Tuop' oli Pajarin tuiman paikka
järven kahden kaltahalla,
pohjoispuolella Kiteen aallot,
Hyypiän aallot etelän alla;
siin' oli Pajarin kolkon koti,
siinä peltoa, siinä ruista,
siinä kasvua kaikenlaista,
muuten kumpua kuusipuista.
Humisi hiljaa kummun kuuset,
huokasi Karjalan kansa hiljaa,
kun oli ankara herra heillä,
veroja kantoi, vaati viljaa,
riisti rikkahat, ryösti köyhät,
vei veren, hien hän viimeisenki,
korjasi linnut, koppoi kalat;
säilyi sentään herja henki.
Vaan yhä muuttui mustemmaksi
aikakausi ja kansan hätä;
Pajari matkasi maille muille,
jättänyt muuta ei käskijätä
kuin oli Pajarin poika potra,
hurja, huima, lieto liian,
monen hän nauratti naisen nuoren,
piteli myös monen pyhäisen piian.
Vetosi lakiin vanhaan, julmaan,
täällä jo unhoitettuun ammoin,
jolla hän kansan kaiken täytti
vihan ja viiltävän häpeän kammoin:
viettää vihkimorsianten
täytyi hää-yö häijyn luona;
siks moni itki ihana impi,
vaikeroi moni valkovuona.
Myös moni isä ja äiti itki,
vinhemmin vihisi veljein vihat,
enimmän Karjalan sulhot suuttui,
urhot uhkeat, nuoret brihat,
vaan oli Pajarin valta vankka,
Pajarin poika sukua suurta,
heimokantaa herrallista;
itse Ukko Kruunun juurta.
Ukko Kruunua uskaltanut
uhmata, vastustaa ei kukaan:
Ukko Kruunun on kourat kovat,
taipua täytyy sen tahdon mukaan.
Ukko Kruunull' on urosta sata,
tuhannen ratsua, rautamiestä,
saattaa hän kaiken Karjalankin
polkea polvilleen, tai piestä.
Ukko Kruunu jos suuttuu, silloin
iskevät ilmanpielet tulta,
vaarat vankuu, järkkyy järvet,
huohtaa hurmehin maa ja multa.
Mutta jos mieltyy Ukko Kruunu,
voi hän olla myös hyvä ja hellä:
tärkki tietää, kuinka parhain
pakista, miestä miellytellä.
Niinpä kun muuttui mustemmaksi
aikakausi ja kansan vaino,
Pajarin poika kun paheni yhä,
yltyi itku ja ies ja paino,
miettimään kävi miehet kaikki,
millä vaimentaa vois tuota,
eikö ehkä löytyis lohtu
itse Ukko Kruunun luota.
Varoitteli vanhempaiset:
"Suo on siellä, vetelä täällä,
täällä Pajarin poika, siellä
Pajari itse vallanpäällä.
Monta on nähty mennehiksi,
eipä paljoa palannehiksi,
liekö Viipurin linnaan viety
taikka tehty soturiksi."
Mutta nurkui nuorempaiset:
"Tulkoon päälle Kruunun takki!
Ukko Kruunun on leveä leipä,
turkki laaja, lämmin lakki.
Taikka tyrmään työntäköhöt!
Somempi samota Kruunun sarka,
kuin on Pajarin pellonpiennar,
sydämessä ailut arka."
Itki immet, valitti vaimot:
"Koreampi on jäädä kotiin,
kuin on kuolla kahlehisin
taikka Ukko Kruunun sotiin.
Jos te menette meiltä, kenpä
meitä, huonoja, sitten huoltaa,
hunnullista, hunnutonta
kenpä korjaa, kenpä puoltaa?"
Kuitenkin matkaa miehet mietti
itsensä Ukko Kruunun hoviin,
vaikka vaarakin mietitytti
joutua Kruunun kouriin koviin.
Saip' on pauhata Pajarin poika
sillä aikaa valloiltansa,
tehdä montakin tihua työtä,
joista kauan kertoi kansa.
Teetti hän telapuisen tienkin,
jota hän laski lauantaisin
talosta saunarantaan saakka
punapursin, nuorin naisin;
loitos viuhui vitsan roiske,
kauas impien itkun tyrsky,
vaan jumu kuului kuin kumpuin alta,
myräsi miesten ja mielten myrsky.