kaikkien hänen harhailevien ajatustensa viimeinen ja paras
ajatus, Peter oli hänen pelastusankkurinsa. Peter oli merkillinen
mies. Niin, se mies oli esimerkiksi uhrannut musiikkinsa sanallakaan
sitä surkeilematta. Ja kuitenkin oli hän jo lapsena säveltänyt,
oli sovelluttanut koko elämänsä musiikkia varten ja sitten äkkiä,
kolme vuotta sitten, jättänyt kaikki ja alkanut uutta uraa. Se oli
sankarillista suuruutta, vai mitä se oli muuta? Mikä hänet siihen
oli saanut? Hänen rakkautensa Maraan? Ah, sehän oli selvää, jos hän
tahtoi mennä naimisiin Maran kanssa, täytyi hänen ansaita rahaa, paljon
rahaa. Ja hän aikoi ansaita sen kirjailijatoimella. Kummallista,
kuinka umpimielinen Peter sentään oli; Mara kai hänet kuitenkin tunsi
täydellisesti. Joka ilta saattoi Peter morsiamensa kotiin. Se oli ainoa
virkistys, minkä tuo työmyyrä itsellensä soi. Ja sitten tuli hänelle,
Knudille, vielä aivan erikoinen, autuaallinen hetki. Silloin tuli näet
vanha Häberle sisään, kuulusteli varovasti, oliko Rasmussen poissa,
sillä musiikki häiritsee häntä, sanoi hän. Häberle oli kerran mennyt
hänen luokseen ja kysynyt, häiritsikö soitto häntä, ja silloin oli mies
istunut ja itkenyt, ja sen vuoksi soitti Häberle vain kun Peter oli
poissa. Vanhalla soittokoneella oli kaunis, hieno ääni, ja Häberlen
soittaessa pulpahti koneesta harpun ja huilun sointuja, ja Knud Hansen
makasi ja kuunteli ja unohti kurjuutensa ja hätänsä eikä oikein
tiennyt, elikö hän vai oliko jo kauan sitten kuollut, vain uneksi
olevansa kotiseudullaan Pohjanmeren rannalla ja kuulevansa meren laulua
ja antoi sielunsa liitää ja liukua lokkina laineiden yllä ja mukana
ja näki yksinäisellä saarella kaksi ihmistä kävelemässä, ja ne olivat
Peter ja Mara. Mutta hän näki heidän parissaan kulkemassa kolmannenkin
olennon, jota hän ei tuntenut.
Ja sitten nukahti hän ja uneksi seuraa vaan päivään saakka, kunnes
Peter tuli kahvia tuoden ja huoltaen häntä kuin äiti, niin, ja sitten
vihdoin tulivat taas nekin päivät, jolloin Knud jälleen oli jalkeilla,
jolloin hän oli täysin herännyt uinailusta ja paratiisiolosta ja alkoi
taasen elää ja etsiä ihmisiä ja solmia suhteita, ja sitten lankesi kuin
luonnostaan, että hän iltapäivisin kello neljän ja viiden välillä kävi
Maran luona. Tämä antoi silloin vielä opetusta, mutta Knud istui hänen
pienessä asuinhuoneessaan, poltteli paperossia ja otti hänen hyllyltään
jonkun kirjan lukeakseen, ja usein tällöin tuli Mara sisään ja he
keskustelivat siitä, mitä hän luki, ja joivat hiukan teetä yhdessä.
Usein tuli myöskin Oda, ja silloin puhuivat he paljon kotiseudusta:
Oda oli myöskin Slesvig-Holsteinista, ja hänen vanhempainsa maatila
oli Maran kodin rajanaapuri, ja Knud Hansen ja Peter Rasmussen olivat
molemmat Husumista.
Kerran kun Knud taas istui Maran luona, sanoi hän äkkiä:
»On sentään oikeastaan typerää, että minä en ole kuollut.»
Maran otsalle valahti varjo.
Sen tunsi Knud hänessä niin hyvin kuin pilvenvarjon merellä. Mara
puhdisti päätään. Mutta ennenkuin hän ehti mitään vastata, jatkoi Knud
nopeasti:
»Älkää nyt, pyydän, sanoko siihen mitään tuota tavallista: 'elämähän
on teidän edessänne' tai 'kaikkihan voi vielä kääntyä parhain päin'!
Te ette tunne minua, jos niin ajattelette; siksi usein olen jo ollut
kuilussa ja joka kerta on minut pelastettu, ja kuitenkin putoan yhä
sinne uudelleen; niinpä, mitä siinä on tekemistä?»
Knud istui aivan hänen edessään, kädet ylösnostettujen polvien
ympärillä ja tuijotti häneen kankeasti heleänsinisillä silmillään. Mara
sanoi:
»Jospa teidän vain kerrankin johtuisi mieleenne koettaa auttaa toisia
ihmisiä sen sijaan, että aina annatte mennä niin pitkälle, että toisten
täytyy auttaa teitä!»
Knud hypähti ylös.
Hänen laihat, kasvonsa sävähtivät hehkuvan punaisiksi.
Hän oli ääneti pitkän kotvan.
Sitten kohautti hän olkapäitään ja istuutui jälleen.
Ja naurahti hiljaa.
»Minäkö toisia auttamassa? Nähkääs, minullahan on niin huono onni,
että aina joudun niin erinomaisten ihmisten joukkoon. Ketä minä
heistä auttaisin?» Ja kun Mara ei vastannut, jatkoi hän: »Ajatelkaa
itse: Häberletäkö? Häberle on kuin Jumalan lapsi, melkein pyhimys...
Peteriäkö?... Tai teitä...?»
Hän vaikeni kesken.
»Te voisitte auttaa meitä kaikkia», vastasi Mara tyynesti, »eihän sitä
milloinkaan auteta sillä, mitä tekee, vaan sillä, mitä on.»
»Vai niin», vastasi Knud kuivasti.
Sitten vaikenivat molemmat.
Mara oli ottanut esille käsityön.
»Miltä Peterin romaani tuntuu teistä?» kysyi hän äkkiä ylös
katsahtamatta.
»Sangen hyvältä», vastasi Knud.
»Siinäkö — kaikki?»
»Kaikkiko? Neiti von Doren, sehän on totisesti sangen paljon.
Tiedättehän te, joka olette niin sanantunteva, että se on korkein
arvolause, minkä Luoja antoi työllensä. Muuten sanon minä Peterille
aina, että hänen pitää mennä töineen meren rannalle ja viimeistellä se
siellä. Hiukan suolaa ja meren tuntua näyttää minusta romaanista vielä
puuttuvan, ja sehän on oikeastaan...»
»Pääasia», täydensi Mara.
»Niin kyllä, mutta mitä me ihmisparat teemme tämmöisessä tapauksessa?
Ikävöimme merta ja istumme vinttikerroksessa Münchenissä.»
Mara nousi ylös.
Hänen kasvonsa saivat tumman, intohimoisen ilmeen.
»Minun täytyy hankkia se Peterille, minun täytyy.» Knud nousi myöskin
ylös.
»Sitten menen minä ja lyön jonkun rikkaan miehen kuoliaaksi ja raahaan
Peterin Pohjanmerelle, ja sitten täytyy teidänkin tulla mukaan, sillä
merenrantalainen tekin oikeastaan olette.»
»Minäkö? Miksi niin?»
»Teidän silmissänne on meri.»
»Oh, mitäpä tuosta, herra Hansen, merilintuhan te itsekin olette, jos
siitä on kysymys.»
»Niin olenkin, ja koditon ja orpo, niinkuin oikeastaan ollaan kaikki
kolme. Pohjanmeri on meidän äitimme: menkäämme kysymään neuvoa siltä,
mitä meidän tällä elämällä on tehtävä! Hyvästi, Mara-neiti, minä yritän
vielä kerran onnistunko.»
Naurahti ja lähti äkkiä.
Mara jäi yksin ja mietti tuota omituista miestä. Hänessä oli niin
paljon hyvää, niin paljon mahdollisuuksia ja lahjoja, hän olisi
varmaan helposti voinut luoda aineellisen onnensa elämässä ja ajelehti
kuitenkin kuin peräsimen menettänyt laiva ja hylkäsi hymyhuulin sen,
johon Peter ja hän, Mara, jotka kumpikin olivat niin yksivakaisia ja
raskaskäänteisiä, pyrkivät niin suurella vaivalla koskaan perille
pääsemättä. Koskaan! Elämä tuntui hänestä monta kertaa niin hirveän
pitkältä ja tarkoituksettomalta.
Kenties tämä Knud Hansenin väliintulo merkitsi jotakin. Mara ei
käsittänyt hänen suhdettaan Peteriin. Peter oli ilmeisesti jo jonkun
aikaa ollut täydellisesti hänen vaikutuksensa alaisena eikä Mara vielä
tiennyt, oliko tämä hyväksi vai pahaksi; hän ei saattanut oikein
selittää Peterin tavatonta kiihtyneisyyttä, hän uumosi vain jotakin
käännettä heidän kaikkien elämässä. Mutta mikä se oli ja minkälainen?
Peter ei tullut tänä iltana hänen luokseen, mutta sen sijaan helähti
hänen kolminkertainen soittonsa aikaisin seuraavana aamuna Maran ovella.
»Mara», sanoi hän, »minulla on uutinen... ihana...»
»Tule tänne näin», pyysi Mara sulkien atelieen oven ja vei hänet
asuinhuoneeseensa.
Peter tarttui hänen molempiin käsiinsä.
»Ajattele», sanoi hän puhuen nopeasti ja hiljaa, »Knud on äkkiä saanut
rahoja ja haluaa, että me matkustamme niillä Pohjanmeren rannalle
Hölupiin tai St. Peteriin tai Nordstrandiin; mitäs siihen sanot?»
»Oi kuinka ihanaa!» huudahti Mara ja painalsi päänsä Peterin olkaa
vasten. »Mutta kuinka se kävi?» kysyi hän sitten yhtä kiihtyneenä kuin
Peter.
»Niin, Mara, se on oma juttunsa, jolle minä en mitään mahda. Hän oli
eilen illalla niin reipas, ja me menimme vielä Bergenin yhdessä ja...»
»Oh», sanoi Mara vain, »te pelasitte.»
Hän laski Peterin käden irti.
»Hyi», lisäsi hän sitten, »kuinka rumaa ja mikä vahinko!»
Peterin kasvot synkkenivät.
»Me emme nyt lainkaan ymmärrä toisiamme. Minä en pelannut», sanoi hän
kärttyisesti, »että muut pelasivat, on minulle yhdentekevää. Minä menin
kotiin kello kymmenen, kello kaksi tuli Knud ja oli voittanut Willi
Cohnilta tuhannen markkaa.»
Mara ei vastannut ja Peter meni ikkunan ääreen ja näytti ärtyneeltä.
»Eikö ole nurinpäistä», sanoi hän, »että me tässä aherramme ja
tuommoiselle kevytmieliselle olennolle putoaa kaikki syliin... mutta,
Mara, jos olisit nähnyt, kuinka liikuttava hän oli, hän heitti minulle
setelit vuoteeseen ja sanoi: 'tuoss' on, poika, minulle ei mammona
merkitse mitään, tee sinä sillä jotakin kunnollista', ja sitten tuli
matkasuunnitelma, hän maalaa siellä ja minä kirjoitan, ja totta puhuen,
Mara, iloitsimme siitä oikeastaan kuin lapset.»
Hän tuli takaisin Maran luo ja katsoi tähän oikein rukoilevasti.
»Milloin aiotte sitten matkustaa?» kysyi Mara.
»Niin pian kuin suinkin. Hänen terveydelleenhän on edullisinta nyt
kesäkuussa ja hän lupaa auttaa minua työssäni, kirjoittaa puhtaaksi
ja korjata, mitä tarvitaan. Mara, ehkäpä minun onnistuu vielä saada
hänestä oikein kunnollinen ihminen siellä yksinäisyydessä, onhan hän
kuitenkin herttainen, viehättävä mies! Me olemme taas tänä aikana
tulleet niin läheisiksi.»
»Kuinka kauan aiotte viipyä?» kysyi Mara.
»Niin kauan kuin rahat riittää, tiedätkö, kaksi sellaista kulkuria kuin
me ei paljoa tarvitse.»
»Peter!» sanoi Mara äkkiä ja pani molemmat kätensä hänen kaulalleen.
Peter katsoi häntä kysyvästi.
»Ah ei!» sanoi Mara äkkiä, »älä katso minua niin moittivasti, mutta
minulla on sellainen tuntu, että tämä vääryydellä saatu raha tuottaa
meille onnettomuutta. Täytyykö sinun tosiaan ottaa se häneltä vastaan?»
»Sinä käytät vahvoja sanoja, Mara; niin suuri ei se synti sentään ole,
ja miksikä en suostuisi ottamaan rahaa vastaan parhaalta ystävältäni?»
»Onko hän se?» kysyi Mara.
»On, on varmaan. Onko sinulla mitään häntä vastaan?»
»Ei, ei mitään, minua vain kaikki hiukan huolestuttaa ja minä
ajattelin, että hän nyt piakkoin lähtisi. Auttaahan ei semmoista
ihmistä kuitenkaan voi.»
»Sinäkö niin sanot! Etkö sinä sitte pidäkään hänestä? Ei suinkaan hän
toki millään tavoin ole ollut sopimaton sinua kohtaan?»
»Ei, kuinka semmoista voit ajatellakaan! Pidänhän minäkin hänestä; hän
saattaa olla joskus niin lapsellinen. Auta häntä työhön, Peter, katso,
että hän jälleen alkaa maalata tai kirjoittaa sanomalehtiin, muuten hän
vie koko sinun aikasi niinkuin nyt; minä tiedän kyllä, että sinä et ole
saanut paljoa tehdyksi työtä, olet istunut hänen vuoteensa ääressä ja
te olette mietiskelleet maailman menoa, ja merenrannalla makailette te
rannikolla ja tuhlaatte aikaa, tätä hirvittävän lyhyttä aikaa.»
Peter oli ääneti.
Hetken kuluttua sanoi hän verkalleen:
»Mitenkähän olisi, jos sinä tulisit mukaan...?»
»Minäkö? Minulla ei ole matkarahaa ja niinä, Peter», — Mara nojautui
jälleen hänen olkaansa vasten — »minä olen myös mieluummin kaksin kuin
kolmisin...»
Peter syleili häntä.
»Me kaksihan olemme erottamattomat, Mara; minä en sinua oikein ymmärrä,
sinä olet niin omituinen. Onko jotakin tapahtunut sinun ja Knudin
välillä? Ei, sanot sinä; hyvä: niinpä suo minulle toki tämä hiukka
vapautta kerran... näes, minä pidin meidän kumppanuuttamme kolmisin
näinä viime viikkoina niin ihmeenihanana ja minussa on pyhä tunne,
että minä en nyt saa jättää Knudia, vaan minun tulee tukea häntä.
Hänen pitää ryhtyä maalaamaan; en luule, että kirjoittaminen on juuri
hänen alaansa, vaikka hänellä siinäkin on joskus ollut menestystä,
kuten hän kertoi; mutta kun hän taas oikein toden perästä maalaa, niin
saan minäkin jälleen rauhaa kirjoittamiseen... Ja nyt hyvästi! Illalla
osteriassa. Tulethan?»
»Tulen tietenkin; hyvästi... oppilaat jo odottavatkin.»
Hän tuli kello seitsemän aikana ravintolaan ja tapasi heidän
totuntapaikallaan Knud Hansenin yksin.
»Peter tulee heti», tervehti Knud vakaasti.
Ja kun Mara oli vaiti, kysyi hän hiljaa:
»Oletteko suuttunut?»
Maran teki mieli myöntää, mutta ei oikein hennonut. Knud katsoi häntä
niin kumman suruisasti.
»Tiedättehän», puhui Knud edelleen, »tietysti olette jo kauan tiennyt,
että Peterin romaani ajautuu suorastaan karille, ellei jotakin
tapahdu, joka saa siihen henkeä... niinpä aiomme käyttää Willi Cohnin
liikamammonaa tähän elvytykseen... tuossa Peter muuten tuleekin...»
Peter tunki nopeasti joukon läpi.
»Joko olette kauankin odottaneet? Ettekö? No hyvä... Joko sinä olet
kertonut Maralle?»
»Mitä sitten?» kysyi Mara.
»Me matkustamme jo huomenna, Mara, tämä on jäähyväisjuhla; ja neljän
viikon kuluttua olemme jälleen reippaina ja menestyksellä lastattuina
täällä.»
Mara ei vastannut. Knud oli tilannut pullon viiniä ja kaatoi laseihin.
»Hyvät ystävät», sanoi hän sitten äkkiä kiihkeästi, »sallittehan toki,
että toimitan tämän matkan teille, jotka olette pelastaneet minun
elämäni.»
»Mara ei tule mukaan», sanoi Peter.
Knud laski lasinsa jälleen pöydälle.
»Mutta sehän ei ole mahdollista!» huudahti hän.
»Ettehän sentään todenperään voinut ajatella, että minä tulisin
mukaan», sanoi Mara nopeasti ja hiljaa, »minulla ei ole nyt matkarahoja
eikä sitäpaitsi aikaa.»
»Minähän sanoin sen sinulle heti, Knud», huomautti Peter.
Mara katsahti sulhaseensa kummastuneena.
Vallitsi rasittava äänettömyys.
Knud joi verkalleen lasinsa pohjaan.
Sitten sanoi hän vanhaan keveään tapaansa: »No, minä ajattelin, että
kumppanusten kesken olisi sivuseikka, kenellä matkaraha sattuu olemaan,
ja luulin tähän saakka teidänkin olevan tällä inhimillisellä kannalla,
neiti, suokaa siis anteeksi röyhkeyteni ja sallikaa minun nyt vain
juoda teidän onneksenne ja sinun, Peter... teidän tulevaisuutenne
onneksi.»
»Terve, Knud! Mara ei ole suuttunut, ei, mutta näes, se ei vain nyt käy
laatuun... niin, tulevaisuus, siinähän täytyy ratkaisun olla.»
»Teille kyllä... minulle taas...»
»Teille myöskin», sanoi Mara, »teidän täytyy vallata onni, mutta ei
pelaamalla, se on niin inhoittavaa, en voi sille mitään.»
Knud loi häneen polttavan katseen:
»Millä tavalla sitten muuten voi päävoittoa tavoittaa?»
»Peter sanoi teidän aikovan ryhtyä maalaamaan. Käyttäkää vain hyvin
aikaanne merenrannalla siihen, tai kirjoittakaa joku sujuva novelli.
Ottakaa tekin osaa suureen kilpailuun, herra Hansen, siinähän on
monenlaisia palkintoja tarjona!»
Peter ja Knud katsahtivat Maraan ällistyneinä. Mara innostui äkkiä.
»Niin, silloinhan te voitte työskennellä yhdessä, antaa toisillenne
herätteitä ja innostusta... kuinka ihanaa se olisi!»
»Mainiota», sanoi Peter.
Hänen äänensä kuului omituiselta ja kovalta.
Knud tuijotti yhä Maran.
Sitten kaatoi hän viinilasinsa jälleen täyteen.
»Juokaamme vielä lasi tämän ajatuksen onneksi», sanoi hän kevyesti.
»Ajatuksethan eivät maksa mitään, minä vain en ole kirjailija, mikäli
tiedän, eikö totta, Peter? Niinhän sinäkin sanot, ja minä tulen mukaan
vain ollakseni Peterin seurana ja palvoakseni merta ja vahvistaakseni
järkkynyttä terveyttäni. Peter, terve... minä juon sinun työsi maljan.»
Peter kulautti myöskin lasinsa pohjaan, ja sitten istuivat he kaikki
taas vaiti.
Pikku, ravintola oli tänä iltana tupaten täynnä, ääntensorina kohisi,
tupakansavu täytti ilman ja Marasta tuntui kuin näkisi hän molemmat
ystävänsäkin vain usman läpi. Hän näki Peterin istuvan pää taaksepäin
kenossa, pehmeä tukka otsalta ylöspyyhkäistynä. Hän rakasti erikoisesti
tuota leveäluista otsaa, jonka takana »karkoitettu» musiikki asui...
Peter tuijotti sikarinsa savuun käsivarret ristissä rinnalla ja kaikki
tuntui hänestä äkkiä niin vieraalta ja kaukana, kaukana olevalta.
Sitävastoin tunsi hän elävästi toisen läheisyyden, vaikka Knudin
vaaleiden, levottomien silmien katse harhaili väkijoukossa ja hänestä
pois. Kaukaa kuului soittoa, ja Mara leikitteli parilla kuihtuvalla
kukkasella, jotka olivat pöydällä. Mistä ne oikeastaan tulivat? Kuka ne
oli hänen lautasensa viereen pannut?
»Tulee myöhä», sanoi Mara vihdoin, »minä lähtisin kotiin.»
He nousivat kaikin kolme ja lähtivät ulos. Oven edessä sanoi Knud
Hansen hyvästi. »Te tulette sinne kuitenkin perästäpäin», lausui hän
nauraen Maralle, »sanonko terveisiä merellenne ja sävellänkö teille
merisinfonian?»
»Hyvästi, herra Hansen», vastasi Mara, »ja kaikkea hyvää...»
Hän antoi kättä, Knud suuteli sitä. »Kiitos — kaikesta...» kuiskasi
hän. Sitten tarttui Mara Peterin käsipuoleen ja he lähtivät kävelemään.
He astuivat ihan äänettöminä.
»Siis huomenna», sanoi Mara, kun he vihdoin olivat hänen ovensa
edustalla. »Ja mihin aikaan?»
»Aamulla kello 8,30», vastasi Peter
He seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa.
»Älkäämme tehkö eroa raskaaksi», sanoi Mara »meidänhän on jo usein
täytynyt eritä, mutta omituista on, että se tällä kertaa tuntuu minusta
niin vaikealta Peter. Mitähän sitten merkinnee?»
»Minullakin on aavistuksia», vastasi Peter, »mutta lapsellistahan
lienee niihin kiinnittää huomiota...»
»Päinvastoin», sanoi Mara huolestuneena, »aavistukset ovat varoituksia,
kuule, älä matkusta, kun sinua varoitetaan.»
Peter katsahti häneen epävarmasti.
»Ei», sanoi hän sitten, »kyllä minun täytyy matkustaa. Minä tahdon
saada työni valmiiksi, Mara, älä häiritse minua siinä! Knud olisi
sangen mieletön, jos hän ryhtyisi kirjailemaan maalaamisen asemesta...
kuinka semmoista pälkähtikään päähäsi?»
»Minä ajattelen yhdessätyöskentelyä niin viehättäväksi, ja hänhän sanoo
Amerikassa usein kirjoittaneensa kaikenlaista.»
»Ah, hän on kaiken maailman mies, minä luulen, että on hyvä, että hän
tulee mukaani. Mitä sinä arvelet?»
»En ymmärrä sinua.»
»Minä tarkoitan, että hänestä täällä muuten tulee käden käänteessä
jälleen kevytmielinen...»
»Jaa, sinä ajattelet Cohnin ja senkaltaisten seuraa, niin, Peter, siinä
olet oikeassa. Pidä huolta hänestä, minä pyydän, minun on häntä niin
kauheasti sääli, hän on kuitenkin niin äärettömän yksinäinen.»
»Tietysti pidän hänestä huolta. Hyvää yötä, Mara! Tänään vielä kerran:
huomiseen! ja sitten...»
»Vaiti, Peter, älä puhu enempää! Minä tulen huomenna asemalle. Hyvää
yötä!»
Seuraavana aamuna oli Mara keskusasemana ja näki molempien ystävysten
seisovan vaunun ikkunassa.
He näyttivät kumpikin olevan iloisia ja matkakuumeessa, ja kun juna oli
mennyt, seisoi Mara vielä kotvan paikallaan ja ajatteli:
— Nyt matkustavat he molemmat pois, ainiaaksi!
Sitten kääntyi hän hitaasti kulkemaan kotiaan ja teki ahkerasti työtä
koko päivän. Illalla oli olo hänestä niin omituista ja vihdoin meni hän
Theresienkadulle. Hänellä oli avain Peterin asuntoon ja hän meni sisään
siistimään vielä lähteneen jälkiä. Hän oli poissa. Hurja itku tahtoi
tupata kurkkuun, ja aivan selittämätön tuska ahdisti sydäntä, kun hän
asetteli syrjään Peterin tavaroita ikäänkuin tämä olisi kuollut. Hän
ei saattanut lainkaan tätä tunnelmaansa käsittää, poistui nopeasti
huoneesta ja koputti Häberlen ovelle.
Ukko kuljeksi huoneessaan ympäri ja siivosi Knud Hansenin jäämistöä.
»Hyvä, että tulet, lapsi», sanoi hän, »minusta tuntui niin yksinäiseltä
poikien mentyä... ne ovat hyviä poikia, kuule, molemmat... minä tunnen
heidät tarkoin... mutta toisen täytyy nousta korkeuksiin, toisen vaipua
syvyyksiin... sinä tulet vielä ymmärtämään, mitä tarkoitan, ja sinun
tulee olla kärsivällinen, lapsi, pysyä paikallasi, kunnes sinun vuorosi
tulee! Siinä kaikki, mitä me voimme tehdä.»
Mara istui Knud Hansenin jättämällä sohvalla. Hän ei oikein kuullut,
mitä ukko puhui, kaikki oli hänestä niin omituista.
Ukko asteli edestakaisin.
»Älä sure suotta», sanoi hän, »tämmöisistä eroista ei saa antaa mielen
masentua, ne eivät ole vielä pahinta.»
Pahinta on, kun joutuu väärälle tolalle ja eroaa — omasta itsestään.
Silloin vasta on ihminen yksin elämässä. Mutta me tiedämme niin vähän.
Kerran on sinunkin aikasi ohi, ja silloin sinä tiedät, mitä sinun on
tehtävä, ja nyt kuuntelet kai hiukan soittoa, eikö niin? Minä tiedän
kyllä, ja sitten sanon sinulle jotakin vielä, lapsi, tänä iltana. Anna
sinä poikien olla poikessa kauan, kauan... se on parempi, ja matkusta
sinä nyt tänä kesänä vanhan isoäitisi luo, josta minulle kerroit, ja
katsele kerran taas, kuinka omaistesi laita on siellä pohjolassa. Sinä
tarvitset hiukan vanhan ympäristösi ilmaa, jos tahdot pystyä seisomaan
paikallasi... ei ole hyvä aina vain elää yhdessä määrätyssä piirissä...
siivet surkastuvat... kuulethan, mitä sanon?»
»Kuulen, isä Häberle», sanoi Mara hiljaa.
Ukko asteli edestakaisin ja meni sitten soittokoneensa ääreen,
ja lämpöisessä, hiljaisessa kesäyössä alkoi soida Beethovenin
kuutamosonaatti, mestarin soittamana.
4.
Slesvig-Holsteinin länsirannikolla oli Dorenien pieni kantatila. Se
oli ollut Dorenien hallussa jo satoja vuosia, ja monta eri isäntää
oli siinä ollut hyvinä ja huonoina aikoina. Viimeksi oli Maran
isä, joka oli hiukan lajista muuttunut, kuten Dorenit väittivät,
hoitanut tilan taloutta jokseenkin epäedullisesti; hänen aikaista
kuolemaansa oli suvussa senvuoksi pidetty jonkinlaisena kohtalon
armona, ja vainajan nuorempi veli nosti tilan jälleen kuntoon. Maraa
oli vanhempainsa kuoleman jälkeen kasvatettu vanhan isoäiti Dorenin
luona, joka asui pääkartanon lähellä olevassa leskirakennuksessa.
Kotiopettajattaria vaihdettiin, mutta kukaan ei saanut oikein tolkkua
tästä hiljaisesta, umpimielisestä tytöstä; neljätoistavuotiaana tuli
hän erääseen Hampurin kasvatuslaitokseen ja sieltä palattuaan selitti
rauhallisesti haluavansa ruveta maalariksi ja opiskella Münchenissä.
Vaikka tämä hänen toivomuksensa aluksi jyrkästi torjuttiin, pysyi hän
siinä rautaisella päättäväisyydellä ja pääsi vihdoin ankaran taistelun
jälkeen taiteilijauralleen.
Dorenit olivat pitäneet perheneuvottelua, suuri, yksivakainen tyttö
oli käynyt heille Bucheneckissä aika epämukavaksi; vaikka hänellä
ei ollutkaan mitään vaatimuksia tilan suhteen, liikkui hän siellä
kuitenkin kuin isänsä elävä varjo, eikähän ollut haitaksi, jos hän
tosiaan johonkin ryhtyisi, kun hän varmaankaan ei milloinkaan menisi
naimisiin, ja niin katsottiin lopulta olevan aivan paikallaan, että
hän halusi seistä omilla jaloillaan. Hänen hampurilaiset opettajansa
sanoivat hänellä olevan maalaustaipumusta, Münchenissä eli Dorenien
kaukaisia sukulaisia, ja niin tuli hän sitten yksikolmattavuotiaana,
kun oli täysi-ikäinen ja saattoi vaatia pientä omaisuuttaan haltuunsa,
Müncheniin erääseen vakavamaineeseen täyshoitolaan ja alkoi opintonsa
asianmukaisesti ja säännöllisesti.
Hän oli sangen ahkera ja edistyi hyvin, mutta suvussa vallitsi
kuitenkin suuri mieltenkuohu, kun hän ei vielä muutamien vuosien
kuluttua ollut myynyt yhtään suurempaa maalausta, vain silloin tällöin
joitakin parinkymmenenmarkan tauluja, mutta Ludwig-setä oli sitten
kerran keskustellut Hampurissa erään tunnetun maalarin kanssa ja tämä
oli puhunut jotakin »oikeutuksesta mitä parhaisiin toiveisiin», ja
sehän oli melkein kuin lääkärintodistus, ja suku tarttui näihin hyviin
toiveisiin sangen vakavasti.
Ja sitten tuli surullinen, kauhea tapaus Maran elämässä... tahra.
Hän oli lomalla kotona isoäidin luona, kun eräänä päivänä saapui pitkä,
tummatukkainen nuorukainen, joka ilmoitti olevansa pianisti Peter
Rasmussen, eikä vain sitä, vaan ilman muuta — Maran sulhanen! Asia oli
peräti kiusallinen ja saattoi koko Dorenin suvun suureen kuohuntaan.
Sentapaistakaan ei suvussa koskaan ollut tapahtunut. Mutta puhuttiinpa
Maralle mitä tahansa, hän vastasi vain levollisesti, että hän ja Peter
olivat oppineet tuntemaan toisensa ja rakastamaan toisiansa ja olivat
juuri menneet kihloihin. Eikä auttanut mitään sekään, että heille
sanottiin molemmille: avioliittoahan he eivät kuitenkaan voineet
ajatellakaan, mitä he siis oikeastaan tahtoivat? Silloin vastasivat
he ihan rauhallisesti, etteivät he sitä toistaiseksi lainkaan
ajatelleetkaan, vaan aikoivat ensin ansaita jotakin, tulla täysin
itsenäisiksi ja vasta sitten mennä naimisiin. Sanalle »täysin» panivat
he erikoista painoa.
Niinpä ei ollut muuta tekemistä, kuin että annettiin Maran joutua
epäsuosioon, kiellettiin Peteriltä oleskelu Bucheneckissä ja
toivottiin, että asia vähitellen oikenisi itsestään. Tummatukkaisen
pianistin täytyi pikimmittäin jälleen lähteä kylän majatalosta,
minne hän sangen sopimattomasti oli asettunut asumaan, ja hän palasi
Berliiniin, missä hän opiskeli soitantoa, ja epätoivon tai katumuksen
kyyneliin puhkeamisen asemesta pakkasi Mara hiljaa matkalaukkunsa ja
matkusti takaisin Müncheniin. Pientä äidiltään perimäänsä omaisuutta
ei häneltä voitu riistää, ja kun hän selitti tulevansa sillä mainiosti
toimeen, varsinkin kun hänellä oli kymmenen oppilasta, täytyi antaa
hänen mennä.
Siitä huolimatta kutsui isoäiti Doren hänet joulujuhliksi kotia, mutta
Peterin nimeä ei saanut mainita.
Mutta asia kävi yhä vain pahemmaksi, sillä Peter ja Mara eivät
luopuneet toisistaan, ja Müncheniin palattuaan kirjoitti Mara eräänä
päivänä, että Peterkin oli nyt muuttanut Müncheniin, hän oli luopunut
musiikkialalta ja ruvennut kirjailijaksi. Varmaan hän sillä alalla
menestyisi, ja Mara pysyisi hänelle kuolemaan asti uskollisena. Tähän
vastasi suku uhkaamalla lopullisesti luopua hänestä, ellei hän purkaisi
kihlausta tai ainakin muuttaisi Münchenistä pois. Mutta Mara jäi
Müncheniin, ja niin luopui perhe hänestä.
Nyt oli hän kolmenkymmenen ikäinen eikä viiteen vuoteen ollut käynyt
kotona, eikä vanha isoäiti Doren ollut kahteen vuoteen maininnut
pojantyttärensä nimeä, kun eräänä päivänä naapuritilan tytär, nuori
maalaajatar Oda Brente tuli vieraisille Bucheneckiin eikä puhunut koko
päivänä muusta kuin Marasta ja aina vain Marasta ja kuinka yksinäinen
Mara oli nyt Münchenissä ja niin laiha ja kalpea, ja että Brentet
aikoivat kutsua hänet luokseen ja että hänen täytyi tulla tai Oda toisi
hänet väkisin. Vanha isoäiti ei sanonut siihen mitään, mutta piti
ryhtiänsä vielä tavallista jäykempänä ja oli neiti Brenteä kohtaan
sangen kylmä. Illalla lähetti hän vanhan palvelijattarensa pääkartanoon
ja kutsutti poikansa luokseen. Ludwig Doren, kookas ja tukeva ja sangen
hyvinhoidettu, saapui hänen luokseen täsmällisesti puoli yhdeksän, ja
kun hetki oli puhuttu kylvöistä ja ilmoista ja politiikasta, sanoi
rouva von Doren äkkiä:
»Minusta olisi suorastaan sopimatonta, jos Marie Agnes nyt kaiken
jälkeen, mitä on tapahtunut, tulisi Brentein luokse, Ludwig.»
Ludwig ällistyi ensin sanomattomaksi.
»Onko sitten siitä puhetta, äiti?»
»On, Brenten pikku neiti, joka tänään oli teillä ja kävi minunkin
luonani, ei puhunut mistään muusta, ja Marie Agnes saattaisi kyllä
uhmata meitä tuolla tavalla. Mitä sinä arvelet olevan tehtävä? Olisiko
minun... vielä viimeinen kerta koetettava kutsua hänet tänne korkeaan
ikääni nähden...?»
»Niin, äiti, se olisi epäilemättä parasta», vastasi Ludwig helpotusta
tuntien, »sillä näes, meille se ei tytärtemme vuoksi todellakaan oikein
kävisi laatuun, he ovat jo muutenkin kaikennäköisten uudenaikaisten
aatteiden tartuttamia, mutta sellaista elämää, jota Mara jo muutamia
vuosia on Münchenissä viettänyt, ei heidän minun mielestäni tule oppia
läheltä tuntemaan... Minä pelkään vain, että saat Marie Agnesilta
tavanmukaiset rukkaset.»
Isoäiti rypisti otsaansa.
»Se mieshän kuuluu nyt olevan poissa Münchenistä.»
»Niinkö? Sehän on mainiota — lopullisestiko?»
»Siitä en oikein tullut selville, mutta Marie Agnesta kuvattiin minulle
sangen yksinäiseksi ja onnettomaksi.»
Herra von Doren nousi ylös.
»Sitten on juttu tietysti lopussa! Sehän on ihanaa! Näes, äiti,
mitä minä teille aina sanoin: ei muuta, odottaa kärsivällisesti, he
kyllästyvät aikanaan. Marie Agneksellehan se tietenkin on suunnaton
nöyryytys, mutta joka ei usko sovilla, saa kokea kovilla — vanha
juttu! Pikku Brente oli varmaankin hänen lähettinsä, hän ei rohkene
vielä suoraan pyytää meiltä anteeksi! Oikeastaanhan sitä pitäisi nyt
tyynesti odottaa, mutta se ajatus, että hän tulisi ensin Brentein luo,
on minustakin kiusallinen ja sopimaton... Äiti, kirjoita hänelle pari
sanaa, se on todellakin parasta.»
Enempäähän ei rouva von Doren tahtonut kuulla, ja niin kirjoitti
hän seuraavana päivänä pojantyttärelleen pari riviä ja kutsui häntä
tulemaan luokseen vähän virkistymään.
Vastoin hänen tahtoaan tuli kirjeen sävy ystävällisemmäksi kuin hän
oli tarkoittanut, ja muutamien päivien kuluttua saapuikin sitten Maran
vastaus, että hän tulee.
Vanha rouva oli kiihtyneempi kuin halusi näyttää. Hän meni
tuontuostakin vierashuoneeseen katsomaan, oliko kaikki kunnossa, ja
tulopäivänä seisoi hän polvet epävakaisina ikkunassa pojantytärtänsä
odottaen. Ludwig oli lähettänyt vaununsa asemalle, ja nyt kuuli hän
jo pyörienkolinaa kylätien kivitykseltä ja sitten kääntyivät vaunut
lehmuskäytävään ja olivat pian hänen asuntonsa edustalla.
Vanha rouva pani pitsisaalin hartioilleen ja meni ovelle. Siellä tuli
jo Marakin vastaan silmät suurina, kysyvinä.
Ei kumpikaan naisista sanonut sanaakaan, mutta Mara kumartui
suutelemaan isoäidin kättä.
Sitä hän ei ollut tehnyt viisi vuotta sitten lähtiessään, sillä isoäiti
oli puhunut loukkaavasti Peteristä, ja Mara oli mennyt ovesta ulos
sanaakaan sanomatta. Ja minkävuoksi kutsui vanha, ankara rouva, jolta
hän ei ollut koskaan saanut paljoa rakkautta osakseen, hänet nyt
takaisin?
Mara ei sitä tiennyt, mutta oli tuntenut selvästi, että hänen tällä
kertaa ei pitäisi kieltäytyä, koskahan tämäkin matka tulisi kuulumaan
hänen elämänsä käänteeseen, eikä hän tahtonut kohtaloa pidättää.
Kuin unissaan seurasi hän vanhaa rouvaa, joka saattoi hänet hänen
entiseen lapsuudenkamariinsa ja sitten sanoi vain kylmästi:
»Illallisille odotan sinua alhaalla kello seitsemän.»
»Hyvä on, isoäiti.»
Hän katsahti isoäitiin ja omituinen hellyys valtasi hänen mielensä,
mistä lienee johtunutkaan.
Myöskin rouva von Doren näytti niin kumman liikutetulta, mutta meni
lyhyesti rykäisten ulos ovesta ja jätti Maran yksin. Mara istuutui
vanhanaikaiseen matalaan nojatuoliin ikkunan ääreen eikä liikahtanut.
Ikkuna oli auki, se oli ruusujen ympäröimä ja jasmiinintuoksua
tunki sisään ilta-auringon mukana, joka paistoi hänen kukikkaiselle
himmelivuoteelleen ja sen edessä olevalle vanhalle, vankkuvalle
jakkaralle... kotoinen ilma ympäröi häntä; hän ei hennonut hievahtaa
eikä ajatella mitään, hän istui kuin lumottuna, kunnes kova, räikeä
kellonlyönti ulkona muistutti hänelle että illallisen aika ei enää
ollut kaukana.
Huoahtaen nousi hän ylös ja alkoi penkoa matkatavaroitaan,
selkäreppuaan ja pleedikääröään.
Puoleksi hymyillen otti hän esiin tumman silkkipuseron, jota hän
vuosikausiin ei ollut käyttänyt — vanhan rouvan mieliksi hän tahtoi
pukeutua mahdollisimman hyvin — ja sitten lähti hän alas mielessään
omituinen jännityksen tuntu, mitenkä tämä käynti mahtaisi päättyä ja
mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi.
Hän tapasi isoäidin pienessä salissa; puettuna mustaan silkkipukuun
istui tämä ompelupöytänsä ääressä suurta, kirjavakukikkaista tyynyä
ommellen.
Tällaisena Mara hänet aina muisti ja hänen päässään välähti, kuinkahan
monta tyynyä isoäiti nyt jo lieneekään elämässään ommellut, ja että
nuo monen monet tyynyt oikeastaan olivat ainoat olennot, joihin
vaitelias, ylpeä rouva oli ommellut monet ajatuksensa ja jotka yksin
ne tunsivat... kuinka hehkuvasti olikaan Mara nuorena tyttönä ihaillut
isoäitiänsä, melkein jumaloinut, mutta hänen tullessaan vanhemmaksi ja
ymmärtävämmäksi ja tarkkanäköisemmäksi haihtui palvonta eikä jäljelle
jäänyt muuta kuin kova, vanha vaimo, joka ankarilla arvosteluillaan
vain haavoitti ja loukkasi ihmisiä eikä tehnyt ketään, ei ketään
onnelliseksi. Mara joutui heti entisaikojen vanhan totunnan valtaan,
istahti vaistomaisesti isoäitinsä nojatuolia vastapäätä olevalle
tuolille ja kysyi koneellisesti:
»Kuinka voit, isoäiti?»
Vanhus ompeli edelleen ylös katsahtamatta.
»Kuinkapas vanha, yksinäinen vaimo voi, käy vähitellen rammaksi, on
kaiket päivät yksin, ihmisillähän on kaikilla parempaa tekemistä
kuin huoli vanhoista sukulaisistaan... mutta niinkuin Jumala hyväksi
näkee... Oletko sinä... ollut sairas, Marie Agnes?»
»En, vain hiukan työstä rasittunut... minä kaipasin tosiaan raitista
ilmaa, ja silloin juuri tuli sinun kirjeesi... minä kiitän sinua siitä
paljon, isoäiti.»
Kuinka kummallista, jälleen tunsi hän taannoista hellyyttä ja olisi
tahtonut nousta ja kietoa kätensä isoäidin kaulan ympäri ja suudella
häntä ja kertoa hänelle kaiken salaisen, katkeran hätänsä; mutta ei;
kylmältä sydämeltä ei kannata lohdutusta etsiä.
Vanhus oli rypistänyt otsaansa ja ompeli vielä innokkaammin, ja
sitten tuli palvelijatar ilmoittamaan illallisen olevan valmiin, ja
rouva von Doren astui arvokkaasti pojantyttärensä edellä ruokasaliin.
Hiukan väkinäisen keskustelun avulla saatiin tämä puolituntinen
jotenkuten kulumaan, sitten lepäili vanha rouva korituolissaan talon
edustalla suuren lehmuksen alla, ja Mara käyskenteli vanhojen puiden
siimeksessä, tietämättä enää oikein, minkä vuoksi hän oli tullut. Hän
oli pian kulkenut läpi rouva von Dorenin pienen alueen, sitten tuli
hän orapihlaja-aidan luo, jonka takana oli laajoja niittyjä ja niiden
takana meri. Hän oli jäänyt seisomaan ja huokasi syvään. Miksi oli
hän tullut tänne? Miksei ollut mennyt merenrannalle, missä Peter oli?
Sehän oli kuitenkin hänen maatansa. Ja Peter kirjoitti niin harvoin,
niin säännöttömästi; Mara oli tuntenut jo kauan, että jotakin oli
epäkunnossa. Kirjeistä päättäen täytyi Peterin olla hermostuneessa
mielentilassa; mahtoiko hän taas olla romaanissaan takertunut kiinni
johonkin kohtaan? Ah, ei, sitä ei Mara uskonut, sillä Peter oli
suunnitellut kaikki niin tarkoin yksityiskohtia myöten, että ei
tarvinnut muuta kuin vain kirjoittaa näiden muistiinpanojen mukaan.
Mara pani kaikki Knud Hansenin syyksi, tuon vieraan, joka oli tunkeunut
heidän välilleen, tuon kolmannen, joka pyrki erottamaan Peteriä ja
häntä, jolla oli jotakin sala-aikeita ja joka jollakin salaperäisellä
tavalla kuin mikäkin paha henki uhkasi Peterin enkelinhyvää sielua.
Mara oli jo aikoja selvään tuntenut hänen vaikutuksensa Peteriin, mutta
ei oikein tiennyt, mihin suuntaan tämä vaikutus painoi, mutta Maraa se
ainakin painoi raskaana taakkana, joka jo viikkokausia oli ollut hänen
sydämellään.
Ukko Häberlekään kummallisine puheineen ei ollut hänelle enää viime
aikoina ollut oikeana lohdutuksena, tai sitten ei Mara ymmärtänyt häntä.
Kuinka jasmiinit sentään tuoksuivat! Ja hän seisoi niiden keskessä kuin
äkkiä vanhentunut ihminen, tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi.
Kun hän jälleen palasi kartanolle, näki hän useita ihmisiä isoäitinsä
ympärillä ja tunsi Ludwig-sedän ja tämän puolison, Minette-tädin.
Kaikki nuo ihmiset paheksuivat hänen rakkauttaan Peter Rasmusseniin
niin suuresti ja olivat häntä haavoittaneet ja loukanneet ja
tuominneet, mutta hän oli viettänyt niin vakavaa, työteliästä elämää,
ettei hänellä ollut aikaa suurin surra sukunsa vihoja, ja hänen
elämänsä Peterin, ystäviensä ja oppilastensa parissa Münchenissä oli
niin rikasta, niin ylivuotavan täyttä, että hän lopulta enää tuskin
kaipasikaan omaistensa rakkautta. Ja hän ajatteli, että hän tuskin
tietäisi, mitä tehdä sillä rakkaudella, mitä nämä ehkä saattaisivat
hänelle antaa!
Sillä mitä sanoivat nämä ihmiset rakkaudeksi ja ystävyydeksi ja
ymmärrykseksi!
Mara astui verkalleen lähemmäksi, hän ei tuntenut mitään katkeruutta
omaisiaan kohtaan eikä äskeinen hellyys vielä kokonaan ollut haihtunut
hänen sydämestään.
Setä ja täti nousivat tervehtimään häntä hiukan hämillisen kankeasti.
Mara istahti heidän seuraansa ja vastaili matkaansa,
maalausharrastuksiaan y.m.s. koskeviin kysymyksiin, ja pian sen jälkeen
nousivat sukulaiset ylös ja sanoivat hyvästi. Rouva von Doren kulki
poikansa käsipuolessa puiston läpi, Mara meni sisälle.
»No, minkälainen hän on?» kysyi Ludwig Doren uteliaana.
»Kummallinen, sangen kummallinen», vastasi hänen äitinsä seisahtuen,
»ei merkkiäkään katumuksesta tai tunteista, uskotko, kylmä ja hillitty
kuten aina, mutta ei minun nähdäkseni mitenkään hädässä tai onneton.»
»Ja sangen hyvin puettu», huomautti Minette-täti, »kuka sitten lienee
hänelle sen silkkipuseron lahjoittanut?»
»Mutta Minette, olehan toki... tiedätkö, äiti, Minette ja minä olemme
ajatelleet, että tästä jutusta nyt on lopullisesti tehtävä loppu, minä
olin tänä aamuna Brentein luona, ja pikku Oda puhelee jos jotakin —
siellähän on joukossa vielä muudan kolmaskin, tuntui minusta...»
»Kolmasko?» kysyi vanha rouva von Doren henkeä pitäen.
»Niin, ajattele, Husumin vanhan rehtori Hansenin kauan sitten kadonnut
ja kokonaan rappiolle joutunut poika on ilmestynyt Müncheniin, ja Marie
Agnes näyttää ottaneen hänet luokseen ja...»
»Ludwig, sinä unohdat itsesi...»
»Suo anteeksi, äiti, minä tahdoin vain sanoa, että tämä Hansen on
peluri ja ihan turmeltunut mies ja hän on raahannut sen toisen,
sen Rasmussenin, mukaansa Hölupiin, ja siellä kai ne molemmat nyt
tuhlailevat Marie Agneksen säästöjä, niin minä arvelen asian olevan,
ja jos me nyt saatamme todistaa Mane Agnekselle, että hänen rakas
Peterinsä on huono mies, jättää hän hänet, siksi on hänessä sentään
Dorenia, uskokaa minua.»
»Tuo kaikki on minusta sangen mautonta», sanoi isoäiti, kääriytyen
lujemmin shaaliinsa.
Ludwig loi vaimoonsa silmäyksen.
Tänä iltana ei vanhukselle sopinut puhua enempää, sillä sana »mauton»
oli hänen syvimmän paheksumisensa ilmaus.
He saattoivat vanhan rouva von Dorenin takaisin ja menivät sitten
pyökkimetsän rinnettä alas omaan kartanoonsa.
»Ludwig», kysyi Minette hetken kuluttua, »uskotko sinä tosiaan?»
»Mutta, kultaseni, Oda Brenten viattoman varomattomien kertomusten
jälkeen olen siitä vakuutettu... muuhan ei sitäpaitsi olisi
mahdollistakaan... ensinnäkin he ovat taiteilijoita, ovat rakastaneet
toisiaan jo seitsemän vuotta, emmekä me ole milloinkaan kuulleet mitään
erosta... niinpä he luonnollisesti elävät vapaassa avioliitossa.»
»Herranen aika, Ludwig, silloinhan me emme _voi_ oikeastaan lainkaan
sallia tyttärien tulla yhteen hänen kanssaan... minkä vaikutuksen hän
sinuun teki?»
»No, vanhaksikäyneen ja kuluneen... Jospa sentään Oskar Brente, joka
parahiksi on täällä, menisi pian hänen kanssaan naimisiin.»
»Aateliton maanmies, Ludwig...»
»No, Marie Agnekselle hän on nyt hyvinkin kylliksi hyvä, ja sitäpaitsi
sangen kyvykäs mies... Minäpäs otan ja kirjoitan herra von Birkelle
Amrumiin, hän luultavasti voi saada selvän, mitä elämää nuo molemmat
miehet meidän rannikollamme viettävät... hyvä toki, että vanhat kunnon
Hansenit aikoja sitten ovat kuolleet tarvitsematta tuta siivon poikansa
paluuta... Mutta tule, on jo myöhä...»
Vanha rouva von Doren asteli syvästi järkytettynä salissaan keppinsä
varassa edestakaisin.
Hänen sydämensä oli jälleen täynnä suuttumusta käsittämätöntä
pojantytärtään vastaan ja hän katui jo katkerasti kutsuaan.
Ottaisiko hän hänet vielä tänä iltana puhuteltavaksi ja sanoisi hänelle
vielä kerran totuuden, koko totuuden säälimättömästi?
Juuri silloin aukeni ovi, ja Mara astui sisään.
»Saanko sanoa sinulle hyvää yötä, isoäiti? Minä olen niin väsynyt
matkasta...»
Isoäiti katsahti silmänräpäyksen pojantyttärensä levollisiin, kalpeihin
kasvoihin ja suuriin, tummiin silmiin, joilla huoneen hämärässä tuntui
olevan jotakin merimajakan sävyä; sitten ojensi hän kätensä ja sanoi
lyhyesti:
»Hyvää yötä.»
Mara vastasi hieman hämmästyneenä »hyvää yötä», meni sitten ylös ja
istui pian kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä Peterille.
Tämän kuva oli hänen edessään — kuva, jota hän erikoisesti rakasti;
muudan ystävä oli valokuvannut hänet pianon ääressä istuvana,
ajatuksiinsa vaipuneena, pää hiukan kumarassa... Oi, jospa hän jälleen
soittaisi, soittaisi ja säveltäisi, teki Maran mieli ääneen huudahtaa,
mutta hän jäi mykkänä istumaan kuvan ääreen.
Nyt tuntui hänestä, kuin kuulisi hän sen laulun, jota Peter soitti,
vaatimatonta laulua, jonka sanat olivat Maran ja sävelet Peterin
sepittämät:
Ei ollut soittajalla maat' eikä tavaraa, hän kulkee taivasalla maailmaa
avaraa mut missä mielii, siellä hän päivää paistattaa, ja enkeleiltä
tiellä hän aina suojan saa. Näet tänne soittajan sen kun taivaantaatto
toi, niin hienon kultasäikehen sen sydämeen hän loi. Ei silmään kaiken
kansan sen säikeen heie näy, ja pilkka palkkanansa hän maastaan poies
käy. Vaan säie soittajata vie taaton kotohon... hän maist' ei kaipaa
maata, kun sydän taivaiss' on.
»Kun sydän taivaiss' on», hyräili Mara itsekseen... ja sen sijasta
istui Peter nyt ja kirjoitti tuota romaania, tuota romaania, jota
Mara vihasi kuin katkerinta vihollistaan, sillä siitä pitäen kuin
Peter siihen ryhtyi, oli heidän välinsä muuttunut... ah, hän tiesi sen
tarkasti, siitä pitäen ei Peterin sydän enää ollut taivaissa, vaan
tavoitti maata, rahaa, menestystä... Nuo kamalat kilpailujulistukset
olivat vetäneet hänen ylvään, soivan sydämensä alas ja koko hänen
elämänonnensa riippui nyt noista kymmenestätuhannesta markasta, jotka
hän aikoi voittaa!
Voittaa, mennäkseen Maran kanssa naimisiin! Ah, se herätti ajatuksia,
liian syviä pohjaan asti ajateltavaksi... istuiko hän nytkin tänä
kesäyönä kirjoittamassa tuota loputonta kertomusta, jossa ei ollut
mehua eikä voimaa ja johon hän oli niin hurjan härkäpäisesti
tarrautunut?
Mara nousi ylös, meni ikkunan luo ja katseli yöhön.
Hänen korviinsa kuului kaukaista kohinaa oliko se meri?
Äkkiä näki hän lemmittynsä ihan selkeästi edessään.
Hän istui matalassa maalaiskamarissa vanhan soittokoneen ääressä ja
soitti, ja Mara näki aivan selvästi olennon, jolla oli suuret siivet
kuin enkelillä, seisovan hänen takanaan ja pitävän kättänsä hänen
olkapäällään. Silloin tiesi Mara, että Peterin paras olemus ei vielä
ollut tyyten hukassa, ja näyn haihtuessa, hyräili hän vielä kerran:
»kun sydän taivaiss' on.»
5.
Mara oli nyt jälleen vanhassa kodissaan. Ensimmäiset päivät kuluivat
hiljaisesti, isoäiti katsoi häneen aina niin kuin olisi halunnut sanoa
jotakin, mutta ei saanut sanotuksi. Täten tuli hän olennossaan yhä
jäykemmäksi ja torjuvammaksi, ja hellyys Maran sydämessä surkastui
olemattomiin. Hän ihmetteli vain, miksi vanhus oli häntä kutsunut, s.o.
hän tunsi kyllä, että jotakin häntä vastaan suunniteltiin tai että
vääriä huhuja hänestä oli levitetty suvun keskuuteen, mutta hän oli
kuin lumottu, tunsi, että hänen tuli täällä odottaa sitä iskua, joka
oli häntä kohtaava. Hän meni seuraavana päivänä pääkartanoon käyden
tätinsä ja setänsä luona »virallisella» vastavierailulla.
Tällöin näki hän myös serkkunsa, Hilda ja Leni Dorenin, jotka olivat
muutamaa vuotta nuorempia kuin hän, mutta oikeastaan vaikuttivat vielä
seitsentoistavuotiailta.
Maraa katseltiin uteliaasti ja rasitettiin kaikkinaisilla mitättömillä
kysymyksillä. Hän tunsi olevansa näiden ihmisten joukossa kuin
vaihdokas, mutta vastasi ystävällisesti ja auliisti kaikkeen, ja kun
hän puolen tunnin kuluttua lähti, oli hän aivan väsynyt ja teki vielä
pitkän kävelymatkan päästäkseen roveisiinsa.
Hän kulki kylän kautta ja kävi tervehtimässä niitä harvoja tuttavia,
joita hänellä siellä vielä oli; Bucheneckissa oli kaikki muuttunut;
vanhoista ihmisistä, jotka hän vielä lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta
tunsi, oli elossa enää vain muutamia. Niiden joukossa oli vanha paimen
ja vanha kuski, mutta hän oli käynyt heille vieraaksi, ja hänen
taiteilijatarammattinsa oli heidän mielestään jotakin pahaa, itsensä
paholaisen keksimää.
»Miksette te jäänyt isoäidin luokse?» kysyttiin häneltä kerta toisensa
jälkeen, eikä hän voinut sitä heille selittää.
Mara käveli sitten metsässä ja löysi pian vanhan lempipaikkansa,
vanhan penkin, jolla hän oli istunut ja odottanut silloin monta vuotta
sitten Peteriä, jonka kanssa hän vähäistä ennen oli mennyt kihloihin
Berlinissä.
Hänen mieleensä palasi tuo ensimmäinen aika niin elävästi tänään, nuo
ihanat päivät Berlinissä, missä hän oli käymässä erään ystävättären
luona ja oppinut tuntemaan hänet, tuon innoitetun musikerin. Hänhän
oli saman paikkakunnan lapsia ja orpo niinkuin Marakin hänen vanha
äitinsä, joka oli asunut hänen luonaan Berlinissä, oli hiljan kuollut —
Peter kertoi tämän kaiken, he löysivät toisensa, ymmärsivät toisiansa
niin hyvin, niin hyvin, kävivät yhdessä konserteissa, olivat yhdessä
innostuneita tai yhdessä hiljaa ja vaiteliaita, ja kun Peter Rasmussen
lyhyen ajan jälkeen ilmoitti hänelle rakkautensa ja kysyi, tahtoisiko
Mara tulla hänen vaimokseen, niin vastasi hiljainen, ylpeä Mara
yksinkertaisesti ja kuin luonnostaanlankeavana myöntävästi. Sitten oli
hän matkustanut Holsteiniin ja sitten oli Peter tullut perässä; täällä,
tällä penkillä olivat he istuneet... lujasti syleillen, kaiken muun
unhottaen... nousseet sitten ylös mennäkseen isoäidin luo, ja kun he
näin käsi kädessä kulkivat metsätietä, oli Ludwig-setä tullut vastaan,
ja sitten oli tullut kaikki se hirvittävä, kaikki nuo inhoittavat
kyselyt ja tiedustelut... Peterillä oli hihassaan vielä suruharso
äitinsä kuoleman jälkeen, ja Mara kuuli Ludwig-sedän tylyn äänen
sanovan:
»No, ainakaan ei miehellä ole hämäriä hännystäjiä enää... onhan se edes
jotakin.»
Katkeruus valtasi Maran mielen tätä muistellessa, hän nousi ylös ja
lähti kävelemään edelleen.
Paluumatkalla tulivat hänen takaansa vaunut, joissa istui Olga Brente
veljensä Oskarin kanssa.
Vaunut pysähtyivät, Oda hyppäsi alas, syleili häntä hurjasti eikä ollut
ilostaan ja yllätyksestään ollenkaan toipua.
»Täällä on Oskarkin. Hän tuli eilen tervehtimään minua, hänellä on nyt
oma pieni tilansa, Dremmelshof, ja siellä ihana ranta. Mara, siellä
täytyy meidän yhdessä maalata. Kuinka kauan te viivytte? Ja kuinka
Rasmussen ja amerikkalainen voivat?»
Näin juoksi juttua ja sateli kysymyksiä; vihdoin ottivat he Maran
vaunuihinsa ja saattoivat hänet Bucheneckiin takaisin.