Istui aitan portahalla
Sonja sorea illan suussa,
katseli, kuunteli kauneutta
maassa, ilmassa, veessä, puussa;
vihersi viita, punersi pilvi,
vaaleni vitkaan pohjanpuoli,
usma lankesi laaksomaille,
laineiden, lintujen laulu kuoli.
Vain joku halli kaukaa haukkui,
vain joku airo vettä viilsi,
kalahti karjankello, hauki
molskahti, sorsan sounti kiilsi,
uneksi ulapan saaret, salmet,
tuntui tuores urvun tuoksu,
kuului purojen porina, kumpuin
välitse viileän virran juoksu.
Mutta yössä valkeassa
vastarannan metsää vasten
kolme joutsenta jolui vitkaan,
kolme varjoa autuasten,
kolme aatosta ihalan immen,
kolme mietettä neitseen mielen,
näkyä moisen morsiamen,
jolta jo jumalat kielsi kielen.
Tuop' on joikui ensi joutsen:
"Oli lauha lapsuutesi,
niinkuin kirkas on Kiteen aalto,
tuulen suudella suvinen vesi;
korkenit iloisen isän sa koissa,
painuit parmaille äidin hyvän,
heräsit aamulla aurinkohon,
niinkuin lumme lammen syvän."
Tuop' on joikui toinen joutsen:
"Oli kaunis kasvin-aikas
niinkuin kukka heinäkuinen
taikka talvinen metsä raikas;
paistoit niinkuin päivännousu
niinkuin kuutamo kujilla kuljit,
kautokengin keikahtelit,
povehes polttavan lempes suljit."
Mutta se joikui kolmas joutsen:
"On nyt kolkko kuolintiesi,
lepäät pian lumivalkeana
niinkuin hyljätty, hyinen liesi;
kohta jo katkee varsi kaunis,
rinnasta ruusut punaiset puhkee,
sammuu sirkeä silmänluonti,
raukee runneltu muoto muhkee."
Saipa jo sanoiksi immen itku,
katsoi hän kajoon öisen pilven,
näki hän Surman suuren sulhon,
kultakalvan, hopeakilven,
kuinka se raisuin ratsuin saapui,
jäljessä joukko kuin vihuri viilsi,
aamunkoissa jo orhit korskui,
harja hulmusi, kannus kiilsi.
Puhkesi ilmi immen tuska:
"Tulekin Tuonen jo sulho suuri,
kun mua kosii Pajarin poika,
jätti jo tänne kihlat juuri,
saapuvi aamulla anelemahan
minua moision morsius-yöhön,
minne jo vietihin isä ja äiti,
pantihin panttivangin työhön.
Eik' ole suojana sulho oma,
turvani ainoo taivas-alla!
Läksi hän lylyä lykäten. Missä
matkanneekin maailmalla?
Taikka jo unohti ulpukkansa
kohta kun, kurja, koitui noihin
pitoihin pitkiin Ukko Kruunun,
hienohelmojen karkeloihin."
Tuonp' on sai hän sanoneheksi,
silloin viidakon lehvät liikkui,
Iljan, uhkean isäntämiehen,
kohta jo kaulassa Sonja kiikkui;
samoten saloa, merta tullut
tuo oli Ukko Kruunun luota,
uiden luokse ulpukkansa,
meloen monta virran vuota.