Andreas työskentelee öiseen aikaan, sillä työtä, jota hän nyt tekee, ei
saa kukaan nähdä. Kumarruksissaan lastihuoneessa seisten toimittaa hän
työn sillä tavoin kuin toinen on hänelle opettanut. Hän on yksinään ja
kun hänen työaseittensa ääni tuokioksi vaikenee, kuuluu silloin
ainoastaan laivan runkoa vasten lyövien laineiden loiskinta.
Se työ, jota Andreas nyt tekee, ei saa epäonnistua. Karin luona
luoteiseen Grissltebodasta on aluksen upottava. Siellä on syvyys suuri
ja hiljainen, siellä ei maksa vaivaa laskea alas sukeltajia, ja vaikka
laiva jälleen saataisiinkin päivän valoon, ei kuitenkaan tulisi ilmi
mitään, mikä todistaisi voitosta itsensä myöneen, yksinäisen miehen
teosta. Kaikesta on Andreas nyt luopunut, paitsi yhdestä. Mitä
tapahtuukin, sen on tapahduttava niin, että miehistö tulee
pelastetuksi. Ihmishenkeä hän ei tahdo ottaa tunnolleen.
On kuukauden loppupuoli, ja puolikuu loistaa taivaalla. Kullanhohteisin
juovin sen kelmeä valo keinuu sisäsataman pienillä, levottomilla
laineilla, jotka lipajavat pitkin aluksen laitoja. Avarassa ympyrässä
seisoo metsä tummansynkkänä vettä vasten, raskaita pilviä, joiden
reunat loistavat, on ulapan yläpuolella siellä päin, mistä aurinko on
nouseva seuraavana päivänä, ja Hammarbyn rakennukset ovat epäselvänä
hämynä. Ei valon pilkettäkään sieltä näy, ja kaikki on äänetöntä.
Andreas voi ajatella kaikkea nyt, sillä hän on lopettanut työnsä ja
tullut istumaan kajuutan katolle. Nukkua ei hän kuitenkaan sinä yönä
saattaisi. Vastustamattomalla tavalla tuntuu hänestä hänen kohtalonsa
kehittyneen, itse hän ei ole mitään siinä tehnyt; hän, joka ennen oli
kulkenut omaa tietänsä erillään muista ihmisistä, hän oli nyt tullut
määränpäähän. Pitemmältä ei hän kuuluisi elävien joukkoon. Hänen
päähänsä pälkähtää äkisti ajatus: "Miksi en hukuta itseäni täällä,
lopeta kaikkea paikalla?" Ajatus ei häntä peloita, ainoastaan
tukahuttava, sekava ihmettely täyttää hänen sielunsa kaiken sen
johdosta, mitä on tapahtunut. Raskasmielisenä tuijottaa hän merelle, ja
vaikka on tottumaton panemaan sellaiselle huomiota, havaitsee hän nyt,
miten suurena ja hiljaisena luonto uinuu hänen ympärillään.
Silloin kuulee Andreas äkkiä keveitä aironvetoja, ja kuutamossa hän
näkee veneen ulkonevan rannasta. Veneessä istuu yksinäinen mies ja
soutaa; lähemmäksi, yhä lähemmäksi alusta hän tulee. Mutta Andreas ei
liikahda. Hän on käynyt niin täysin välinpitämättömäksi, ettei hän
sillä hetkellä pelkää ilmituloa eikä häpeää. "Tulkoon, mitä on
tullakseen", ajattelee hän. "Pahempaa ei minulle missään tapauksessa
tule."
Andreas havahtuu horrostilastaan kuullessaan jonkun hiljaa lausuvan
hänen nimensä. Hetkistä myöhemmin seisoo Adrian Blidberg kannella hänen
edessään.
-- Onko kaikki kunnossa nyt? -- kysyy patruuna.
Andreas hymyilee hänelle pilkallisesti päin silmiä. "Vai niin, hän on
peloissaan", ajattelee hän. "Hän ei ole voinut nukkua, hänkään."
-- On, vastaa hän lyhyesti. -- Kaikki on selvää.
-- Huomenna sinä siis purjehdit, niin pian kuin väki on tullut laivaan,
-- jatkaa patruuna.
-- Se on mahdollista, -- vastaa Andreas, -- sikäli kuin ei mitään
tapahdu.
-- Mitä tapahtuisi? -- kysyy toinen nopeasti.
Andreas näkee, että isäntä ei ole niin tyyni kuin tavallisesti.
-- Mitä tahansa saattaa tapahtua, -- vastaa hän kuivasti.
Patruuna heittää epäilevän silmäyksen laivuriin ja lähtee alas
lastihuoneeseen. Mitä hän siellä tekee, se on Andreaksesta
yhdentekevää. Mutta siinä entisellä paikallaan istuessaan alkaa hän
ajatella itseään. Hänestä tuntuu kuin olisi hän herännyt pitkästä
unesta. Hänessä on jotakin herännyt, tai hän itse on herännyt.
Omatunto, siihen asti nukkunut omatunto, huutaa nyt hänessä
äänekkäästi. "Miksi minä tämän teen?" kysyy hän itseltään. "Pakoittaa
ei kukaan minua voi."
Hän tuntee voimien väkivaltaisesti ja odottamatta itsessään elpyvän, ja
hypähtäen seisomaan kuten unissaan kulkenut, joka puolittain heränneenä
havaitsee olevansa kuoleman vaarassa, hän huutaa alas lastihuoneeseen:
-- Tule ylös sieltä alhaalta!
Samassa hyppää hän aluksen tuulenalaisella puolella olevaan veneeseen
ja asettuu käsiänsä vastaan nojalleen laivan reunaa vasten tuijottaen
lastihuoneeseen tummaa aukkoa kohden, josta kuuluu askeleita.
Päättäväiseksi ja rohkeaksi tuntee Andreas itsensä, ikäänkuin olisi
Jumala itse auttanut häntä. Paremmin kuin koskaan ennen on hän
tietävinänsä mitä tekee.
Silmää räpäyttämättä kohtaa hän maakauppiaan katseen, kun tämä
hämmästyneenä häneen tuijottaa.
-- Komenteletko sinä minua? sanoo patruuna.
-- Tällä kerralla teen minä niin, -- vastaa Andreas.
Hänen äänensä vapisee hiukan, mutta muuten puhuu hän varmasti.
-- Se voi käydä sinulle kalliiksi, -- väittää toinen.
-- Voi kyllä, -- vastaa Andreas. -- Mutta sinä et pidä minua kuitenkaan
vallassasi. Sinä olet pitänyt ja luulit saavasi pitää aina. Jumala
minua auttakoon, että luulin niin itsekin. Olet saattanut minut niin
pitkälle, ettei vielä yksikään. Olet houkutellut minut auttamaan sinua
konnantyössä. Mutta pitemmälle en jaksa. Mitä nyt on jäljellä, saa
tehdä se, joka kykenee.
Niin sanoen työntää Andreas patruunan oman veneen aluksen sivulta ja
asettuu soututeljolle. Raivoten uhkaa häntä maakauppias kannelta
puristetuin nyrkein, mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Andreas
ymmärtää, että toinen ei uskalla huutaa, peläten maihin kuultavan.
Lujin, vakavin vedoin soutaa Andreas ulos satamasta. Hänen eteensä
aukenee selkä avoimena ja laajana, kuun hohteen kirkastamana.
Viipymättä soutaa Andreas edelleen. Hän tuntee kuin pahan vallasta
irtautuneensa. Hän ei huoli siitä, mitä myöhemmin seuraisi. Jos hän
vain sen saa tehdyksi, mikä häntä nyt eteenpäin ajaa, on hän valmis
vaikka kuolemaan. Pitkin, voimakkain vedoin hän soutaa, ja etäältä
häämöttää hänen kotinsa ympärillä kasvavan metsän tummat ääripiirteet.
Andreas levähtää silmänräpäyksen, ja ympärillään näkee hän ulapan,
saaret, metsät, luodot, kaikki hänelle ennestään niin tutut paikat.
Hänestä tuntuu kun olisi hän kauvan ollut kotoa poissa ja kuin hän nyt
vihdoin olisi palaamassa sinne. Hänen ei tarvitse katsoa taakseen
edelleen soutaessaan. Hän tuntee vedet ja maat kylliksi hyvin. Nyt on
hän pitkän niemekkeen kohdalla, tuolla on mantere leveänä ja raskaana,
etempänä kapenee väylä ja alihangon puolella kohoaa Alholm-ryhmä.
Jonkun ajan kuluttua hän on päässyt tyynemmälle vedelle ja kiertää
niemen; kapeata juovaa myöten lipuu vene satamaan. Siitä ylöspäin on
hänen kotinsa. Metsä uinuu tumman rakennuksen ympärillä.
"Hän nukkuu nyt siellä sisällä lasten kanssa", ajattelee Andreas. Ja
hän pelkää säikäyttävänsä heitä. Mutta tällä asiallaan hän ei voi
odottaa. Ei kukaan voisi vaatia häneltä, arvelee Andreas, että hänen
pitäisi olla ulkona päivän tuloon asti, hänellä kun nyt on niin paljon
puhumista ja kertomista. Hän koputtaa hiljaa ikkunaan. Ja pian sen
jälkeen istuu Andreas sisällä omassa kodissaan. Vaimo ei paljoa kysy.
Hän voi nähdä Andreaksesta, että jotenkin tärkeätä on varmasti
tapahtunut. Odottaessaan pukeutuu hän hiljaisesti, ettei herättäisi
lapsia, ja seuraa miestänsä kamariin.
Siellä Andreas kertoo hänelle kaikki, niinkuin hän nyt näkee ja uskoo
elämänsä olleen. Hän kertoo vaimolleen niin sen, mitä tämä ennalta
tietää, kuin senkin, mitä hän ei tiedä. Kaikki hän puhuu, ei mitään
salaa. Niin suuri on ollut hänen tuskansa, ja niin kernaasti hän nyt
tahtoo kärsiä rikoksensa vuoksi, ettei mikään muu kuin täysi totuus
häntä enää voi auttaa. Hänen kertoessaan vähenee öljy lampusta
vähenemistään, ja ennen kuin hän on lopettanut, sarastaa aamurusko
punaisena metsän takaa.
-- Minä en koskaan saanut elämääni sellaiseksi kuin halusin, -- lopetti
Andreas, -- enkä minä kuitenkaan halunnut koskaan mitään sellaista,
jota muut ihmiset eivät voi saada. En minä paljoakaan tahtonut,
ainoastaan että saisin elää itsekseni sinun kanssasi. Ensin luulin
sinun tahtovan samaa, mutta nähtyäni, että sinä mielelläsi palasit
kotiisi isäsi luo, tunsin vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Minusta oli
kuin olisit sinä sitonut minua, niin etten saanut mennä, mihin halusin.
En antanut sinun mitään huomata, sillä luulen, että häpesin itseäni.
Kun sinä sitten minulle sanoit, että olin hävittänyt kaikki mitä
sinulla oli, tiesin minä sen olevan totta. Mutta sen jälkeen en koskaan
ole voinut olla avomielinen sinua kohtaan, en ennen kuin nyt. Olen
ajatuksissani vihannut sinua ja sen vuoksi en nytkään tullut kotona
käymään, kun poika oli syntynyt. Olen tiennyt, että mitä teinkään,
siitä tuli vain häviötä ja turmiota. Sitähän minä olen aikaansaanut.
Sellaista ei voi kukaan ihminen ymmärtää, joka ei itse ole sellaista
kokenut.
Äänetönnä tuijottaa Andreas hetkisen eteensä. Sitten hän sanoo:
-- Ei ole muuta, luulen. Niin, siinä on kaikki. Minä olen tehnyt
kaikki, minkä rikollinen tekee, ja minä olen ottanut rahaa pahoista
töistäni. Mutta kun hän -- sinä tiedät -- hän, jota en enää tahdo
nimeltä mainita, tuli tänä yönä, valkeni minussa niinkuin silloin kun
kynttilä sytytetään. Jumala itse se oli, joka minua auttoi, niin että
pääsin irtautumaan.
Ester on istunut ja kuunnellut tarkkaavaisesti, mutta hän ei itke eikä
tunne pelkoa.
-- Aijotko sinä nyt mennä nimismiehen luo? kysyy hän.
-- En ole ajatellut vielä niin pitkälle, -- vastaa Andreas, -- mutta
jos luulet, että se on oikein, niin minä menen.
Ester on vaiti. Hän ei voi pyytää miestään menemään ja ilmoittamaan
itseänsä rikoksesta, että se tulisi julki ja syyllinen rangaistaisiin.
-- Ja kun hän katselee Andreasta, näkee hän, miten väsynyt tämä on.
"Huomenna", ajattelee Ester, "kun hän on nukkunut, tekee hän sen kyllä
itsestäänkin". Puhumatta enempää menee hän keittiöön ja asettaa vuoteen
kuntoon.
Andreas seuraa häntä, ja kun hän tulee sisään, kumartuu hän kehdon yli
ja katsoo pienokaista, joka liikuttelee huuliaan unissaan. Hän tuntee
ikäänkuin vapautuvansa jostakin siinä seistessään. Väsynyt kun on, ei
hän kuitenkaan mitään sano, vaan käy vuoteeseen ja nukkuu raskaasti.
Mutta Ester on nähnyt, miten mies viipyi lapsen kehdon luona, ja hän on
ymmärtänyt, että Andreas jälleen on hänelle ja lapsille hyvä. Vaikka
hän ei aavista, mitä edessä on, on hän kuitenkin tyytyväinen Andreaksen
tulosta. Kaikki, mitä Andreakselle ja hänelle on tapahtunut, näyttää
hänestä sillä hetkellä suurelta. Hän istuu äänetönnä valveilla ja
katselee Andreasta ja lapsia, jotka nukkuvat. Ei tule hänen mieleensä
tuomita miestään. Siihen on hänen sydämensä liiaksi täysi.
Kun Andreas herää, on jo kauvan ollut täysi päivä. Aamupuolella on
luoteistuuli alkanut puhaltaa, ja ilma on raitis.
Andreas katsahtaa ulos ja sanoo sitten: -- Minä menen nimismiehen luo,
muuten en saa koskaan lepoa. Kerron hänelle kaikki, niinkuin asia on
ollut, en mitään salaa. Sitten saa käydä, kuinka käy. Jos minun on
kärsittävä siitä, mitä olen tehnyt, niin olen valmis kärsimään
rangaistuksen, joka rikoksestani tulee.
Puolenpäivän jälkeen samana päivänä purjehti Andreas kotoansa viimeisen
kerran.
Mutta Ester istuu yksinänsä kotona, ja ensi kerran pitkästä ajasta
tuntee hän itsensä rauhalliseksi. Hän pitää pikku Görania rinnallaan ja
ajattelee, että Andreas oli tullut takaisin sellaisena, jollaiseksi hän
oli tuntenut hänet ennen. Vapauttavia kyyneleitä putoilee povelle, jota
vastaan pienokainen lepää.