"Kiitos vaan! Kyllä minun on mukavampi mennä tästä yli maan, samaa
tietä mitä tulinkin."
Jolla otettiin kupeelle. Yksi miehistä laskeutui siihen ja sitten
tullimies ja niin soudettiin hänet jälleen maalle.
Tullimies jäi rantakalliolle katselemaan kaljaasin lähtöä.
Jolla palasi laivalle, mutta laivan lähdöstä ei näyttänyt tulevan
mitään. Vokka vedettiin ylös, mutta siihen supistuivat lähtöpuuhat.
Miehet hävisivät kannelta kajuuttaan.
Kului niin runsas neljännestunti. Tullimies älysi, että miehet
laivassa näkevät hänen yhä seisovan rantakalliolla ja odottavat hänen
häviämistään. "Tapahtukoon tahtonne, vekkulit", saneli itsekseen
tullimies ja alkoi kiivetä kalliota ylös, kadoten metsään. Toista tietä
hän kuitenkin mitä kiireimmin palasi rantaan ja kätkeytyi louhikkoon,
josta oli sopiva tirkistellä kivien välistä. Hänellä oli näköpiirissään
koko lahti, mutta itse hän oli täydellisesti näkymättömissä. Sieltä
väijypaikastaan hän näki, kuinka jolla souti maista kaljaasiin päin,
kaksi miestä sisässä. Olivat siis ennättäneet jo käydä maissa.
Kupeelle päästyä nostettiin jollasta kaljaasiin neljä isonpuoleista
esinettä ja useita pienempiä. Pari kertaa vielä kävi jolla maissa.
Tullimies oli vähällä joutua ilmi, sillä yksi miehien kätköistä oli
hänen edessään, samassa louhikossa. Jollaan vietiin siitä kolme isohkoa
astiaa.
Asia oli selvä. "Minua on koetettu vetää nenästä", sähisi tullimies
itsekseen, "mutta katsokaa oinaat, kuka viimeksi nauraa!"
Jolla sousi jälleen kaljaasille. Astiat hilattiin taljoilla kannelle ja
siitä ruomaan. Sitten nostettiin jollakin kannelle. Ankkurikela alkoi
kilkattaa. Yksi miehistä oli peräsimessä, kaksi kelasi ankkuria. Pian
oli alus irti. Muutkin purjeet vedettiin ylös ja tiukattiin tuuleen.
Alus kääntyi ja otti suunnan pohjoiseen, pitkin maan läntistä sivua.