Istuivat aitan kynnyksellä,
laskivat kätensä kullan käteen,
näkivät päilyvän päällä järven
pian jo aamun ensi säteen,
pilvet paloi, sydämet sykki;
kuuli he, kuiski he toisillensa
riemuja, suruja rinnan kahden,
suloja, kaihoja rakkautensa.
Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Jos sa tuntisit lemmen tulta,
joka mun järkeni poroksi poltti,
vei levon, rauhan ja leikin multa,
et sinä enää epäeleisi,
karkaisit kanssani kauas saloon,
metsän sinisen siimeksehen,
korven kotiin ja Tapion taloon.
Hyvä on metsä niille, jotka
maailma karsas hylyksi heittää,
erämaassa on elämä armas,
monet se kohtalon kohlut peittää,
ei se syytä, ei vainoo ketään,
ohjaa onnehen, uskoon uuteen,
ijäisyydestä tekee hetken,
siirtää kuolevan kuolottuuteen."
Lausui Sonja, sorea lapsi:
"Lemmin ma sinua ijästä ikään,
erottaa ei meitä voine
voima, valta, ei vaino mikään,
vaan on isä ja äiti mulla,
korea kotini pihtipieli,
saattaisi mustaksi murhettua,
kuullen, kuinka mun korpi nieli.
Mitä se miettisi meidän Musti,
ellen sitä ma silitteleisi?
Mitä se Muurikki aholla ammuis,
ellen ma tuokkosta tuolle veisi?
Minne se poikkeisi metsän polku,
ellen sen polvia asteleisi?
Kuinka se kukkisi ruusu rukka,
jos sit' en kyynelin kasteleisi?"
Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Koti on korkea sinulla siellä,
missä aavat on ilman rannat,
metsät hiljaiset hirven tiellä,
missä on kuusikot kultalehvät,
vaarat vaskiset, kuparikummut,
järvet kuin hopea hohtelevat,
puhkeevat siniset, punaiset ummut.
Siellä se miettii meidän Musti
pihalla pienellä uutistalon,
siellä sun karjasi käyskelevät
ahoja armaita sankan salon,
siellä sa itse polkus poljet,
leivot leipäsi, sytytät lieden,
omat sa kasvatat onnes kukat
pihalta päivyttä pirttiin vieden."
Lausui Sonja, sorea lapsi:
"Niinpä lähdenkin kanssas sinne,
missä mielu on metsä, missä
mätäs on autuas, armas rinne,
missä on taivas kuin sininen silkki
kuin punaverka maa ja mäki,
kussa vaskisen vaaran alta
kukahtelevi kullan käki.
Siellä mun auvoni asuu, minne
mielivi Ilja isäntämiesi,
sinne mun palaa sielun kaiho,
kussa on korvessa kotinsa liesi,
siellä mun lempeni leimahtelee
kuusen kuuraisen oksain alla,
kussa mun armaani astahtelee,
istuvi mielellä iloisalla."
Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Entä jos murhepäivät päätyy,
kaataa kontio karjan, halla
viljan vie, hätä eteen häätyy?
Ehkäpä kiroat metsämiestä,
kalamiestä sa kaikertelet,
ähkyt auran ja äkeen miestä,
vainion miestä vaikertelet?
Ehkäpä entistä eloas muistat
isän ja äidin kartanolla,
miss' oli armaampi asua sulla,
otollisempi sun elää, olla?
Ehkäpä syytät minua kerran,
kuihtumisesta sydämes kukan,
vettymisestä sirkun silmän,
runtumisesta onnen rukan?"
Lausui Sonja, sorea lapsi:
"En minä koskaan syytä sua,
vaikka mun ruusuni runteleisit,
monesti murhettaisit mua;
vaikka ma kyynelin kasteleisin
eloni kukkaa kultaisinta,
sateenkaarena kajasteleisin,
hohtaisin niinkuin hopearinta.
Mutta siitä ma sinulle suutun,
että et lakkaa jo kiusaamasta
tytärtä tyhjää, neittä turhaa,
tuskan, riemun ja lemmen lasta,
rajattomuutta mun rakkauteni,
hurmani hulluutta, äärettömyyttä,
ajattomuutta kauniin kaihon,
nauruni, itkuni ijäisyyttä."
Syöksyi itkien kullan syliin,
käsivarsin hän kaksin kauloi
armastaan, kun aamunkoissa
ensi lintu jo lehdon lauloi;
helisi niinkuin helkanurmi
ensi tuulen tuudittaissa,
ehtoon mennen, päivän nousten
autuaamman elämän maissa.
Mutta Iljan isäntämiehen
silloin silmissä salamat iski,
taivahat jylisi, pilvet paloi,
tuntehet tulta, verta viski;
avoin vartoi aitan ovi
kahta kauneuden, lemmen lasta,
maata mennessä veli ja sisar,
eivät noustessa nukkumasta.