Tultihin kylään Ukko Kruunun;
istui hän talonsa portahilla,
kourilla kovilla valtaa hoiti,
vaikkakin paitahihaisilla;
heti hän ärjäisi Äijön suulla:
"Noh, mitä tahdotte, miehet Kiteen
taikka urhot Uukuniemen?
Kuullako Kruunun mielipiteen?
Tiedän: teillä on Pajari paha,
Pajarin poika pahempi yhä,
mutta te tiedätte: valvoo, palvoo,
paastoo Ukko Kruunu pyhä.
Miksi? Vain siksi, että teillä
tuska on, tuokion huoli ja haikeus,
mutta mun tänäkin päivänä täytyy
tuntea, mikä on valtani vaikeus!"
Yrittivät ne Yrki ja Jyrki,
aimo Arhippa ja kuulu Shemeikka,
murtivat suuta, päätä, mutta
kummallei tuli kuperinkeikka,
koska se lausui Ukko Kruunu:
"Liian on pienet teillä verot,
tahdon ma määrätä taksan toisen,
sitten me siitäkin tehdään erot.
Määrään mä teille kiiskin mähnää
tynnyrin, täyden kolminkerroin,
jäniksen talia kaksi puutaa;
jos ei riitä, niin moninkin verroin.
Kaikki on tuotava tänne, koska
vain sanansaattaja perille ehtii,
ennen kuin on puussa mahla,
maassa ruoho ja lehto lehtii.
Siihen saakka ma teidät pyydän
tään talon tyrmien vierahiksi,
tai Valamossa vartomahan,
luona monakon munkkien siksi,
kunnes käskyni käypä on yli
metsän riistan ja merenkin kalan
mailla Kiteen, Uukuniemen,
Käkisalmen ja Sortavalan."
Löi hän kahta kämmentänsä,
käski hän tyttönsä teetä tuomaan
päreät nähdä kuin päivännousu,
sirkeät silmää ja suuta suomaan,
koht' oli karkelot kartanolla.
Yksin yöpyi kulmakarvat
Iljan, uhkean isäntämiehen;
mietti ja haastoi sanat hän harvat:
"Kuules nyt, Ukko Kruunu! Nähty
sorsia meillä on soreampiakin,
hanhia havisevampia illan,
aamunkoitossa koreampiakin.
Sinis on tyttösi tyhjät mulle,
kunis mun murheeni Sonja soutaa,
allina meriä melastelevi,
joutsenna vilussa joikua joutaa.
Tiedä sa, Ukko Kruunu! Tänne
tullehet emme me leikin vuoksi,
vaan moni ihala impi itki,
niin monen maammon mahla juoksi
tähden tuon pahan Pajarin poian;
pidä sa kiiskin mähnät ja määrää
oravan nahkat ja jäniksen talit —
koskaan et oikeaa, et väärää!
Eikä mun Sonjaani soreahiusta,
saane hän maassa, ei maailmalla!
Ennen sun itsesi, Ukko Kruunu,
tappanen tällä tapparalla.
Sillä mun Sonjani soreahapsi
on isän, äidin ja kylien kukka,
vaan ei morsian Pajarin poian,
ellei Ukko Kruunun hukka."
Tempaa hän tapporaudan. Käskee
Ukko Kruunu kämmenellään.
Kohta kohti syöksyy sata
miestä, miekat vyötärellään.
Onko jo tulossa turman hetki
Iljan, uhkean isäntämiehen?
Eipä! Hän kimpoaa kuin kotka,
häviää hän korven tiehen.
Korpi omansa kätkee. Mutta
muut jo laivoin lastatahan
Pajarin poian vastausta
Valamossa vartomahan,
saarella selällisellä, mistä
laajan Laatokan ylitse yhä
kirkas on kilinä kirkonkellon,
kuulu on kuorolaulu pyhä.
Mutta kuulumpi muita tuolla
on taru Pajarin paasihaudan,
missä hän nukkuu nurmen alla
kanssa kylmän kylkiraudan,
rautakilven, rautakalvan,
polun päässä kummun kaidan,
kanssa rautakannustensa,
pahan kanssa rautapaidan.
Kulje hiljaa kummun tietä,
ettei heräis herja vainaa,
joka löysi lohdun tumman,
vaikka vieläi häntä painaa
paasi omantunnon pahan,
sydän-yönsä synkän taakka,
seuraa häntä Häijyttäret
viime tuomiolle saakka.
Taikka kuulet, minkä kuuli
sieltä Miihkali Arhippainen,
kuulipa myöskin kuulu Shemeikka,
kannelniekka karjalainen,
koska toistaan myrsky-yössä
vaahen valkeat keijut kauloi,
jäät ja kalliot järkähteli,
hylkeet haukkui, laineet lauloi.