Kolmen ja puolen tunnin purjehduksen perästä tuli Kolmkivi näkyviin.
Sovittu merkkisavu nousi sen kaljulta laelta. Riston ja hänen
toveriensa yhtiökumppanin piti vahtia Loviisan maissa ja näyttää
savua päivällä ja avonaista soihtua yöllä Kolmkivestä, jos väylä on
Vaherpäähän vapaa tullimiehistä. Perästä päin selveni, että tällä
kertaa näytti Kolmkivessä merkkisavua -- tullimies. Ne koirat --
kuka kunniallinen merenkulkija heitä paremmin nimittäisi! -- olivat
varastaneet tunnussanan ja panivat Kolmkiveen miehensä vahtiin,
pitämään siinä tulta yöt ja päivät.
"Selvä on reisu!" sanoi Risto, kun savu tuli näkyviin. Hetken perästä
hän jatkoi: "Kuulkaa nyt miehet, mitä sanon."
"No!"
"Jos tässä niin hullusti kävisi, josta Jumala meitä varjelkoon, että
satuttaisiin kuitenkin joutumaan tullikoirien kynsiin, niin kumpi
teistä ottaa mennäkseen linnaan! Kyllä minä maksan."
Syntyi pitkä vaitiolo.
"Sinä Aukuhan se olit viimekerralla. Paljonko tahdot, jos nyt taas
menet?"
"Kyllä se viisisataa oli liian vähän. Eikö sovittaisi kuukauspalkalla?
Kaksi sataa kuussa..."
"Se on liian paljon. Ota sataviisikymmentä!"
"Ei alle kahdensadan! Siellä se muonakin kuuluu nykyään olevan niin
huono -- --"
"No olkoon sitten kaksisataa. En minä viitsi turhasta tinkiä. Sata
siellä tai täällä, se ei meinaa mitään!"
"No minä menen kahdesta sadasta. -- Antaa ne sinulle ainakin kuusi
kuukautta, jos kiinni joudutaan."
"Sinulle -- ei minulle! -- No nyt muista sitten, että jos joudutaan
tullikoirain pakinoille ja ne kysyvät, että kuka on laivuri ja kuka
omistaa lastin, niin sano, että sinä olet molempia."
"Kyllä muistan, kyllä muistan. On tuota jo laivurin virkaa Viipurin
linnassa istuttu monenkin puolesta! Kyllä minä jo sen virren osaan
laulaa ilman urkuja ja lukkaria!"
"Ukko" sivuutti savuavan Kolmkiven noin kahden ja puolen kilometrin
päästä. Se purjehti Purumatalan ohi, läheltä sitä ja käänsi keulansa
suoraan pohjoiseen, Vaherpään saarta kohti. Tarkoitus oli laskea maihin
pieneen Ryövärinsaareen, Vaherpään eteläpuolella, ja jättää lasti
sinne.
Oltiin jo Jussaaren kohdalla. Miehet "Ukon" kannella olivat
sangen hyvällä päällä, sillä jännittävä ja vaikea merimatka oli
loppumaisillaan ja yhä savuava Kolmkivi vakuutti väylän olevan puhtaan
koko tässä saaristossa.
Äkkiä tyrmistytti "Ukon" miehistöä näky, jota he kaikkein vähimmän
viimeisinä minuutteina osasivat odottaa.
Jussaaren takaa, jonka "Ukko" juuri oli sivuuttamaisillaan, laski
täysin purjein tullijaala heitä vastaan. Merkiksi siitä, mistä on
kysymys, täräytti se kanuunastaan laukauksen. Se oli niin paljon
sanottu, kuin että: "Seis ja pysy paikallasi ja odota! Minä panen
jollan vesille ja tulen tarkastamaan!"
Sitä kieltä ei voinut väärin ymmärtää! Pako oli mahdoton mihinkään
suuntaan ja välimatka liian lyhyt -- tullimiehet olisivat seuraavan
laukauksen laskeneet kohti.
Emme pysty kuvailemaan niitä silmäyksiä ja niitä sadatuksia, joita
seuraavina silmänräpäyksinä singottiin "Ukosta" Kolmkiveä kohti, josta
tuo muka hyvään johtava savupatsas yhä vinkuroi myrskyn mukana ilmoille.
"Ukko" kääntyi mahtavassa kaaressa oikealle. Koudit vedettiin kiinni,
käännettiin jaala päin tuulta ympäri ja jätettiin vokka ja taakivokka
vastaan, jolloinka jaalan vauhti loppui ja se jäi paikalleen odottamaan
jollaa tullijaalasta.
Pian olikin jolla "Ukon" kupeella, varjopuolella. Jollan perältä nousi
"Ukon" kannelle tullipäällysmies ja kysyi, käyttäen peräti huonoa
suomenkieltä, jonka jäljittelyllä emme tahdo pilata kertomustamme:
"Kuka on tämän jaalan laivuri?"
"Minä", vastasi Auku.
"Mitä on sinulla lastina?"
"Viljaa."
"Mistä sinä tulet?"
"Venäjältä."
"Minä kysyn, mistä kaupungista?"
"Riiasta."
Tullimies vihelsi pitkään.
"Jaa! Kyllä minä ymmärrän, mitä viljaa sieltä tuodaan. Avaa kansiluukku
auki!"
Tehtiin se, jolloinka viinatynnyrit tulivat näkyviin.
"Onko sinulla muuta kuin viinaa?"
"On -- kolmesataa ruusia Riian palsamia."
"Mikä on jaalan nimi?"
"Ukko."
"Ukko?"
"Niin."
"Mikä on laivurin nimi!"
"Aukust Jaakonpoika Rantala."
"'Ukon' kuljettaja ei ollut sen niminen ennen --"
"Jaa -- se ei kuulu minuun. Nyt on."
"Mihin sinä menet!"
"Tähän Vaherpäähän ajateltiin mennä tuulen pitoon."
"Nyt sinä tulet minun mukanani Loviisaan, vastaamaan
raastuvanoikeudessa salakuljetuksesta."
"No -- tullaan vaan."
"Niin -- ja katso, että pysyt koko matkan vanavedessäni. Jos poikkeat
siitä jaalan leveyttäkään, ammun minä kohti paikalla. Ymmärrätkö sinä?"
"No miksei tuota nyt ymmärtäisi. Tullaan vaan. Kyllä me tullaan."
"En minä kysy tuletko sinä vai et. Minä käsken."
Kuulustelun aikana oli tullipäällysmies kirjoitellut jotain
muistikirjaansa. Nyt hän jo souti takaisin jaalaansa. Pian alkoivat
molemmat jaalat perätysten purjehtia Loviisaa kohti, jonne saavuttiin
iltahämärissä. "Ukkoon" asetettiin kaksi tullimiestä vahtiin.
Niin meni viikon päivät.
Aika oikeuden istunnon odottamisessa kävi pitkäksi Ristolle ja hänen
tovereilleen, kun eivät edes saaneet poistua jaalastaan. He olivat
vangittuja. "Ukko" oli muuttunut surkeaksi vankilaksi.
Päästiin niin pitkälle, että oikeuden istunto oli jo huomenna.
Risto tovereineen neuvotteli "Ukon" kajuutassa. Tultiin samaan
tulokseen kuin ennenkin, ettei mitään voida tehdä, että lasti ja jaala
ovat menetetyt ja yhden lähdettävä istumaan. Mieliala oli surkea.
Kaupunkilaisia kävi laiturilla heitä ihmettelemässä, kuin mitäkin
ulkomaaneläimiä, etenkin illalla. Tämä kiukutti "Ukon" entistä, niin
luultiin heitä jo voitavan nimittää -- miehistöä, mutta pian siitä
synkästä uteliaiden pilvestä aivan viime hetkellä alkoi pilkoittaa
päiväkin. Viimeisenä iltana ennen oikeudenistuntopäivää, sankan
katselijajoukon läpi tunkeutui jaalan luo miesten vanha tuttava,
nurkkasihteeri Asarias Andersson, hienosti, jos kohta kuluneesti ja
haalistuneesti pukeutunut herrasmies. Hän oli miesten vanha tuttava ja
meni heitä tervehtimään.
"Hyvää päivää merisissit! Mitä kuuluu pitkästä aikaa?"
"Mitäpä tässä kuuluu muuta kuin harmia", vastasi Risto. -- "Mutta käy
tänne kajuuttaan juttelemaan!"
"Harmia näkyy olevan ja tulevan", sanoi Andersson (Oikeastaan herra
Andersson!), kun oli laskeuduttu kajuuttaan. -- "Harmia tulee, kun
on koira kelkassa, sanoi ennen Heikkilän Joelkin sieltä teidän
saareltanne, tullessaan tänne Loviisaan samalle asialle kuin tekin nyt.
-- No, milloin on asia esillä?"
"Huomenna kello kaksitoista."
"Onko teillä jo asianajaja?"
"Ei ole."
"Ai helkkunassa! Se olisi pitänyt hankkia. Kyllä nämä tullikoirat
haukkuvat teidät yli ja ympäri, ellei teillä ole kokenutta miestä
apunanne."
"Mistä sen hankki, kun ei ole saatu liikkua kaupungilla. Etkö sinä
rupea?"
"Minulla olisi kyllä eräs juttu maakäräjillä, mutta koetetaan
järjestää. -- Kyllä minä rupean. -- Kuka teistä on kippari? --
Tarkoitan, kuka on tulliin ilmoitettu kippariksi?"
"Tämä Auku."
"No hyvä juttu. Mistä lasti on otettu?"
"Riiasta."
"Ja mihin se on vietävä?"
"No -- pitääkö sekin sanoa oikeudelle?"
"Sanottava se on. Mitä te sanoitte näille tullimiehille, kun ne
kysyivät, mihin teillä on matka?"
"Sanottiin, että mennään Vaherpäähän tuulen pitoon. Oltiin silloin
Jussaaren itäsivulla."
"No, se oli hyvin sanottu. Te olitte menossa Vaherpäähän tuulenpitoon,
hätäsatamaan. -- Koiranenkelikö sinulle toi noin hyvän sanan suuhusi?"
"Tämä mukalaivuri Aukuhan sen sanoi."
"Se on hyvä sana! Se on kuin patenttiankkuri! Siitä pitäkää kiinni!
Siinä on pelastus teille ja lastillenne! Sanokaa vain, että olisitte
tulleet Vaherpäähän tuulen pitoon. Sanokaa, että teillä on pirtulasti
Riiasta Narvaan, mutta kun merellä nousi kova myrsky, täytyi teidän
Herran ilman tieltä etsiä hätäsatamaa Suomen puolelta, jatkaaksenne
sitte matkaanne Narvaan, heti kun ilma asettuu ja tuuli tulee
suotuisaksi. -- -- -- Ai sapperment! Tästä tuleekin kaunis juttu --
ja minä -- tuota noin -- minä tulen ajamaan sen teidän puolestanne
ilmaiseksi -- ihan pespennitä. -- Ei niitä ole joka päivä tällaisia
juttuja! Näitä ajaa kerran eläessään nautinnokseen -- humalakseen! --
Pojat! Vielä minä maksan satasen teille, jos laskette minut puhumaan
puolestanne huomenna!"
"No no, kyllähän siitä sovitaan. Maksan minä sata ja kaksikin -- tuohon
käteen ja tule mies mokoma huomenna meitä auttamaan!"
Lyötiin kättä kaupan vahvistamiseksi. Vilkaistiin kajuutan luukun
raosta, onko tullimies kuinka lähellä, ja huomattua, että hän
juttelee sillalla seisoskelevien kanssa, lykättiin luukku ääneti
kiinni, otettiin esille rommipullo ja nautittiin luonnon antimista
-- "ihmisneron jalostajassa muodossa" -- niinkuin Andersson -- hm --
herra asianajaja Andersson liikutettuna lausui, kiitellessään rommin
mainioita ominaisuuksia.