Syyskuussa vuonna yhdeksäntoistasataa ankkuroi maan taakse, Honolulun
kohdalle, eräs honolululainen kaljaasi.
Oli kova itämyrsky. Näytti siltä, kuin ankkuriin käynti olisi
johtunut siitä. Sillä puolella maata nimittäin oli tapana pitää
tuulta itämyrskyillä. Tälläkin kertaa siellä oli ankkurissa, paitsi
nyt ankkuroitunut kaljaasi, jo ennestään kaksi isoa höyrylaivaa, yksi
sotalaiva ja yksi virolainen perunajahti, jotka eivät kuulu tähän
kertomukseen.
Sillä varjolla, että kaljaasin miehistö pääsisi kotiinsa saunaan piti
saada tullitarkastus heti. Yksi miehistä lähetettiin siis suorinta
tietä yli vuorien Honoluluun. Matkaa oli noin tuhat kaksisataa metriä.
Tullivartija, jota myös odotti lauantaisauna -- hänen emäntänsä jo oli
käynyt ilmoittamassa, että sauna on valmis -- ei ollut oikein halukas
lähtemään vaikeaa vuoripolkua länsirannalle. Hän sanoi:
"Menkää Kalkuttaan, siellä kyllä teidät tarkastetaan pyytämättännekin."
"Asia on nyt, hyvä setä, sillä tavalla, että jos me lähdetään
purjehtimaan ympäri pohjoispään satamaan, ennättää jo tulla myöhä yö.
Sitten ei saisi tullia enää ilman yörahaa ja huomenaamuna täytyisi
taas maksaa pyhäraha. Sen lisäksi on tuuli niin kova, ettei satamaan
pääsystä senkään vuoksi tulisi mitään, eikä me voitaisi jäädä ilman
tullitarkastusta alukseen makaamaan ties kuinka kauaksi. Tule hyvä mies
laskemaan meidät, että päästäisiin vielä tänä iltana saunaan!"
"No mikä tässä muukaan auttaa. Ja miksette te voineet tulla tänne kylän
eteen -- -- --!"
"No ymmärtäähän tämän viisivuotias lapsikin, että vaikka me olisi
purjehdittukin tähän kylän eteen, että lentämälläkö sinä olisit
alukseen tullut!"
"Kovahan tuo taitaa olla tuuli, koska uunikin noin humisee ja saarnista
näkyy olevan tippunut oksia pihalle. Kovahan tuo näkyy olevan tuuli.
Taitaa olla myrsky. Mitenkä te pääsitte Virosta lähtemään ja tulemaan
tällaisella ilmalla?"
"Leipä käskee ja vaate vaatii! Talo köyhä ja lapset pienet! Täytyy
yrittää kaikilla ilmoilla."
Keskustelun aikana oli tullivartija saanut itsensä lähtökuntoon.