Jaalan nimi oli _Ukko_. Se puski parhaan kykynsä mukaan aaltoja
Suomenlahdella Vailuodon ja Ruuskerin välillä syyskesällä, tarkemmin
sanoen syyskuun kolmantena aamuna, vuonna kahdeksantoistasataa ja
seitsemänviidettä. Tuuli puhalsi eteläkaakosta. Jaalan matka oli
toistaiseksi itäkoillista kohti ja veti tuuli hyvin ilman luovimista.
Vieläpä ajoittain voitiin kouteja hiukan irroittaakin, jolloinka
vauhti oli aina parempi. -- Luovimisesta muuten ei olisi paljon mitään
tullutkaan, sillä isopurje oli pohjareivissä ja tämä "Ukko" oli
kuuluisa huonosta luovimisestaan. Myötätuulta se laski kuin tuuli,
mutta niin pian kuin koudit tarvittiin vetää kiinni, loppui vauhti
ja alkoi sortuminen. Lisäksi oli "Ukolla" paha tapa "jäädä suustaan"
kiinni, kohdatessaan vähänkin jykevämmän laineen. Tuntui kuin se
silloin olisi vieläkin levittänyt muutenkin leveitä ryntäitään ja
koko sylin paiskautunut aallon kanssa kisailuun ja voimien mittelyyn
unohtaen ajankulun ja matkan teon ja että onhan niitä tuonnempana
muitakin aaltoja, samanlaisia ja samankokoisia. Ellei aalto, annettuaan
"Ukolle" aimo korvatillikan, ja sylkäistyään sitä päin jaloja, leveitä
kasvoja ja purjeita, olisi kiiruhtanut puhisten ja solisten ohi, olisi
"Ukolla" puolestaan ollut aikaa painiskeluun, vaikka viimeiseen päivään
asti. "Ukko" kohottautui mahtavasti, huolimatta täydestä lastistaan,
ylös ja silmäili eteensä tylsillä kettinginlyysisilmillään, näkyisikö
missä uusia laineita. Oho! Siinähän tuo jo olikin! "Ukko" painautui
vinkuvin köysin, humisevin purjein ja natisevin laidoin alamäkeen
ja paiskasi leveän keulansa uutta lainetta vastaan. Korkealle nousi
suolainen kuohu yli keulan ja lensi tuulen mukana aina perälle asti,
jossa perämies, Simon Ville, hetken perästä päristeli merivettä
nenästään ja pyyhki sitä kasvoiltaan kämmenellään. Hän oli, nähtyään
ryöpyn tulevan, tosin kumartunut, mutta siitä huolimatta hän sai vettä
silmiinsä, suuhunsa, sieraimiinsa, kaulaansa ja lyhyen öljytakkinsa
taskuihin. Niskaan esti veden tunkeutumasta "sydvestin" leveä takareuna.
"Kyllä tämä on haaksi tämäkin", jutteli Ville tovereilleen Jaakon
Aukulle ja Raaka-Ristolle (viimemainittu ei ollut saanut nimeään
Raaka-Risto luonteensa vuoksi, hauskempaa ja sävyisämpää miestä harvoin
tapaa, mutta oli hän sen perinyt isältään, joka taas oli sen saanut,
varastettuaan eräästä laivarikosta seitsemän raakapurjetta), kun "Ukko"
taas mennä lotisteli rauhallisempana laineiden väliajalla. -- "Aina se
puskee lainetta, kuin härkä suurta kiveä, ja tuumii, että pääseeköhän
tuosta eteenpäin vai ei."
"No se on se hänen tapansa taas senlainen, minkä sille mahtaa", tuumi
Risto. "Mikä on miksikin luotu, niin sellainen se on."
"Joutaisi tuo olla samoista puista vähän parempikin. Katsohan nyt
taaskin, minkä ryöpyn se antaa tuosta laineesta ja päästäänkö ennen
päivällistä seuraavaan laineeseen. -- Uhhuh! Vie sun viimeinen sarvipää
mikä oletkin! -- Sattuisi nytkin tullijaala näkyviin, niin, ei muuta,
kuin seuraa kiltisti sinne, minne se viepi ja se ei suinkaan vie sinne,
minne sinä ja minä ja moni muu kunniallinen ihminen tahtoisi."
"Jos tullijaala tulee, niin annettaisiin mennä myötäistä. Siinä
konstissa ei 'Ukkoa' voita tullijaaloista yksikään. Se myötäisen
liukuminen on tälle 'Ukolle' annettu erikoisena myötäsyntyisenä
armonlahjana."
"Niin niin, mutta jos tullijaala alkaisi luovia näkyviin tuolta
noin tuulen alta, Suomen puolelta päin, mihin meidänkin on kohta
käännettävä. Ajettaisiin suin päin tullikoiran hampaisiin. Siitä
varjele meitä rakas Taivaallinen Isä!"
"Minun mielestäni meidän olisikin jo aika irroittaa kouteja ja suunnata
maihin päin, myötäiseen. Ollaan kohta Ruuskerissa ja joudutaan
Suursaaren tullijaalan piiriin. Pannaan menemään ajoissa vain Loviisan
maihin. Siitä on monta etua, ensiksi päästään tästä iänikuisesta
laineiden takomisesta ja suolaveden syleksimisestä -- hyh saakuri!
(taas sukellus, jonka perästä vaatteista juoksi kannelle vettä, kuin
ämpäristä kaataen) -- pidä sinäkin perää paremmin! Ihanhan tämä on
jo uimista! -- Toiseksi, ennätettäisiin Vaherpäähän ennen yötä.
Kolmanneksi..."
"Ennen yötä! Mitä sanot?! Minä taas olen ajatellut, että meidän on
pysyttävä meressä koko päivä ja vasta pimeän tultua pantava maita
kohti. Näinhän sitä on aina tehty, Noan ajoista asti!"
"Niin on tehty kauneilla ilmoilla, mutta nyt on toinen juttu. Nyt ovat
taivaan akkunat avoinna ja syvyyden lähteet kuohuvat. Vettä saadaan
yläältä ja alaalta, yläältä makeaa ja alaalta suolaista. Ei näillä
ilmoilla tullijaala nosta ankkuriaan. Ihan huoletta me saadaan laskea
aina Kolmkiven näkyviin asti ja sieltähän siten saadaan nähdä onko
tullikoira vesillä, vai ei --. Ann' mennä vain myötäistä, Purumatalaa
kohti!"
"Menköön minun puolestani. Sinunpa tämä on vene, niinkuin lastikin",
tuumi Ville ja veti helmaria puoleensa, jolloinka jaalan keula alkoi
kääntyä vasemmalle. Risto ja Auku päästivät ison purjeen reivit auki ja
laskivat menemään koudin päähän asti auki. Samoin irroitettiin vokan
kouti. Vokka käännettiin oikealle, ison purjeen ollessa vasemmalla.
Nämä purjeet levittäytyivät kahden puolen alusta kuin jättiläissiivet.
Taakivokka ja lyyveri keulassa jäivät kokonaan varjoon ja heiluivat
löysinä ja joutilaina. Vauhti oli nyt huima ja vettä ei enää saatu yli
ensinkään. "Kohta tässä saa kävellä kannella vaikka sukkasillaan, --
jos ei sataisi!" huudahti ihastuneena Risto.
Kun lisäksi sadekin pian lakkasi, riisuivat miehet öljyvaatteet
päältään. Sateen jälkeen laveni näköala ja se oli sekä hyvä että paha.
Hyvä sikäli, että itse näki kauemmas, paha sikäli, että voi tulla
nähdyksi, joka ei ollut suotavaa, kun lastina oli Riiassa lastattua
viinaa.