I.

Kolme vuotta sitten tapahtui se ihme, että Liiva-Simon emäntä teki

vierailumatkan mantereelle miehensä kanssa. Kahteenkymmeneen vuoteen ei

hän ollut liikkunut pois kotisaareltaan, jonka korkeimmalle kukkulalle

näkyi koko maailma, nimittäin meri, taivas ja saari. -- Sellainen

käsitys tahtoi väkisenkin syöpyä Liiva-Simon emännän mieleen, ettei

auringolla muualla mitään tekemistä ollutkaan. Se nousi idästä, kulki

suuressa kaaressa yli meren ja yli saaren ja laski länteen. Tuntui,

kuin se olisi vain hänen kotisaartaan varten olemassa. -- Kun pappi

saarnasi saaren kirkossa, että "hän antaa päivänsä paistaa niin hyville

kuin pahoillekin", selitti Liiva-Simon emäntä sen mielessään sillä

tavalla, että Hän antaa päivänsä paistaa ei ainoastaan hänelle ja

Simolle ja hänen lapsilleen ja lastensa lapsille, vaan myös kummienolle

ja hänen suvulleen ja Hele-tädille ja hänen huonekunnalleen ja kaikille

muille hyville ihmisille, vaan myös noille saaren lurjuksille, niinkuin

tuollekin tekopyhälle Appelukselle ja tuolle rietassuiselle Heikin

Annastiinalle ja monille muille heittiöille.

Nuorempana oli Liiva-Simon emäntä kulkenut paljon. Vähintään joka syksy

oli hän tehnyt markkinamatkan Viroon ja Suomeen. Kaalien, lanttujen,

voin, lihan ja porsaan ostoa ja silakkain myyntiä ei hän uskonut

Simolle, "joka ei ymmärtänyt muun tavaran kuin perunain päälle" ja

hyvässä lykyssä joi Virossa silakat päineen pyrstöineen.

Siitähän oli jo ennättänyt parikymmentä kesää kylmetä.

Muut, nuoremmat, saivat nyt huolehtia rnarkkinamatkoista: vävy ja tytär

lapsineen.

Vanhalla emännällä oli elossa oleva sisar, joka oli naimisissa

mantereella, lähimmästä rantakaupungista kuusi kilometriä sisämaahan,

eräässä varakkaassa talossa. Sielläkään ei ollut tullut käytyä

viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa, mutta nyt alkoi tehdä mieli,

kun niin kovasti kutsuttiin. Jo monena syksynä olivat sisaren lapset

lähettäneet markkinamiesten kanssa terveisiä, että saaren täti kävisi

ennen kuolemaansa heitä tervehtimässä.

Nyt olivat lähettäneet oikein kirjeen, kutsumakirjeen.

Lähtöä oli jo tehty monena syksynä -- niin, jo lähes kahtenakymmenenä

syksynä.

Esteenä olivat tavallisesti taloushuolet.

Milloinkaan ei näyttänyt tulevan viikon kestävää vapaata aikaa. Aina

oli esteenä milloin porsas -- se olikin oikeastaan vakituisin este

-- milloin lehmä -- se taas oli esteenä ympäri vuotta! -- milloin

verkkojen parsiminen, tai niiden värjääminen, milloin kankaan tai

maton kutominen. Kevätkesänä oli hailinkutuaika. Silloin oli hänen

pysyttävä välttämättä kotona. -- Se on tosi, ettei hänen tarvinnut

käydä verkoilla tai nuotalla, mutta toisten ollessa pyyntimatkoilla oli

hänellä sitäkin enemmän työtä kotitalouden hoidossa. -- Sitten tuli

heinäaika. Sitten marja- ja sieniaika, sitten syyskalastus, sammaleen

keruu lehmän talvirehuksi, säkkien paikkaaminen ja järjestäminen Viron

matkaa varten, sitten syysmyrskyt, kelirikko ja talvi, jolloinka meren

ajamilla jäillä liikkuivat vain hylkeenpyytäjät, sitten uusi kevät

uusine kiireineen. Emännän odottamaa viikon pitkää vapaata aikaa, muka

tuulia ja sopivia ilmoja ei näyttänyt tulevan eikä tulevan.

Perhe oli koolla.

Kirje oli juuri tullut ja luettu. Se lepäsi uudestaan huolellisesti

kokoon taitettuna ja kuoreensa pistettynä pöydällä.

Kaikki vaikenivat.

Viimein sanoi emäntä:

-- Niin, pitäisihän sielläkin kerran vielä käydä katsomassa.

Siihen sanoi Liiva-Simo, isäntä:

"Ja siitäkös ei sitten mitään tule! Jo tätä sinun lähtöäsi on tässä

saanut katsella kohta kokonaisen ihmisiän! Johan sinä olit silloin

lähtöpuuhissa, kun Anna-Marja opetteli kävelemään, ja nyt opettelee

jo Anna-Marjan poika kävelemään, ja aina sinä olet lähdössä. Ei tuota

viitsi enää kuunnella, tuollaista puhetta."

Liiva-Simo nauroi ja muut myös.

"Niin!" -- jatkoi Simo kimakammin, -- "kahdeskymmenes kevät takaperin

lykättiin veteen ensi kerran jaalavainaja. Sen ensimäisellä matkalla

piti tämän sinunkin käyntisi mantereella tapahtua, mutta niineen se

mätäni jaala muissa hommissa -- ja eihän tuo turhan tähden elänytkään

ja kolmatta kesää on vävy jo purjehtinut uudella jahdilla. Jaala mätäni

ja sinun lähtösi näkyy mätänevän myös."

Kaikki nauroivat. Emäntä pysyi rauhallisena.

"Mihinkä minä tästä pääsen", sanoi hän, "vaikka kuinka tahtoisin

lähteä? Kenenkä huostaan minä voin jättää talouden ja kuka ottaa minun

askeleeni aamuvarhaisesta iltamyöhään? Enhän minä voi taloa niinikään

vain jättää. Toistahan se on teillä muilla! Te voitte huoletta lähteä

milloin haluatte, sillä eihän teillä ole huolta mistään, kun minä olen

kotona huolta pitämässä. Niin! Naurakaa vain, mutta sen minä sanon

vielä, että kelpaa teidän lähteä milloin ja mihin hyvänsä ja olla

poissa kotoa kuinka kauan hyvänsä, kun ei ole huolta mistään niin kauan

kuin minä tolpillani pysyn! Kyllä minä tiedän mitenkä täällä asioita

hoidettaisiin, jos minä en olisi kotona. -- Niin! Kelpaa sinunkin Simo

ja teidän kaikkien sanoa, että mene vain, mutta sen minä sanon, että on

hyvin helppo sanoa minulle, että mene vain, mutta sitä ette te tiedä,

minkä minä, että teistä ei kukaan kykene pitämään taloa kunnossa, jos

minä olen poissa kotoa. Näkeehän tuon jo siitä, kun minä joskus viivyn

naapurikylässä, omassa saaressa, päivän sukulaisissa ja tuttavissa

ja kun tulen kotiin, on sika jäänyt syöttämättä, kissa ei ole saanut

maitoa, aamuiset kahvinporot ovat kattilassa ja minkä mitäkin niin

ja näin, hujan hajan ja rempallaan. Mitäs sitten, jos olisin poissa

viikon!"

"Mene nyt mamma sinäkin kerran huvittelemaan! Tarvitsethan sinäkin

joskus levätä, etkä sinä kotona levätä saa", sanoi tytär.

"Herra! Mitäs iloa ja huvia ja lepoa minulla olisi siellä matkalla!

Koko ajan vain saisin pelätä, mitä vahinkoja täällä milläkin aikaa

tapahtuu. Illalla maata pannessani olisi viimeinen ajatukseni ja

pelkoni, että jättävätköhän kotona tulen valloilleen keittiöstä tai

lauantai-iltana saunasta ja kukaties vaikka parhaillaan loimuaisi

savuksi ja tuhaksi kotimökki siellä saaressa. Ei teihin voi luottaa

yhteenkään! Joka iltahan saan täällä itse katsoa, onko tuli sammunut

keittiön liedestä, ovatko pellit kiinni ukkosen varalta, ovatko kaikki

ovet lukossa, ett'eivät varkaat pääse, ja kissa sisässä ja lehmä

läävässä ja onko kattilat tyhjennetyt ja käännetyt liedelle yöksi

kuivamaan ja jääkö vettä pataa ruostuttamaan! Kukas niistä huolta

pitää, jos en minä!! -- Niin, mitä iloa minulle olisi lähteä täältä

ja joka hetki sydän kourassa pelätä, milloin talo palaa tai kaikki

jätetään varkaan viedä! Helpompihan minun on tehdä ja katsoa itse

kaikki ja maata huoletta! -- Olisihan siellä kyllä sisaren luonakin

käytävä, mutta miten tästä pääsee! Kenellehän teistä voisi talon

jättää!"

Simo lataili emäntänsä puheen aikana piippuaan ja tämän lopetettua

saneli painokkaasti:

"Mutta kuulehan Maija-Liena, mitä sanelen sinulle: Etkös sinä olekaan

koskaan sitä asiaa ajatellut, että kerranhan sinun on tämä kaikki

jätettävä kuitenkin, lähdettävä, vaikka olisit puuroa keittämässä ja

vaikka se puuro jäisi siihen pohjaan palamaan. Ei muuta kuin jätä vain

kaikki siihen kyselemättä, onko siinä toista, joka sinun jälkeesi

tarttuu härkkimen varteen. -- Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan.

'Ei meillä ole täällä pysyväistä asuinsijaa!' Muista se, että kerran

sinun on kuitenkin lähdettävä, matkalle, jolta et palaja ja jätettävä

kaikki tänne alhaalle niin ikään, jäi ne sitte kuinka huolimattomiin

käsiin hyvänsä, tai ei minkäänlaisiin käsiin."

"Vai sille matkalle minun jo toivottaisiin lähtevän!"

"Kukas sitä nyt toivoo, minä vain sanoin, että kerran sinunkin on

lähdettävä ja jätettävä."

"Jätettävä kaikki", huokasi tytär, -- "niin niin."

"Niin, en minä muuta tarkoittanut. Etkä sinä ole sen ikuisempi kuin

muutkaan!"

"Lähde sinä mamma vain mantereelle tätiä katsomaan. Ole huoleti, kyllä

me täällä talo hoidetaan sillä aikaa."

"Jättää nyt lasten käsiin koko talo ja lähteä niin pitkälle matkalle!

Ei jäisi kotiin yhtään vanhempaa ihmistä, -- sillä sinä Simo lähdet

minun kanssani..."

"Herra Jumala! Vai lasten käsiin! Olenko minä mikään lapsi! Onhan

minulla ikää jo kolmekolmatta vuotta! Olitko sinä mamma niin vanhana

enää lapsi!? Sinähän sanoit jo kaksikymmenvuotiaasta hoitaneesi koko

talon ja minä en saisi yrittää vieläkään, edes väliaikaisestikaan.

Minullahan on jo yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin ja jos

tähän asti on tullut laiminlyöntejä, ovat ne johtuneet siitä, että sinä

mamma teet kaiken itse, etkä anna nuorempien haltuun mitään. Jos sinä

olet taitava ja viisas, niin muista, että minä olen sinun tyttäresi ja

sanotaanhan, ettei omena putoa kauaksi puusta."

"Niin no -- silmäthän teillä on päässänne ja jos vahinkoa teette, niin

itsellennepähän teette, sillä ei minusta ja isästä enää ole kauaksi

nauttimaan tästä maallisesta tavarasta."

"No, se on päätetty, että mamma lähtee", huudahti tytär nousten. "Ei

muuta kun ruvetaan panemaan eväitä kuntoon ja tänään vielä matkaan! Nyt

on hyvä tuuli!"

Niin pian ei lähtö kuitenkaan tapahtunut. Meni kokonainen viikko

valmistuksiin. Sitäpaitsi oli vielä kerran perusteellisesti harkittava,

oliko matka välttämätön ja jos oli, sopiko vanhojen ihmisten lähteä

matkalle, joka ei oikeastaan loppujen lopuksi ollut kuin joutava

huvimatka. Vasta kun laskettiin, että ensi viikolla on kaupungissa

marraskuun markkinat, joilla saa ostaa porsaita ja kun emäntä päätti

vielä kerran itse ostaa porsaan (sillä verukkeella, että viimeaikoina

oli ostettu muka vain kehnoja porsaita, syksy toisensa perästä), sai

matka markkinareisun leiman, eikä epäröimiselle jäänyt enää mitään

tilaa.

"Saanpahan sitten käväistä siellä tädin luonakin, jos markkinoilta jää

aikaa ja luultavasti ne tulevat hevosella itsekin markkinoille ja saan

nähdä ja puhutella heitä jo kaupungissa, eikä tarvitse mennäkään sen

kauemmaksi."

"Mitäs mamma nyt noin haastaa! Täytyyhän se nähdä koko talo karjoineen

ja peltoineen lapsineen ja aikuisineen. Niinhän ne ovat markkinoilla

omaisetkin kuin vieraita. Kotonaan ihmisiä pitää puhutella ja syödä

heidän leipäänsä. Ja kun niillä on hyvä saunakin! Kunhan mamma vain

näkee!"

"Kun lämmitätte täällä saunaa ensi lauantaina, niin katsokaakin, ettei

tuli pääse irti!"

"No johan toki! Sinä saat olla kaikesta ihan huoleti! Jätä vain kaikki

huolesi minulle!"

Jo kello neljästä aamulla oli Simo hoputtanut joutumaan. Hän

oli käynyt nuuskimassa tuulta ja ilmaa ja huomannut, että kolme

vuorokautta raivonnut lounattuuli oli kääntynyt länteen ja näytti

pyrkivän kiertymään yhä vain myötäpäivään. Hänen laskujensa mukaan se

puhalsi huomenna -- ehkä jo tänä iltana -- luoteesta ja ylihuomenna

pohjoisesta, jonka se saa tyhjiin raivotuksi vasta viikon, parin

perästä. Kyllä ne pohjatuulen konstit tunnetaan! Sitten se väsyy ja

tyyntyy -- Jumala tietää päiväksikö vai viikoksi!

"Joka aikoo mantereelle lähteä, sen on lähdettävä nyt ja ihan

vikkelään! Minä ainakin lähden ennen päivän koittoa. Lähteköön sitten

mukaan kuka haluaa", sanoi Simo sisään tullessaan, selitettyään ensin

mitä tiesi ja arveli tuulesta.

Leivinuuni oli lämmitetty kypsinkalojen (tuohella, lievässä kuumuudessa

paistettuja haileja) kypsentämistä varten, tuomisiksi tätilään ja

vasta kahden ja puolen tunnin perästä oli emäntä lämpimiin vaatteisiin

ja öljytakkiin pyntättynä rannassa, jossa Simolla oli vene jo

lähtökunnossa. Purjeet pamisivat ja jalusnuorat pieksivät laitoja. Vene

oli kuin nuori ja raju hevonen täynnä lähtöintoa. Vielä rannassa antoi

emäntä saattamaan tulleelle tyttärelleen jo moneen kertaan uudistettuja

ohjeita, ettei saa unohtaa antaa ruokaa sialle, ei jättää tulta

lieteen illalla, ei unohtaa uuninpeltejä auki yöksi, eikä ovia lukkoon

panematta, eikä tuhlata polttopuita, ja että saunaa lämmittäessä

lauantaina on oltava varovaisia, ettei sauna pääse palamaan, -- ja

paljon muuta.

"Kyllä minä katson kaiken!"

"No hyvästi sitte ja pitäkää Jumala silmienne edessä!"

"Hyvästi vaan ja terveisiä!"

Veneen keula irroitettiin. Keulapurjeet vedettiin vastaan ja

peräpurjeen jalustin päästettiin irralleen. Vene kulki ensin perä

edellä irti laiturista, mutta alkoi sitten kääntyä keulapurjeiden

painamana. Kun se oli päässyt sivutuuleen, vedettiin keulapurjeiden

jalustimet kiinni alapuolelta. Samoin tiukattiin peräpurje tuuleen ja

vene läksi kiitämään pohjoista kohti. Maan päältä tuli huima vihuri.

Vene kallistui, varpekansi painui hetkeksi veden alle ja vene kiiti

maanaluksen laineettomassa vedessä ryöpyttäen kuohua ryntäillään.

Neljännestunnin kuluttua saavuttiin vapaan meren suuriin laineisiin.

Viisikymmentä kilometriä pitkä meritaival oli edessä. Vene kulki

täristen yhdeksän solmun nopeudella, juosten milloin ylä- milloin

alamäkeä. Mäen harjalle noustua näkyi edessä päin taivaanranta selvänä

viivana. Siinä kohtasivat vaalea, harmaansinertävä taivas ja tumma,

kuohuva meri toisensa. Sen viivan takaa nousivat puolitoista tuntia

myöhemmin uloimman saariston ulkokarikot kuparin ruskeina näkyviin

sileine, alastomine kallioineen.

Emäntä oli sijoittautunut istumaan mahdollisimman mukavasti

pohjakuormakivien päälle ylälaidan varjoon, johon ei tuuli sopinut.

Hän nojasi selkänsä laitaan ja nautti mukavasta kulusta, ylös ja alas.

Mieli tuntui nyt niin keveältä. Oli ihmeellistä ajatella, että kaikki

huolet jäivät sinne kotisaarelle. Tuntui ihanalta ja kevyeltä ja hän

siinä ääneti istuessaan vain torkkui ja kuunteli, kuinka meri soitti

laitoja ja kuinka purjeet humisivat ja ilmakuplat kurahtelivat veneen

alla, ja vesi pauhasi. Joskus hän vilkaisi Simoon, joka tuijotti

kompassiin ja ohjasi pohjoiseen, puoli piirua itään.