Auringon punainen reuna alkoi kohota merestä, kun varikset taas, aivan
ääneti ja leijailevin siivin laskeutuivat vanhan, yli kolmesatavuotiaan
variksen johdolla alas hiekalle, Aapelin ikkunan alle.
Ne olivat tyrmistyä näystä, joka niiden silmiä siinä kohtasi: Paksu
kerros itäviä perunoita!
Pitkään aikaan ei yksikään saanut sanaakaan suustaan. Lopulta Vanha
Varis avasi ivasta ja ylenkatseesta irvistelevän nokkansa ja puhui:
"Halpamaista! Inhoittavaa! Niin ihmismäistä! Kuka muu kuin ihminen
voisikaan viattomaan pilaan vastata noin kömpelösti ja tuhmasti!
Kuinka in-hoit-ta-vaa! Sen kyllä tiesin, että kun tulee kysymykseen
suhtautuminen leikillisyyteen, ei ihmiseltä voi paljoa odottaa, mutta
että hän olisi näin nolo ja vastaisi pilaan näin kömpelösti, sitä en
olisi uskonut!"
Syvästi loukkautuneina nousivat varikset siivilleen yhtä ääneti,
kuin olivat tulleetkin, koskematta ainoaankaan noista inhoittavista
perunoista ja lensivät aivan asumattomalle pienelle saarelle, joka
oli viidentoista kilometrin päässä lounatta kohti. Se oli muodostunut
punertavista, valkeista ja harmaista, sileistä vierinkivistä. Sitä
ympäröi leveä rantahiekka, jolta muu osa saarta nousi porrasmaisin
penkerein. Ylin osa saarta oli tasainen kivikenttä, jossa siellä täällä
kasvoi heinää. Rannoilla oli simpukoita ja paaroja, minkä jaksoi
syödä. Lokit, kajaat ja tiirat pesivät siellä ja kun nyt oli niillä
hautomisaika, sai herkutella niiden munilla. Myöhään syksyllä, kun
talvi teki tuloaan, täytyi niiden jälleen palata Ihmistensaarelle --
nälkää pakoon. Tätä ikävää asianhaaraa ne eivät osanneet aavistaa eikä
muistaa nyt tullessaan tälle ihanalle luodolle, jossa ei ollut ihmisiä.
Pitkä lento vastatuuleen oli ollut rasittava -- mutta ei se toki niin
rasittava olisi ollut, ellei mieltä olisi kuohuttanut tuo häpeällinen
tapaus Ihmistensaarella. Pian istuivat kuitenkin kaikki varikset
luodon päivänpuolisilla pengermillä, läähättäen, nokat rakosillaan.
Hengästyminen esti kaiken puheen pitkäksi aikaa. Katseltiin vain.
Tuolla taivaan rannalla siinsi kukkuloineen kuin ukkospilvi korkea
ja pitkä Ihmistensaari. Kevein kesälainein välkkyi meri siinä
välillä. Laivoja meni ja tuli. Suuri taivas kaareili selkeänä yli
kaiken. Kivistä säteili lämpöä. Jossain luodon toisessa päässä humisi
tuulenpuuska ja soi niin kumman ihanasti laineen loiskinan kanssa.
Se puhaltelee ja viheltelee miljoonien pengermäkivien raoissa kuin
kaukaisissa urkupilleissä. Pian se puhisee jo lähellä ja lentää
lämpimänä löyhäyksenä ja humauksena yli varisparven ulos merelle,
jossa sen tie näkyy tummana leveänä viiruna. Pian kohtaa se laivan,
jolle antaa lisää kyytiä -- hetkeksi, sitten kulkee laiva taas entistä
vauhtiaan. -- "Puhalla nurin Ihmistensaari!" sanoo manaten Vanha Varis
itsekseen tuulenpuuskalle, joka on jo kaukana. Sitten se veti vielä
kerran syvän huokauksen, hengitti sen jälkeen rauhallisesti ja alkoi
puhua ääneen:
"En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana palaja minä enää
Ihmistensaarelle! Tehköön sen teistä ketä huvittaa elää sen kanssa ja
sen läheisyydessä, -- Tarkoitan ihmistä. -- Se on kyllä hyvä olemassa
sekin. Onhan hän monella tavalla hyödyllinenkin: Hän vetää nuottaa
Välimeressä niinkuin Suomenlahdessakin ja tuo meille merestä milloin
sardineja, milloin haileja. Mutta yhtä tuhma hän on niin etelässä kuin
pohjoisessakin."
"Tuhma on ihminen perinpohjin", vastasi kuorossa koko varisjoukko ja
räpytteli vihasta siipiään.
"Haluatteko ehkä kuulla, miten kävi kerrankin nuoruudessani minulle
Talvettomassa Maassa", aloitti Vanha Varis kohottautuen vähän
korkeammalle penkereelle ja alkaen kertoa nuoruudenmuistojaan.
"ÄLÄ OLE VIHAINEN, RAKKAANI."
Miehen nimi oli Matti -- mikäpä muukaan hän olisi voinut olla, mies,
jolla oli aina Matti kukkarossa, paitsi rantakaupunkien ilopaikkoihin
mennessään. Silloin oli hänellä rahaa. Vaimon nimi oli Alma. Matti
harjoitti merenkulkua ja Alma kalastusta. Matin ammatti tuotti kapakka-
ja kortsirahat, Alma hankki perheelle toimeentulon.
Matilla oli omatekoinen jaala, jolla hän kuljetti yli meren perunoita,
silakoita, halkoja ja katukiviä. Jaalan nimi oli _Onnen Alku_. -- Matin
onni olikin aina vain alussa, valmista siitä ei totta totisesti tullut
koskaan. Se ei milloinkaan päässyt alkua pitemmälle. Lieneekö jaalan
nimen kuiskannut Matin korvaan joku ilkeämielinen haltija, sitä ei ole
lupa sanoa.
Matin ensimäisen jaalan nimi oli _Alku_. Se upposi katukivilastissa
keskelle merta, säilyäkseen siellä tulevaisten muinaistutkijain
pengottavaksi sitten, kun Suomenlahden pohja on kohonnut mantereeksi.
Aivan onneton ei Matti kuitenkaan lienee ollut, koska hänellä oli
kadehtijoita, jotka nimittivät Mattia amiraaliksi.
Matti oli jo saavuttanut parhaan miehuutensa -- tai oikeastaan
jo elänyt siitä noin kolme neljännestä, kun hän eräänä talvena
odottamattaan, miltei yllättyen, joutui naimisiin erään nuoren, terveen
tytön kanssa.
Asia, ilman alkuvaiheita, kävi näin:
Matin vanhemmat olivat kuolleet noin parikymmentä vuotta sitten. Isä
oli ollut luotsi, joka aina humalaisena palasi kotiin ja syys- ja
kevätkylmillä vilustui ja hankki keuhkotaudin ja kuoli. Äidin kerrotaan
kuolleen surusta viisi kuukautta myöhemmin. Matti oli ainoa perillinen
ja asusti sitten yksin perimässään talossa.
Matilla, niinkuin muillakin ihmisillä, oli ystäviä, jotka tulivat
hänen luokseen, milloin Matti palasi purjehdusretkiltään. Nuo ystävät
tiesivät, että vaikka Matti palasikin kotiin kaima taskussaan, on
hänellä ihana kaksilitrainen mukanaan. Tällä kaksilitraisella oli monta
hyväilynimeä; useimmiten sitä kuitenkin, etenkin veneessä, nimitettiin
kamiinaksi, kun sen huomattiin lämmittävän.
Noin vuosi ennen Matin kuolemaa, ensimäisenä adventtina, olivat
mainitut ystävät taas Matin luona. Kokous alkoi kello kymmenen
päivällä. Matti oli jo keittänyt kahvin, jota juodessa laimennettiin
kamiinasta vuodatetulla viinalla. "Kahvi on myrkyllistä", sanoi Matti
kuulleensa isävainajaltaan.
Sitten mentiin kirkkoon kuuntelemaan "Hosiannaa". Lukkarin johdolla
sitä lauloi pieni sekakuoro. Matti tovereineen asettui miesten
parvelle. Sieltä paraiten näki, kun "Hosiannaa" laulettiin. Matti ei
ymmärtänyt laulua, mutta hänestä oli mukava katsella tyttöjä, jotka
urkuparvella lauloivat.
"Näetkös tuota nättiä tyttöä, joka seisoo ihan reunimmaisena tuolla
urkuparvella?" kysyi yksi Matin tovereista, Kiispekon Mikko.
"Tuota Almaako f"
"No sitä. Sinun olisi naitava tuo Alma."
"Tuliskohan tuo?"
"No se nyt on ihme."
"Rupea puhemieheksi."
"Rupeanhan minä."
Iltapäivällä käytiin kosimassa. Jouluksi oli Matilla emäntä kotona. Se
kävi nopeaan, mutta samaa koettua polkua, mitä muutkin avioliitot Matin
ympäristössä.
Avioliitostakin tuli vain "onnen alku". Kokonaisen viikon elivät Alma
ja Matti onnellisina omassa kodissaan. Sitten loppui leipä. Eräänä
aamuna Alma pyysi miestään jauhon ostoon.
"Ei osteta vielä jauhoja", sanoi Matti.
"No milloin sitten? Nyt ovat jauhot lopussa. Tähteenä on vain kaksi
leipää. Sinä syöt paljon. Huomenillalla ei ole yhtään leipää. Tänään,
on pantava taikina. Mene ostamaan jauhoja."
"Ei ole rahaa."
"Herra Iesus! Ei ole rahaa! No missä sinun kesäansiosi ovat?"
"Menivät kihloihin ja häihin. Oli niin huono kesä se viime kesä.
Purjehdus tuotti vain pelkkää tappiota."
"Millä me sitten elämme?"
"Odotahan nyt. Ehkä minä saan jotain työtä."
"Mitä työtä sinä täällä talvella saat? Jokainen tekee omat työnsä."
"Onhan sitä saanut joka talvi."
"Näin tyhjäkö sinä olet ollut joka talvi?"
"Näin tyhjä tai tyhjempi. Miten milloinkin. Ilmojen mukaan."
"Voi minä kurja kuitenkin, minkälaisen miehen kanssa yhteen jouduin!"
Alma alkoi itkeä.
Matti istui kiikkutuolissa ja tupakoi.
Keskustelusta ei tullut enää mitään. Vielä yritti Alma Matilta
kysyä: "No sinä et siis mene ostamaan jauhoja?", mutta kun ei saanut
vastausta, läksi vanhempiensa kotiin, jossa äidilleen itkien valitti
onnettomuuttaan ja köyhyyttään.
Kotoaan sai Alma pitkin koko sen talven jauhoja, silakoita ja perunoita.
Niin kului talvi.
Tuli kevät. Alma varustautui kalastamaan. Hän pääsi verkkoineen
osakkaaksi entisen kotitalonsa venekuntaan.
Matti varustautui purjehtimaan. Raappasi "Onnen Alkunsa", tervasi sen
kolitervalla alta ja puutervalla päältä. Purjepuut myös raapattiin ja
voideltiin hylkeenrasvalla. Kun satamassa oli vielä jää, vedettiin
Matin, niinkuin muidenkin jaalat jäälle, odottamaan vapautumistaan.
Se tulikin noin viikon perästä. Silloin nosti jaala toisensa perästä
purjeensa ja kiiti keveänä ohi ajelehtivien jäätelien, kevätahavan
puhaltaessa pingoittuneisiin purjeisiin, Viroa kohti.
Almalla ja Matilla oli erotessa ankara riita. Alma ei olisi tahtonut
laskea Mattia menemään, vaan jäämään kotiin kalastamaan, tai sitten
ottamaan, Alman mukaansa "Onnen Alkuun", ettei tarvitse palkata
vierasta apua alukseen, joka ei tuota mitään. "En minä ole ennenkään
akkaväen turvissa seilannut, enkä seilaa nytkään", oli Matti huutanut
silloin vihasta punaisena.
"Seilasithan tuota koko talven akkaväen turvissa", oli Alma sanonut.
Enempää ei tarvittu. Viittaus arkaan kohtaan sai Matin sielussa
asustavat pahat pohjamudat kuohuksiin. Humalassa hän oli lempeä kuin
lammas, mutta kun hän suuttui selvänä, ei häntä voinut mielipuolesta
eroittaa.
Alma oli varustanut Matille evästä pussiin kolme leipää ja pytyn
silakoita. Sen sieppasi nyt Matti olaltaan, ollessaan jo kynnyksen
luona, ulos menemäisillään, ja heitti Almaa kohti. Alma ennätti
väistää. Pussi lensi hänen ohitseen ja sitten ikkunan läpi ulos. Lasit
helisivät ja Alma kirkaisi kauhusta. Huutaen: "Kirotut olkoot leipäsi,
en niitä tarvitse", paiskasi Matti oven kiinni, että seinät tärähtivät
ja lähti hitaasti jaalalleen.
Alma jäi kotiin itkemään.
Kului loppuun kevätkalastusaika.
Venekunnalla, johon Alma kuului, oli koko hailinkutuajan harvinaisen
hyvä saalis. Toivottiin, että jos silakalla tulee olemaan vähänkään
hintaa, on Almalla ja hänen miehellään ensi talvi leivän puolesta
turvattu.
Lähestyi juhannus, jolloin kevätsaalis viedään Viroon.
Alma oli niin usein, yksin ikävissään, ajatellut Mattia ja katunut
katumasta päästyään Matille eronhetkellä lausumiaan sanoja.
Koko keväänä ei Matti poikennut kotona. Toisilta purjehtijoilta Alma
sai kuulla missä Matti milloinkin liikkui, että hän ansaitsee hyvin,
mutta juo kaiken.
Surun ja ikävän vallassa Alma syytti itseään. Hänen jokailtainen ja
-aamuinen ajatuksensa oli, että jos hän vielä saa Matin takaisin
kotiin, on hän hänelle niin hyvä, niin hyvä, ettei Matin enää koskaan
tee mieli pois kotoa, vaan jää yhdessä kalastamaan, tai ottaa hänet
mukaansa purjehtimaan.
Koko juhannuksen alusviikon oli hälinää satamassa. Saaren kaikki jaalat
ottivat silakkatynnyreitä, viedäkseen ne Viroon. Täyteen lastiin tullut
jaala purjehti jo aina iltayöstä ulos merelle, ollakseen aamulla
Virossa. Toisia tuli, toisia meni.
Tulijoilta sai Alma kuulla, että Matti on Lonttovassa. Hän lähetti
Matille sanan, että tulisi kotiin. Kuinka mielellään hän olisi suonut,
että heidän ensimäisen hailisaaliinsa vie oma "Onnen Alku" Viroon.
Kädet lujasti ristiin puristettuina rukoili Alma autiossa kodissaan
yksinäisenä maata pannessaan kiihkeästi onnensa puolesta. Mitä
lieneekään sanoja hän käyttänyt alussa, mutta hänen itsensä huomaamatta
ja tajuamatta sai rukous kiihkeimmillään ollessaan seuraavan muodon:
"Rakas Matti kulta! Tule kotiin! Tule kotiin rakkaani! Hailit ovat
sinun! Ne ovat sinun joka tynnyri ja joka nelikko! Mikään ei ole minun!
Tule kotiin ja vie hailit Viroon omalla 'Onnen Alulla'. Siitä tulee
meille yhteinen, loputon onni, jos niin teet! Tule kotiin, tule kotiin
rakkaani! En sano sinulle enää yhtään rumaa sanaa! Rukoilen Jumalalta
kärsivällisyyttä ja voimaa siihen. Tule kotiin, minä olen hyvä sinulle
iankaikkisesti, amen!"
Sananlähetykset joko eivät saapuneet Matin korviin tai eivät auttaneet.
Seitsemäs viikko oli kulumassa Matin lähdöstä, mutta se oli Alman
mielestä kuin seitsemäs iäisyys.
Hän päätti koettaa vielä viimeistä keinoa, kirjoittaa Matille kirjeen.
Alman vanha setä oli lähdössä Viroon. Hänen mukanaan päätti Alma
kirjeensä lähettää.
Hänellä olisi niin paljon sanottavaa! Niin paljon kerrottavaa ja niin
paljon anteeksi pyydettävää! Hänestä tuntui, kuin eivät kaiken maailman
paperit riittäisi siihen kirjeeseen, mutta kun hän otti paperiarkin ja
istui pöydän ääreen, valmiina kirjoittamaan, tuntuivat ajatukset aivan
tyhjiltä. Hänellä ei tuntunut olevan mitään kirjoitettavaa. "Oi! Kuka
osaisi sen kirjoittaa! Oi -- ei ole ketään, kenelle uskoisin tämän
kirjeen kirjoittamisen!" -- huokaili hän ja päätti ponnistaa kaikki
ajatuksensa liikkeelle ja kätensä työhön ja tuloksena oli seuraava
kirje:
"Hyvää päivää rakkaani!
Älä ole vihainen rakkaani!
Tuo raasit rakkaani!"