Vuosisatamme ensimäisenä syksynä, eräänä myrskyisenä marraskuun
iltana seisoi erään Suomenlahden rannikkokaupungin laiturissa siro
kaksimastoinen saaristoalus. Takilaltaan kuului se siihenkin aikaan
harvinaiseen kaanien luokkaan.
Ilta oli pimeä. Laituria ja aluksen kantta valaisi voimakkaasti
läheisessä pylväässä riippuva ja myrskyssä rajusti heiluva kaarilamppu.
Tuuli puhalsi pohjoisesta. Se oli harvinaisen kova ja kylmä. Se humisi
takilan höllemmissä juoksevissa köysissä, jotka paukuttivat itseään
mastoihin, toisinaan tiheämmässä, toisinaan harvemmassa tahdissa, ja
vihelteli rautaisissa vantti- ja taakiköysissä.
Purjeet olivat peittämättä ja puoleksi avatut. Piikkivallit olivat
paikoilleen kiinnitetyt kahveleihinsa. Kaikesta voi päättää, että alus
on lähtövalmiina. Siihen viittasivat myös vettäpitävästi suljetut
kansiluukut ja paikoilleen asetetut sivulyhdyt.
Kaanin perällä olevan kajuutan luukku oli auki. Sieltä tulvi ulos
valoa ja lämpöä ja raikuva miesten nauru. Kaanin omistaja, vanha
Suomenlahden ja Itämeren laivuri, Mäkelän Anttu oli kutsunut pari kolme
kaupunkilaistuttavataan lähtöillalliselle alukseensa. Ohjelmaan kuului,
paitsi ryyppyjä, makea laivarokka, sellainen hernerokka, jota naisväki
maissa ei osa keittää ja jonka valmistaminen on maapallon kaikkien
laivakokkien ikuinen salaisuus. Kahden vieraansa kanssa Mäkelän Anttu
istui kajuutassa aterioimassa.
Kajuutasta kuului lusikkain ja lautasten helinä, mutta yli kaiken äsken
mainittu nauru. Laivuri oli juuri lopettanut erään kertomuksensa, jolle
toiset nauroivat katketakseen.
"Hah hah hah hah! Vai niin sanoi, että vaikka köli olisi ylinnä, ei
mies saa sanoa että laiva taitaa kaatua", kertaili lihava leipuri
laivurin kertomuksen loppulausetta. "Ei piru vie Sen miehen rekeen en
minä istuisi!"
"Rekeen sinä kyllä saat istua missä ja milloin hyvänsä! Merelle sinä
olet liian lihava -- ja taidat olla vähän arkakin."
"Nono, nono! Älä sano sillä tavalla. -- Ei, mutta otanpa vielä
kolmannen lautasellisen tätä mainiota rokkaa, jonkalaista ei maissa
saa, vaikka mitä maksaisi."
"Ei saa, ei saa. Se täytyy tunnustaa", lisäsi toinen vieraista,
kauppias. -- "Tämä hyvä maku on aina poissa maakokkien rokista."
"Jos ne jättäisivät pois vain maun, mutta kun se kotioloissa saatu
rokka on useimmiten lisäksi hiukan raakaakin", tuumi leipuri.
"Tuosta minulle johtuu mieleeni", aloitti laivuri, "eräs rokka, joka ei
ollut suinkaan raakaa. Kypsempää rokkaa ei teistä ole syönyt kumpikaan,
enkä minäkään -- ei tänään, eikä aikaisemminkaan, siitä minä panen
kaksi sormea sanan päälle milloin hyvänsä. -- Kun tuuli ei tunnu olevan
vielä niin paljon heittänyt, että voisi kohottaa purjeita ja kun rokka
näyttää vielä kelpaavan ja kun palssamiruusi on vielä avaamatta,
tahtoisin jutella teille tarinan maailman kypsimmästä rokasta, elleivät
korvanne jo ole kyllästyneet."
"Eihän toki, anna kuulua vain!" huudahti leipuri läähättäen, sillä
hänellä oli liian kuuma ja äskeinen valtava naurunpuuska oli tehdä
lopun hänen muutenkin vaikeasta hengityksestään ja kauppias, joka
korkeasta iästään huolimatta oli säilyttänyt iloisen mielensä (ellei se
tällä hetkellä olisi ollut ainakin osaksi mainion viinin uusima!) ja
runollisuutensa ja taipumuksensa juhlapuheisiin, lausueli:
"Sitä minäkin -- ja lisään Jesus Siirakin kanssa, että 'niinkuin
rubiini on kaunisteena kullan, niin viinit ovat kaunisteena pitoin',
ja niinkuin smaragdi on sormuksessa, niin hauskat jutut ovat -- hyvän
laivarokan kanssa."
"Miten lienee laivarokan ja Siirakin, sen sinä Siirakinkirjan lukija
paremmin tiennet, mutta toinen on tämä:
"Noin viisineljättä ajastaikaa takaperin olimme Memelissä ja istuttiin
Liiva-Jussin jaalan kajuutassa, niinkuin nyt tässä, jutellen kaiken
maailman asioita.
"Liiva-Jussin muistaa teistä molemmat, Hänkin on nyt vainaja ja
levätköön rauhassa siellä missä miehineen lepää, Itämeressä tai
Suomenlahdessa, Jumala sen tietää.
"Niin. --
"Oltiin Memelin möljässä, niinkuin nyt tässä Jussi-vainajalla oli
lastina kuusi astiaa hyvä Saksan viinaa ja parisataa ruusia palssamia.
Jo viikon kestänyt länsimyrsky esti lähtemästä -- kiitti Luojaansa
jokainen, joka sai olla satamassa. Tuli siinä illan kuluessa puheeksi,
niinkuin nyt tässä, kypsä rokka, niin sanoi siihen Jussi-vainaja:
"Voi veikkoset! Ettehän te ole nähneetkään oikeaa kypsää rokkaa,
vielä vähemmän sitä syöneet -- enkä minäkään ole syönyt sitä kuin
kerran eläissäni. Se tapahtui muutama ajastaika takaperin matkalla
kotiin täältä Memelistä. Oli täältä näin lounaan puolelta etelän
tuulta sen, minkä juur ja juur jaksoi täysissä purjeissa kestää,
Puolenyön tienoissa saatiin Ristna-otsan loisto Hiiunmaalta näkyviin
ja käännettiin Suomenlahtea kohti. Vähää ennen päivän nousua oltiin
jo Tallinnankiven luona! Se oli tuloa se! Sai olla turvassa tulli
jaaloilta!
"Otettiin suunta Vailuotoon, joka tulikin näkyviin pian.
"Kysyi siinä Matsedän Jaakko perää pitäessään, helmari kainalossaan ja
mälli suussaan, niinkuin sillä vainaalla tapana oli:
"'No, miehet, mitä keitetään päivälliseksi!'
"Minä sanoin siihen että:
"'Keitetään vaikka hernerokka.'
"'Se on sama minusta. Keitetään vaan.' Ilman aikojaan se sitä kysyikin,
sillä ei meillä muuta keitettävää ollutkaan. -- 'Taitaa olla tämän
Mestari-Antun vuoro keittää.' Muiden vuoroksi se ei voinut tullakaan,
kun Anttu oli nuorin aluksessa.
"'Minunhan se on vuoroni', sanoi Anttu ja alkoi kömpiä yli
viina-astioiden ja katosi kajuuttaan. (Sen aikaiset jaalat olivat
kannettomia. Kajuutta oli keulassa.) Pian nousi torosta musta
tervassauhu. Minä rupesin pilkkomaan lisää puita ja vein niitä kaksi
sylystä kajuuttaan. Sitten palasin jälleen perälle ja otin vuorostani
helmarin Matsedän Jaakolta, joka kääri itsensä nahkapeitteeseen ja kävi
maata.
"Pitkäaikaiseksi ei se makuu kuitenkaan tullut. Tuuli alkoi kääntyä
vastapäivään, veti ensin tänne näin etelään ja samassa taivas peittyi
pilviin yli yltään. Ei kulunut kuin siunaaman aika, kun se paiskasi
tuulen täyteen kaakkoon ja sittenkös sitä tuli tuulta. En Jumala
nähköön ole vielä ollut -- en sitä ennen, enkä sen perästä sellaisessa
ilmassa. Ei se ollut enää mitään oikeaa tuulta, eikä myrskyäkään. Mikä
lie ollutkin pirujen riivaama pillamus. Ykskaks oli meri palttinana.
Ei siinä ollut aikaa kunnon laineenkaan nousta. Meri alkoi suoraan
sanoen kiehua ja lentää tuulen mukana. Oli siinä meillä Jaakon kanssa
työtä saada purjeet korjatuksi, pelkät nuorat se olisi muuten jättänyt
mastoihin. Sitten tuli lumipyry, viimeinen sinä keväänä, niin sakea,
että tuskin eroitti jaalan keulaa perältä katsoen. Pyryn aikana tuuli
heitti hiukan. Me käärittiin isopurje ja vokka pohjareiviin. Nostettiin
ne ja lyyveri ylös ja alettiin jälleen purjehtia. Vettä tuli niin että
toinen mies sai ololtaan pumputa.
"Kun ei oltu oikein varmoja, missä ollaan, koetettiin pysyä keskellä
merta ja ohjattiin niin ylös tuuleen kuin voitiin.
"Onneksi oli jaala uusi, ja hyvä menijä, muuten ei meistä yksikään olisi
siltä matkalta kotiin tullut.
"Laine kasvoi tunti tunnilta.
"Minä en voinut jättää helmaria niin paljon, että olisin sylkäissyt,
eikä Jaakko pumpun mäntää. Vettä ja tuulta ja lumiräntää tuli
päin kasvoja niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan, tuskin
voi hengittää. Onneksi oli selvä meri joka puolella. Ei ollut
maalleajosta pelkoa, mutta vähällä oli, ettei ajettu yhteen erään
kumollaan olevan laivahylyn kanssa. Se kellui meressä kuin mikäkin
aallonmurtaja. Väistäessämme sitä tuulen alapuolitse jouduimme
hetkiseksi tyynempään. Siinä saatiin vetää pari kertaa henkeä saamatta
suolavettä sieraimiinsa. Jaakko sylkäisi mällinsä yli partaan ja kesken
pumppuamisen vilkaisi minuun nauraen ja kysyi:
"'Muistuukos koti mieleen?'
"Minulla ei ollut aikaa vastata, sillä olimme lentäneet jo hylyn ohi
ja vastaamme kämmertyi laine, korkea kuin köyhän pitäjän kirkko. Se
kaatui yli keulan. Jaakolle tuli entistään enemmän pumputtavaa ja
minun oli joka silmänräpäys pidettävä huolta ohjauksesta, katsottava
joka lainetta, kuunneltava, mitä mikäkin vihuri sanoo takilassa, ja
tunnusteltava, mitenkä jaala menee missäkin laineessa.
"Joka on sellaisessa pöllyssä kerrankaan ollut, tietää millä kyydillä
siinä aika menee. Niin meilläkin. Luulimme olevamme siinä puolenpäivän
korvissa, kun alkaa ilta hämärtää. Se vielä puuttui! Tulee tässä
yöpimeä lumipimeän lisäksi, ennenkuin on saatu selvää, missä ollaan
ja mihin mennään. Tuuli oli onneksi jälleen vetänyt hiukan takaisin
etelään, että voitiin jälleen pitää itää kohti, mutta mikä maanpaikka
edessämme on, siitä ei ollut aavistustakaan. Lokia, tuntilasia
ja merikorttia ei ollut voitu ottaa kajuutasta esille sitten
Tallinnankiven. Luoti oli perällä, mutta harvoin Jaakko ennätti edes
silloin tällöin viskata sen mereen tunnustellakseen meren syvyyttä,
ettei aivan suin päin maalle tai karille lennettäisi.
"Jo oli niin hämärä, ettei eroittanut rystyseensä ryppyjä kädessään, kun
laine alkoi hiukan heittää. Arvasimme, että olemme maan varjossa, mutta
minkä maan? Jo herkeni hiukan pyrykin. Hetken perästä näimme korkean
maan haamun edessämme ja tulen. Maa tunnettiin Suursaareksi ja tuli oli
Pohjoiskorkean tuli. Hyvä on!
"'Sitä maata on parempi kiertää kuin kirota', sanoi Jaakko. 'Siellä on
tullijaala aina valmiina. Sinne ei mennä tuulen pitoon lastinemme. --
Vai heitetäänkö lasti ensin mereen! Yö tulee, ja Jumala tietää mitä se
tuopi meille.'
"Minä sanoin siihen että:
"'Ei panna jumalanviljaa mereen -- vielä. Koetetaan mennä johonkin
Loviisan maihin, vaikka esimerkiksi Mustaanviiriin.'
"'Sama se minusta on. Mennään vain.'
"Otettiin uusi suunta ja ajettiin nyt myötäistä ja sellaista kyytiä kuin
ammuttu. Tuntui, kuin koko ajan vapiseva jaala olisi tavannut veteen
vain joka kymmenennellä laineella!
"Yöllä noin yhdentoista aikoina päästiin Mustanviirin satamaan. Samana
yönä vielä vietiin lastikin maihin ja kaivettiin piiloon."
"Ja entä se rokka!"
"Niin, se hernerokka! Ei se meillekään muistunut mieleemme, ennenkuin
olimme saaneet aluksen ankkuriin ja purjeet kokoon. Sitten vasta,
hakaten kohmettuneita käsiään harteisiinsa, muisti Matsedän Jaakko sen
hernerokan ja tuumi:
"'Ei mutta eiköhän se rokka jo alkaisi olla kystä!' ja rähähti
nauramaan, vapisten vilusta.
"'Jaa'a', sanoin minä, 'mitenkähän on tosiaankin sen rokan ja rokan
keittäjän laita. Eiköhän mennä katsomaan ja lämmittelemään ja syömään.'
"Mentiin kajuuttaan. Siellä oli rokka vielä tulella. Kekäleet kytivät
vielä padan alla. Jaakko otti kekäleistä tulta ja pani rasvalampun
palamaan.
"Mitä näimmekään!
"Kokki makasi koijassa selällään. Kajuutan lattialla oli tyhjä
palssamiruusi ja kolme tyhjää viinapulloa. Asia näytti selvältä.
"'Humalassa saatana on kuin onkin!' sähähti Jaakon hampaista kuin salama
ja silmänräpäyksessä hän pyöräytti Antun kajuutan lattialle ja alkoi
herätellä häntä paksulla tervapampulla.
"Mutta ei se mies herännyt enää sinä yönä. Siihen uneen se jäi."
"Kuollutko?"
"Kuollut. -- Kuoliaaksi oli sika juonut itsensä -- en paremmin sano
-- sillä aikaa kun toiset koko päivän tekivät, ruokaa ja lepoa
muistamatta, työtä lumimyrskyn käsissä kuin henkensä edestä. -- Anttu
oli silloin vielä nuori mies. Taisi ensi kertaa joutua väkeviin.
Kajuutassa oli avattu ruusi. Siitä oli otettu lähtiessä purjeryyppyihin
palssamia. Sen joi luultavasti Anttu tyhjäksi ja ne kolme viinapulloa.
-- Humalaanko lie kuollut, vai häkään. En mene vannomaan. Levätköön
rauhassa. --"
Kun Jaakko näki, että hän ruoskiikin kuollutta miestä, viskasi hän
pampun pois ja sanoi minulle:
"Nostetaan se jälleen koijaansa ja käydään syömään."
Ja kyllä meillä olikin nälkä! Ei se rokka olisi kolmelle riittänytkään!
Nuoltuaan viimeisen lusikallisensa tuumasi Jaakko:
"No ei sovi moittia, että rokka olisi ollut raakaa!"
"Ja kystä se olikin! Ei erottanut ainoatakaan hernettä tai
lihanmurenta. Kaikki oli kiehunut yhdeksi velliksi.
"Jaa'a, sellaista rokkaa ei syödä joka päivä!"
Laivurin lopetettua seurasi pitkä äänettömyys. Sen katkaisi leipuri
sanoen:
"Ei ollut raakaa tämäkään rokka, mutta tällä ei ollut sitä vikaa, että
olisi vaatinut ihmishengen, niinkuin tuo äskeinen."
"Vähällä oli", sanoi siihen kauppias, "ettei tämä rokka vienyt sinun
henkeäsi. Pelkäsin, että syöt itsesi halki!"
Laivuri otti esille korkkiruuvin ja palssamiruusin. Kiertäen korkkia
auki hän sanoi:
"Otetaanpa mekin purjeryypyt! Minulla on tässä lähtö edessä. Tuuli
tuntuu heittävän. -- Pelkään vain, että meillä tässä tuskin tulee
lähtiäisiksi yhtä tiheitä ryypyn välejä, kuin Mestarin Anttu-vainajalla
siellä rokkaa keittäessään oli korkin välejä!"
Seurasi taas raju nauru, joka tulvi ulos kaanin kajuutan luukusta
tupakansavun, lämpöisen ilman ja valon mukana.
Hetken perästä tulivat miehet ulos kajuutasta. Leipuri ja kauppias
nousivat sillalle ja laivuri meni keulaan, jossa huusi alas kanssiin:
"Hei miehet! Aletaanpa vetää purjeita ylös!"
Purjeet painisivat.
Puomit roikivat kytkinraudoissaan. Kannella juostiin. Keula
irroitettiin sillasta. Purjeet täyttyivät tuulesta. Syntyi äkkiä
hiljaisuus. "Irti perältäkin!" Alus irtaantui sillasta, alkoi hyvää
vauhtia kiitää ulos öiselle merelle, jossa loistot vilkuttelivat
silmiään punaisina, vihreinä ja valkeina, ja katosi yön pimeyteen.
"ADMIRALIN" TUHO.
Eräänä pilkkopimeänä ja tuiskuisena tammikuun iltana istui saaren
nuori pappi vanhan laivurin luona. Tottuneena toisiin oloihin,
jokapäiväiseen postiin, sivistyneeseen seuraan, valaistuihin katuihin,
nopeisiin kulkuneuvoihin ja puhelimeen, oli hänen miltei mahdoton
tottua, ulkosaaren eristettyyn ja ankaraan elämään. Kesällä vielä
menetteli, kun sai jotenkin varmasti kerran viikossa postin ja
ainakin kaukaa katsella ohi kiitäviä suuria ja mukavia matkustaja- ja
kauppalaivoja. Toista oli nyt! Merta myllersi myrskyt yötä päivää.
Ihan pää oli mennä sekaisin sen ikuista pauhua kuullessa Harvoin näki
rantakiviä ulommaksi alituisten lumipyryjen, meripöllyn ja sumujen
vuoksi Aaltojen pinnalla kellui harmaanviheriää sohjua, joka viskautui
rannalle ja jäätyi siihen. Näin kasvoi ympäri saarta saartavat valtavat
rantavallit hiekan ja merihatrun sekaisesta jäästä. Saaren eteläpäässä
oli sumusireeni ulissut kamalaa virttään jo viikon päivät ja yöt yhtä
mittaa ja pohjoispään suuri sumukello kumissut saman ajan, kuin olisi
soittanut sielukelloja koko maailmalle. Loistot paloivat kello kolmesta
illalla kello yhdeksään aamulla vain omaksi ilokseen, sillä eihän niitä
nähnyt muut kuin niiden hoitajat enemmän kuin tähtiä tai aurinkoakaan,
jotka pyrkivät jo muististakin katoamaan tai ainakin muuttumaan yhtä
hämäriksi ja kaukaisiksi, kuin varhaisimmat lapsuusmuistot. Sitä
suuremman arvon osasikin pappi nyt antaa niille illoille, jotka hän
istui vanhan laivurin luona. Pahimpienkin talvimyrskyjen aikana hän
rupesi kokonaan karttamaan autiota pappilaa ja miltei muuttui perheen
jäseneksi laivurin talossa. -- "Siellä, missä on lämpöiset huoneet,
hyvä ruoka ja pehmeät vuoteet ja ennen kaikkea ystävälliset ihmiset,
siellä on ihmisen hyvä olla ja tuntee kodin turvallisuutta, eli sitten
vaikka täällä hyisen ja pimeän meren keskellä olevalla saarellakin",
ajatteli ja päätteli pappi usein itsekseen, käydessään illalla levolle
hänelle varatussa ja lämmitetyssä huoneessa, myrskyn ja pyryn piestessä
seiniä ja kuminan kuuluessa yli kaiken.
Tämän kertomuksen alussa mainittuna iltana istuivat ystävykset taas
teepöydän ääressä myöhään illalla laivurin luona ison kattolampun
valossa.
Lumipyry pieksi ikkunoita. Joku ullakon luukku kolahteli. Seinät
rusahtelivat tavallista ankaramman vihurin syöstessä niitä vastaan.
"Hirvittävä ilma! Jumala varjelkoon niitä jotka nyt ovat merellä",
huokasi pappi.
"Kurjaa se totisesti olisi", sanoi laivuri "mutta luultavasti siellä
ei tänä yönä muuta oli kuin ajojäitä, lumisohjua, aaltoja ja meren
vakinaisia asukkaita, hylkeitä, halleja, lintuja ja kaloja. -- Muistuu
tässä mieleeni samanlainen marraskuun ilta seitsemänneljättä ajastaikaa
takaperin. Kun iltaa vielä on tähteenä ja kun tässä on juteltu
muistakin samanlaisista tapauksista, haluaisin kertoa vielä, kuinka
_Admiral_ Saksasta Pietariin matkalla ollut matkustajalaiva, tuhoutui
mainittuna iltana Mastiletossa, jyrkkien rantavuorten edustalla saaren
länsirannikolla."
Täytettyään lasit ja sytytettyään piippunsa alkoi laivuri:
"Ellen väärin muista, oli silloin marraskuun kolmaskolmatta päivä.
Talventulo viivytteli sinä syksynä. Koko marraskuun alkupuoli oli kuin
syyskuuta muulloin. Siksi oli säännöllinen matkustajalaivaliikennekin
jatkunut niin, myöhään. Omituisena tapauksena mainitsen, että kun
lähtöpaikalla koottiin matkustajia laivaan, sanottiin kuulutuksessa
nimenomaan, että 'Admiral' lähtee nyt viimeiselle matkalleen ja että
tilaisuutta on siis kaikkien käytettävä hyväkseen, niin matkustajain
kuin tavaranlähettäjäinkin. Vielä sanottuna päivänä aurinko paistoi
kirkkaalla taivaalla. Vähää ennen päivän laskua kävin Majakalliolla
silmäilemässä merelle. Virkeä lounattuuli puhalteli. Päivä laski
synkkiin pilviin, jotka kohosivat meren takaa. Ajattelin silloin,
että nuo pilvet tuovat sadetta, joka tähän aikaan vuotta voi muuttua
lumipyryksi. Onneton se, joka silloin on merellä! Päätin illalla käydä
uudestaan samalla kalliolla.
"Ilta kului verkonparsimisessa. Aavistukseni lumipyrystä kävi toteen. Jo
kello kuusi katosivat tähdet. Myrsky oli jo silloin täysin valloillaan.
Meri nousi ranta-aittoihin ja rannimmaisten talojen pihoihin. Metsissä
kaatui puita. Vettä alkoi sataa kello seitsemän. Kello yhdeksän kääntyi
tuuli länteen ja sade muuttui lumipyryksi.
"Olin sinä iltana tavallista paremmalla parsimistuulella, ja aika kului
ahkerassa työssä huomaamattani aina kello yhteentoista illalla. Silloin
äkkiä muistin, että olin päättänyt käväistä kalliolla. Vedin saappaat
jalkaani, puin turkin päälleni ja paksun huivin kaulaani, painoin
karvalakin korvilleni ja yritin matkalle. Pääsin eteisen ulko-ovelle.
Tuuli riuhtaisi sen käsistäni ja löi sen ryskyen vasten seinää. Samalla
syöksyi oven täyteiseltä sisään lunta ja vettä. Ilma oli kylmä ja
raaka. Puhumattakaan kasvoistani, jotka kastuivat heti, ja silmistäni,
joita en voinut edes raoittaa, tunkeutui lumiräntää kaulaani ja
hihojeni sisään ranteista ja se tuntui sangen ilkeältä. Lyhty sammui
heti, kun olin ovea raoittanut. Suurella ponnistuksella sain ulko-oven
jälleen kiinni. 'En, se soikoon minä aja koiraanikaan tuollaiseen
ilmaan!' höpisin minä itselleni, päästyäni takaisin eteiseen jossa
pudistelin lunta pois vaatteistani ja lakistani. Kävin maata ja nukuin
lämpimässä, pehmeässä ja turvallisessa vuoteessani yöni, minä, niinkuin
jokikinen sinä yönä tällä saarella -- paitsi 'Admiralin' matkustajat ja
miehistö.
"Puhuttelin seuraavana päivänä 'Admiralin' päämiestä. Hän kertoi, että
kovan myötävirran ja myötälaineen vuoksi ja kun koneet kävivät vain
puolella ja laivaa kuljetti eteenpäin myrsky voimalla ja nopeudella,
jota ei voitu laskea, tuli saari vastaan lähes tunnin liian aikaiseen.
Loistot eivät näkyneet, eivätkä sumukellot kuuluneet. -- 'Vähää ennen
maahantörmäystä olin vahvistanut keulavahtia lähettämällä sinne
ensimäisen perämieheni', kertoi päämies. Laine oli äkkiä muuttunut
kummalliseksi. Keulavahti oli huomaavinaan, että osa lainetta käy
vastaan ja epäili maan olevan lähellä, mutta kun ei mitään näkynyt,
annettiin laivan kulkea entistä vauhtia. Heti tärähtikin laivan keula
kauhealla ryskeellä kallioon. Perä painui alemmaksi ja meri kävi
sen yli. Koneet pysähtyivät. Keula luisui jälleen irti kalliosta ja
laiva kääntyi syrjiin kalliota vasten. Alkoi kuulua rysähdyksiä ja
jymähdyksiä, kun laiva, laineen pohjaan painuessaan; koko pituudellaan
iski pohjakalliooni ja kallistui vuoroin maalle ja vuoroin merelle
päin. Matkustajat menettivät malttinsa. Kuului huutoa, itkua ja
parkumista ja vaatimista, että veneet laitettaisiin vesille.
Kielloista huolimatta ottivat muutamat herrasmiehet valtaansa erään
pienemmän jollan, panivat sen vesille ja ennättivät siihen itsekin
hypätä. Sen nieli kalliolta alaspäin vyöryvä laine ja painoi laivan
kupeen alle. Laineen mukana oli laiva kallistunut juuri silloin
ulospäin, kun jolla miehistöineen imeytyi sen alle. Samassa syöksyi
pauhinalla uusi jättiläislaine koko voimallaan ylös kalliolle ja
kuohui yli laivan, jonka se painoi jälleen kallistumaan maalle päin.
Jolla väkineen rutistui kallion ja laivan pohjan väliin. -- Kuri oli
palannut laivalle heti. Kaikki tottelivat sittemmin laivan päämiestä.
Rauhallisina kaatoivat merimiehet laivan kolme mastoa maalle lyömällä
vantit poikki meren puolelta. Niistä syntyi silta, tosin epävarma ja
heiluva ja täynnä köysiä. Niitä myöten kuitenkin pelastuivat maalle,
ensin matkustajat, sekä naiset että miehet, sitten laivan miehistö
ja viimeisenä laivan päämies. Kaikki tämä tapahtui parinkymmenen
minuutin kuluessa. Laivan päämiehen päästyä maalle irtautuivat
mastot kalliosta. Laiva oli joka heilahduksella luisunut ulospäin
liukkaalla ja viettävällä kalliopohjalla. Nyt huuhtoi jo joka laine
sen yli. Se oli vanha, puusta alkuaan purjelaivaksi rakennettu ja
sittemmin höyrylaivaksi muutettu niin sanottu pakettilaiva. Sen
runko ei kestänyt kauan meren runtelua. Heti ensimäisten tärähdysten
jälkeen nousi pinnalle sen irtoköli ja sittemmin peräsin. Laivan
kannen ollessa vielä veden pinnan yläpuolella alkoi maalle tulla
osia kajuutoista ja matkustajahyteistä. Sittemmin osia kannesta ja
laidoista. Veden päällä pysyvä osa lastia, paperia, erilaisia silkki-,
villa- ja puuvillakangaspakkoja, laatikoita, joissa oli hajuvesi-
ja konjakkipulloja viinitynnyreitä, korppulaatikoita ja muuta
ruokatavaraa, purkautui ulos hajoavasta laivan kelluen suunnattoman
pirstalemäärän seassa. Osa arvokasta lastia tuhoutui murskautuessaan
isompien laivankappaleiden, kölin, mastojen kuve- ja kansiosien
törmäillessä toistensa tai rantakallion kanssa. Itse puukappaleetkin
pirstoutuivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Ennen aamua peitti merta
saaren länsirannalla kuuden kilometrin pituinen ja neljänneskilometrin
levyinen aaltojen mukana taipuileva paksu peite, joki oli muodostunut
laivan ja sen lastin pirstaleista.
"Laiva törmäsi maalle kello yksitoista illalla. Pelastuneet
pysytteleivät yhdessä suuressa ryhmässä ensin siinä rantakalliolla
ja sittemmin metsässä, rantakallion suojaamassa laaksossa. Yön
kuluessa olivat jotkut kuulevinaan koiran haukuntaa kylästä ja
läksivät isommissa ja pienemmissä ryhmissä, laivan päämiehen ankarista
kielloista huolimatta ('Nyt ei olla enää laivassa!' sanottiin)
pyrkimään läpi synkkien metsien kompastellen ja ryömien louhikoissa
toisinaan seuraten kapeaa polkua. Suurin osa näistä eksyi vuoristoon
ja soihin, joista löydettiin, nälkään ja viluun kuolleina, toiset
jo seuraavana päivänä, toiset vasta viikon parin perästä, mutta
jotkut vasta seuraavana kesänä. Muutamat hävisivät kokonaan. Jotkut
osuivat jompaan kumpaan kylään ja saivat miehiä oppaiksi mukaansa
laivarikkopaikalle. Suurin osa oli pysytteleinyt koossa, ja he tulivat
opastetuiksi kylään, jossa saivat hoitoa ja pelastuivat.
"Aamulla oli ilma jälleen kirkas ja tuuli alkoi hiljentyä pysyen yhä
lännessä ja pitäen laivanhylystä purkautuvaa tavaraa maan sivussa.
Koko seuraavan päivän ja niin kauan kuin tuuli pysyi lännessä, siis
lähes viikon, me saarelaiset, kaikki miehet ja melkein kaikki naiset
ja lapsetkin ongimme tavaraa maalle. Suuret pinot sinne kerääntyi
polttopuuta: honkaa, tammea, tiikkiä ja mahonkia ja monet kätköt
arvokkaampaa tavaraa läheisiin metsiin ja soihin. Jonkun kerrotaan
löytäneen laivan rahakirstun rikki ruhjoutuneena ja tyhjänä. Joku oli
löytänyt laivan arvopostisäkin, joka oli laivan päämiehen kajuutan
seinän ja siihen kiinnitetyn ison kaapin kanssa ajautunut maihin
ja jossa oli ollut muun muassa suunnaton määrä kultarahaa. Löytäjä
oli kätkenyt sen erääseen luolaan, kunnes olisi saanut omia miehiä
avukseen viedäkseen sen pois. Toiset kuitenkin varastivat säkin melkein
heti. Näin oli säkki muuttanut paikkaansa ja omistajaansa kymmenkunta
kertaa jo ensimäisenä päivänä ja vielä jonkun herran sitä seuraavasta
iltayöstä. Kenelle se lopulta jäi on ikuinen salaisuus. Epäillään, että
muutamat sittemmin rikkaiksi muuttuneet suvut olisivat tämän postisäkin
perillisiä. -- Kukapa häntä tietää.
"Useimmat miehet nyhtivät kekseillä maihin puutavaraa. Naiset ja lapset
kantoivat sitä pinoihin ylemmä maalle. Näin työskenneltiin lahtien
varsilla olevilla kivikko- ja somerikkorannoilla, sillä niemissä ja
jyrkkien kallioiden kohdilla oli mahdoton mitään tehdä joutumatta
itse vaaraan liuota mereen. Minä työskentelin vaimoni ja poikani
kanssa laivanhylkyä lähinnä etelänpuolella olevassa lahdessa. Vetelin
maalle kaikenlaista isompaa ja pienempää, polttopuiksi kelpaavaa
puutavaraa. Välistä tuli joku arvokkaampikin esine. Lopuksi sukelsi
esiin seitsemäntoista isompaa ja pienempää puulaatikkoa! Perästä
päin selvisi, että niissä oli toisissa hajuvesipulloja, sisältäen
oikeaa alkuperäistä 'Kölnin vettä', toisissa pieniä konjakkipulloja,
tuonlaisia kuin tämä tässä pöydällä ja parissa laatikossa oli
silkkitavaraa.
"Siitä kulki vähän väliä ihmisiä ohi. En voinut siis päivän valossa
ottaa niitä maalle! Mihin ne olisin korjannut! Aina joku olisi nähnyt
ja vakoillut hommiani ja pimeän tultua varastanut saaliini! Lähetin
siis vaimoni ja poikani kotiin -- alkoi jo iltakin tulla -- ja käskin
pojan heti pimeän tultua takaisin ja tuomaan mukanaan lapion ja
lyhdyn. Lyhtyä ei kuitenkaan ollut lupa sytyttää ennenkuin vasta minun
käskystäni ja harkinnastani. Varovainen täytyi olla. Itse jäin siihen
paikkaan työhön. Vetelin jälleen kaikenlaista puun rojua laatikkojen
päälle ja olin jotain etsivinäni. Silloin tällöin otin jonkun tammen,
tiikin tai mahongin kappaleen maalle. Honka ei ollut enää minulle muka
kelpaavinaan.
"Päivän pitkin oli yhtä ja toista löydetty, mutta huhut vielä
suuremmista löydöistä levisivät miehestä mieheen. Se herätti yleistä
levottomuutta. Kukaan ei enää illemmalla pysynyt asemillaan polttopuita
korjaamassa, vaan alkoi harhailla pitkin rantaa, penkoen keksillään
sieltä ja täältä merenajoa.
"Pysähtyi siihen minunkin läheisyyteeni yksi ja toinen, epäilyllä
katsellen hommiani. Tuli siihen lopulta tämä naapurin Esakin ja uteli,
olenko löytänyt jotain erikoisempaa. Viittasin pinoihini ylempänä
somerikolla ja niiden päällä oleviin lokeihin ja nuoravyyhteihin ja
maalle vedettyyn melkein ehjään laivaveneeseen mastoineen ja purjeineen
ja sanoin, eikö hänen mielestään muka se jo yhden osalle riitä. Esa ei
sanonut tarkoittavansa sellaista jokamiehen tavaraa, vaan parempaa.
Kertoi jonkun siellä pohjoisempana löytäneen laatikon, joka sisälsi
konjakkipulloja.
"'Se on jotain se!' kehui Esa. Sitten hän kertoi yhä kummemmista
löydöistä.
"'Nyt se taitaa olla jo hyvin tyhjää tämä rannan käynti', lisäsi Esa
ja ryhtyi, yhä epäillen hommiani, penkomaan keksillään vuoroin minun
pohjois- ja vuoroin eteläpuolellani.
"Alkoi siihen pysähtyä muitakin, penkoen kekseillään niinkuin minä ja
Esakin.
"'Mitä hittoa siinä oikein on kun te siinä niin miehissä kärttäätte,
kuin ketut koskeloita', kysyi eräskin vasta tullut.
"'Sitähän minä tässä juuri sanoin', alkoi taas Esa, 'että tyhjää alkaa
olla tämä rannan ajo. Minäkin olen tänään kävellyt melkein päästä
päähän koko laivarikkorannan, löytämättä mitään. En edes nähnyt,
että kukaan olisi enää mitään löytänyt. Tyhjä on jo ranta. Pelkkää
puunroinaa vain! -- Toisenlainen onni kuuluu olevan niillä, jotka
ovat käyneet metsiä. Sinne on moni ylhäinen herra ja rouva eksynyt ja
tupertunut, Kreivejä ja ruhtinaallisia mitä lienevät, koska kuuluu
melkein jokaisella olevan kovasti rahaa taskuissaan, kultakelloja,
jalokivisormuksia ja muita aarteita. Onnen poikia ne ovat, jotka ovat
älynneet tänään metsiä kulkea! Rikkaampia totta vie ovat ne, kuin me
tuhmat rannan raukujat! Metsään tästä taitaa olla viisainta painua
jokaisen nyt jo. -- Huomisaamusta alan käydä metsiä ja jätän rannat
Aina näitä polttopuita saa, mutta kultaa ja jalokiviä harvoin.'
"'Tuuli voi kääntyä ja vie nämä puutkin muille markkinoille', sanoi joku.
"'Vieköön! Aina niitä tulee puulaivoja, mutta rahalaivoja ei edes kerran
miespolvessa!' sanoi Esa tiukasti.
"Luulin, että Esa vain viekoittelee meitä toisia pois rannasta, mutta
perästäpäin kuulin, että metsänkävijät todellakin olivat sinä päivänä
hyötyneet enemmän kuin rannankävijät. Matkustajat olivat ylimalkaan
olleet rikasta väkeä ja löydettiin metsistä niiden ruumiita jo sinä
päivänä monia. -- Näytti sentään Esalla olleen totinen aikomus
viekoitella meidät pois tästä rannasta, ottaakseen yksin selvän, mitä
siinä kohdalla on -- tai saadakseen ainakin muut, perästäpäin tulleet,
pois saaliin jaolta ja tapellakseen minun kanssani epäiltävästä
apajasta. Esa oli niihin aikoihin vahvempi minua ja jos olisi kahden
jääty, en mene takaamaan, mitenkä olisi käynyt.
"'Jaaha jaa', huokasi Esa. 'Tyhjää on ranta, niinkuin jo sanoin ja
tyhjää tämä onkiminen. Ilta alkaa hämärtyä. Kotiin tästä pitää lähteä
ennen pimeää, ettei joudu huomenna metsästettäväksi', tuumi Esa lipevin
kielin ja nauraa röhähtäen muka lausumalleen sukkeluudelle, puhuessaan
metsästyksestä'.
"Esa lopetti todellakin onkimisensa, pani tupakan ja viekkailla
silmillään seurasi sanojensa vaikutusta, etenkin minuun.
"Meri velloi rannanajoa suurissa, voimakkaissa ummikkaissa. Joskus
tuli vielä korkea aalto, joka rytinällä kaatui, nosti välkkyvälle
harjalleen tuhannet isommat ja pienemmät puut ja muut esineet, heitti
itse aikamoisen kuperkeikan laueten iltaruskon viimeisessä punaisessa
valossa vihertäväksi vaahdoksi ja vieritellen ja kolistellen puita
rantakiviin ja heitellen osan niistä kuivalle. Pelolla seurasin
tällaisia tapauksia, sillä olisihan millä hetkellä hyvänsä tuollainen
merikarju voinut pilanpälten velloa nurin narin minunkin kätköni tässä
kaikkien nähden. Eihän muuta olisi tarvittu kuin että kasakin jostain
laatikosta olisi vilahtanut puurojun joukosta, kun asia olisi tullut
ilmi -- siten se minullekin tuli ilmi muutama tunti aikaisemmin -- ja
tasanjako tai tappelu tai molemmat, olisi paikalla alkanut. Sallimus
ohjasi kuitenkin, ainakin tähän asti, kaatuvat loppulaineet joko
pohjois- tai eteläpuolelle minun apajaani. Ajan pitkään ei tuollaiseen
salliman sattumaan voinut luottaa. Mietin, millä ihmeen pelillä saisin
nuo kutsumattomat vieraat matkoihinsa, ennenkuin pahempaa ennätti
tapahtua.
"Mitään keinoa eivät aivoni kyenneet keksimään. Pelastus tuli kuitenkin
aivan odottamattomalta taholta, nimittäin Esan itsensä lausumasta
kotiinlähtöesityksestä. Siihen lausuin minäkin, silloin vielä
huomaamatta sanojeni arvaamatonta vaikutusta ja ainakaan edeltäpäin
itse tajuamatta, että lausuilin jotain asiani hyväksi ja vieläpä aivan
ratkaisevan sanan. Niin se käy. Tiukassa paikassa ikäänkuin joku
toinen, meitä ylempi, ottaa hetkiseksi kielemme ja mielemme haltuunsa
ja puhuu puolestamme meidän omalla suullamme, että senkun kuuntele
päältä itsekin vain! On minulle niin käynyt muulloinkin. Sitä tietä
minä sillonkin vastasin Esan puheeseen:
"'Niin. Kotiin tästä lähden minäkin, kun ensin saan maalle tuon ison
tammilankun, mikä kelluu tuolla kauempana. (Siellä todellakin kellui
iso jykevä tammilankku, nyt sen näin itsekin, kun siitä puhuin!) Kun
sen saan maalle, sitten voin mennä kotiin ja nukkua yöni rauhassa.
Sitä minä himoitsen ja kun sen saan, lähden ja jätän tämän muun roskan
teille.'
"'Sitä saat odottaa, sehän on vielä kaukana!' hörähti Esa.
"'Enpä niinkään kauan! Vetelen tässä tätä likempää tavaraa tähän
rantaan päälletysten. Uutta tulee aina likemmäksi ja viimein on tuon
tammilankunkin vuoro. Käykääs miehet joutessanne auttamaan, niin
päästään yhdessä kotiin!'
"Se naula veti! Esakin nyt näki, etten mitään koiranhautaa peitä!
Asiahan oli kaikkien silmissä selvä. He näkivät tammilankun muutaman
sylen päässä ja tiesivät, ettei minun kauan tarvitse jatkaa nykyistä
menetelmääni, kun yletän tammilankkuuni ja juttu on lopussa. Kun muita
tammilankku ja tai muuta arvokkaampaa ei näkynyt ja kun ikivanhan
kirjoittamattoman rantaoikeuden mukaan minä lankun löytäjänä olen sen
omistaja ja kun mokoman vuoksi ei kannata keinotella ja vielä vähemmin
tapella, tai vakoilla ja varastaa se, laputtivat miehet tiehensä sen
enempää urkkimatta toimiani. Mutta sinä iltana minä poikani kanssa
korjasin maalle sekä lankun että laatikot, jotka kätkettiin taitavasti
läheiseen metsään. Myöhemmin samana syksynä eräänä tyynenä, pimeänä ja
sumuisena yönä hain laatikot kotiin.
"Huhuiltiin sinä syksynä ja vielä sen perästäkin monen moisista
satumaisista löydöistä, mutta tosiasiaksi lienee jäänyt, että minun
saaliini sittenkin taisi olla suurin -- ainakin se oli vähimmin
omalletunnolle käypää kaikista 'Admiralin' laivarikosta saaduista
löydöistä. Haukkavuoren Ukolle vietiin sinä syksynä toinenkin
siankinttu ja lampaankäpälä uhriksi ja hyvitykseksi. Siitä olen
kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen johtopäätöksen, että monen tuntoa
vaivasi raskaat syytökset."
Laivuri vaikeni. Lasit olivat jo aikoja sitten tyhjenneet ja
jäähtyneet. Kuului vain lampun hiljainen sirinä, seinäkellon harva
naksahtelu ja myrskyn aaltoileva mylviminen ulkona, märän lumen ja
veden läiske ikkunoihin, räystäsveden rapina seiniin tai vuoroin lotina
maahan, miten tuuli milloinkin salli sen ohjata kulkunsa, ja tuulen
humina ja pauhu seinissä ja pihan vaahteroissa, saarnissa ja pensaissa.
Laivuri lopetti jälleen äänettömyyden. Avaten takanaan olevan lääke- ja
juomatavarakaappinsa ovet auki, hän osoitti sen ylintä lautaa ja lausui
lopuksi:
"Siinä on 'Admiralin' hautausmaa. Niin olen tuota ylintä lautaa
tottunut nimittämään. Olen siihen järjestänyt suoriin riveihin
neljäkuudetta hajuvesipulloa. Niin monta vainaata tuli yhteensä
'Admiralin' yönä -- etupäässä hienoa väkeä, rouvia, neitejä ja herroja,
suurin osa metsissä, yksi jollan lasti vain itse laivarikkopaikalla.
Nuo pullot minusta muistuttavat niin paljon hiottuja hautakiviä. Asetin
tuonne yhden kunkin muistoksi. Olen lukevinani pullojen etusivulta,
näin kauempaa katsoen, niiden kunkin nimen. Minä olen vain lukevinani,
sillä kaikkihan ne neljäkuudetta olivat nimettömiä."