Lieneekö kirje vaikuttanut, vai vanhan sedän ankarat sanat, sitä ei
kukaan saanut tietää, mutta varmaa oli, että heti samana päivänä, kun
Matti sai kirjeen, jätti hän Viron rannat.
Oli aivan tyyni Matin lähtiessä. Toiset naureksivat ja ivasivat Mattia
vanhalla sananlaskulla: "Joka tuulen makaa, se tyynen soutaa", kun
Matti nosti ankkurin ja alkoi jollalla hinaten soutaa "Onnen Alkua"
ulos merelle. Rannalle jääneet tuumivat: "Tuo Matti se on sellainen
tuittupää."
Kotiin päästyä oli iloista touhua. Alman kanssa yhdessä Matti
pyöritteli ranta-aitasta silakkatynnyreitä sillalle ja siitä taljoilla
"Onnen Alun" ruomaan. Se oli ensimäinen oma lasti.
Mutta eihän siitä koko lastia tullut. Naapurit toivat omia tynnyreitään
ja pyysivät päästä mukaan. Niin sai "Onnen Alku" koko lastin. Ennen
iltaa oli se lähtövalmis.
Koko iltapäivän oli Alma ollut "Onnen Alussa" -- ensi päivää
eläissään. Hänellä oli siellä paljon hommaa. Hän pesi kajuutan perin
juurin, puhdisti koijat ja toi niihin uusia makuuvaatteita, järjesti
ruokakaapit ja toi niihin uusia eväitä ja lopuksi hän laittoi kamiinaan
tulen ja keitti kahvia. Ensi kertaa oli "Onnen Alussa" niin siististi
katettu kahvipöytä. Kahden Matin kanssa joi Alma kahvia. Molemmat
olivat ystävällisiä toisilleen -- ja onnellisia. Kuinka monta kertaa
kahvin juonnin ajalla olikaan pyörinyt niin Matilla kuin Almallakin
kielellä sana "onnen alusta", mutta äänielinten alkaessa toimia tulikin
vain jonkin joutavia lausumia ihmisistä, joita hääri tynnyreineen
sillalla.
Illalla myöhään nosti "Onnen Alku" purjeensa ja otti suunnan Narvaa
kohti.
Vasta kolmannella viikolla palasi Matti kotiin Narvasta. Hän kantoi
merimiesarkkunsa mukanaan tupaan ja kävi sen päälle synkkänä,
raihnaisena ja vanhettuneen näköisenä istumaan edes tervehtimättä Almaa.
Alma lähestyi käsi ojennettuna Matin luokse. Matti teki molemmin käsin
torjuvan liikkeen ja sanoi:
"Ä-ä-ä-älä tule nyt liki minua, minussa on sellainen tauti joka
tarttuu. Sinun on nyt pysyttävä hyvin erillään minusta niin kauan kuin
minä olen kipeä!"
"Herra Jumala! Mikä tauti sinussa sitten on?"
"Sellainen paha tauti, joka tarttuu. Minä kävin Narvassa lääkärillä
ja se sanoi että nyt on varottava, ettei mene liki ketään, ja antoi
lääkkeitä, joita on käytettävä."
"No entä silakat?"
"Ne menivät hyvästi kaupaksi."
"Toitko sinä rahat kotiin, vai muuta?"
"En rahaa, enkä muuta. Sinne menivät rahat sitä tietään."
"Herra Iesus siunatkoon! Etkö sinä muuta kotiin tuonut kuin tautia ja
rohtoja?"
"En muuta -- ja tarpeeksi on kärsimistä siinäkin."
"Voi sinä sika itseäs kuitenkin -- en paremmin sano! Juopi vaimonsa
ansiot kärsäänsä ja tulee tyhjänä ja tautisena kotiin! Millä sinä
luulet elettävän ensi talven?"
"Onhan tässä vielä puoli kesää tähteenä..."
"Onhan tässä! Ja mitä on sinusta tähteenä?"
"Terve mies, kunhan tässä ensin poetaan välillä! Anna minulle ruokaa.
Minulla on nälkä."
"Menisit syömään sinne, mihinkä panit silakkarahat!"
Kului kesä surussa, itkussa ja puutteessa. Alma kävi verkoilla yöt,
teki päivisin talon tavalliset askareet ja nukkui neljä, viisi tuntia
merellä verkkohaapiossa -- milloin ei ollut merikipeä. Matti loikoili
viikon pari sängyssä, mutta kun se kävi pitkäveteiseksi ja ikäväksi,
alkoi hän ottaa osaa rantakäräjiin -- milloin ei satanut. Kun Alma
lakkasi antamasta hänelle ruokaa, nosti hän rauhallisena purjeensa ja
ankkurinsa ja alkoi taas risteillä Suomenlahtea satamasta satamaan ja
kapakasta kapakkaan.
Tuli syksy ja sen mukana kalastuskauden toinen markkinamatka Viroon.
Nyt oli vietävä syyssaalis sinne ja vaihdettava se maamiehille viljaan,
perunoihin, lanttuihin, kaaleihin, lihaan ja voihin. Useimmat olivat
jo keväthailinsa jättäneet Viron "sopralleen" syksyllä saatavia
maantuotteita vastaan. Katkeruudella muisteli Alma omia keväthailejaan.
Hän päätti, ettei nyt enää usko asiataan kenenkään muun hoidettavaksi,
vaan menee itse. Mutta kenenkä kanssa?
Huolensa hän uskoi vanhalle sedälleen. Neuvottelun tuloksena oli
päätös, että Alma ja setä lähtevät kahden, kumpikin omine saaliineen
sedän avonaisella pienellä veneellä, johon hyvin sopii sekä vietävät
silakat että tuotavat talvieväät molemmille.
"Näin me avuttomat sitten autamme toinen toistamme", oli setä sanonut.
Päätös pantiin toimeen viivyttelemättä. Vielä samana iltana, kauniin
länsituulen kiidättämänä, purjehti Alma setänsä kanssa Lonttovaan.
Kun oli kysymyksessä vain kahden kaupat ja kun sedällä ei ollut,
ainakaan nyt vanhana, tapanaan istua "kortsissa", jouduttiin parin
päivän kuluttua paluumatkalle. Tuuli puhalteli etelästä, lakean
Vironman yli vielä lakeammalle merelle.
Pari tuntia aikaisemmin lähti Lonttovan satamasta Suomea kohti
purjehtimaan eräs virolainen vene.
Setä oli jo nuoruudessaan hankkinut itselleen erikoisen
purjehtijamaineen ja säilyttänyt sen loukkaamattomana läpi elämänsä:
Kukaan ei kyennyt pysyttelemään hänen edellään -- hyvä kun pitemmällä
matkalla säilyi näkyvissä edes jälessäkään. Tahallaan oli tällä kertaa
setä viivytellyt lähtöään pari tuntia, antaakseen edelläpurjehtijalle
perinpohjaisen löylytyksen.
Tuuli oli jo lähtiessä siksi ankara, että ainakin isonpurjeen
reivaaminen olisi ollut tarpeellista. Sedän kilpailuinto oli kihahtanut
yli reunojensa, kun eräs virolainen kehaisi edellisen lähtiessä:
"Siinäpä lähtee vironmies, jota ei suomalainenkaan voita!" Setä
oli jo silloin lähtövalmis, mutta kultuaan mokomankin kehaisun oli
hän sanonut: "Minä annan sen miehen pari tuntia paeta jaloistani,
ettei häpeä tapahdu tässä kaiken kansan silmäin alla, vaan selvällä
meren selällä!" Sitten hän rauhassa nousi virolaisen sopransa kanssa
lähimpään kortsiin lähtöryypyille.
Lähtiessään rannasta ja vetäessään koudit kiinni, oli setä hoputellut
venettään: "Ravaapas nyt tervalaita -- nyt on kunnia kyseessä!"
Alma pyysi, että pienennettäisiin purjeita, otettaisiin edes yksi reivi
isoonpurjeeseen, johon setä vastasi:
"Oo huoletta! Anna kaataa vain! -- Eikös jo vilkukin tuolla laineiden
välillä virolaisen purje."
Silloin oltiin jo keskellä merta ja sen kuohuja. Tuuli oli muuttunut
rajuksi myrskyksi. Virolainen näytti olevan enää noin kolme kilometriä
edellä. Nyt se hommaili jotain veneessään ja kulki entistä hiljemmin.
"Katso nyt, setä! Virolainenkin riisuu isonpurjeen kokonaan pois",
sanoi hätäisesti Alma.
"Älä hätäile. Älä hätäile. Hyvä tästä tulee, kunhan ennättää.
Virolainen jo pelkää. Se näkee jo meidät. Sillä oli purjeet
pohjareivissä. Nyt se avaa reivit auki Ja nostaa purjeen täytenä
jälleen, päästäkseen pakoon. Kohta me näytetään sille köydenpäätä",
selitteli setä, jonka huomio oli kiintynyt vain yhteen pisteeseen,
virolaisen veneeseen, sen sijaan, että hän olisi sen kiinnittänyt
tuhansiin pisteisiin, kaikkiin noihin rajuihin ukkosen jyrinällä
kaatuviin jättiläislaineisiin, joita väistävät kannellisetkin alukset.
Laineiden välisissä, liikehtivien mäkien rajoittamissa laaksoissa, on
näkyala pieni ja purjeet lyövät tyhjää. Kun noustaan mäelle, avartuu
näkyala yli meren ja tuuli puhaltaa ankarasti purjeisiin. Kallistuen
ja vavisten ja uutta vauhtia saaden syöksyy vene alamäkeä seuraavaan
laaksoon, mutta sitä ennen on peränpitäjän tehtävä pikainen silmäys
edessä, tuulen päällä olevaan seutuun, voidakseen ajoissa ryhtyä
toimenpiteisiin kaatuvien laineiden suhteen, jouduttaakseen venettään
niiden ohi alapuolitse tai ohjatakseen veneensä niiden yläpuolelle,
tai ellei mitään muuta enää ennätä, ottaakseen ryöpyn vastaan päin
tuulta, keuloittain, jolloinka saadaan veneeseen kylläkin vettä,
mutta selvitään pumppuamisella. Tähän kaikkeen ei sedällä nyt ollut
aikaa. Oli voitettava virolainen niin perinpohjin kuin suinkin. Se
oli enää tuskin neljän sadan metrin päässä. Ennätti selvästi nähdä,
että sillä oli isopurje kokonaan alhaalla. Sitten tuli hurja vihuri.
Vantit vihelsivät. Vene alkoi kiitää satakunta metriä pitkää liikkuvaa
alamäkeä, ikäänkuin repien vettä keulallaan valkeiksi valtaviksi
savupilviksi kahden puolen venettä. Vasemmalla kuului hirvittävä
jyrinä ja kumina. Iso kaatuva laine siellä nosti harjaansa ilkkuen
vaikeitten hiustensa alta vihreillä silmillään pienelle sedän veneelle.
Vene kallistui niin, että oli mahdoton istua tukematta itseään
jaloillaan alapartaaseen. Perunasäkit vierivät paikoiltaan. Vesi
syöksyi alapuolelta yli partaan ja iso laine kaatui yläpuolelta, yli
koko veneen. Vene ei kuitenkaan kaatunut. Se peittyi suunnattomien
vesimäärien alle silmänräpäyksessä siinä asennossa, missä se purjehti
ja kulki aaltojen alla äsken saamastaan vauhdista vielä parisataa
metriä eteenpäin, pudoten vinosti aina pohjasaveen asti, jossa vasta
tupertui kyljelleen.
Kun Matti muutama viikko myöhemmin saapui kotisaarelleen ja sai tietää
tapahtumasta, joka hänelle tarpeettoman varovaisesti ilmoitettiin, jäi
hän tuntikausiksi istumaan jaalansa kajuuttaan.
Sinne hän jäikin asumaan. Usein iltaisin, myöhään yöllä, tai varhain
aamulla, kun souti hänen jaalansa ohi, paistoi sieltä tuli ja kuului
ääntä, kovaa, saarnaavaa puhetta. Matti siellä saarnasi kaiken
katoovaisuudesta, tai luki raamattua. Hänen musta jaalansa muuttui
kummituslaivaksi, jota kukaan; ei uskaltanut lähestyä pimeällä.
Talvi oli tulossa, jonka vuoksi yksi ja toinen jaala, jahti tai kaani
vedettiin maalle talviteloilleen. Matin jaala jäi viimeiseksi ja
yksin ankkuriinsa kiinnitettynä satamaan. Kukaan ei uskaltanut mennä
tarjoamaan Matille apuaan ja kehoittamaan häntäkin veneineen maihin.
Kylän täytti kamala tunnelma. Tuskin maallakaan kukaan uskalsi liikkua
pimeän tultua, etenkin kuutamoöinä, jolloinka tuo kummitus näkyi.
Helpotuksesta huokasi kylä aamuin, kun Matin jaalan kajuutan torvesta
alkoi nousta savu. Jumalan kiitos! Kummitusjaala ei ole vielä muuttunut
ruumisarkuksi!
Oli leuto aamu joulukuun alussa. Puhalsi lounatmyrsky, niin ankara,
että isoja kattohuovan palasia lenteli silloin tällöin ilmassa.
Niin oli puhaltanut jo koko yön. Satama oli tyhjä. Humaus kävi läpi
kylän. Kyseltiin, saamatta vastausta, mitä on tapahtunut. Onko myrsky
reväissyt "Onnen Alun" irti ankkuristaan ja vienyt sen mukanaan ja
mihin on sen täytynyt ajettua ja onko se päässyt missään hätäsatamaan
vai onko tapahtunut jotain pahempaa?
Jo iltayöstä, kun viimeinen tuli sammui kylässä, oli Matti alkanut
kelata ankkuriaan ylös. Hänellä oli mielessään kumma matka.
Hän oli yrittänyt nukkua. Silloin -- se oli tapahtunut jo monena yönä
-- oli joku hänelle sanonut: "Nosta ankkurisi ja purjeesi, Matti, ja
purjehdi omalle maalle."
Mattia vaivasi tämä uni. Hän ei voinut enää siirtää sen toteuttamista.
Hän pukeutui kiireesti öljyvaatteisiinsa, sillä ulkona satoi vettä ja
lumiräntää. Sitten ylös ja keulapurje, vokka, auki ja sitten istui
hän perälle, kajuutan kannelle, otti helmarista kiinni ja ohjasi ulos
merelle.
Kun purjetta oli vain keulassa, kulki jaala myötäistä perää
pitämättäkin ja kun suunta ei tarvinnut olla tarkka, jätti Matti parin
tunnin kuluttua peränpidon ja antoi "Onnen Alun" kerrankin kiitää
vapaasti. Itse hän ryhtyi loppuvalmistuksiin.
Ensinkin: Jokainen irtain esine, joka jää kellumaan veden päälle,
voisi viekoitella häntä viime hetkellä pelastusyrityksiin. Ne ovat
hävitettävät siis jo ajoissa. Hän alkoi heitellä mereen jaalasta
kaikenlaisia epäilystii herättäviä esineitä: vesitynnyrin, airot,
jollan, lankun, ruoman kansiluukut, ankkurikelan paakit ja puisen
silakka-astian. Sitten haki hän kajuutasta lyhdyn ja kirveen ja hyppäsi
ruomaan, hakatakseen "Onnen Alun" kupeeseen, vesirajan alapuolelle
reiän. Hän oli lyönyt jo pari kertaa, kun "henki" sanoi hänelle:
"Vielä on sinulla, Matti-kulta, aluksessasi eräs, joka jää veden päälle
ja johon sinä ehkä voit turvautua odotellen, että joku ohikulkija sinut
pelastaisi."
"Mikä se on?" kysyi Matti kiihkeästi.
"Se on sinun oma ruumiisi. Pidä huoli, ettei se jää veden päälle! Se on
sinun vaarallisin vihollisesi tällä hetkellä!"
Matti heitti kirveensä painolastikiville, otti lyhtynsä ja alkoi
etsiä, millä voisi lisätä ruumiinsa painoa. Keulasta hän löysikin
sopivan paksuista kettinkiä. Sen hän veti kolinalla keskialukseen ja
alkoi köyttää sitä ympärilleen. Saatuaan loppupään sidotuksi kiinni
purjelangan palasella, hän jälleen tarttui kirveeseensä, mutta henki
sanoi jälleen:
"Älä lyö vielä, Matti. Kettinki on kyllä hyvä ja kunnolla paikoilleen
kääritty, mutta pää en huonosti kiinni. Viime hetkellä sinä voit
riuhtaista pään auki ja jäädä veden päälle. Riisu nyt kettinki jälleen
päältäsi. Ota lyhty ja nouse kannelle. Mene kajuuttaan. Sieltä löydät
lujan etulukon avaimineen. Se on naulassa kajuutan ikkunan vasemmalla
puolella. Sitä lukkoa on käytetty ennen kajuutan ovella. Sulje nyt
sillä kettingin päät toisiinsa, että olet täysin turvattu viholliselta,
joka viekoittelee sinua jäämään elämään."
Matti teki käskyn mukaan. Löysi lukon, palasi takaisin ruomaan. Köytti
jälleen kettingin päät toisiinsa lukolla ja yritti taas tarttua
kirveeseen, mutta nauraen huusi henki:
"Heitä avain mereen ensin! Heitä avain mereen ensin!"
Matti heitti avaimen yli partaan mereen.
Sitte löi hän leveäteräisellä kirveellään neljä, viisi kertaa aluksen
laitaan. Syntyi ammottava reikä. Siitä syöksyi esille vesisuihku. Matti
nousi kannelle, istui raskaine pukuineen peräsimeen ja ohjasi myötäistä.
Alhaalta ruomasta kuului kohina, niinkuin hyllyssä tai kanavalla kun
sulkua avataan.
Lyhty sammui. Kohina lakkasi kuulumasta. Meri mylvi. Se vyöryi yli
"Onnen Alun" kannen, joka äkkiä alkoi horjua ja katosi alle aaltojen
syvien.