Aapeli oli pitänyt vahtia noin kello yhteen. Huolimatta melusta, joka
ympäröi hänen taloaan, hän nukkui.
Koirat olivat rauhoittuneet ensin ja hiipineet kukin aittansa alle.
Vähitellen oli hajonnut myös varisparvi ja lokit ja kajaat asettuneet
jälleen istumaan kivilleen.
Aamun koitossa, mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa oli pari
nuorta, uhkarohkeaa, seikkailunhaluista ja ennen kaikkea nälkäistä
varisnuorukaista lähestynyt mitä suurimmalla varovaisuudella Aapelin
perunamaata. Ennenkuin ne ryhtyivät siitä syötävää etsimään, kävivät ne
tarkoin tutkimassa koko talon ulkoapäin. Moneksi silmänräpäykseksi ne
viivähtivät ihmisasunnon portaille ja kuuntelivat visusti, liikutaanko
siellä. Ei -- ei kuulunut mitään. Toinen varis tiesi koiran makuupaikan
ja opasti toverinsa sinnekin tarkastukselle. Siellä se nukkui, tuo
valkoinen, mustatäpläinen, ruma, nelijalkainen ja karvainen elukka niin
sikeässä unessa, ettei mitään olisi tiennyt, vaikka olisi silmät siltä
nokkaissut pois päästä. Huulet sillä unessa liikkuivat ja irvistivät ja
haukkui se suu kiinni ja liikutteli käpäliään. Uneksi raukka!
Varikset harppoivat pois aitan alta, nousivat siivilleen ja lensivät
ääneti Aapelin perunamaalle ja alkoivat varpain ja nokin kaivaa
perunoita ja syödä niitä.
Ne söivät aivan tarpeekseen ja lensivät pois.
Taikka, totta puhuen, ne eivät sanottavasti ensinkään syöneet, sillä
ne olivat jotenkin yltäkylläisiä suljuista, kuten toisetkin varikset.
Ne vain penkoivat esille perunan toisensa jälkeen ja talttasivat
ne terävällä nokallaan rikki. Erikoisella huolella repivät ne irti
valkoiset idut, jotka lisäksi olivat pahan makunsa vuoksi kokonaan
kelvottomiakin syötäviksi. Varisnuorukaisten homma oli siis pelkkää
ilkivaltaisuutta ja siis sitäkin rikollisempaa. Ei edes se seikka,
että tämä vallattomuus tapahtui kostoksi rakkaitten toverivainajien
puolesta, ole omiaan levittämään sovituksen hohdetta heidän tekoonsa
ja tuomaan minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja heidän menettelyään
arvosteltaessa ja tuomittaessa.