"Haserra hattara, pajata paasi
Pajarin tuomitun tuskan yllä,
kuoleman ukset ulvokaatte;
tiedän, kelle ne ulvoo kyllä,
kelle se huutaa Tuonen hukka,
kelle se haukkuu Manalan rakki:
hälle, jonka jo kiertää päätä
Häijytärten häämeno-lakki.
Juoda ma sammakon olutta saanen,
karkeloida Kalman häitä,
syödä herkkuja Syöjätärten,
sisiliskojen liemiä näitä,
koska turmelin sisarueni,
sinisen paulan, punaisen sukan,
mairehen niinkuin mäellä marjan,
päreän niinkuin päivänkukan.
Synnytti poian hän mulle, syöksi
itse aaltoon synkeähän,
koska ei jaksanut keinutella
ainuttaan hän elämähän.
Häntä nyt Hyypiän laineet laulaa;
mutta mun suojiin autioihin
heitti hän kanssa herjan lapsen
niinkuin raakilon rahkasoihin.
Ah, ei kukaan tiedä, kuinka
kärsii, tuntee tuiretuinen,
jolla eessä on elämä, mutta
takana työ tihu, tehty muinen,
kuinka on kuulla immen itku
järven jäätyvän aallon alta,
itse itkeä elämän itku,
missä jo kuolon on kaikkivalta!
Jospa ois kuollut jo kuusi-öisnä
poikani, pahassa paatuva kerran,
ei se ois ehtinyt seitsen-öisnä
rakkaudelleni raipaksi Herran!
Jospa ois kaonnut kaheksan-öisnä,
vaiennut valittamasta sen ääni,
ei se ois yltynyt yheksän-öisnä
öykkäriksi mun päälle pääni!
Mutta se kasvoi ja karttui, niinkuin
syy, rikos, riena rinnan karttuu,
hartevoitui ja vartevoitui,
kuin pahan, hyvänkin hedelmä varttuu,
pian jo puusta putoo, näyttää
mikä on puu, mi sen siemen, laatu,
juurta onko se Jumalan tammen,
vaiko raidasta Rutimon saatu.
Kohta jo keskenkasvuisena
näytti se isän ja äidin eljet,
katkoi kapalot kaiken hyvän,
mursi tiedon ja taidon teljet,
poikana teki jo tihuja töitä,
nuorena nukutti synnintunnon,
pilkkasi pyhintä, pahinta pyysi,
kadotti kaiken hän miehenkunnon.
Ah, ei miekkoiset tiedä, miltä
taaton tuntuu nähdä lasta,
jonka on tehnyt maailmahan,
jonka tahtoisi maailmasta!
Huoneesta huoneesen kuljin, huusin;
sitten multai murtui sielu,
sydän synkkeni, jäätyi järki,
aukes allani kuolon nielu.
Tänne ma pakenin, pannahinen,
saavuin ma saarelle selälliselle,
tänne ma hiivin, hirtehinen
Jumalan julkisen istuimelle,
kuulin ma kilinät kirkonkelloin,
sain kopin kolkoilla kivillä maata,
rukoilla, ruoskia ruumistani,
miettiä, mitä ei sanoa saata.
Saanut en rauhaa sielulleni;
kumarsin kaikki ma jumalankuvat,
tein minä tuhannet ristinmerkit,
kuumotti mulle vain Tuonen tuvat.
Vaivuin ma vihdoin multaan mustaan;
vaan yhä paadet mun päälläni paukkaa,
koska kuoleman orhit korskuu,
ylläni yön unet kamalat laukkaa.
Siksi nyt huuda, Tuonen hukka,
siksi nyt hauku, Manalan rakki,
koska nyt kiertää kuin painajainen
päätäni kirojen kyynkähy-lakki!
Rankaisee mua Raivottaret,
kyntää kynsi, noukkii nokka,
vaikka jo poikki Tuonen virran
vei minut venhon kolkon kokka.
Kuitenkin kammoan heräjämistä
otollisempaan onnen aikaan,
missä ei vedota enää saata
Salliman tahtoon eikä taikaan,
ainoastaan ihmistahtoon,
ihmistahtoon, ihmistarmmoon,
vaan ei koviin kohtaloihin
eikä taivaisen Taaton armoon."