Tahtoisinpa liittää tähän kartan siitä korkeasta merensaaresta, joka
sattui näyttämöksi tässä kerrotulle seikkailulle, vaan monesta syystä
-- tappeluun joutuminen tullimiesten kanssa, mikäli nuo luomakunnan
arimmat lurjukset siihen kykenisivät, ynnä monet muut rettelöt --
ymmärräthän -- vaativat vetämään tuntemattomuuden verhon koko paikan
yli ja pyytämään sinua tyytymään niihin vaillinaisiin tietoihin, joita
siitä voidaan sanoilla antaa.
Se on korkea saari, yksinäisenä kummituksena meren keskellä. Se on
tuhansien sen ympärille jo uponneiden ja vasta uppoavien laivojen ja
niiden miehistöjen valtava muistopaasi. Jos näet sen neljänkymmenen
kilometrin päästä, luulet sen olevan kahdenkymmenen kilometrin takana
ja kun pääset kahdenkymmenen kilometrin päähän, ei se ole vieläkään
selvennyt hullua hurskaammaksi. Yhä vain on edessäsi samanlainen
mustansininen varjokuva taivaanrannalla, josta se näyttää hitaasti
kohoavan kuin uhkaava ukkospilvi.
Oikea pilvi makaa laiskana saaren kohdalla taivaalla. Siinä se on
löytänyt sopivan leposijan kauan harhailtuaan yli maiden ja merien.
Vai lieneekö sekään pilvi ensinkään! Ehkä se on vain saaren kuvastus
taivaan peilikirkkaassa lasissa ja ehkä tuo taivaankin peilikirkkaus on
vain meren peilikirkkautta, joka sinne ylös heijastuu.
Jumala hänet tietää!
Pilvi nukkuu. Saari nukkuu sen alla. Meri nukkuu hiljaa keinuen saaren
ympärillä. Saaren jyrkissä rantavuorissa on suuria luolia. Niissä
kuuluu kumeana meren uneksuminen.
Taivas on laastu putipuhtaaksi. Ottamatta tuota saaren päällä
uinailevaa pilveä lukuun, josta juuri arveltiin, että se tuskin pilvi
onkaan, -- Herra Jumala, kuinka kammottavaa on nähdä taivas noin
kirkkaana ja siinä tuo salaperäinen pilvipari.
No toinen niistä kuitenkin on saari!
Aurinko hitaasti kääntyy oikealle ja alemma. Sitä näyttää hävettävän
kasvojensa alla vallitseva lepo.
Raskaita huokauksia kuuluu kuumuudessa uinailevalla merellä, kun
hylkeet ja pyöriäiset vähän väliä nostavat päänsä ylös vedestä ja
hengittävät.
Hallit puhaltavat kuin jättiläispalkeilla ilmaa sisään ja ulos
keuhkoistaan. Ne silmäilevät hetkisen meren valtiaan katseilla
ympäristöään ja pyllähtävät jälleen syvyyteen. Musta selkä välähtää
auringossa ja pienet pyörteet väreilevät ja välkkyvät hetkisen.
Laine on loppunut aikoja sitten. Loiva ja harva ummikas käy lounaasta.
Puhaltaneeko tuuli Valtiasmeressä, vai lieneekö tämä viimeisen, lähes
viikko sitten päättyneen lounatmyrskyn muistoja. Jumala hänet tietää!
Purjeesi nauttivat vapaudestaan. Ne riippuvat velttoina tai riuhtovat
kahden puolen kun joku hätäisempi ja jyrkempi ummikas saa veneesi
heilahtelemaan. Kahveli jurnuttaa mastoa vasten ja isonpurjeen
jalustinlokki paukkuu kytkinraudassaan veneen perällä ja puomi antaa
sinulle kuuman korvatillikan. Herättyäsi täyteen tajuntaan irroitat
sinä jonkun verran isonpurjeen jalustinta, menet maston luo ja tartut
tirkkiin ja nostat puomin niin korkealle, ettei sinun tarvitse pelätä
toista iskua korvallesi. -- "Piru vie! Olipa se isku! Vähällä ettei pää
haljennut!"
Vedenpinta pullahtaa veneesi lähellä ja melkein airontyven ulottuvilla
kohoaa musta hallinpää pitkine siirottavine viiksineen ja isoine
mulkoilevine silmineen. "Phuu huu, phuu huu", hengittää se ja sukeltaa
jälleen. Musta selkä välähtää ja meren pinta poreilee.
Tämänlaista ei ollut sinä joulukuun ensimäisen päivän iltana, noin
kolme neljännesvuosisataa sitten, johon ajan puolesta sijoitamme tuon
ihanan iltayön seikkailun, johon viittaa kertomuksemme otsake.
Vanhaa taivasta, aurinkoa päivää hallitsemassa, ja kuuta ja tähtiä öitä
hallitsemassa ei nähty kolmeen viikkoon, siis koko marraskuun kolmena
viimeisenä neljänneksenä. Tullimiehet ne vain hallitsivat päiviä
niinkuin öitäkin -- satamassa nimittäin ja välistä muuallakin, niinkuin
kohta näemme.
Ilmojen Haltijatar antoi vuoroin lumiräntää, vuoroin kylmää vettä, niin
hyväin kuin pahainkin ihmisten niskaan. Hän piti maissa niin hurskasten
kuin jumalattomainkin verkkohaapiot ja jaalat.
Ensin puhalsi tyhjiin lännen tuulet. Sitten veti vastapävää etelään,
sieltä itään ja lopulta pohjoiseen. Itäpohjan ja pohjoisen mukana tuli
syksyn ensimäinen meripölly. "Kaksi meripöllyä enää talveen", sanoivat
silloin vanhat. Sitten meni tuuli takaisin itään ja toi saareen tautia
melkein joka taloon. Herra Jumala, kuinka se puhalsi! Kylät olivat
saaren itärannalla ja kuului joka tupaan yöt päivät tuo yhtämittainen,
kaukaista kanuunain jylinää muistuttava kumina ja rusahtelivat seinät
pahimpien puskujen aikana.
Itäikkunat reunimmaisissa taloissa kävivät sameiksi suolasta, jota
myrsky toi ajaessaan pyrypilvinä merivettä, kun aallot hirveällä
pauhulla ja jymyllä lennättivät jyrkkiä rantakallioita ja sataman
suulla olevaa aallonmurtajaa vasten kaksikymmentä metriä korkeita
vaahto- ja vesivalleja. Niistä sieppasi myrskytuuli myriaadittain
pieniä pisaroita ja paiskasi talojen seiniin, ikkunoihin, kallioihin,
metsän puihin ja maahan. Kun vesi kuivi ikkunalasista, jäi valkea suola
jälelle.
Ihan tuntui luonnottomalta tuo meren ikuinen jyminä ja tuuli, joka ajoi
märkää rantahiekkaa tuiskuna kuin lunta.
Tänään, joulukuun ensimäisenä _anno domini_ kahdeksantoistasataa
ja viisiviidettä, noin kello yksi iltapäivällä -- kellonmäärät
olivat epävarmoja, kun ei ollut viikkomääriin nähty sellaista
taivaankappaletta, jonka mukaan olisi voitu asettaa kello. Eräs
eläkkeellä oleva leikikäs kapteeni odotti jonkun taivaankappaleen
näkyviintuloa, voidakseen sekstantillaan määrätä saaren aseman
uudelleen, sillä hän sanoi olevansa enemmän kuin vakuutettu siitä, että
saari on siirtynyt myrskyn aikana muutamia kymmeniä minuutteja myrskyn
mukana länteen päin. Hän sanoi voivansa panna eläkkeensä vedoksi siitä.
Kalliolla, josta on laaja näköala itään ja länteen, seisoi kaksi
tullimiestä, jotka olivat kylästä lähteneet sateen loputtua
jaloittelemaan ja silmäilemään merelle ennen pimeän tuloa.
Molemmilla on pitkät näköputket mukanaan, mutta jo paljain silmin
huomasivat he kummikseen purjehtijan lounaassa päin. Virosta tuli joku
jaala, pyrkien saaren varjoon.
"Kukahan hullu ja Jumalan kiusaaja tuokin lienee?" kysyi vahtimestari,
jonka virallinen nimi oli Herman Sikander, mutta jota kylässä
sanottiin mukavuuden vuoksi Sika-Hemmaksi. Näin sanoen hän laskeutui
polvilleen, kaiken aikaa hoidellen oikeassa kädessään näköputkeaan
kuin silmäteräänsä. Sitten hän vasemman kätensä varassa laskeutui
vatsalleen, nojasi näköputkensa kahden vierekkäin asetetun kiven varaan
ja suuntasi katseensa julkeaa ja jumalatonta purjehtijaa kohti.
"Sehän tää on Kiis-Juonas! Kukas se muu olisi! No voi sun hullu
ittiäs kuitenkin, että läheppäs tällaisella pillamuksella ja Jumalan
ilmalla mereen! Kyllä ovat seilit märkinä kahvelin ja pirkkelin
nokkaa myöten! -- Mitäs luulet, Ville! Eiköhän siellä Kiis-Juonaan
_Valaskalan_ vatsassa liene tänään jotain parempaa ja erikoisempaa kuin
pohjakuormakiviä ja perunoita? Eiköhän vain se Juonas taas liene..."
"Luntreijausretkellä", jatkoi hänen toverinsa Ville. "Milläs se Juonas
muulla olisi! Höhöhö!"
Kiis-Juonaan jaalan oikea nimi oli "Pilvi", "Valaskala" oli vain näin
tuttavien kesken käytetty haukkumanimi. Hitto hänet ties, kuinka ja
mistä syystä sellainen haukkumanimi oli keksitty niin jaalalle kuin
miehelle itselleenkin. Se vain oli selvä, ettei Suomen lahdella ja
Valtiasmerellä (muista huonommista meristä puhumattakaan!) ollut
parempia merenkulkijoita kuin Kiis-Juonas ja hänen "Valaskalansa".
"Valaskala" nytkin kaatoi maanalusvihureissa. Köli välistä kuivana
ilmassa ja purjeet pohjaan reivattuina. Tuuli oli niin kova, että
kalliolla seisovan Tulli-Villen täytyi kääntyä selin tuuleen,
saadakseen takkinsa napitetuksi kiinni. Meressä käypä ankara aallokko
tuntui maan varjossa mahtavina ummikkaina, jotka maan eteläpään
puolella kävivät perän takaa, sysäten "Valaskalaa" aina pitkät matkat
alamäkeä kuin jättiläiskelkalla laskien, mutta puolivälissä maata alkoi
ummikas tulla keulasta, joka väliin painui niihin lyyveripuomia myöten.
Silloin ryöpytti "Valaskala" nenänsä yli mahtavan valkean suihkun --
niinkuin oikea valaskala ainakin.
Sika-Hemma, joka oli arvossa lähinnä päällysmiestä, oli kahden
vaiheilla lähteäkö alas kylään, ollakseen toisten oinasten (hm! --
mikäs muu kuin pilanimi. Tullimiehiä ei koskaan nimitetty muulla
arvonimellä, paitsi jos oltiin jostakin pahemmasta tekosesta
heihin suuttuneita. Silloin sanottiin: Koira, tai jos oli aikaa
pitempiin puheisiin, tai epäselvyyttä olisi syntynyt hyljekoirien
kanssa, sanottiin: Tullikoira. Kiis-Juonas, joka oli juuri palannut
linnasta, jossa oli ollut kuusi kuukautta eräästä viinalastista, ja
kun miehissä istuttiin eräänä helluntai-aamuna Rakin Mikko-vainajan
ranta-aitan seinustalla päivää paistattamassa ja kun keskustelu siirtyi
hyljekoiriin, jotka siinä miesten lähettyvillä juuri tappelivat, sanoi:
"Niin, näitä hyljekoiria on sekä isäpuolia että emäpuolia, mutta
tullikoiria vain isäpuolia. Mistä niitä sentään aina siinnee uusia!")
-- toisten oinasten kanssa valmiina menemään sisään Virosta tulevaan
"Valaskalaan", katsomaan, onko sen vatsassa muutakin kuin -- Juonas.
Mutta sitten hän päätti:
"Katsotaanhan nyt vielä! -- Parempi katsoa kuin katua."
Hän asetti jälleen näköputkensa tähtäysasentoon ja pysyi hiljaa
paikallaan, ettei herättäisi huomiota, sillä "Valaskala" alkoi jo
olla kohdalla ja sieltä voitaisiin taivasta vasten helposti nähdä
tullivahdit.
Hemma komensi toverinsakin pitkälleen ja ryömimään takaisin päin,
alemma.
Vastoin Sika-Hemman odotuksia teki Valaskala pari nopeaa luovia
maalle päin. Sitten se juoksi vielä päin tuulta rantaa kohti. Purjeet
pamisivat ja paloivat tuulessa. Niiden pauke kuului aina Sika-Hemman
korviin asti. Sihisten lensi alas lyyveri ja kuroutui puomilleen. Sama
tapahtui toiselle keulapurjeelle, taakivokalle. Sitten näkyi keulan
edessä valkea veden loiskaus ja kuului kettingin helinä ja ratina.
"Valaskala" ajettui perä edellä muutaman pituutensa. Kettinki kiristyi
ja kun "Valaskala" huomasi olevansa vangittu, alistui se kohtaloonsa ja
jäi hiljaa paikalleen. Hetki sen jälkeen laskeutuivat alas jälelläkin
olevat purjeet, yksi toisensa perästä. Sitten oli kaikki hiljaa.
"Valaskala" lepäsi ankkurissaan. Käärittyään purjeet, hävisivät miehet
kajuuttaan. Kajuutan torosta alkoi nousta savua.
"Siihenkös toi joutava jääpikin yöksi!" höpisi Sika-Hemma.
Hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.
Vanhana vaanijana oli hänellä kuitenkin kärsivällisyyttä pysyä hiljaa
ja odottaa.
Saamme pian nähdä, että Sika-Hemmalle ja hänen toverilleen koitui
kaunis ilta, mutta sitä ennen käykäämme katsomaan, mitä jaalalla
hommaillaan.
Näemme jaalan -- nimittäin "Valaskalan" -- kajuutassa kolme miestä.
Vanhin on Kiis-Juonas ja toiset hänen apulaisiaan.
Miehistä nuorin laittaa tulta kamiinaan kuivista tervaksista, joita
juuri kävi pilkkomassa kannella. Nuorimmalla on kokin virka. "Eri
miehet ne on jotka koijass' makaa, eri miehet jotka kannell' seilaa ja
eri miehet jotka sajuu keittää", kuului ensimäinen ja viimeinen pykälä
Kiis-Juonaan merilaissa.
Tällä kertaa oli kysymyksessä rokan lämmittäminen.
Kokki oli pannut kyllä sen kiehumaan jo Virosta lähdettyä, mutta
kovan aallokon ja myrskyn vuoksi ei vanhempien miesten syönnistä
tullut mitään. Joka silmänräpäys vaadittiin heitä molempia ja välistä
kokkiakin kannelle. Rokka oli jo aikaa sitten tullut kypsäksi ja
ennättänyt jäähtyä. Nyt pantiin se uudestaan tulelle lämpiämään.
Miehet riisuivat öljyvaatteita päältään ja merisaappaita jalastaan.
Tätä tehdessään mörähti Kiis-Juonas: "No, miehet, mitäs tehään!
Viedäänkö tullimiehen viinat täältä maihin, vai?" ja vääntäytyi
pitkälleen koijaansa.
Seurasi pitkä vaitiolo. Tervakset vain kärisivät kamiinassa, tuuli
soitteli torossa ja vihelsi takilassa. Keulapuolelta kuului ajoittain,
pahimpien vihurien ajalla, ratinaa, kun kettinki hankasi pohjakiviä ja
puristui lyysissään.
Vihurien synnyttämä räve lotisi "Valaskalan" keulassa.
Keskimäinen miehistä, "se, joka kannell' seilaa", kiskoi ähkien
öljyhousuja kintuistaan, nauraa rojautti Kiis-Juonaan, "joka koijass'
makaa", sanoille ja paukautti sitten sanat suustaan samanlaisella
voimalla, millä kaatuva aalto iskee jaalan keulaa:
"Parasta olisi minun mielestäni tehdä, niinkuin jo sanoin. Tee
kuitenkin kuinka itse tahdot!"
"Hm. Ei se sinunkaan konstisi taitaisi olla huonompi."
"Ei se ole."
"Entä jos kalliolla tai tässä rantasomerikolla on joku oinas
vahtimassa?"
"No -- sitä parempi, sitä parempi! Sehän se on tarkoituskin, vai
etkö sinä ymmärrä? Kyllä ne tulevat, elleivät vielä ole tulleet.
Saahan tästä käydä kokemassa. Vien vaikka tuon pienemmän astian ensin
maihin..."
"Syödään ensin. Syödään ensin. Vielähän tämä on liian valoisaakin. Älä
sinä pelkää, että tullimiehet karkaavat rannalta! Onhan niillä koiran
turkit päällään -- hähhähhähhäh! -- ja tarkenevat kyllä kykkiä kiven
takana vielä tunnin, pari. Syödään ensin, niin jaksetaan paremmin
tapella nälkäisen kanssa -- hähhähhähhäh!"
Pieni kajuutta ihan tärisi naurusta, joka ei tainnut olla aivan
hienointa lajia.
"Se, joka kannell' seilaa" kapusi ylös kajuutasta, pantuaan lyhyet
turkit päälleen ja karvalakin päähänsä.
Kannella oli kaikki ennallaan. Alkoi pimetä. Kaukana lounaassa syttyi
vilkkuva loisto. Punertava joulukuu teki laskuaan taivaanrannassa,
joka ei tällä kertaa ollut suoraviivainen, vaan meren myllerryksessä
taipuileva ja taittuileva. Joitakin harvoja mustia pilviä lensi
pikalennossa tähtien alla, yli iltataivaan, painuen lännen alle.
Maalta ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, mutta "se joka
kannell' seilaa" ei epäillyt etteikö jaala olisi joka hetki tullimiehen
armollisen katseen suojeluksessa. -- Hän laskeutui alas kajuuttaan,
jota valaisi rasvalamppu ja jonka täytti lämmin, ihanalle hernerokalle
ja tupakalle tuoksuva höyry.
Nuorin, "se, joka sajuu keittää", nosti kattilasta kullekin
lautasellisen mehevää, voimakasta ja kystä rokkaa, jonka pinnalla
läikkyi lammikoittain sulaa rasvaa ja jossa kellui iso kimpale
sianlihaa kullekin. Haukaten paksuja voileipiään syventyivät miehet
rokan syöntiin ja hampaat saivat työtä.
Toisenlaisessa työssä olivat Sika-Hemman hampaat. Ne kalisivat tyhjää,
koko ruumiin väristessä vilusta kylmillä rantakivillä, ison paaden
varjossa, joka ei suojellut tuulelta, mutta oli kylläkin välttämätön
suojelemaan jaalamiesten silmiltä. Pian hänen silmänsä saivat työtä ja,
ah voi, tuskin tuntia kuluu -- niin toivoi ja luuli hän -- kun hänen
suunsakin saa maistaa tämän matoisen maailman makeutta ilman rahaa ja
hintaa.
Nuoremman vartijan oli Hemma lähettänyt kotiin, syömään ja lepäämään
iltayöhön, että jaksaa pitää vartiota vuorollaan aamuyön.
Nuorempi vartija käytti tilaisuutta hyväkseen menemällä mielitiettynsä
luo ja laverteli tälle, mikä onni heitä odotti: että "Valaskala",
jonka takavarikoimisesta on julistettu tullimiehille palkinto, on nyt
apajassa, oh! se on jo kuin tuossa noin kourassa! Hän, nuorukaisparka,
palveli tullilaitosta alokkaana, oppilaana, harjoittelijana vai miksi
häntä lie nimitetty. Hänellä ei ollut kunnon palkkaa -- ei ainakaan
sellaista, että olisi voinut ajatella naimisiinmenoa tai ylimalkaan
mitään, joka kuuluu uuden perheen perustamishommiin, mutta nyt, kun
"Valaskala" tänä yönä kaapataan, kohoaa Hemma päällysmieheksi ja alokas
varsinaiseksi tullivartijaksi, tullikoiraksi.
"Sitten ne haukkuvat sinua tullikoiraksi ja oinaaksi, voi, voi!" sanoi
tyttö.
"Haukkukoot miksi hyvänsä, mutta sitten minä saan tehdä omin
nokkinenikin tullitakavarikoimisia..."
"Ja saat tullilakin...!"
"Niin -- ja tuon sinulle laivarikoista rusinoita -- ja silkkejä -- ja
helmiä -- ja säämyskäsormikkaita -- ja hajuvesiä -- ja vehnäjauhoja --
ja --"
"Hyi olkoon, en minä huoli mitään varastettua!"
"Ei varastettua, vaan takavarikoitua --"
"Takavarikoitua tai varastettua, se on yksi ja sama asia!"
"Tuohan isäsikin!..."
"Isä ei mitään varasta!"
Tyttö ratkesi itkemään ja valittamaan:
"Hyi olkoon, minkälaisen otuksen kanssa minun pitääkin joutua
naimisiin. Ei tuollainen lurjus muuksi kelpaakaan kuin tullikoiraksi,
mutta isästä tulee päällysmies -- niin tuleekin! Mutta isä onkin
rehellinen ihminen ja siitä sinä et tiedä tuon taivaallista."
Nuorukaisen näin riidellessä mielitiettynsä kanssa souti jolla maihin.
Pimeässä vierittivät miehet ison astian rannalle. Töin tuskin jaksoi
Sika-Hemma malttaa mielensä, niin poltti sormea pistoolin liipaisin ja
kieli tuskin malttoi pysyä parkaisematta pahaa säveltä. Hän oli nähnyt
kuitenkin, että "Valaskalan" vatsasta nostettiin taljoilla kannelle
kolme astiaa, kaksi isompaa ja yksi pieni. Kun toisella kertaa miehet,
"se, joka koijass' makaa" ja "se joka kannell' seilaa" saivat maihin
yhden ison ja yhden pienen astian, kimmahti Sika-Hemma lain ja oikeuden
nimessä kivensä takaa pystyyn, molemmissa käsissään viritetty pistooli
ja huusi, että rannat kaikuivat:
"Kädet ylös, saatanat!" Silmänräpäyksessä "se, joka kannell' seilaa"
sieppasi nyrkin kokoisen kiven, jolla paiskasi Hemmaa rintaan huutaen:
"Laske sinä kätesi alas, koira, äläkä kohota niitä ihmisiä ammutaksesi!"
Pistoolit putosivat rämisten kivikkoon. Kiis-Juonas sieppasi ne ja
pisti taskuunsa. Tullimies kähisi:
"Anna pistoolit tänne, ne ovat ruunun ja minä olen ruunun mies ja minä
vangitsen teidät lurjukset molemmat ja takavarikoin nämä astiat ja
sinun aluksesi."
"Tule sinä ottamaan pistoolisi jos kykenet. Ja sen minä sanon sinulle,
että sinä olet akkasi vanki, etkä sinä ketään vangitse! Niin, niin!
Pysy siellä vain kauempana, jos henkesi on kallis!"
"Nämä astiat minä julistan ruunulle menetetyiksi ja kiellän sinua
nostamasta ankkuriasi ilman minun lupaani. Aamulla tulee tullijaala ja
sittenhän nähdään, kuka tässä on herra ja kuka narri!"
"Jaa -- antaa sen tullijaalan tulla! Merihän ei ole syypää, että sen
päällä seilaa sellaistakin väkeä! Antaa tullijaalan tulla, onhan
meressä tilaa ja ilmaan kyllä mökää mahtuu. Huuda sinä vain! Ei meitä
peloita, eikä maailma siitä kaadu!"
Miehet poistuivat jollallaan rannalta ja soutivat "Valaskalaan".
Sika-Hemma tupakoi ja vahti astioita. Pysyäkseen lämpöisempänä teki hän
tulen. Aika kävi kuitenkin pitkäksi. Nuorempaa miestä vain ei kuulunut.
Evästä ei ollut. Nälkä alkoi tulla.
Rintaa kivisteli ja unikin pyrki ottamaan vallan.
Sika-Hemma katseli astioita. Hän oli iltayön kuluessa katsellut niitä
usein.
"Rintaa kivistelee ja uni pakkaa päälle ja tuossa olisi noin lähellä
lääkettä vaikka kuinka paljon!" päivitteli hän ja syytti tyhmyyttään.
Hän haisteli astioita.
Viinaa.
Mutta millä pirun ilveellä sieltä saisi ryypyn verran särkemättä
astiaa?!
Ja jos särkisikin tuon pienimmän, niin olisiko se nyt mikä rikos?
Sanoisin, että se oli jo särkynyt tullessaan...
Tai viskaisin tyhjän astian mereen ja ilmoittaisin aamulla
päällysmiehelle vain yhden astian!
Ei helkkarissa!
Ei jumalanviljaa saa hukkaan kaataa. Päivä se on huomennakin!
Hän otti pienemmän astian ja vieritti sen kauas toisesta,
rantalepikkoon piiloon, nauttiakseen siitä tänä yönä ja säilyttääkseen
lopun vieraan varaksi ja jouluksi, lääkkeeksi ja juhlajuomaksi.
Saatuaan astian sopivaan paikkaan käänsi hän sen pystyyn, löi kivellä
pohjan auki ja maistoi.
"Hyi saakeli, merivettä!! Ja mitä muuta tähän lieneekään pantu sekaan!
Hyi itseänne kuitenkin, mitä panette ihmisten juotavaksi!"
Sika-Hemma syleksi ja syleksi.
Vihoissaan potkaisi hän kumoon astian, jonka sisällys lorisi kivien
rakoon ja sieltä mereen, josta se kotoisin olikin.
Oltuaan pois tulen äärestä olivat Sika-Hemman silmät tottuneet
pimeään ja nostettuaan katseensa merelle näki hän kaukana luoteessa
"Valaskalan" täysissä purjeissa. Sillä aikaa kun Sika-Hemma oli
kolistellut ja hommaillut astiansa kanssa, oli "Valaskala" nostanut
purjeensa ja ankkurinsa ja kiiti nyt kohti Suomen rannikkosaaristoa,
jossa sopi purkaa kuormansa: parasta saksanviinaa ja riianpalsamia.
"UUSI MUISTUTUS..."
Oikealla vasta alettu asuinrakennus. Nurkkakivet ja yksi hirsikerros
paikoillaan ja sen luona lastuja, lautoja, hirsiä ja kiven sirpaleita.
Vasemmalla pieni saunan tapainen asuinrakennus. Se on hyvin laho.
Pärekatto on sammaltunut ja rikkinäinen. Savupiippu korkea ja
rappeutunut. Se on tehty tiilistä ja joskus maailmassa on se ollut
valkeaksi kalkittu. Ulko-oven pielessä seinustalla seisoo uuniluuta
ja kola. Äärimpänä oikealla kukkiva pihlaja ja sen takana naapurin
rakennuksia.
Pihamaa on kivistä nurmikkoa. Ulkosaarelaiskalastajien pihoilla näkee
omenapuita ja pienen kasvitarhan, tai perunamaan. Tässä ei näy mitään
sellaista -- lieneekö ollut ikimaailmassa tuo piha enemmän viljelty!
Taustana on vanhoja, sammaltuneita rakennusten kattoja tumman
harmaansinistä merta vasten. Meri on tyhjä, taivas kirkas.
On kevätkesä. Aurinko paistaa korkeimmillaan. Tuuli puhaltelee
lämpimänä etelästä.
Noin viidenviidettä-vuotias, parrakas, hinterä, velttoliikkeinen,
köyryselkäinen mies sovittelee uuteen rakennussalvokseen paikoilleen
toisen hirsikerroksen ensimäistä hirttä. Hänellä on monta nimeä.
Hallin-Aapea voimme käyttää hänen itsensäkin kuullen.
Omituista!
Lieneekö hänenkin suvussaan joskus maailmassa ollut lihavia, vai
miksi heitä sitten olisi nimitetty Halleiksi, joka on tavallisesti
sangen lihava (tai ainakin rasvainen), mutta jos suku olisi saanut
nimensä nykyisen päämiehen Aapen mukaan, olisi se johdettu esimerkiksi
kengästä, kuivasta, vanhasta kenkärajasta, sillä niin laiha oli ollut
koko elämänsä tuo miesparka, joka veistelee uudella tuvanalokkeellaan
tuossa edessämme. Nuoruudessaan oli Hallin-Aape veistellyt puusta
isohkon laatikon, jossa oli vedettävä kansi. Kannen ja laatikon kupeet
oli hän somistanut kirjoleikkauksilla. Pohjaan hän oli leikannut
vuosiluvun, kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta. Lisäksi oli
pohjassa eräitä leikkauksia, jotka eivät olleet puumerkkejä, eivät
oikeita kirjaimia -- ei enemmän puoli- kuin kokoränttisiäkään -- eikä
ne olleet kirjoleikkauksiakaan. Nyt -- aikoja Aapen kuoleman jälkeen --
on moni vaivannut päätään, ei ainoastaan selvittääkseen monta hämärää
kohtaa hänen elämässään, mutta erikoisesti koettaessaan lukea, mitä
Aape on mahtanut laatikkonsa pohjaan kirjoittaa.
Yhteen aikaan luultiin, että ne ovat vanhanaikaisia riimukirjaimia,
jotka muka Aape -- jonka joskus pelättiin olevan Pirun kanssa
yhteydessä -- jollain hämäräperäisellä tavalla olisi oppinut ja
kirjoittanut niillä laatikkonsa pohjaan jonkun taikasanan, manauksen,
välipuheen Vihollisen kanssa, tai muuta synnillistä, jota ei saanut
antaa tulla muiden ihmisten tiettäväksi.
Kirjoitusta oli kolmessa rivissä.
Ensimäisellä rivillä yksi sana.
Toisella kaksi.
Ja kolmannella kolme.
Tämä järjestely ei vähentänyt kirjoitusten salaperäisyyttä!
Asiantuntija selvitti, ettei se ollut riimukirjoitusta, ei hebreaa, ei
kreikkaa eikä latinaa.
Selvitystä asiaan toi koko joukon, kun muistettiin, että Aape ei
koskaan osannut lukea -- vielä vähemmin kirjoittaa. Tiedettiin vain,
että hän lapsena oli oppinut tuntemaan muutamia latinalaisia kirjaimia,
tai selvemmin sanoen, puoliränttikirjaimia, ja tavaili niiden varassa.
Myös muistettiin, että Aape oli näihin kirjaimiinsa sangen ihastunut
ja piirteli niitä kekäleellä seiniin, kiviin ja halkopinoihin sekä
kepillä hiekkaan. Nähtävästi hän oli niihin aikoihin vuoleskellut
ja veistellyt tuon laatikkonsa ja kaiverrellut sen pohjaan noita
mielikirjaimiaan. Sen mukaan ei laatikon pohjassa oikeastaan ollutkaan
mitään kirjoitusta, sisälsihän vain jo kuolleen miehen koko henkisen
pääoman jälkimaailman ihmeteltävänä.
Vaikka näin pitkälle oli päästy, eivät kaikki vielä hellittäneet,
vaan koettivat lukea Hallin-Aapen kirjoitusta. Eräät selvittivät,
että viimeinen sana kolmannessa rivissä oli luettava KUUSEN KARI ja
että laatikko on valmistettu jonain kesänä Kuusenkarissa nuotalla
ollessa, hylje- ja kalamiesten saunassa, pitkän myrskyn aikana. Tuo
selitys oli sangen mielivaltainen, ensiksikin siitä syystä, ettei
K- ja N-kirjainten välillä ollut niin paljon kirjaimia ja viimeisen
edellinen ei ollut R vaan selvä P. Oikeammassa lienevät olleet ne,
jotka selittivät, että K:n ja N:n välillä oleva sotkuinen kirjain oli
E ja että kysymyksessä on kaksi sanaa: KENK API, jonka taas arveltiin
merkitsevän nimeä Kenkä-Aape, joksi joku vanha vaimo muistikin Aapea
lapsena joskus nimitetyn -- tai oikeastaan Aape oli itse ruvennut
itseään nimittämään Kenkä-Aapeksi, saatuaan jalkoihinsa ensimäiset omat
kengät.
Oli miten oli!
Joka tapauksessa jäi Aape sielultaan hämäräksi ja tuiki tuntemattomaksi
aikalaisilleen. Hänen naapuriensa oli yhtä vaikea päästä perille
hänen ajatuksistaan ja tarkoituksistaan kuin nyt jälkimaailman päästä
selville hänen ainoasta jälelle jääneestä kirjoituksestaan.
Selviteltiinpä jo niinkin, ettei koko laatikko ollutkaan Hallin-Aapen
työtä, että vuosiluku ei ollutkaan kahdeksantoistasataa, vaan
kuusitoista ja että joku Hallin-Aapen rikkaista esi-isistä on kätkenyt
kultansa ja hopeansa aarteeseen ja merkinnyt tämän laatikon pohjaan
salakirjaimilla aarteensa paikan. Rantakäräjillä, missä tämä arvelu
lausuttiin, herätti se röhisevää ivanaurua ikämiesten piirissä.
-- Hööö! Johan tämä on lopen lapsellista! Muistaahan tämän jokainen,
että se oli Aapen itsensä tekemä Kuusenkarissa!
Niin, niin.
Huolimatta siitä, että hänen nimensä olisi joskus ollut Kenkä-Aapekin,
nimitämme me häntä Hallin-Aapeksi, jolla nimellä hänet yleisemmin
tunnettiin -- naapurisaarillakin, jopa mantereellakin.
Niinkun jo on sanottu, ymmärrettiin häntä itseään vähemmin, kuin hänen
kirjoitustaan.
Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää.
Ei edes vaimonsa!
Päinvastoin kaikki näyttivät kotisaarella olevan häntä vastaan.
Ventovieraat näyttivät häneen luottaneen enemmän kuin kotisaarelaiset.
Tästä johtui, että Aape eli lapsuudestaan asti yksin. Hän ei ottanut
osaa rantakäräjiin, vaan kulutti aikaansa työhön.
Yksin vierittää Aape hirren kolisten ylös. Sitten alkaa kuulua
yksitoikkoinen veistäminen ja veistoksen tahdissa virren veisuu. Aape
veisailee mielivirttään:
"Saatana ja maailma
On aina mua vastahan."
Aapen jäsenet ovat hyvin laihat. Aurinko paahtaa kuumasti ja työ käy
laiskasti ja veltosti.
Äkkiä kuuluu rannasta päin kaksi variksen kovaäänistä vaakkumista.
Aape pysähtyy työssään.
Kuuntelee.
Ei kuulu mitään.
Aape matkii rämeällä äänellä varista, nauraa sen jälkeen rajusti ja
lyhyesti "hähhähhäh!" ja sanoo: "Varis siellä!" ja jatkaa työtään.
Aape ei ole koskaan jouten.
Hän on aina työssä.
Mutta hän ei saa koskaan mitään valmiiksi.
Kerran hän pani jaalanteon alulle.
Ensimäisenä vuonna pääsi Aape niin pitkälle, että köli, keulapuu
ja peräpuu olivat paikoillaan. Sitten seisoi työ sellaisena kaksi
vuotta. Sillä aikaa Aape pani alulle nykyisen uuden tuvan: teki
siihen kivijalan. Kun jaalan alku näytti alkavan saada aidaksen
väriä päälleen, hätääntyi Aape ja rupesi jaalaa laidoittamaan. Kun
ei hän saanut ketään avukseen sahaamaan laitalautoja, teki hän niitä
veistämällä ja löi niitä kiinni niin sanotuilla tuhkanauloilla, joita
ihmisten pilkasta välittämättä keräili kylästä ja laivarikkopaikoilla
poltettujen nuotioiden pohjilta.
Näin sai Aape neljä laitakertaa paikoilleen.
Sitten, syksyn lähetessä ja Aapen veistäessä uusia laitalautoja, alkoi
eukko huutaa metsän haaskauksesta, että "Minäpä sen metsän oikea
omistaja olen! Tähän otin sinut, tyhjäkätisen, hullupäisen, joka tekee
hullun töitä ja jota saan elättää kuin mahoa lehmää!" ja että "Ellet
heti lopeta tuollaista puun haaskausta, niin vien sinut lakiin ja
oikeuteen! Vai niin! Vai että kokonainen hirsi aina yhtä laitalautaa
varten, sillä aikaa kun lapset paleltuvat tuossa vanhassa pesässä, eikä
miehestä ole vanhan korjaajaa, eikä uuden tekijää!"
Silloin Aape oli viskannut kirveensä kiviselle pihalle, käynyt ääneti
sisään, istunut tupakoimaan ja paikkaamaan saappaitaan. Sitten oli
hionut kirveensä ja mennyt viimeisten alusten mukana mantereelle, jossa
vietti talven kirvestöissä.
Talven kuluessa hakkasi Aapen vaimo, jonka nimi oli Eeva, jaalan
teoksen haloiksi ja poltti sen tuvan uunissa.
Palattuaan kotiin keväällä oli Aape koonnut naulat tuhasta
huolellisesti ja pannut talteen. Mantereelta oli hän tuonut koko joukon
uusiakin nauloja. Hän laski, että vanhojen tuhkanaulojen kanssa ne
riittäisivät yhden jaalan valmistukseen.
Kirves olalla hän siis meni metsään, kaatoi uljaita honkia ja alkoi
veistää laitalautoja, joita olallaan kantoi kotiin. Metsässä hän veisti
myös valmiiksi kaikki muut tarpeet, kölin, keula- ja peräpuun, kaaret,
juurikkaat, ja kaikki. Myös kaatoi ja valmisti hän metsässä maston ja
muut purjepuut ja veisti kansi- ja kajuuttalaudat.
Syyskesällä, eräänä myrskyisenä päivänä, kun ei kukaan päässyt kalaan,
pyysi hän eräitä nuoria miehiä talkoisiin, vetämään ja kantamaan kotiin
metsästä jaalapuut.
Ilolla siihen suostuttiin. Kerääntyi parikymmentä poikaa työhön ja
alkuun päästyään he jatkoivat talkoita kunnes jaala oli valmis.
Lopulta kerääntyi talkoopaikalle myös tyttöjä.
Silloin oli iloa.
Mikä piti laitalaudan päästä kiinni. Mikä löi nauloja. Mikä höyläsi.
Mikä veisti. Mikä hoiti tulta pasun alla. Mikä veti tervaa saumoihin.
Laulut kaikuivat koko ajan.
Uusiakin lauluja sepitettiin.
Pilapuheet sinkoilivat.
Se oli vasta iloa!
Ei sellaista ollut nähty sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!
Tuskin koko maailmassa on koskaan yhtään ainoaa venettä tai laivaa
rakennettu niin suuren ilon raikuessa!
Se oli ainoa Imatra elämän ikuisessa, hitaasti vyöryävässä virrassa.
Ennen syksyä oli jaalan runko kansineen, kajuuttoineen valmis, ja niin
myös jollakin tervattuna sisältä ja ulkoa.
Talvitöikseen leikkasi ja ompeli Aape jaalaansa purjeet, köytti köydet
ja veisteli lokit.
Keväällä kokoontuivat nuoret vielä kerran Aapen jaalan ympärille,
lykkäämään sitä mereen. Tahdottiin tietää mikä sen nimi on.
-- No, lykätkäähän nyt ensin se mereen! oli Aape sanonut.
"Kovast! Kovast, kovast, kovast!" -- huutojen kaikuessa alkoi jaala
ensin nytkyä, sitten jytisten luisua tervatuita teloja myöten ja
syöksyi lopulta pauhaten veteen, johon jäi kauniina kellumaan. Juuri
sillä hetkellä huusi Aape, minkä kurkusta lähti: "Aalto sen nimi on!"
jota seurasi hurja tyttöjen ja poikien kuoro:
"Eläköön Aalto! Eläköön Aalto!", niin ettei tahtonut loppuakaan tulla.
Samana päivänä ilmaantui jaalan peräpeiliin nimilauta, johon oli mitä
sekavimmilla kirjaimilla kaiverrettu:
ALTO
KALIOSARI
Nyt, kun Aape-vainajan tekemä laatikko ja siinä oleva kirjoitus kiertää
Kalliosaarella talosta taloon, olisi sangen tarpeellista, että tuo
nimilautakin olisi tallella. Silloinhan noita kirjoituksia ja niissä
olevia kirjaimia voitaisiin verrata toisiinsa ja niin päästäisiin,
ainakin siltä näyttää, perille tuosta laatikonpohjakirjoituksesta,
mutta tämä ei ole nyt enää mahdollista, sillä "Alto Kaliosari" lepää
Suomenlahden pohjasavessa sisältä ja ulkoa paksun, harmaan vihreän
liman peittämänä. Aallot pauhaavat, tai tyyni meri välkkyy ja elossa
olevat haahdet uivat noin sata metriä sen mastonhuippujen yläpuolella.
Vanhimman poikansa kanssa oli Aape lähtenyt keväällä purjehtimaan ja
saanut tiiliä jaalansa ensi kuormaksi. Jaalaparka oli kuormattu niin
syvään, että vain varpekansi oli vedenpinnan yläpuolella.
Arvostellessaan jaalansa kantokykyä oli Aape latonut sisään tiiliä
arvellen aina välillä: "Pannaan vielä yhden olutpullon hinnan edestä."
-- Näin oli jo kerääntynyt toistakymmentä uutta ja uutta olutpulloa sen
jälkeen kun Aapen poika ja kuormauksessa apuna olleet miehet olivat
arvelleet, että jo riittää. Aape oli selittänyt, että "kyllä uusi puu
kantaa, etenkin kun ei ole vene varsin pahasti raudalla rasitettu --
hehehe."
Merellä nousi kova vastatuuli, joka kiihtyi myrskyksi. Päivällä
noin kahden tienoissa rupesi jaala armottomasti vuotamaan. Huonojen
naulojen takia oli jossain päärme ratkennut. Pumppuamisesta ei ollut
paljon apua, sillä tiilet imivät itseensä melkein kaiken vuotoveden.
Kun meri kävi yli aluksen kaiken aikaa, ei voitu avata kansiluukkua
ja ruveta ajamaan kuormaa mereen. Jos olisi ollut kolmas mies, olisi
voitu särkeä kajuutan ja jaalan sisuksen välinen seinä ja ajaa tiilet
sen kautta mereen, mutta nyt vaadittiin joka hetki toinen pumpussa ja
toinen peräsimessä. Poika oli liian heikko niihin kumpaankin. Itse Aape
pumppusi ja päästi poikansa perää pitämään, köytettyään hänet ensin
kiinni nuoralla, jonka toinen pää oli perämastossa ja toinen pojan
ympärillä.
Kuorma lisääntyi minuutti minuutilta. Oltiin keskellä merta. Maata ei
näkynyt vieläkään keulan edessä. Pumppu korahteli tyhjää vähän väliä,
mutta alus ei näyttänyt vain keventyvän. Vyöryvät ylä- ja alamäet
viskoivat jaalaa. Vihertävä kuohu sihisi kannen yli lakkaamatta.
Aluksen raju heittelehtiminen edisti vain sen tuhoa. Jokainen
kourallinen vettä, mikä syöksyi sisään ratkeamasta, viskeltiin kuin
uhalla yhä uusiin ja uusiin ja vielä kuivana säilyneisiin tiiliin.
Pohjimmaiset tiilet olivat jo juoneet kyllikseen ja olivat kypsiä
uppoamaan. Voi, millä vahingon ilolla ne hylkivät ohi huljuvaa vettä
ja iloitsivat nähdessään sen roiskuvan ylempänä oleviin tiiliin, jotka
sen heti himokkaasti imaisivat. Jaalan kiivetessä ylämäkeä solisi vesi
perälle päin ja pumppu alkoi jälleen sitä loksaen ajaa ulos kannelle ja
takaisin mereen, mutta seuraavassa hetkessä käänsi jaala tylsän nenänsä
huimaan alamäkeen ja pumppu alkoi korahdella kuin kuolevan kurkku ja
oksensi ulos vain vaahtoa.
Aape teki työtä kuin raivo. Hän pumppuili lakkaamatta, oli sitten
pumppu tyhjä tai täysi. Hänen polvensa tutisivat väsymyksestä,
käsivarret pyrkivät herpoamaan ja harteita pakotti. Uppoaminen
näytti yhä varmemmalta. Aapen aivot olivat turrat ja ikäänkuin
lakanneet toimimasta. Yksi ainoa ajatus riehui siinä osassa aivoja,
joka vielä toimi. Siellä joku sanoi Aapelle, että "sinä uppoat,
Aape!" -- "En Jumal'aut uppoakaan!" vastasi siihen Aape. "Sepä olisi
suurin ilo tuolle akan kutaleelle, Eevalle! En kiusallakaan uppoa!
Ei sinnepäinkään!" ja entistä rajummin riuhtoi Aape männän varresta
nojaten toisella kädellään kajuutan katon reunaan.
Hiki ja merivesi vuoti karpaloina hänen terävän nenänsä päästä ja
harvasta ja takkuisesta parrastaan.
Ääni Aapen aivoissa maalasi hänen samean mielikuvituksensa eteen
kuvan, joka viipyi näkyvissä lyhemmän ajan kuin silmänräpäyksen: Eeva
juomassa ilokahvia, kuultuaan Aapen uponneen. Vieläpä akka tekeytyi
surulliseksikin ja huokasi: "Surku poikaparkaani, joka meni siinä
mukana! -- No, jäihän minulle nämä toiset, Jumalan kiitos."
Aape tuijotti naama hirveässä irvistyksessä tähän kuvaan ja päästi
kurkustaan ja osaksi nenänsä kautta korisevan ja kiljuvan: "Ähhh!"
sähisten hampaissaan siihen jatkoksi: "En saatana uppoakaan!"
Tiilet, luotuina lepoon ja paikallaan oloon, eivät pitäneet
tämänlaisesta huljumisesta ja heilumisesta, heittelemisestä ja
keinumisesta, vaan arvelivat aivan päinvastoin kuin Aape ja imivät
itseensä entistä innokkaammin suolaista ja raskasta merivettä.
Poika vapisi pelosta ja vilusta ja kysyi:
-- Upotaankohan me --?
-- Mitä, sano kovemmin, enhän minä kuule tuollaista höpinää ja
änkytystä, ärjäisi Aape, vaikka kuuli joka sanan.
-- Sitä, että uppoaakohan tämä jaala?
-- Pidä sinä perää, äläkä puhu tyhmyyksiä! huusi isä ja pumppusi
entistä rajummin.
Merivesi huljui kannella jo niin korkeana, että jolla ui siinä ja
törmäili varppeeseen, luukun karveliin, mastoon ja kajuutan seinään.
Myös ajelehti kannella joku halko ja lankku. Aape hyökkäsi jollan
pestiin, sai jollan yli varppeen, johti sitä perälle päin ja huusi
pojalleen:
-- Päästä helkkarissa vikkelästi köysi ympäriltäsi ja tule jollaan!
Pojalla ei ollut aikaa etsiä solmua. Hänen silmänsä olivat jo kauan
olleet kiintyneet kirveeseen kajuutan seinuksella. Sen sieppasi hän
ja iski kantta vasten köyden poikki ja hyppäsi jollaan. Aape seurasi
poikaansa siepattuaan ensin kajuutasta ämpärin ja viskattuaan sen
pojalle. Itse tarttui hän airoihin keulapiitalla. Poika istui perällä
ja ajoi ämpärillä vettä jollasta.
Jaala purjehti vielä muutaman pituutensa myötäistä, kääntyi sitten
syrjin laineita ja heittelehti hirvittävästi. Aallot olivat korkeita
ja alas niiden väliin painuttuaan näkivät Aape ja hänen poikansa
jaalastaan vain mastojen ja purjeiden yläosat. Noustuaan jälleen
harjalle, näkyi jaalan rungosta enää kajuutan katto. Sitten kohosi
perä korkealle, tiilikivet kolisivat sisässä ja jaala luisui äkkiä
näkymättömiin. Kun se raskaine kuormineen putosi lähes sata metriä
korkealta ja kun se oli heikosti rakennettu, repesi se pohjassa
päältä auki ja osia kannesta, mastot, kajuutan katto ja kansiluukut
pullahtelivat veden pinnalle. Onneksi oli jolla-pahanen ennättänyt
kauemmaksi, muuten olisi se auttamattomasti murskaantunut, ellei jaalan
osien ylös syöksyessä, niin ainakin törmätessään yhteen tuon aaltojen
heittelemän ruuhkan kanssa.
Jaalan pohja, kaaret, laidat ja peräpeili nimilautoineen jäivät
pohjasaveen uinumaan ikiunta paikassa, johon eivät myrskyt käy, ei
tuuli ulotu. Hiljaiset merenvirrat vain vaeltavat niiden ohi.
Vaikka maa olisi, kaiken sen mukaan mitä Aape oli laskenut, ollut
lähempänä tuulen allapäin, täytyi soutaa päin lainetta, muuten olisi
jolla täyttynyt paikalla. Poika oli nääntyä ajaessaan ulos vettä
jollasta.
Näin kului tunti tunnilta. Saapui yö ja tuuli alkoi heittää ja lakkasi
lopulta kokonaan. Hetken perästä rupesi tuulemaan hiljakseen toiselta
suunnalta ja tuuli toi sakeaa sumua ja tihkusateen.
Kompassia ei ollut. Osapuilleen voitiin suunta määrätä vanhan aallokon
mukaan, mutta kun lähin maa, pieni asumaton ja puuton luoto, oli
noin kymmenen kilometrin päässä, oli kokonaan onnen kauppaa saada se
näköpiiriin, jonka säde nykyisin oli korkeintaan seitsemän syltä.
Kompassi ja leipä ja juomavesi olisivat nyt olleet kultaa kalliimmat,
mutta ne vei jaala hautaansa.
Seuraavan päivän iltana sousi Aape auringon kultaamaa tyyntä merta
kohti kotisaarta, joka kaukana siinsi ja kohosi yhä korkeammalle.
Poika torkkui, tai oikeastaan nukkui istuallaan jollan perällä.
Aapea huvitti tuo hassunkurinen näky, kun pojan pää nyykähteli aina
alemma ja alemma ja tupsahti lopulta polviin, jolloinka poika tuli
puolihereille ja tuijotti tuhmasti isäänsä, joka nauroi täyttä kurkkua.
Poika ei käsittänyt kuka jollan keulassa soutaa ja nauraa. Hän luuli
kuuluvan sen uneensa, sulki silmänsä ja -- tupsis! -- jälleen iski
hän pitkän, isältään perimänsä teräväpäisen nenänsä jompaan kumpaan
polveensa, suoristautui äkkiä, näki isänsä kolme pitkää etuhammasta
nauravan parran seasta ja nukkui jälleen. Puolen yön tienoissa saapui
Aape poikineen kotiin. Aamulla varhain, ennen perheensä heräämistä,
laittoi Aape silakoita voirasiaan ja pani sen ja leipää eväspussiin,
otti kirveen olalleen, rautakangen ja lapion kainaloonsa ja samosi
metsäänsä, pysähtyi siellä parhaaseen hongikkoonsa ja kävi töihin.
Hän valikoi hyvän, ison kölipuun, alkoi lapiolla ja rautakangella
raivata sen juuria. Suurimman juuren, johon piti laivan keulapuun tulla
kiinnitetyksi, hän raivasi vapaaksi pitemmältä, muut hakkasi hän poikki
tyveä myöten. Puu kaatui ensi yrityksellä onnellisen aluksen kölipuun
tavalla, nimittäin keulajuurikas ylöspäin.
Olikin jo tehty työtä niin paljon, että oli aika käydä aamiaiselle.
Sitten alkoi hän veistää kaatamaansa kölihirttä. Sitä tehdessään,
ja koko nyt alkaneen työnsä aikana, hän tyytyväisenä lauloi omaa
sepittämäänsä laulua, joka kokonaisuudessaan kuului näin:
Västäräkki sä laululintu,
Viserräs taas minulle.
Kun kirveen eteen tuli milloin pahempi oksa, joka vaati tavallista
ankarampaa iskua, sovitettiin tuo ratkaiseva lyönti ensi tavun kohdalle
sanassa "västäräkki", joka kajahti silloin niin, että puut tutisivat.
Aamuja seurasi pitkät ja ihanat työpäivät, iltoja levollisen unen yöt,
ja kului se kesä ja muuttui täydelliseksi laivan luurangoksi keskellä
synkkää metsää. Päivä päivältä kohosivat pohjapuulle ensin keula ja
peräpuu ja sitten kaari toisensa jälkeen, jotka liitettiin pohjapuuhun
ja toisiinsa vahvoilla tervaspuuvaarnoilla. Pyhäinmiestenpäivän aikana
oli runko sikäli valmis, että se odotti kanttaan ja laitojaan.
Aape istui kannolla, tupakoi ja ihaili luomustaan.
Talveksi meni hän mantereelle kirvestöihin, ansaitsemaan rahaa, jolla
hankkisi, niin hän kuvitteli, köysiä, purjekangasta, kettinkiä ja
ankkurit. Seuraavana kesänä hän päätti lyödä laivaansa kannen ja laidat
ja tehdä valmiiksi muun työn.
Sen talven elätti Eeva itseään ja poikiaan osaksi kerjuulla ja osaksi
tekemällä töitä naapureihin.
Kerran pari viikossa talven kuluessa teki Eeva poikineen retken
Aapen laivaveistämölle, ei ihaillakseen siellä miehensä ihmeellistä
työtä keskellä metsää, vuorien takana, josta sitä oli mahdoton
saada mereen, vaan kaari kaarelta sen hajoittaakseen ja latoakseen
kelkkoihin ja pilkkoakseen sen kotipihalla polttopuiksi. Joka käynnillä
toi Eeva laivaveistämöltä kuivia ja pihkaisia laivanosia, itse
kelkkakuormallisen ja pojat toisen. Keulapuut kaatuivat viimeisiksi
ja sitten sahattiin palasiksi pohjapuu ja niin hajosi Aapen ihana
unelma pala palalta päinvastaisessa järjestyksessä kuin se oli syntynyt
ja muuttui tuhaksi Eevan vanhassa, luhistumistaan odottavan tupasen
uunissa.
Kun Aape keväällä palasi mantereelta, oli hänen ensimäinen halunsa
saada nähdä rakas laivanalkunsa ja heti hän sinne meni, -- vaikka oli
pyhäpäivä.
Hän tyrmistyi näkyä, joka avautui metsässä hänen eteensä. Hän pelkäsi
tulevansa hulluksi (Hän nimittäin piti itseään vieläkin viisaana!)
nähdessään metsän keskellä päivän paisteessa keltaisen hohtavan soikean
lastukentän, mutta ei ainoaakaan isompaa puukappaletta, vielä vähemmän
laivaansa. Ensi peljästyksen ohi mentyä hän luuli, ja itselleen
selitti, eksyneensä, mutta harhailtuaan koko sen päivän metsässä ja
löytämättä enää mistään viimekesäistä työmaataan, hän palasi illalla
masentuneena kotiinsa ja ärjäisi vaimolleen:
-- Akka hoi! Mihin on työni hävinnyt metsästä!
-- Kysy sinä hullupäinen niitä sitten vasta, kun minun ei tarvitse
kerjätä vierailta leipää lapsillesi, sanoi Eeva rauhallisena.
Siitä kehittyi riita, joka päättyi tappeluun. Vielä samana iltana oli
talossa Eevan vaatima poliisikuulustelu, jossa Eeva syytti miestään
tappelusta, kotirauhan häiritsemisestä, solvaamisesta, omaisuuden
tuhoamisesta, laiskuudesta ja ruunun metsän haaskauksesta järjettömiin
ja hullupäisiin yrityksiin ja ilmoitti vaativansa oikeudessa avioeroa
ja vaati, että hänen miehensä nyt jo asetettaisiin valvonnan alaiseksi,
kiinni, vangittaisiin ajoissa, ennenkuin ennättää tehdä mitään pahempaa.
-- Tänäänkin se murhamies heitti minua halolla ja saappaalla että oli
pää haljeta ja uhkasi tappaa meidät kaikki.
-- Se ei ole totta! ärjäisi Aape.
-- Vai ei ole totta! Näkihän sen lapsetkin, kun sinä viskasit minua
päähän saappaalla ja löit poskelle minua nyrkillä!
-- Oletko sinä lyönyt vaimoasi, ja heitellyt halolla ja saappaalla?
kysyi kuulustelija.
-- En ole viskannut halolla!
-- Entä saappaalla ja oletko lyönyt?
Pitkän synkän äänettömyyden jälkeen saneli Aape:
-- On lyöty. Lyöty on. On lyöty molemmin puolin. Minkä minä sille
mahdan. Haukkuvat minua, eivätkä antaisi ruokaa. Lyöty on molemmin
puolin -- jo ennenkin ja syyttömästi olenkin selkääni saanut. Haukkuu
laiskaksi, vaikka olen katketa työhön. Ei sitä jaksa kärsiä. Kun minua
haukutaan ja lyödään niin minä ja.
Sitten vetääntyi Aape vuoteeseensa eikä vastannut mihinkään
kysymyksiin. Itkien vaikerteli Eeva lopulta:
-- Jos tämä Aape koettaisi parantaa elämäänsä, niin minä koettaisin
elää sen kanssa vielä yhdessä, vaikka se vaikeaakin on...
Aape ei vastannut siihenkään mitään.
Maanantaiaamuna varhain heräsi Eeva jymähdykseen, joka kuului pihalta.
Hän riensi ikkunalle. Päivä oli noussut ja Aape seisoi keskellä pihaa
kirves toisessa kädessään. Hän oli juuri pudottanut hirren olaltaan ja
katseli merta ja aamuaurinkoa ja läksi jälleen metsään.
Aapen oli vallannut jälleen työninto, tai oikeammin työnkiihko. Hän
kantoi hirsiä olallaan pihaan ja naureskeli, mutta ei puhunut koskaan
mitään. Mielellään laittoi Eeva Aapelle ruokaa, kun näki hänet
rakennushommissa.
Kului päivä ja kului viikko. Aape oli saanut jo ensimäisen
hirsikerroksen nurkkakiville sovitetuksi ja toinen oli menossa.
Kalarannasta kuuluu joskus varisten karkeaa vaakkumista. Aape veistelee
ahkerasti mutta veltosti hirttään ja kuultuaan variksen äänen pysähtyy
hän kuuntelemaan. Sitten matkii hän varista, nauraa rojauttaa päälle,
alkaa jälleen veistellä ja laulaa:
Vaak vaak vanha varis,
Vaakutkos sä minulle?
Oikealta alkaa kuulua kahden naisen kiivasta väittelyä. Toinen on
Eeva, eikä toinenkaan ääni tunnu vieraalta. Aape pysähtyy väittelyn
kiivaimmissa kohdissa suu auki kuuntelemaan ja kääntyy selin siihen
suuntaan, mistä naiset tulevat. Väittelystä eroittaa jo sanoja. Eeva
siellä huutaa:
-- Sinä sika! Vai itseäs kaupalle sinä olet tänne tullutkin ja oikein
postivenheessä!
-- Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Ei tuo niin kehno liene, ettei
jaksa kahta akkaa elättää, nauraa kikattaa toinen.
Naiset alkavat huutaa yhtaikaa ja eroittaa sieltä sanoja: "Leipäsusi!"
-- "Vihitty vaimo!" -- ja muuta.