Mutta muita ei airueita
sitten kuultu, ei nähty toviin,
myöhään he palasi matkaltansa
mainiolta Kruunun hoviin,
saapuivat sentään maata, merta
Kruunun kirje tullessansa
viedä se papille pappilahan,
että sen kuulisi kirkkokansa.
Päivässä parissa Pajarin poika
koonnut olikin, käskyn käyden,
jäniksen talia kaksi puutaa,
tynnyrin, kiisken mähnää täyden,
tuosta huomannut Ukko Kruunu,
ett' oli liian tuima vouti
hänellä Karjalan kaskesmailla,
liian nopsahan verot mi nouti.
Julistanut kuni Jumalan laki:
"Tehköhön kansa hänelle, mitä
tahtoo, toivoo, tarkoittaakin,
minä en kiellä, en käske sitä."
Mutta tuosta ei kirkkokansa
tiennyt, tullen temppelihin,
luvan missä pappi luki,
joka joutuin täytettihin.
Kuuli sen kansa hämmästyksin,
katsoi kummana toista toinen;
painuipa silloin vihkipalliin
sulho ja morsian kuulu, moinen,
Ilja, uhkea isäntämiesi,
Sonja sorea, maammon mansi,
kaunihit niinkuin lipasta kaksi,
yllään ylpeä kirjokansi.
Pomiloida jo pappi alkoi;
silloin ratsulla raikuvalla
ajoi kirkkohon Pajarin poika,
kuulutti kaunihin katoksen alla:
"Tee pian työsi nyt, pitkäparta,
sitten on omani Sonja sorja,
vaikka en muuta kuin yön nyt yhden
oisin onnen ja lemmen orja!"
Pappi kätensä kumpaisenkin
kohotti korkeutta kohti,
aukesi templin kaarikatto,
niinkuin hurme taivas hohti,
jyrähti ukkonen, kansa huusi:
"Jopa on koittanut koston hetki,
päättynyt Pajarin poian päivä,
tummunut hänelle Tuonen retki!"
Liikahti niinkuin myrskylaine
liikahtaa voi Laatokalla,
kelmeni Pajarin poian poski
niinkuin vaahto Imatran alla,
sankea kaartui silmäkulma
niinkuin kalju, kolkko Koli,
mutta niinkuin korpi öinen
sydämensä synkkä oli.
Tunsi jo tuhonsa tulleheksi,
laannut ei sentään tihulta työltä,
surmasi Sonjan soreahapsen
miekallaan, min tempas vyöltä,
huusi hän niinkuin hurja peto:
"Koska en onnea saanut itse,
saane ei muutkaan, siksi säilän
syöksen ma neitsyen sydämitse!"
Tuo oli Sonjan sorean surma.
Ilja karjahti, kansa parkas,
kannusti oritta Pajarin poika,
orhi korskuen tietään karkas,
kansa jäljessä niinkuin myrsky,
Ilja itse kansan päässä
niinkuin iskevä noidannuoli
tai sinisalama ukkossäässä.
Syrjäsalmella tavoitti hänet;
siitä Ruunusaaren kautta
aikoi hevosin Pajarin poika
uida herjan hengen tautta,
päästä niemeltä petähiseltä
poikki Pyhäjärven tuosta
Himoniemelle hiljaiselle,
antaa salohon orhin juosta.
Uivat aaltoa salmen soukan
rinnakkain nyt rikollinen
ynnä syyttäjä synkkäsilmä,
mielessänsä murhaaminen;
tarjosi vyöltään Pajarin poika
kukkaron, täynnä kultarahaa,
pudisti päätään isäntä Ilja:
"Ei nyt kulta pelasta pahaa!
Ei nyt auttaisi, vaikka oisi
sulla kultia vuoret vankat,
on nyt Pajarin poian lähtö,
eessäsi Manalan matkat sankat.
Tuonne kun tullaan niemekkeelle,
siellä sun nitistän niinkuin haukka,
sammuu silmäsi, näkösi tummuu,
loppuu uljahan upehes laukka."
Heltisi kukkaro Pajarin poian,
kullat järvehen pyhään putoi,
hänen jo silmissä Häijyttäret
huntuja kuolon ja koston kutoi;
hänet jo jäljessä kiitävä kansa
kivitti niemelle nimettömälle,
hautasi miehen hevosinensa
armoa antamatta hälle.
Se oli surma Pajarin poian.
Mutta kun saapuvat suviset illat,
yhtyvät yössä valkeassa
taivahan, maan ja merenkin sillat,
silloin hän satulassa nousee,
huutavi ylitse tyynten vetten
niinkuin tuiman tuskan tyrske
taikka koski kyyneletten.
Eikä hän kujerra kuolemaansa,
vaikka ei helvetti hänestä huoli,
eikä hän armoa anele taivaan,
kun hän pahassa paatui, kuoli,
mutta hän huutaa sulkkuisia
suitsiansa ritarin urheen,
hoilaa hopeakannuksiaan,
kaunehia mielen murheen.