Näin ovat naiset saapuneet näyttämölle, jossa Aape ääneti ja selin
naisiin kääntyneenä kiivaasti veistää.
Viittoen käsillään alkaa Eeva huutaa miehelleen:
-- No Aape! Sinä maan mainio Kenkä-Aape! Tässä tulee nyt se sinun
ihana talvirouvasi. Minua ei kuulema ole olemassakaan, enemmän kuin
lapsiasikaan! Katsopas kuinka punakka ja pulska tämä on ja minä
tällainen näkymätön kaakki! Mitä me meikäläiset laihat silakan ja
perunan syöjät tämännäköisen kaupunkipiian rinnalla ollaan! Tule nyt
toki tervehtimään nuorta rouvaasi.
Vieraalla, joka todellakin äsken on postiveneessä kaupungista tullut,
on nyytti molemmissa käsissään. Hän laskee nyytit maahan ja lähestyy
Aapea.
-- Sinähän se olet, Aape! Sano, mikä akka se tämä suunsoittaja on tässä
pihallasi. Aja se pois loukkaamasta kunniallisia ihmisiä... Kuuletko,
rakas Aape! Minä olen se Karuliina, jonka sinä hylkäsit, mutta minä
löysin sinut jälleen.
Karuliina koetti päästä Aapen etupuolelle, mutta aina ilmaantuu
veistäjällä syitä kääntyä toisaalle.
Lastut sinkoilevat.
Karuliina jatkaa:
-- Aape! Etkö sinä tunne, vai etkö sinä kuule! -- Ihme ja kumma! --
Mikähän miestä vaivaa! -- Ah! Nyt, älyän! Hyvääpäiväähän sinä ensin
odotat. Katsos, kun unohdin sen tämän suupaltin akan tähden. -- Niin,
hyvää päivää rakkaani! -- No hyvää päivää Aape ja anna anteeksi --!
(Sylkäisee Eevaan päin.) Hittoakos sinä siinä minun jälessäni marssit.
Mene matkaasi! (Aapelle jälleen.) Miksi sinä rakas Aape et vastaa
"Jumal' antakoon", kun minä toivotan hyvää päivää? -- Jumalassahan
se kaiken hyvän anto on. -- -- -- Ei ihminen itse mitään ole... Voi,
kuinka ahkera sinä olet!... No nyt minä jo huomaankin! Aape ahertaa
uutta pesää, niinkuin sopimus oli jo toissa talvena... Ja minä vain
tässä laiskana katselen!... Laiskottelen keskellä Jumalan kirkasta
päivää, kun Aape tekee työtä... Minun täytyy heti ruveta emännän
toimiin... No niin... Tässä on lastuja, hyviä kahvipuita... Vien
ensin sisään nämä vaatepahani ja talouskaluni ja rupean keittämään
tuliaiskahvia... Pullan kanssa... Jaa'a! Pullakahvit tämä tyttö laittaa
taas Aapelle! Lasketaan tämä suupalttikin kahville... Ei olla pahoja...
En minä tätä vihaa, kun ei vain silmille lennä... Sehän hyvä on, että
sinä Aape kelpaat muillekin kuin minulle... (Eevalle.) Saat sinä
kahville tulla ja kokoa nyt lastuja ja vie tupaan.
Sillä välin on Karuliina penkonut nyytistään kahvikattilan ja kysyy:
-- Missä täällä on kaivo?
Karuliina lähestyy käsi ojennettuna Eevaa:
-- Ollaan nyt ystävät vaan...
-- Vai ystävät -- senkin syöttiläs -- senkin... Mene tiehesi! Haudo
matkaasi hyvän sään aikana, tai revin tukan päästäsi! Vai kahvia
keittämään! Tässä on sinulle kaivo!
Eeva sieppasi kattilan Karuliinan käsistä, löi sen kiveen, polki sen
ruttuun jaloillaan ja huusi:
-- Tässä on sinulle kaivo! Tässä on sinulle kaivo -- mokomakin!
Hän heitti kattilan romun viimeistä sanaa huutaessaan kohti Karuliinaa,
joka ennätti tuskin väistää päätään sen vinkuessa ohi hänen korvansa.
Aape katsahti kieroon alas telineeltään ja nauraa rojautti lyhyeen ja
löi kirveensä hirteen entistä vinhemmin.
Naiset huusivat yht'aikaa:
-- Nauratko sinä kelvoton, sen sijaan että tulisit minua auttamaan!
Karuliina hyökkäsi Eevan kimppuun, jonka lähätti nurin kiviselle
nurmelle, huutaen:
-- Vai kutsut sinä riiviö Aapea avuksesi, kun ensin särit Aapen ostaman
kattilan!
Eeva oli horjuessaan ja kaatuessaan joutunut kattilan ulottuville,
jolla viskasi Aapea selkään.
Aape horjahti eteenpäin, kaapaisi selkäänsä kädellään ja sähähti:
-- Saatanan akat!
Karuliina siitä yltyy huutamaan Aapelle:
-- Vai sinä se oletkin päämestari! Mokomakin -- hoikkakinttu --
kyytöselkä -- piikkinenä -- kuin pyrstötön kurki ikään! Kyllä sinut
opetan ihmisiä narraamaan! Katso itseäsi! (Viskaa isolla lastulla Aapea
selkään.) Siinä on sinulle... Ja siinä... Kyllä näitä piisaa!
Aape kumartelee lastujen suhisten tullessa ja kyyristää päänsä aina
hartiain ja olkapäittensä varjoon jatkaen veistämistään ja jutellen:
-- Antaa tulla vaan... Se on miehen selkä... Monta kovaa kokenut miehen
selkä... Antaa tulla vaan!... Tuohon näkyvät tippuvan kaikki nätisti
yhteen kasaan... kokoon... Siitä on niitä hyvä korjata... Olenkin monta
kertaa sanonut Eevalle: 'Kokoa lastut yhteen! Kokoa lastut yhteen!...'
Ei se vätys ole vain viitsinyt... Tulipas joka kokoaa!... Selkäkin
tulee samalla hierotuksi... Sitä ei olekaan koskaan hierottu... Mistä
tämä köyhä mies hierojan... Tarvis olisi kyllä ollut... Ne ovat niin
kalliita ne hierojat, mutta tulipas tyttö mantereelta, joka hieroo
köyhäparan miehen selän... Alempaa myöskin... Voi voi kun tekee
hyvää... Älä helkutissa sivu visko!... Visko sinäkin Eeva! (Lakkaa
veistämästä.) Saatana! Jos et sinä heti paikalla ala viskoa, niin saat
kirvestä!
Eeva nauroi kolkosti, viittasi kädellään ja huusi:
-- Hullupäinen! Heitäntähullu! Kyllä minä tapasi tunnen! Mulkoile vain
silmiäsi mitä mulkoilet!
Aape hyökkäsi alas telineeltään Eevaa kohti:
-- Minä tapan teidät molemmat ja aloitan sinusta!
-- Heitäntähullu! huusi Eeva väistäen. -- Enkös minä sitä jo sanonut!
Nauraa ja mulkoilee ja kiroilee samalla aikaa! Kyllä tunnen, mikä olet!
Karuliina järjesti pikaisesti nyyttinsä, löi Aapea nyrkillään korvalle
ja huusi mennessään:
-- Hyvästi!
Aape asettui työhönsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin jatkoi
hän koko kesän, mutta minkä hän kantoi metsästä uusia hirsiä, olivat ne
niin käyriä, että suoriksi veistäessä taittuivat.
Työ ei edistynyt.
Lastukasa vain kohosi kohoamistaan, mutta uusia hirsikertoja ei
ilmaantunut salvokselle.
Seuraavana talvena poltettiin lastut ja sitten uudet hirretkin. Aape
itse ne hakkasi haloiksi.
Niin! Seuraavana talvena!
Kuinka surkeaa!
Aape kävi hylkeenpyynnissä talvella, niinkuin muutkin. Nuoremmat
miehet, ja Aapen ikäisetkin, muodostivat haapiokuntia ja läksivät
pitkille retkille, vetäen erikoisella jalaksella, jonka nimi on rouki,
varustettua pyyntihaapiota pitkin jäätä ison raakapurjeen auttaessa ja
hyljekoirien kirmaillessa ympärillä. Sulan tultua vastaan lykättiin
haapio mereen. Miehet ja koirat kävivät haapioon ja purjehtivat
natisevin mastoin yli ja nousivat jälleen jäälle. Yöksi rakennettiin
teltta yli haapion. Siellä nukkuivat miehet, ja koirat kokoontuivat
yhteen hangelle toinen toisiaan lämmittäen nukkumaan. Näille retkille
ei kukaan pyytänyt Aapea, eikä hän liioin mukaan pyrkinytkään.
Hän kävi vanhain miesten ja poikien tapaan päivän retkillä saaren
läheisyydessä.
Eräänä päivänä hän oli toisten kanssa Itäselällä.
Miehet olivat hajaantuneet kukin tahoilleen ja näkivät toisiaan harvoin
ja silloinkin kaukaa. Puolen päivän tienoissa alkoi yhä kovemmin ja
kovemmin tuulla idästä. Pian muuttui se myrskyksi. Kaikki päiväretkellä
olevat ottivat suunnan maalle päin.
Liian aikaiseen ei lähtenyt kukaan paluuretkelle, sillä tuskin
kului tuntia, kun tuli sakea lumipyry, jossa ei nähnyt viittä syltä
pitemmälle. Kompassin varassa koetti jokainen pyrkiä maalle jäältä,
joka jo hyvää kyytiä kulki merivirran ja tuulen mukana länttä kohti.
Ilta pimeni aikaiseen. Saaren neljä loistoa sytytettiin, mutta siitä
ei ollut paljon apua. Enemmän hyötyä oli sumusireenistä, joka ulisi
kerran minuutissa, viisi sekuntia kerrallaan. Kello kymmenen illalla
kaivattiin vielä kolmea miestä ja yhtä monta koiraa, mutta ennen aamua
hekin, sumusireenin opastamina, pääsivät maalle -- paitsi Aape ja hänen
koiransa.
Yön kuluessa oli ilma muuttunut hirmumyrskyksi.
Saaren itärannikolle oli noussut talon korkuisia ja lähes kirkonkin
korkuisia ahtojäävuoria ja röykkiöitä.
Ukkosen jyrinällä halkeili jää ja nousivat pystyyn sylen paksuiset ja
viiden pituiset jäätelit ja kaatuivat ja murtuivat jälleen.
Kukaan ei tiedä miten oli käynyt Aapelle.
Oliko hän sortunut ahtojäihin ja murskautunut telien väliin, vai
pimeässä ja väsyneenä astunut sulaan, johon myrsky oli pyryttänyt
lunta, vai oliko hän joutunut ohi maan, länteen ajelehtiville jäille ja
kuollut siellä viluun ja nälkään.
Vielä seuraavana kesänä väittelivät kerran rantakäräjillä miehet tästä,
kun Eevan siitä ohi kulkiessa johtui Aape mieleen.
Kummallisimpana pidettiin sitä, ettei edes koira tullut maihin.
Joku otaksui, että Aape oli muka tappanut koiransa ja kuka ties mitä
tehnyt! (Nimittäin syönyt sen!)
-- Hööö! -- torisi joku valkeapartainen -- ei se koiraansa tappanut.
Ei ihmiselle senlaista pulaa tulekaan! Ei kukaan ole jäällä koiraansa
tappanut! Se on uponnut koirineen sulaan...
* * * * *
Samana päivänä meni Eeva itkien ("Me kun elettiin jo parikymmentä
Herran vuotta sovussa ja kauniisti! Ei riidelty ja pidetty
pahaa elämää...") pappilaan ilmoittamaan miehensä kuolemasta ja
onnettomuudestaan, joka häntä näin on kohdannut, ja pyytämään, että
seuraavana pyhänä tehtäisiin kirkossa kiitos Aapesta.
Pappi koetti parhaansa mukaan lohduttaa Eevaa ja selitti, että koska
Aapen ruumista ei ole löytynyt, ei häntä voi pitää kuolleena, semminkin
kun voidaan vielä toivoa, että hän on pelastunut johonkin saareen tai
hyljehaapioon, tai Viroon, tai mihin hyvänsä ihmisten turviin ja ellei
olisikaan ihmisten turviin pelastunut, on hän joutunut Jumalan turviin,
jolle kyllä aikanaan kiitos tehdään.
Myöhään keväällä, kun kaikki olivat jo ennättäneet unohtaa koko Aapen
-- Eevakin! -- tapahtui kirkossa kummia.
Humaus kävi läpi Herranhuoneen. Vaikka tiedettiinkin, ettei pitkiin
aikoihin ole saarella ketään kuollut, alkoi pappi yksitoikkoisella,
virallisella äänellä:
"Uusi muistutus kuolevaisuudestamme annetaan, kun tälle kristilliselle
seurakunnalle ilmoitetaan, että Herra on käsittämättömässä
viisaudessaan nähnyt hyväksi poiskutsua Aabraham Matinpoika Hallin,
tältä saarelta, elettyään tässä murheen laaksossa viisiviidettä
ajastaikaa seitsemän kuukautta ja kuusikolmatta päivää. Herra, opeta
ajattelemaan, ettei meillä täällä pysyväistä asuinsijaa ole."