Kello oli noin kymmenen aamulla. Vävy Anttu nousi isoine
merikaukoputkineen jo neljättä kertaa sinä aamuna aittansa päätyyn
rakentamalleen katsomatelineelle. Jo lähes viikon oli ollut pelkkää
tyyntä ja yhtä kauan oli näköpiirissä, virran kuljettamana, harhaillut
eräs iso parkkilaiva. Pari kertaa oli se jo kiertänyt saaren. Kaksi
viimeistä vuorokautta se on maannut kaukana kaakon alla. Sieltä se
näyttää meren takaa kohoavalta linnalta tai luostarilta, jonka torneja
ja muureja laskeva ja nouseva aurinko kultaa ja puolipäivä tekee
kalkinvalkealta hohtavaksi.
Vävy-Anttu on huomaavinaan että tänään on laiva tunti tunnilta jälleen
lähestynyt saarta. Nyt on se jo niin lähellä, että kaukoputkessa
eroittaa siinä olevan vain vanhoja, paikattuja purjeita päällä. Näkee
selvästi vanhalla, tummanharmaalla pohjalla vaaleita juovia, paikkoja.
Etenkin kaikki raakapurjeet ovat kirjavia. Kuinka muuten oikeastaan
voisi ollakaan keskikesällä, jolloin pidetään vanhoja purjeita, kun ei
ole myrskyjä! Laiva itse on valkeaksi maalattu. Se lienee jo vanha,
koska on notkahtanut, keula ja perä painuneet alaspäin ja laivan runko
saanut päinvastaisen käyryyden, kuin mikä sille telakalla uutena
annettiin.
Mutta tuo kaikki kuuluu sivuasioihin!
Mikäli laivasta alkoi eroittaa yksityiskohtia, sivuasioita, sitä
polttavammaksi ja jännittävämmäksi kävi kysymys:
Mikä laiva se on?
Olivat jo muutamat muutkin kiinnittäneet huomionsa tuohon kummaan
laivaan.
Vävy-Anttu laskeutui alas näkötornistaan, asetti kaukoputken
telineelleen tuvan oven päälle ja alkoi, kädet housuntaskuissa ja mälli
suussa kävellä alas rantaan. Siellä tapasi hän hyvät naapurinsa ja
sukulaisensa Pekon Aapen ja Jyrin Tuomaan.
Tuomas parhaillaan tähyili myöskin laivaa. Hänellä oli kaukoputki
mukanaan. Sitä hän nojasi ranta-aitan nurkkaan ja tutki tarkasti.
"No mitäs sä näet, Tuomas?" kysyi Anttu liittyen joukkoon.
"Mitäs minä näen! Enhän minä mitään näe. Ja saakos tästä selvää, mikä
se on, vaikka vielä näkisikin?"
"Se on paljon lähempänä nyt kuin aamulla", sanoi taas Anttu.
"Virta kulettaa", tuumi Tuomas.
"Olisikohan tuo hylätty laiva", tuumi Pekon Aape.
"Hylätty laiva! Mikäs hylätty laiva tämä olis!"
"Entä jos on kuitenkin", tuumi Anttu. "Onhan niitä hylättyjä laivoja
nähty ennenkin."
"On. Karille tai rannalle sumussa ajettuneina, mutta ei vapaassa
meressä ja sellaisia, kuin tämä, joka pysyy veden päällä."
Se oli Tuomaan tuomio, mutta siihen lisäsi Anttu, jolla tällä kertaa
oli kaukoputki silmällään:
"Kumma laiva tämä vaan on. Nytkin siellä päin meressä on hiukan tuulen
vilua, mutta sillä on suunta milloin itään, milloin länteen. Sitä menoa
minä olen nähnyt koko aamun.
"Siellä ei ole ihmisiä.
"Muuten laiva ottaisi hyväkseen pienimmänkin tuulen, oli se sitten
vastaan tai myötä.
"Tässä laivassa ei ole ihmisiä. Uskotkos sen, Tuomas?"
"Entäpäs jos tämä on se laiva, joka kävi viime viikolla sumussa
Hallikariin. Silloin oli itätuuli ja harvinaisen pieni meri. Sitten
tuli länsituuli ja meri nousi ja irroitti laivan, joka sitä ennen
ennätettiin hylätä. Sehän kuului olleen valkea, iso ulkolainen
parkkilaiva."
"Mikä ulkolainen?" mörähti Tuomas.
"No se joka oli kiinni Hallikarissa."
"Ei sitä niin vain laivaa jätetä, kun ei ole hätää."
"Kerrankos ne ovat jättäneet! Vakuuttavat vanhan laivahylyn korkeasta
summasta. Ajavat sen sitte sumussa kiinni. Hylkäävät laivan, menevät
kotiinsa ja nostavat hyvät rahat, joilla ostavat uuden laivan."
"Osaavathan ne herrat metkuilla", lisäsi siihen nauraa hyrähtäen Pekon
Aape.
"Sen minä vaan sanon, ettei siellä ole niin ristin sielua koko
laivassa. Katsopas nyt Tuomas, mitenkä se nytkin purjehtii. Tuulta ei
tosin ole tuskin nimeksikään, mutta jos siellä olisi yksikään merimies,
tai edes kokkikaan, ei se purjehtisi tuolla tavalla", sanoi Anttu ja
ojensi kaukoputken Tuomaalle.
"Kummaahan tämä vähän on", sanoi Tuomas, "mutta parasta lie, että
soudetaan sinne ja otetaan asiasta selvä."
"Jätetään yöksi. On parempi että asia tapahtuu salaa ja laivahan tulee
virran mukana tännemmäs. Ehkä aamupuoleen on tässä maan sivussa.
Päästään vähemmällä melulla ja vähemmällä soutamisella."
"Virrat vaihtuvat. Voi se olla yöllä jo näkymättömissäkin. Parasta on
lähteä heti."
Se jäi päätökseksi.
Oli heinäkuun alkupäivät. Kevätkalastus oli loppunut ja syyskalastus ei
vielä ollut ennättänyt alkaa. Miehillä oli hyvää aikaa löytöretkille.
Salavihkaa kantoivat he eväillä lastatut tuohikonttinsa Vävy-Antun
ranta-aittaan. Siitä Vävy-Antun valkamasta ja hänen haapiollaan
läksivät he noin kello yksitoista soutamaan laivaa kohti. Onneksi
sattui sellainen harvinainen tapaus, ettei rannassa ollut ketään
uteliaita kyselemässä matkan tarkoitusta. Ettei kylässä leviäisi turhia
huhuja, eivät lähtijät ilmaisseet vaimoilleenkaan mitään hommastaan.
Meri oli kuin hiottu peililasi. Soutaessaan ei huomannut siinä
pienintäkään liikettä. Valkeat kuohut saaren rannoilla kuitenkin
todistivat, että voimakas, vaikka hyvin matala ja sangen harva vanha
ummikas kävi.
Kello yksi iltapäivällä olivat soutajat noin puolen kilometrin päässä
laivasta. Siinä he pysähtyivät pitkäksi aikaa ja katselivat ääneti
sitä. Siellä ei näkynyt mitään liikettä.
Meri oli yltänsä tyven. Sinne ja tänne ilmaantui joskus tumma viiva
ilman hengäistessä veden pintaa, mutta hetken perästä oli taas kaikki
entistä kirkkaampaa.
Ääneti seisoi autio laiva. Sen purjeet olivat kaikki avatut. Ne
riippuivat velttoina raaoissaan, kahveleissaan tai taakeissaan.
Köysistö oli järjestyksessä. Näki, että laiva oli viimeksi purjehtinut
ylihangan halsseilla.
Minkäänlaista hätälippua, tai muuta hätämerkkiä ei näkynyt. Miehet
soutivat aivan lähelle. Perässä luettiin laivan nimi ja kotipaikka:
Messina
Barcelona
Airot saivat levätä.
Puolisen tuntia miehet istuivat hiljaa ja odottivat, että jotain
tapahtuisi.
Joka hetki he odottivat tumman espanjalaisen merenkulkijan ilmaantuvan
kysymään, mitä miehillä on asiaa.
Mitään ei tapahtunut.
Ei kuulunut risahdustakaan.
Tuntui, kuin kaikki olisi ollut kirkasta taivasta ja äänettömässä
avaruudessa tuo autio laiva ja miehet haapioineen jääneet ikuiseen
paikallaan oloon.
Jostain puhalsi äkkiä vilpoisa tuulenhenkäys laivan peräpurjeeseen.
Muutama reivinauha liikahti.
Mitään muuta ei tapahtunut.
Kammottava tunne täytti miesten mielet. Viimein sanoi Tuomas:
"Mitä me tässä istutaan. -- Mennään sisään laivaan katsomaan, mitenkä
asiat ovat."
"Jaa -- se nyt on sillä tavalla, että -- että -- jos vaikka
lähdettäisiin vain kotiin. -- En piru vie minä halua tuon kummituksen
kanssa mihinkään tekemisiin", sanoi Pekon Aape.
"Pelkäätkö sinä keskellä Jumalan kirkasta päivää?", sanoi Vävy-Anttu.
"No vaikken pelkäisikään, mutta kamala on tuohon veneeseen sisällekin
mennä."
"Mennään miehet sisään vaan. Eihän tässä ole turhan tähden kahta tuntia
soudettu."
"Niin, mennään vaan minun puolestani", sanoi Vävy-Anttu.
Aape puolestaan sanoi myös jotain, mutta se oli niin epäselvää, ettei
sitä voinut käsittää -- ainakaan se ei ollut selvä vastalause.
Airot pistettiin jälleen veteen. Alettiin soutaa ympäri laivan
katsomaan, onko mahdollisesti köysiportaita kupeella. Alihangan
puolella niitä ei ollut. Keulan alitse soudettiin laivan toiselle
puolelle. Hetkeksi pysähdyttiin ihailemaan laivan keulaa koristavaa
veistokuvaa: Meren kuningatar siinä syöksyi eteenpäin yli merten, katse
riemuitsevana ja helmat hulmuillen, käsivarret ristissä yli rinnan. Sen
vaatteet olivat valkeat. Kaulassa oli kultakäädyt, otsalla kultainen
otsalehti, ranteessa kultainen rannerengas.
Ylihangan puolella olivat pitkin laivan kuvetta alas riippumassa
köysiportaat.
Kuka olisi uskonut!
Miehet kiipesivät perätysten ylös laivan kannelle. Jyrin Tuomas solmesi
haapionsa pestin kiinni lähimpään vapaaseen naakeliin.
Kannella havaittiin kaiken olevan parhaassa järjestyksessä. Laivan iso
vene oli poissa. Väki oli siis sillä lähtenyt laivasta, mutta missä,
milloin ja mistä syystä, niitä kolmea kysymystä jauhoivat nuo kolme
miestä koko sen iltapäivän.
Vanhasta matruusivaistostako, vai muusta syystä, tai sattumaltako tuon
pelon, kammon ja ihmettelyn sekoittaman tunteen johtamana, miehet ensi
töikseen menivät skanssiin. Koijissa olivat makuuvaatteet paikoillaan,
mutta kaikki muu oli viety. -- "Laivasta lähtö ei näytä tapahtuneen
hädässä", arveli Tuomas.
Keittiössä tehtiin se tärkeä huomio, että aamiainen on ollut viimeinen
ateria laivassa.
"Niin no -- yöllähän se sumu tuli ja hävisi ennen puoltapäivää", arveli
viisaana Pekon Aape.
"Se ei meinaa mitään", sanoi Tuomas, "eihän sitä tavallisesti heti
laivasta lähdetä, vaikka sumu häviäisikin. Siinä ollaan viimeiseen
asti. Laiva jätetään aina vasta viime tingassa."
"Useimmiten liian myöhään. Nämä tässä ovat olleet varovaisia", -- -- --
puolusteli Pekon Aape.
"Ei koskaan liian myöhään, hyvä mies!"
Vävy-Anttu, vanhana puosmannina, tähyili ylös mastoihin ja rikiin.
"Harvoin", sanoi hän, "näkee purjeiden riippuvan noin tyhjinä. Niin on
kuin ennen tuolla ulkona, koillispasaatin ja kaakkoispasaatin välillä
olevassa tyynessä. Näin sielläkin purjeet riippuivat viikkomääriä
ja noin sielläkin terva hikoilee kannesta. -- Kerran, siitä on nyt
neljäsneljättä kesä, lähdettiin Montevideosta Lissaboniin -- --",
Vävy-Anttu aloitti tuon kuuluisan kertomuksensa, jonka Jyrin Tuomas
ja Pekon Aape olivat jo kuulleet useamman kuin neljäneljättä kertaa,
nimittäin joka kesä, näinä heinäkuun helteinä ja tyyninä ja lisäksi
joskus talvellakin, kuten jouluryypyillä, hautajaisissa tai häissä ja
muissa sellaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Kun he siis kuulivat Antun
suusta sanat "lähdettiin Montevideosta", tiesivät he sanasta sanaan
jatkonkin, loppuun asti. He osasivat kertomuksen jo ulkoa yhtä hyvin,
kuin Anttu itsekin. He eivät viitsineetkään kuunnella. Tilaisuus oli
sopimaton. Mieltä kiinnittivät nyt tuhannet muut seikat. Röyhkeästi
keskeytti Antun onnellisesti alkaneen kertomuksen Tuomas sanomalla
komentavasti:
"Jaa'a! Kun nyt on syynätty tämä keulapuoli, niin mennäänpäs
tarkastamaan miltä näyttää herrojen puoli."
Mentiin perälle. Noustiin pari askelmaa varsinaisesta kannesta ylempänä
olevalle niinkutsutulle puolikannelle, johon matruusin sallittiin
tulla vain peränpitovuoroaan suorittamaan tai reivaamaan, käärimään,
tai avaamaan mesaanipurjetta, tai suorittamaan muita matruusin
askareita, raappaamaan, pesemään, maalaamaan ja niin edespäin.
Silloin oli tavalliseni matruusin noustava puolikannelle alihangan
puolelta. Jumal'auta, jos uskalsit nousta ylihangan kautta! Alokas
sai säännöllisesti kapteenilta tai perämieheltä ensimäisen sinisen
korvatillikkansa ja siihen kuuluvat sadatukset, rikkoessaan tätä Noan
ajoilta saakka perittyä meritapaa vastaan.
Jyrin Tuomas käveli edellä, sitten Vävy-Anttu ja hänen jälessään Pekon
Aape. Päästyään puolikannelle julisti Tuomas:
"Minä olen nyt tämän laivan päämies. Anttu on perämies ja sinä Aape
olet matruusi, äläkä tule tätä tietä ylös tänne."
Tultiin isoon kajuuttaan. Se oli harvinaisen hienosti sisustettu.
Kiilloitettua mahonkia kaikki! Pehmeitä, punaisella plyyssillä
päällystettyjä sohvia!
Ja kaikkein ihanin seikka, joka sai miesten kasvot iloiseen, leveään
hymyyn: Pöydällä oli iso, vielä avaamaton viskipullo.
"Aape! Etsi paikalla kolme lasia ja tuo pöytään!", komensi päämies.
"Meinaatko sinä ryypätä tuota viskiä?", kysyi perämies.
"No se on selvä se!"
"Etkö sinä pelkää, että se on myrkkyä? Pantu siihen viekoittelukseksi
-- -- Kuulin kerran Montevideossa -- --"
"Hiiteen Montevideo! Nyt ollaan keskellä Suomenlahtea ja odotellaan
hyvää lounaispasaatia, joka veisi meidät lähimpään kaupunkiin. No
Aape, mitä töllistelet. Etkö ennen ole käydyt näissä paikoissa.
Mene toimeesi! -- Ahaa, tässähän näitä laseja onkin lähempänä kuin
luulinkaan."
Päämies huomasi avonaisen kaapin vasemmalla ja siinä ryyppylaseja
useampaa lajia.
"Täällähän näitä on pitkäkaulaisia ja lyhytkaulaisia ja kaulattomia,
suuria ja pieniä. Aijai tätä komeutta! Kaikki lasitavara hiottua
kristallia! No jouduitpa sinä Tuomasparka kerrankin rikkaaseen taloon,
elämäsi iän köyhyydessä ryvettyäsi!"
Viskipullo avattiin ja lasit täytettiin.
Päämies kohotti lasinsa. Toiset samoin.
Päämies piti puheen:
"No niin. Myrkkyä tai jumalanviljaa -- kippis nyt miehet vaan ja hyvää
lykkyä tälle yhteiselle laivalle!"
Lasit helähtivät ja tyhjenivät partaisiin naamoihin.
Sitten sanoi päämies:
"Istutaanpas nyt sitten, koska ei tässä vielä ole kannelle kiirettä.
Koetellaan, vieläkö tämä talonpoikakin pysyy istumassa tällä niin
helkutin kiiltävällä ja liukkaalla tuolilla. Katasta sinä Aape välillä
ulos, alkaako tuulta näkyä, ja sano sitte minulle."
Istuskeltiin ja ryypiskeltiin hitaassa ja hyvässä tahdissa noin tunnin
verran. Sitten oli jo saavutettu sikäli hyvä mieliala, että päämies
katsoi sopivan hetken tulleen seuraavalle huomautukselle:
"No Anttu! Annapas nyt kuulua, mitenkä kävikään, kun sinä kerran
nuoruudessasi neljäneljättä kesää takaperin seilasit Montevideosta
Lissaboniin sillä kuuluisalla parkkilaivalla 'Anna Siriuksella'?"
Vävy-Anttu (Siten ei häntä koskaan suoraan edessä uskallettu nimittää.
Se oli hiukan niinkuin haukkumanimi.) huomasi piikin. Hän pureskeli
hermostuneesti mälliään. Vasta hetken perästä hän vastasi, rummutellen
paksuilla sormillaan pöytään:
"Sanokaapas miehet ihan tosissanne, mikä laiva tämä on ja miksi tämä on
hylätty?"
"Jaa'a -- sitä minäkin haluaisin tietää", pälpätti änkyttäen Aape.
Päämies sytytti hienon vaaleanharmaan havannasikaarin, jonka oli
löytänyt kaapista ja vedettyään siitä muutamia ihanatuoksuisia sauhuja,
loihe lausumaan:
"Te näytätte luulevan, etten minä sitä haluaisi tietää tai epäilette,
että minä jotain ehkä tiedän. No niin. -- Tiedänpä minä jotakin, jota
olen tässä itsekseni ajatellut ja päätellyt, etteiköhän se tieto
kuuluisi tähän laivaan. -- Muistatko sinä Anttu isääsi?"
"En, Jumala paratkoon!"
"En minäkään, muuta kuin sen minkä olen vanhemmilta kuullut, ja minkä
sinäkin olet kuullut. -- Noin viisikymmentä ajasta-aikaa takaperin
rakennettiin Haminassa laiva, jolle annettiin nimi 'Martti Luther'.
Sen ensimäiseksi päämieheksi tuli setävainajani -- jos nimittäin on
vainaja, Jumala sen tietää -- sinun isäsi Aapramin Jussi, ensimäiseksi
perämieheksi minun isäni ja toiseksi tämän Aapen eno. Se laiva,
niinkuin muistatte, katosi väkineen päivineen teille tietämättömille
heti ensi matkallaan. Sillä oli lankkulasti Cadiziin, josta sen
Piti tuoda takaisin tullessaan suolalasti. Syksyllä myöhään läksi
ja keväällä aikaiseen piti palata. Sille tielleen se jäi ja tuskin
mistään laivasta lie sepitetty niin paljon juttuja, kuin siitä
'Martti Lutherista'. -- Minäpä luulen, että vaikka tämän laivan nimenä
nyt onkin 'Messina', että me parhaillaan ryypätään 'Martti Lutherin'
kajuutassa -- isiemme, setiemme, ja enojemme viskiä..."
"Ole vait! Sinä olet humalassa ja puhut joutavia."
"Enkä puhukaan joutavia! Jumal'auta, me istutaan jokikinen 'Martti
Lutherin' kajuutassa!" huusi hän, lyöden nyrkillään pöytään.
-- "Kerrottiinhan silloin heti alussa, että 'Martti Luther' ei
uponnutkaan, vaan että sille tehtiin uusi nimilauta ja laivan väki
risti myös itsensä uudestaan ja omisti laivan yhteiseksi omakseen ja
ovat näin väärillä nimillä ja väärillä papereilla purjehtineet ensin
Välimerellä merirosvoina ja kun se ammatti alkoi maistua happamalle,
sitten kauppalaivureina ympäri maapalloa."
"Se kyllä voipi olla totta. En minä sitä väitä perättömäksi, vaan sitä,
että tämä tässä olisi 'Martti Luther'."
"Älähän huopaa vielä. Puhunpa suuni puhtaaksi. -- Kun viimeksi kävin
Haminassa, kertoi minulle Silakka-Topin muija, että heillä ihan
vastikään oli käynyt kummallinen vieras, ulkolaisen näköinen, hienosti
puettu vanha merimies -- siinä kuudenkymmenen korvilla. Oli tullut
Silakka-Topin keittiöön ja jutellut siinä puolisen tuntia Silakka-Topin
muijan kanssa, kysellyt sinusta ja tästä Aapesta ja minusta ja monista
muista saarelaisista. Oli tiedustellut, elävätkö ja mitenkä voivat ja
ketä on kuollut ja niin poispäin. Oli sanonut Silakka-Topin muijalle,
että kyllä hän hänetkin tuntee, että on paljon oltu yhdessä nuoruuden
aikoina. -- Silakka-Topin muija niin minulle itse kertoi, eikä siitä
ole aikaa kuin viikko. --, Sitten oli mies lähtenyt ja Silakka-Topin
muija oli jäänyt siunailemaan, että mikä mies se mahtoi olla. Oli
lähtenyt heti, kun Silakka-Topin muija oli kysynyt, että 'kukas sinä
sitten oikein olet?" -- "Ei ole aikaa viipyä. Täytyy lähteä', oli
sanonut ja mennyt. -- Vasta perästä päin oli Silakka-Topin muijalle
johtunut mieleen, että se vieras oli sinun isävainajasi -- hm -- isäsi
näköinen ja ettei se kukaan muu voinut olla kuin hän. -- No, annas
olla. Äläs virka vielä mitään. -- Minä olenkin nyt tässä ajatellut,
ettei se vieras kukaan muu ollut, kuin sinun isäsi -- tai minun setäni
-- ja tämä hänen vanha laivansa 'Martti Luther', vaikka tällä nyt on
valenimi. Minä katselin tätä laivaa jo heti haapiosta, että ei tuo
pakana muu voi olla kuin 'Martti Luther'. -- Ja nythän on selvää,
miksi tämä on hylätty. Asia on luultavasti niin, että tällä on lasti
Pietariin tai Narvaan -- Suomeen ei 'Martti Luther' uskalla tulla
-- mutta kun ilmojen haltijat ja merivirrat painoivat tämän liiaksi
lähelle Suomen rantaa ja ehkä sumussa vähän kiinnikin, pelkäsivät
äijät joutuvansa itsekin kiinni ja tutkittaviksi ja tuomittaviksi.
Ei auttanut muu kuin hylätä laiva, mitä pikemmin! sitä parempi, ja
soutaa maihin etsimään matruusin paikkaa ensimäisessä ulos lähtevässä
laivassa. -- Niin on asia, sanokaa mitä sanotte."
Tätä kysymystä pohdittiin, tutkittiin ja pengottiin aina kello kolmeen
asti iltapäivällä. Sitten syötiin hyvä päivällinen ja aina vain tämän
salaperäisen laivan vielä salaperäisemmät vaiheet antoivat aihetta yhä
uusiin ja uusiin arveluihin, mutta loppujen lopuksi pidettiin Tuomaan
selitystä ainoana uskottavana.
"Kaikkea, kaikkea sitä pitääkin tapahtua tässä matoisessa maailmassa",
huokasi syvään Pekon Aape ja ilmoitti samalla, että päivä on lounaassa
ja ettei tuulen henkäystäkään tunnu mistään päin.
Kun kaikkia alkoi armottomasti nukuttaa ja kun toistaiseksi ei
kenelläkään ollut mitään tehtävää, käytiin miehissä maata hyllyville,
plyyssipäällyksisille sohville -- --
Uni maistui hyvälle ja nukkuivat miehet mitä sikeimmässä unessa aina
kello kuuteen asti illalla. Silloin heräsivät he äkkiä kauheaan
rytinään ja helinään. Tuolit ja pöytä vierivät keulaan päin ja pullo
ja lasit särkyivät. Kajuutan lattia oli pahasti vinossa. Kyllä saivat
miehet jalat alleen! Ulos tultuaan kohtasi heitä, kammottava näky:
Laivan keulapuoli oli joi painunut syvälle veteen, perä oli korkealla
ilmassa. Ei tarvinnut odottaa, että miehille olisi selitetty, mitä nyt
on tapahtumassa ja mitä heidän itsensä on tehtävä! Kolmessa sekunnissa
he loikkivat haapioonsa ja alkoivat soutaa hampaat irvissä. He olivat
ennättäneet soutaa korkeintaan kolme laivan pituutta, kun suhinalla
ja vihellyksellä laiva painui keula edellä alas syvyyteen. Meri otti
osansa! Syntyi valtava pyörre. Sen ulkoreunalla kieppui miesten haapio
suuressa piirissä myötäpäivää miesten voimatta sitä vastustaa --
kiittivät etteivät joutuneet pyörteen keskelle ja painuneet laivan
mukana.
Anttua huimasi päästä. Hän lakkasi soutamasta ja kyyristyi haapion
pohjalle... Hänen oli tukala olla, mutta onneksi hän heräsi --
toistamiseen, vaimonsa nyhkäistessä häntä olkapäähän ja sanoessa:
"Anttu, nous ylös kahville! Päivä on jo korkialla."