SUURI SUNNUNTAI.

Mutta muita ei airueita

sitten kuultu, ei nähty toviin,

myöhään he palasi matkaltansa

mainiolta Kruunun hoviin,

saapuivat sentään maata, merta

Kruunun kirje tullessansa

viedä se papille pappilahan,

että sen kuulisi kirkkokansa.

Päivässä parissa Pajarin poika

koonnut olikin, käskyn käyden,

jäniksen talia kaksi puutaa,

tynnyrin, kiisken mähnää täyden,

tuosta huomannut Ukko Kruunu,

ett' oli liian tuima vouti

hänellä Karjalan kaskesmailla,

liian nopsahan verot mi nouti.

Julistanut kuni Jumalan laki:

"Tehköhön kansa hänelle, mitä

tahtoo, toivoo, tarkoittaakin,

minä en kiellä, en käske sitä."

Mutta tuosta ei kirkkokansa

tiennyt, tullen temppelihin,

luvan missä pappi luki,

joka joutuin täytettihin.

Kuuli sen kansa hämmästyksin,

katsoi kummana toista toinen;

painuipa silloin vihkipalliin

sulho ja morsian kuulu, moinen,

Ilja, uhkea isäntämiesi,

Sonja sorea, maammon mansi,

kaunihit niinkuin lipasta kaksi,

yllään ylpeä kirjokansi.

Pomiloida jo pappi alkoi;

silloin ratsulla raikuvalla

ajoi kirkkohon Pajarin poika,

kuulutti kaunihin katoksen alla:

"Tee pian työsi nyt, pitkäparta,

sitten on omani Sonja sorja,

vaikka en muuta kuin yön nyt yhden

oisin onnen ja lemmen orja!"

Pappi kätensä kumpaisenkin

kohotti korkeutta kohti,

aukesi templin kaarikatto,

niinkuin hurme taivas hohti,

jyrähti ukkonen, kansa huusi:

"Jopa on koittanut koston hetki,

päättynyt Pajarin poian päivä,

tummunut hänelle Tuonen retki!"

Liikahti niinkuin myrskylaine

liikahtaa voi Laatokalla,

kelmeni Pajarin poian poski

niinkuin vaahto Imatran alla,

sankea kaartui silmäkulma

niinkuin kalju, kolkko Koli,

mutta niinkuin korpi öinen

sydämensä synkkä oli.

Tunsi jo tuhonsa tulleheksi,

laannut ei sentään tihulta työltä,

surmasi Sonjan soreahapsen

miekallaan, min tempas vyöltä,

huusi hän niinkuin hurja peto:

"Koska en onnea saanut itse,

saane ei muutkaan, siksi säilän

syöksen ma neitsyen sydämitse!"

Tuo oli Sonjan sorean surma.

Ilja karjahti, kansa parkas,

kannusti oritta Pajarin poika,

orhi korskuen tietään karkas,

kansa jäljessä niinkuin myrsky,

Ilja itse kansan päässä

niinkuin iskevä noidannuoli

tai sinisalama ukkossäässä.

Syrjäsalmella tavoitti hänet;

siitä Ruunusaaren kautta

aikoi hevosin Pajarin poika

uida herjan hengen tautta,

päästä niemeltä petähiseltä

poikki Pyhäjärven tuosta

Himoniemelle hiljaiselle,

antaa salohon orhin juosta.

Uivat aaltoa salmen soukan

rinnakkain nyt rikollinen

ynnä syyttäjä synkkäsilmä,

mielessänsä murhaaminen;

tarjosi vyöltään Pajarin poika

kukkaron, täynnä kultarahaa,

pudisti päätään isäntä Ilja:

"Ei nyt kulta pelasta pahaa!

Ei nyt auttaisi, vaikka oisi

sulla kultia vuoret vankat,

on nyt Pajarin poian lähtö,

eessäsi Manalan matkat sankat.

Tuonne kun tullaan niemekkeelle,

siellä sun nitistän niinkuin haukka,

sammuu silmäsi, näkösi tummuu,

loppuu uljahan upehes laukka."

Heltisi kukkaro Pajarin poian,

kullat järvehen pyhään putoi,

hänen jo silmissä Häijyttäret

huntuja kuolon ja koston kutoi;

hänet jo jäljessä kiitävä kansa

kivitti niemelle nimettömälle,

hautasi miehen hevosinensa

armoa antamatta hälle.

Se oli surma Pajarin poian.

Mutta kun saapuvat suviset illat,

yhtyvät yössä valkeassa

taivahan, maan ja merenkin sillat,

silloin hän satulassa nousee,

huutavi ylitse tyynten vetten

niinkuin tuiman tuskan tyrske

taikka koski kyyneletten.

Eikä hän kujerra kuolemaansa,

vaikka ei helvetti hänestä huoli,

eikä hän armoa anele taivaan,

kun hän pahassa paatui, kuoli,

mutta hän huutaa sulkkuisia

suitsiansa ritarin urheen,

hoilaa hopeakannuksiaan,

kaunehia mielen murheen.

Pajarin poika · 第 11 / 11 题