Tämä melu jatkui aina aamupuoleen yötä. Kello kolmeen mennessä lakkasi
tuulikin ja asettui meri, joka nyt vyöryi mahtavissa, nousevassa
auringossa välkkyvissä ummikkaissa, jotka alenivat alenemistaan
ja verkkomiesten kotiin tullessa olivat jo harvat ja loivat. Meri
alkoi näyttää peilikirkkaalta ja olisi katselija jo sitä sellaisena
pitänytkin, ellei rantoihin särkyvän ja kohisevan ummikkaan pauhu olisi
muistuttanut, että se oli liikkeellä yhä.
Kaloja ravisteltiin verkoista pitkin rantaa ja alettiin heti niitä
ruokkia. Pikkupojat soutelivat sieltä ja täältä valkamista puolen
kilometriä ulos merelle hinaten jollansa perässä pitkää laatikkoa,
moltia, joka oli täynnä kalan sisälmyksiä, suljuja. Siellä käännettiin
moiti nurin ja suljut ja kalanrasva hajaantuivat meren pintaan.
Varikset, kajaat ja lokit luulivat, että ihminen vain heitä varten käy
verkoilla ja heidän aamiaisekseen toimittaa mereen noita rasvaisia ja
ruodottomia suljuja. "Kuinka kaunista! Onpa hänestäkin edes jotain
hyötyä", tuumivat ne, poimien merestä itselleen ruokaa. Lokit ja kajaat
söivät lentäessään, mutta varisten oli lennettävä joka suullistaan
syömään maalle.