II.

Emännän iäkäs lanko oli itse tullut kaupunkiin hevosella neljän

istuttavilla kaksipyöräisillä hakemaan vieraita. Liiva-Simo emäntineen

istui etuistuimelle, lanko ajamaan taakse ja niin alettiin hyvän

hevosen ravatessa tuo kuusikilometrinen taival leveää maantietä myöten.

Rattaille noustessaan kysyi emäntä, kuin pahaa aavistaen:

"Onkohan tässä mitään vaaraa?"

"Vaaraa?" ihmetteli lanko. "Kun sinulla on kova maa jalkojesi alla,

niin kiitä Jumalaa, joka on auttanut sinua merellä. Ei tässä nyt enää

ole mitään vaaraa! Ei muuta, senkun istu rattaille vain. Kyllä minä

ajan ja silloin ei ole vaarasta puhettakaan."

"Kuuluuhan ne hevoset välistä villiintyvän ja juoksevan metsään ja

rattaat kaatuvan ja päät halkeavan rattailla istujilta pudotessaan

tai ainakin jalat, kädet tai kylkiluut taittuvan. Kerranko sitä on

sattunut?"

"Voipihan sitä sellaistakin sattua, mutta ei minulle koskaan. Ei meillä

ruukata pitää hulluja hevosia, muuten vaan tällaisia hyviä juoksu- ja

työhevosia, hyväpäisiä ja hyväjalkaisia. -- Soo Polle, alapas ravata!"

"Sattuu vaikka rattaat särkymään..."

"Eikä säry!"

"Tai jäädään junan alle. Sattuuhan sitäkin."

"Sattuuhan sitä kyllä sitäkin."

"Tässä vasta vuotta neljä, viisi takaperin luettiin lehdissä, kuinka

joku ajoi junan alle ja sinne meni hevonen ja ihmiset senkin tuhannen

murskaksi."

"Mitä lienevät olleet humalaisia."

"Eikä olleet!"

"No ei tässä tällä välillä junan alle päästä, kun se rautatie menee

tuolla kokonaan toisella hollilla, eikä meillä nyt ole aikaa sinne

ajaa."

"Ja sitten niitä maantien rosvoja ja muuta..."

"Mitä sinä turhia pelkäät. Onhan tässä kaksi miestä ja hevonen ja

kirkas päivä", torui Liiva-Simo.

"Kaksi miestä!" ivaili emäntä. "Mihin sinä maalla pystyt enemmän kuin

minäkään! Tulevat rosvot metsästä ja lyövät kuoliaaksi ennenkuin

ennätät päästää ääntä suustasi! Täss' on sinulle! Sinä et ymmärrä, mitä

vaaroja maalla piilee joka mäessä, joka tien mutkassa ja joka pensaan

takana."

"No onhan se maalla kyllä monella tavalla paljon vaarallisempaa kuin

merellä", myönteli jo Simokin. "Mutta eihän tässä nyt selvällä Jumalan

päivällä luulisi olevan mitään hengen vaaraa, varsinkin kun on tottunut

mies jalusnuorissa."

"Vahinko voi käydä viisaallekin..."

"Vaikka tuhmalla se on toisessa kädessä", sanoi lanko hyväntuulisena ja

lisäsi: "Mutta kyllä te mereläiset olette yhtä arkaa joukkoa! Sitä minä

olen aina sanonut!"

"No ei se aina arkuutta ole", puolusteli Simo, "se on vain

varovaisuutta ja viisautta."

"Vai ei arkuutta! Mitenkäs kävikään sinulle, Simo, kerran

nuoruudessasi, kun läksit meiltä eräänä heinäkuun aamuna varhain

paluumatkalle jalkaisin maantietä pitkin kaupunkiin päin ja tulit

puolimatkasta takaisin. Olit muka tupakkakukkarosi unohtanut.

Perästä päin selvisi, että oli tullut lehmäkarja maantiellä vastaan.

(Lanko hiljensi pitkässä ylämäessä vauhtia ja hyppäsi itsekin

rattaitten sivulle kävelemään ja pani tupakaksi.) Sinä olit huutanut

neljänneskilometriä pitkän karjan yli: 'Puskevatko ne?' johon

paimenpoikanen oli vastannut: 'Kyllä ne puskevatkin, kun niiksi

tulee!' ja silloin sinä olit kääntynyt ja alkanut ravata pakoon minkä

käpälistäsi ennätit ja saavuit hikisenä takaisin -- ja läksit uudestaan

vasta pari tuntia myöhemmin, kun arvelit kaikkien lehmien olevan ajetun

jo laitumelle! Hahhahhah! Muistatko sinä Simo?"

"No mitä siinä muutakaan osasi tehdä, kun maantien täydeltä tuli villin

näköisiä, suuria, teräväsarvisia lehmiä vastaan, kolkutellen suuria

kellojaan ja heilutellen vihaisina häntiään, ja sonnikin oli joukossa.

-- Henki se on kallis maan matosellakin, saatikka sitten ihmisellä. Ei

se mitään arkuutta ollut. Mitähän olisit sanonut, jos minä ylpeänä ja

uhmaellen ja väistämättä olisin kävellyt eteenpäin ja lehmät olisivat

keihästäneet minut kuoliaaksi ja sotkeneet jaloillaan maantien lokaan

ja paimenpoika olisi siitä sinulle jutellut? Et kai sinä olisi sanonut

että 'Kas kas! Siinä oli peloton mies, tuo Liiva-Simo!' vaan että

'Kas siinäpä oli typerä mies tuo Simo, kun tyhmässä rohkeudessaan

ei väistänyt lehmikarjaa, vaan käveli suin päin puskettavaksi!' --

Sillä tavalla sinä olisit sanonut. Eikä se muuta kuin tyhmyyttä olisi

ollutkaan! Parempi varoa kuin katua!"

"Arkuutta se oli, rakas lanko. Arkuutta se oli, sitä se piru vie

olikin! Hahhah!"

Lanko kiipesi jälleen istuimelleen, läimäytti hevosta ohjaksilla ja

nopeasti ajettiin pölyävää maantietä kumisevalla kankaalla.

Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan, vilkkaasti keskusteltaessa,

syyspäivän paistaessa, kavion kapsaessa ja pyörien vieriessä ratisten

pitkin kovaa, soraista maantietä. Oltiin noin puolimatkassa.

Oli vaihdettu kuvauksia vuodentulotoiveista siellä saarella

selällisellä ja täällä peltojen ja metsien mantereella. Oli saavuttu

lähes puoli kilometriä pitkään alamäkeen. Lanko juuri kuvaili omia

vuodentulotoiveitaan ja oli juuri perunassa ja muissa juurikkaissa ja

tuijotti hevosen korvien yli maantielle, kun kenenkään aavistamatta

alihangan puoleinen pyörä alkoi salaperäisesti luisua irti akselistaan.

Se lingerteli sangen pahasti ja enää vain puolen kämmenen leveydeltä

se oli akselissa, kun lanko huomasi pyörän salakavalat ja kapinalliset

hankkeet. Hän sai vaivoin hevosen seisautetuksi, mutta sitä ennen

pyörä hyrräsi jo vapauteen, pyörien alamäkeä vielä satakunta metriä,

kunnes kaatui maantienojaan. Akselin pää tupsahti maahan ja rattailla

olijat samoin. Onneksi ei tapahtunut mitään pahempaa. Lanko säilytti

kylmäverisyytensä ja ruuna samoin.

Sen sijaan oli emännän niinkuin Liiva-Simonkin -- ei ainoastaan

ruumiillinen, vaan ennen kaikkea henkinen -- tasapaino kokonaan

mennyttä. Päästyään tomuisina kuin "Huuman myllärit" ylös maantieltä ja

havaittuaan olevansa elossa alkoi emäntä siunailla:

"Herra hyväst siunaa kuitenkin, miten minä pelästyin! Että vielä luut

ovat ehjät, sitä en ihmettele, vaan sitä, ettei mennyt henki! Sitä

minä olen aina sanonut ja sanon kerran vielä, että mantereella uhkaa

ihmistä vaara joka hetki ja joka paikassa, muodossa jos toisessakin ja

hetkellä jolloinka sitä kaikkein vähimmin osaa varoa. Sitä minä (ja

äiti-vainaja) olen aina sanonut ja sanon sen vielä kerran! Pääsis'

tästä vielä Jumalan avulla joskus omaan veneeseensä ja merelle ja

kotisaarelleen, niin Jumalaa kiittäisin, enkä enää sinä ilmoisna ikänä,

kuuna kullan valkeana istuisi tuollaisiin reteleihin ja vauhkojen ja

hullupäisten hevosten vedettäväksi ja muiden hullujen kyydittäväksi!"

Lanko otti itseensä emännän viimeiset sanat ja lausui:

"No no! No no! Ei tässä ole enemmän hulluja hevosia kuin hulluja

ihmisiäkään! Sattuuhan se vahinko viisaallekin!"

Sitten alkoi lanko puhua jostain mutterista -- tai jotain sinnepäin --

ja selitellä, että tämä kappale, jolla rattaissa kuulema on verrattain

tärkeä asema, oli kiertynyt tai tärissyt pois paikoiltaan ja sitten se

pyöräkin meni.

"Hyvää hyvyyttäni ja laittaakseni teille saarelaisille kerrankin oikein

liukkaan ja mukavan maantiematkan annoin minä pojan voidella rattaat

ennenkuin läksin tälle matkalle. Vahinko näkyy tulevan silloin kun

sitä vastaan on erikoisesti varustautunut. Minä sanoin pojalle, että

kierräkin mutterit lujasti paikoilleen."

"No se pojan joutavahan se sitten tämän tekikin! Kyllä sinut löylytän,

kun tästä perille päästään", uhkaili emäntä.

"Ei pojassa ole mitään vikaa! Itse minä vielä tarkastin, että kaikki

on kunnossa. Piruko lienee juossut tuossa ja käpertänyt vieressä ja

kiertänyt mutteria myötäpäivää!"

Lanko niin sanoi ja antoi ohjakset Simolle ja läksi itse etsimään sitä

mutteria. Emäntä huusi hänen jälkeensä:

"Mitä tässä nyt osataan tehdä!"

"Ei muuta kuin haetaan mutteri ja pyörä ja pannaan paikalleen ja

istutaan jälleen rattaille ja lyödään ruunaa piiskalla ja annetaan

mennä, että mäki notkuu! Ei tästä olekaan kotiin kuin kolmisen

kilometriä... ", huuteli lanko.

"Se sinun rattaillesi enää nouskoon! Minä ja Simo kävellään loppumatka

-- jos ylimalkaan enää kannattaakaan jatkaa matkaa. Ehkä on paras,

että kävellään takaisin kaupunkiin ja mennään kotiin. En yhtä piitan

leveyttä enää tule mukana mokomilla rattailla."

Monista pyynnöistä ja tinkimisistä huolimatta pysyi emäntä

päätöksessään ja Simon oli seurattava emäntää.

Lanko kyllä väitti, ettei tämänlaisia onnettomuuksia (jos ne

onnettomuuksia ovatkaan!) tapahdu kahta kertaa ihmiselämässä, saatikka

kahta kertaa samalla matkalla, mutta emäntä oli kova puolestaan, eikä

sanonut uskovansa koko juttua.

"Sinuun ei ole luottamista! Kun minä kysyin lähtiessä, että onko tässä

mitään vaaraa, niin sinä väitit kiven kovaan, että ei ole. Tässä nyt

nähdään, minkä arvoista tavaraa ne sinun sanasi ovat! Ja ellei ole

tähän asti sattunut kahta kertaa samalla matkalla tämänlaista, niin

sitä enemmän on pelättävä, että nyt sattuu!"

"Oletko sinä nähnyt, tai kuullut, että siellä merellä olisi samalla

matkalla seilattu kaksi kertaa kumoon?"

"Se onkin eri asia. Ja vaikka nyt pyörät hädin tuskin tämän loppumatkan

pysyisivätkin omilla paikoillaan pyörimässä, niin voitko sinä vannoa,

ettei tapahtuisi muuta ja paljon pahempaa. Jumalan kiitos että minulla

on vielä luut ehjänä ja henki tallella! Vahingosta viisas viisastuu ja

kävelee loppumatkan! Tästähän se tie kohta erkanee valtatieltä oikeaan

käteen sinne teille...?"

"Niin se erkanee, mutta siinä on vielä sen jälkeen monta tienhaaraa ja

ei teistä taida kumpikaan olla oikein niistä selvillä, niin että..."

"No laita poika tänne luotsaamaan! Simo ja minä istutaan täällä tien

vieressä sen aikaa."

Lanko nousi yksin rattaille ja hänen vieraansa kävivät maantienojan

reunalle nurmelle istumaan ja odottamaan opastajaa.

Jo oli langon rattaiden ratina lakannut kuulumasta ja ääneti yhä

istuivat vanhukset, emäntä ja Liiva-Simo, hänen miehensä.

Ajoi siitä ohi jo muitakin, sekä kaksi- että nelipyöräisillä rattailla.

Emäntä tarkasti visusti jokaisen ohiajavan pyöriä, että onko niillä

aikomusta lähteä omille teilleen, sikäli kuin sitä ennätti tarkastaa,

sillä kaikki, kuormamiehetkin, ajoivat täyttä ravia loivassa ja

suorassa myötäisessä.

Ajoi siitä pyrähtäen myös auto. Se vasta antoi puheenaihetta.

"Kaikilla, kaikennäköisillä vehkeillä se vihollinen ihmistä viepi!

Niinkuin tuossakin tuo punainen kiiltävä vaunu, joka ilman hevosta

tuosta mennä viiletti virstan pituinen pölypilvi häntänään, kuin itse

Paholainen. Kuului vain sellainen sätkytys kuin moottoriveneistä."

"Moottorithan niissä onkin", selitti Simo. "Samanlaiset kuin

moottoriveneissäkin ja nehän ne niitä näitäkin vievät."

"Vai ne ne! Vai käyttävät ne kuivalla maallakin niitä moottoreita."

"Tämä oli nelipyöräinen. On niitä myös kolmipyöräisiä ja

kaksipyöräisiä."

"Ja yksipyöräisiä!"

"Eikä ole yksipyöräisiä!"

"No näenhän minä omilla silmilläni, että on! Katsohan nyt tuotakin,

joka mennä sätkyttää tuolla alamäkeä selkä tänne päin! Näetkö sinä

sillä useamman kuin yhden pyörän allaan? En minä ainakaan! Yhden pyörän

päällä pakana istuu ja ajaa kuin kuolemaa pakoon! -- Jumalan onni, että

se langon rattaiden pyörä putosi ja meiltä jäi matka kesken, muuten

olisi jouduttu noiden alle ja kahvipuita siinä olisi tullut rattaista

ja vainajia meistä."

"Ei nämä olisi ennättäneet. Tästä on vain lyhyt matka tienhaaraan ja ei

kait nuo siellä syrjäteillä reistaile noilla konepyörillään..."

"Älä mene sanomaan! Tie kun tie! -- Minä tässä olen ajatellutkin, että

eivät nämä maantiet ole enää ihmisten kuljettavia, niinkuin ennen minun

nuoruudessani. -- Ehkä se poika tietää jonkin jalkapolun, niin mennään

sitä, tulkoon sielläkin sitten vastaan karhuja, susia tai rosvoja.

Leikin asia se on näihin maantien vaaroihin nähden."

Sitten vaikeni emäntä pitkäksi aikaa ja huokasi lopuksi:

"Kaikissa paikoissa ihmisten pitää elääkin, niinkuin täällä

mantereellakin -- alituisessa hengenvaarassa."

Opaspoikakin oli jo saapunut ja tiesi matkaa lyhentävän oikopolun.