Noinp' on temmelsi Pajarin poika;
vaan kun vaati hän kylien kukkaa,
Iljan, uhkean isäntämiehen,
Sonja-impeä soreatukkaa,
taaton marjaa, maammon lasta,
laulun mointa morsianta,
silloin suuttui kansan kannel,
iski tulta ilmanranta.
Suuttui Ilja itse. Häänsä
lykkäsi, sujahti suksillensa,
hiihti hän talosta taloon, piti
neuvoa suurine sukuinensa;
syvään sylkähti sydämet siellä.
Kohta jo arpakapulat kiersi,
pitkin Karjalan kauniin maata
yhtehen vanhat ja nuoret viersi.
Yhteinen myös tuli kansan päätös:
Ukko Kruunulle viedään sana,
kuinka on korskea Pajarin poika,
ylpeilee ylen mahtavana;
kaikki kun kuulee Ukko Kruunu,
varmaan sen silloin heltyy henki,
joka kuin Jumala paistaa sallii
päivänsä hurskaille, pahoillenki.
Kukapa sanoman saattelijaksi?
Itse Ilja, se isäntämiesi.
Kukapa kumppani totisen toimen?
Aimo Arhippa, mi tietkin tiesi.
Oinas-Oinoinen kolmanneksi,
Härkä-Härköinen neljänneksi,
viidenneksi viisas Shemeikka,
neuvosniekka, mi keinot keksi.
Jalojen jatkoksi vielä monta
muhkeata miestä muuta,
sulhoa, salskeaa kuin salko,
korkeaa kuin korvenpuuta;
kun he seisoi orren alla,
seisovan luulit Hiiden honkain,
koska lautsoiltaan he lausi,
kuulit kuin jymyä ukkoslonkain:
"Läkkän Ukko Kruunun luoksi!
Kun hän kuulee, mi tääll' on hätä,
ei hän meitä kostohon kovaan,
Pajarin poian jätöksi jätä.
Tulkohon tuska taikka riemu,
taivas taatkohon vitistä lunta,
mutta vasten vainolaista
lylynsä lykkää kansakunta!"
Lyödähän leipää, voita laukkuun,
pistetään myös piirahia,
pieniä, suuria sultsinoita,
Karjalan kaunojen paistamia,
vieläpä lisäksi viidan viljaa,
metsoa, teyriä, kettua, näätää
Ukko Kruunulle tuomisiksi,
lain mi laatii ja hädän mi häätää.
Pannahan parhaat paidat ylle,
sorjimmat soljet, kirjatut sukat,
joita ne kutoi ruskeasilmät
Karjalan neiet tuuheatukat;
mutta on miekkoisin miesten, kellä
yllensä vyöttää on ylpeä vyöhyt,
jonka se antoi armain impi,
ennen kuin oli onnensa yöhyt.
Suorivat suksille. Mutta laulun
lauloivat urohot lähtöä ennen,
että ois myötäinen onni heillä
heidän nyt linnain liepeille mennen,
saapuen saleihin suurihin, missä
kiilsi vain kirkkaus, hopea, kulta,
paistoi kynttilät kuin kotikirkon,
paloi parhainta tuohustulta:
"Ukko, avita ulkomiestä,
ettei hän eksyis ulkoisalle,
Kiesus, kaitse metsämiestä,
ettei hän yöpyis taivas-alle,
Maaria, suuntaa marjamiestä
suonkin pitkän pitkospuulle,
Tahvana, taluta matkamiestä
tuvankin tumman uksen suulle!
Helppo on tarpoa taival, jota
tuhat jo ollut on tarpomassa,
vaan ei helppoa yksinäisen
yössä, myrskyssä, arpomassa
uraa uutta uuden ajaa,
alkaa virret vienot siitä,
aukoa umpi, puhkoa purku,
missä ei mietteet vanhat riitä.
Koska ei auta Venäjän tsaari,
koska on kuollut kuningas Ruotsin,
totta me tiedämme sentään tiemme,
etsimme väljemmän väylän luotsin:
varmaan on auttava Ukko Kruunu,
valtias Suomen ja Karjalanki,
kun hän kuulee, mi maass' on hätä,
kuin paha olla on pajarin vanki."
Suhisi sukset, siukoi sauvat,
sakeni korvet ja vihisi virvet,
koska ne Karjalan poiat potki
niinkuin Vienan viitain hirvet;
milloin ne nukkui nuotiolla,
milloin vain havut päätä harjoi,
mutta murhetta kansan kaiken
päivä ja kuu ja tähdet varjoi.