Maistraatin tornissa löi kello kaksitoista, kun raastuvanoikeuden
vanha, kaljupäinen vahtimestari avasi istuntosalin ovet auki ja sanoi,
että "asianosaiset tehkööt hyvin ja käykööt sisään" -- tai jotain
sinnepäin.
Alkumuodollisuuksien perästä kehoitti oikeuden puheenjohtaja
asianosaisia esittämään asiansa.
Ensin sai puheenvuoron yleinen syyttäjä. Hän pyysi sen ja sen lain
niiden ja niiden pykäläin nojalla ankaraa rangaistusta laivuri August
Rantalalle törkeästä väkijuomain salakuljetuksesta, raskauttavien
asianhaarojen vallitessa, ja menettämään jaalansa ja lastinsa kruunulle
sekä aluksen muulle miehistölle rangaistusta osallisuudesta mainittuun
törkeään rikokseen.
Syytetyt pyysivät, että kanne julkeana valheena kumottaisiin, koska he
eivät ole mitään salakuljettajia, vaan julkisia rahtipurjehtijoita,
kuljettaen tällä kertaa lastia -- pirtulastia tosin -- Riiasta
Narvaan ja ainoastaan kovan myrskyn vuoksi olivat pakoitetut etsimään
hätäsatamaa Suomen saaristossa.
Syyttäjä pyysi puheenvuoroa.
"Uudistan kanteeni ja pyydän, että juttu lykättäisiin lisänäytteiden
antamista varten, kantajan puolelta, raastuvanoikeuden johonkin
lähinnäseuraavaan istuntoon", saneli hän.
Andersson -- asianajaja Herra Asarias Andersson, entinen raatimies ja
vastaajien nykyinen lainopillinen avustaja, pyysi ja sai puheenvuoron.
Vilhuvin, punaisin silmin ja korkealle nostetuin sinertävin nenin
hän hiukan honottaen ja tarpeettoman syvällä rintaäänellä, mutta
tarpeellisen liikutetulla äänenkäytöllä ja eleillä, lausui, toisinaan
jouduttaen, toisinaan harventaen ja erikoisesti painostaen sanojaan,
näin: "Kunnianarvoisa raastuvanoikeus ja korkeasti kunnioitettu herra
puheenjohtaja. --
"Täällä ovat syytetyt jo omasta puolestaan pyytäneet kannetta
aiheettomana kumottavaksi, koska heillä ei ole ollut tarkoituksena
salakuljettaa väkijuomia Suomeen, vaan ovat eräästä Venäjän
Keisarikunnan satamasta, Riiasta, matkalla toiseen saman Keisarikunnan
satamaan, Narvaan, lastinaan tosin väkijuomia, mutta kieltotavaraako --
sitä en uskalla Venäjän asetusten, lakien ja säädösten puutteellisesti
tuntijana -- eli suoraan sanoen kokonaan niitä tuntemattomana, mitään
sanoa, mutta uskaltanen edelliselle puhujalle huomauttaa, että
mikäli syytetyt kysymyksessä olevia Venäjän Keisarikunnan asetuksia,
säädöksiä ja lakeja ovat ehkä mahdollisesti rikkoneet, tai rikkovat,
ei sen asian tutkiminen ja tuomitseminen suinkaan kuulu Loviisan
kaupungin raastuvanoikeuden tehtäviin. Jos taas syyttäjä pyytää
-- ja on jo pyytänytkin -- että vastaajia rangaistaisiin Suomen
lakien mukaan, pyydän kunnioittavimmin herra kanneviskaalilta kysyä,
käsittääkö hän Suomen lait sillä lailla, että hätääntyneet ja hätään
ja hengenvaaraan joutuneet merimiehet etsiessään hätäsatamaa, turvaa
ja pelastusta Suomen saaristosta, ovat näin menetellessään tehneet
törkeän lainrikoksen, josta heitä on mitä ankarimmin rangaistava? Tämä
laintulkitseminen, joka on tähän ennen kuulumattomaan syytteeseen
johtanut, on, luvalla sanoen, hiukan -- kuinka sanoisinkaan
-- eriskummainen! Väitän, että se käytäntöön pantuna on mitä
suurinta raakalaisuutta, että se ei ole ainoastaan hyviä tapoja,
vieraanvaraisuutta ja lähimmäisen rakkautta, vaan myös itseään Jumalan
pyhää tahtoa vastaan. Sen tulkinnan mukaan yksinpä haaksirikkoutuminen,
hukkuminen, ja mikä hyvänsä tapaus, joka on seurauksena siitä, että
luonnonvoimat, rajuilmat ja muut Korkeimman hallinnosta riippuvat
asianhaarat ajavat merimiehen rannoillemme, olisivat törkeitä lain
rikoksia. -- Syytetyt ovat ottaneet lastin väkijuomia Riiasta kuten jo
on sanottu, viedäkseen sen Narvaan, kuten myös on jo sanottu. Keskellä
Suomenlahtea yllätti heidät hirmumyrskyn tapainen rajuilma. Meri kävi
korkeana heitä vastaan. Haaksi ja kallis lasti, josta syytetty on
vastuussa Narvan kaupungissa, Venäjän Keisarikunnassa, oli joutua meren
saaliiksi, puhumattakaan kolmesta ihmishengestä. Jaalan päällikkö,
tuntien harteillaan raskaan vastuunalaisuuden Jumalan ja ihmisten
ja voimassaolevain asetusten, säädösten ja lakien edessä, ei nähnyt
mitään muuta keinoa aluksen kallisarvoisen lastin ja ihmishenkien
pelastamiseksi, kuin turvautua hätäsatamaan Suomen saaristossa. Tässä
tehtävässään on syytetty onnistunut ja on hän menetellyt miehen,
vieläpä jalon miehen kunnolla ja tarmolla ja ansaitsisi yhteiskunnan
ja Korkean Esivallan kiitoksen -- eikä suinkaan rangaistuksen. --
Uudistan siis syytettyjen nöyrän anomuksen, että Korkea Oikeus
harkitsisi oikeaksi kumota tämän kerrassaan eriskummaisen ja nähtävästi
pelkästä kateudesta, ilkeämielisyydestä tai vihasta ja kostonhimosta
tai ehkä lahjusten kiristysaikeessa herätetyn kanteen, sekä pyydän
nöyrimmiten syytettyjen nimessä lisätä, että kantaja tuomittaisiin
korvaamaan syytetyille sen vahingon, minkä on heille aiheuttanut tämä
pakollinen, jo kahdeksatta päivää kestänyt olonsa täällä Loviisassa,
kymmenellä hopearuplalla päivästä miestä kohti ja lisäksi alukselle
päivärahaa tarpeettomasta seisokista kaksikymmentä hopearuplaa päivää
kohti. Tämä on vähin, mihin syytettyjen taholta voidaan tyytyä,
sillä todennäköistä ja varmaakin on, että täällä tulliviranomaisten
laittomasti pidättämän jaalan kuljettaja ja omistaja, August Rantala,
on velvollinen Narvaan päästyään korvaamaan sen vahingon, minkä hän
on aiheuttanut tavaran vastaanottajalle, viivyttäessään lastia
hätäsatamassa senkin jälkeen, kun tuulet ja ilmat jo ovat olleet --
kuten täällä kaikki tiedämme -- jo lähes viikon ajan -- suotuisat.
Pyydän, että tämä tappionvaara korvattaisiin laivuri August Rantalalle
kerta kaikkiaan kahdella sadalla hopearuplalla ja että tämäkin korvaus
tuomittaisiin usein mainitun julkean syyttäjän suoritettavaksi. Lopuksi
pyydän Korkean Oikeuden kiinnittämään huomionsa siihen, että täkäläinen
tullipäällysmies, kapteeni Herman Hermanninpoika Hermansson, joka,
vaikka nämät viattomat merimiehet selvästi hänelle selittivät hakevansa
hätäsatamaa Vaherpään saaressa, joka kuuluu tähän läheiseen Loviisan
rannikkosaaristoon ja jonka Korkea Oikeus kyllä löytää merikortilta,
pidätti heidät ja toi tänne Loviisaan ja asetti heidät syytteeseen,
vaikka -- jos hän kerran epäili heidän kuljettavan salatavaraa Suomeen,
hän olisi heitä voinut silmällä pitää Vaherpäässäkin, niin kauan
kuin syytetyt siellä hätäsatamassa olivat, ja sen jälkeen voinut
saattaa epäilyksen alaisen jaalan jälleen aukealle merelle -- tai
vaikkapa Narvaan asti -- on tehnyt itsensä vikapääksi törkeänlaisiin
virkavirheisiin, tuomittaisiin voimassa olevain lakipykäläin mukaan
viralta pois pantavaksi, sekä lain säätämään korkeimpaan rahasakkoon
tai varojen puutteessa pidettäväksi säädetty aika vedellä ja leivällä.
Lisäksi pyydetään syyttäjälle ankaraa rangaistusta väärästä ilmiannosta
ja Korkean Oikeuden turhasta vaivaamisesta ja että juttu päätettäisiin
jo tässä istunnossa, jotta syytetyt, joiden ainoa, niukan toimeentulon
antava elinkeino on juuri merenkulku, rahdinteko jaalalla purjehtien,
pääsisivät lopultakin jatkamaan laittomasti ja törkeästi keskeytettyä
matkaansa päämääräänsä, Narvan kaupunkia kohti Venäjän Keisarikunnassa.
-- Olen puhunut."
Kantajan taholta pyydettiin puheenvuoroa:
"Kanne uudistetaan ja syytetyn väitteet kiistetään, sekä avonainen
puheenvalta jutun vastaisen käsittelyn aikana pidätetään. Samoin
uudistetaan pyyntö jutun siirtämiseksi."
Oikeuden puheenjohtaja:
"Asianosaiset astukoot ulos."
Hetken perästä kutsuttiin asianosaiset jälleen sisään kuulemaan
raastuvanoikeuden päätöstä.
Kantaja tuomittiin maksamaan syytetyille vaaditut korvaukset ja
päästämään heti vapaiksi purjehtimaan Narvaan. Oikeus oli katsonut,
että asianomainen tullipäällysmies, pidättäessään ja salakuljetuksesta
syytteeseen asettaessaan hätäsatamaa Vaherpään satamasta etsineet
syytetyt, on tehnyt itsensä vikapääksi virkavirheeseen, tosin
lieventävien asianhaarain vallitessa, eikä vastoin parempaa tietoaan,
ja myöskin syypääksi väärään ilmiantoon, mutta että syytettyjen kanne
tässä suhteessa raukeaa, koska syytettä ei ole tehty lainsäätämässä
järjestyksessä, mutta, mikäli laivuri August Rantala ynnä muut
tahtovat tässä suhteessa kannettaan ajaa, on siitä syyte nostettava
lain säätämässä järjestyksessä. Valitusosoitukset julistettiin
Loviisan kaupungin Raastuvanoikeudessa syyskuun yhdentenätoista vuonna
kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Allekirjoitus.
Heti oikeuden istunnon jälkeen poistuivat syytetyt avustajansa kanssa
jaalalleen, josta pian poistuivat vahtina olleet tullimiehet.
Harvoin oli "Ukon" kajuutassa vietetty niin riemuisaa ja ilosta
ylivuotavaa juhlaa, kuin sinä iltapäivänä ja vielä illalla myöhään.
"Sinä säästät hyvän viinin tähän asti!" änkytti humalaisena pelastaja,
Riston kaivaessa kätköistään pullon punaista siirappimaista, niin
sanottua ruusuviiniä.
Pelastajalle maksettiin käteisellä pelastuspalkkio, kaksisataa, heti.
Lisäksi sanoi Risto:
"Kun sinä olet meidät näin pahasta pulasta näin julki jumalattoman
kätevästi pelastanut, tahdon minä palkita sinut, niin että tuntuu.
Tiedäthän, missä on Ryövärinsaari?"
"Kyllä. Se on etelänpuolella Vaherpäätä. Entä sitten?"
"Minä jätän sinne astian pirtua ja viisi ruusia palsamia, jotka saat
itse sieltä veneelläsi hakea, milloin sinulle sopii -- jos uskallat
ja osaat niitä kuljettaa. Ryövärinsaaren länsirannalla on eräs iso,
korkea kivi. Minä merkitsen sen kalkilla, että näet jo kaukaa. Siitä
kivestä kävelet sata askelta suoraan itää kohti. Etsi niiltä tienoin
kolme kiveä, asetettuina kissan jäljen muotoon. Niiden kivien alta
kaivat esille mainitut tavarat ja teet niiden kanssa, mitä hyväksi
näet. En luonnollisesti voi niitä tässä antaa ja kun tullikoirat minua
luultavasti seuraavat ulos merelle, en voi sanoa, milloin takaisin
Ryövärinsaareen pääsen. Siihen kulunee monta päivää. Kun tulee ensi
kerran sakea sumu ja on tuuli sopivalta puolelta, silloin nämä pojat
ilmaantuvat taas Ryövärinsaarelle purkamaan tätä Narvan lastia. Sitten
voit sinäkin käväistä siellä."
Samana yönä nosti "Ukko" purjeensa ja suuntasi ulos merelle tullijaalan
pysytellessä uskollisesti sen vanavedessä, kunnes eräänä myrskyisenä
yönä sumussa ja sateessa takaa-ajettavastaan eksyi ja palasi
asemapaikalleen.