XIII.

Andreaksen matkan tulos ei sentään ollut sellainen, kuin hän itse ja

hänen vaimonsa olivat ajatelleet.

Kun Andreas astui maihin nimismiehen laiturilla, oli nimismies jo

lähtenyt häntä etsimään. Sen ilmoitti Andreakselle eräs palvelijatar,

joka näytti sekä pelokkaalta että neuvottomalta saatuaan tietää, mistä

oli kysymys. Andreaksen nenän edestä sulki hän keittiön oven ja jätti

miehen itsekseen, selittämättä syytä omituiseen vastaanottoon.

Tyytymättömänä ja alakuloisena, tietämättä oikein minkä johdosta,

Andreas jäi kartanolle saadakseen lopuksi edes selvittää asiansa. Kun

nimismies sitten vihdoin tuli, otettiin Andreas ilman muuta kuulustelun

alaiseksi, ja kun hän oli vastannut kaikkeen ja lopuksi sanoi tulleensa

ilmiantamaan Blidbergin ja itsensä samalla kertaa, tuli nimismies

miettiväiseksi. Ja hän selitti, että se, joka oli jo rikoksesta

ilmiannettu, ei enää voinut ilmiantaa toista. Ensin täytyisi hänen

asiansa olla ratkaistuna ja hänen itsensä vapaana.

Se oli enemmän kuin mitä Andreas saattoi käsittää. Hän, joka oli

saapunut syyttämään, pidätettiin ja asetettiin tutkintovankilaan.

Andreas lohdutti kuitenkin mieltään asiansa oikeudella ja uskoi, että

hänen päivänsä oli vielä tuleva. Kun oikeuden istuntopäivä valkeni, oli

hän täynnä elävää luottamusta, että totuus tulisi ilmi, ja valmis

ottamaan osansa rangaistuksesta, mutta myöskin vain oman osansa.

Niin uskomattomasti oli kuitenkin tapahtunut, että rikollinen,

vapauttaakseen itsensä, oli häikäilemättömästi syyttänyt apulaistaan

rikoksesta, jonka alottajana ja toimeenpanijana itse oli ollut. Adrian

Blidberg ei ollut tuhlannut aikaa. Kun hän jäi yksikseen laivan

kannelle ja näki Andreaksen soutavan pois, otti hän vitkastelematta

alukseen kuuluvan veneen ja souti kiireesti maihin. "Hän menee

nimismiehelle ja antaa minut ilmi", oli maakauppiaan ensi ajatus.

Toinen oli tämä: "Nyt kysytään, kumpi ehtii ensiksi". Ja kolmas kuului:

"Olisipa se nauta ajatellut ennakolta ja ottanut laivaveneen mukaansa,

niin olisin ollut koreasti kiikissä." Adrian Blidberg katsoi Andreaksen

koko menettelyä erittäin ovelaksi tempuksi, mutta itse hän ei ollut se,

joka oli saatavissa satimeen.

Herättämättä ketään, Adrian Blidberg heti irroitti rannasta

purjeveneensä ja purjehti nimismiehen talolle, jossa koputti sisään

keskellä yötä.

Niin hyvin löi hän esiin korttinsa, että kun Andreas sitten saapui

tunnustuksineen, käänsi hän sillä vain syyllisyyden pahemmin puoleensa.

Nimismies tiesi ennestään Andreaksesta, että hän aina oli ollut

umpimielinen ja omituinen ja pelännyt muiden ihmisten seuraa. Sellaisen

ei nimismies arvellut tietävän hyvää, ja sen käsityksen mukaan, jonka

hän siten oli syytetystä itselleen muodostanut, laati hän

syytöksensäkin.

Kun oikeuspäivä tuli, seisoi Adrian Blidberg tuomarin pöydän luona,

haastettuna samalla kertaa ilmiantajana ja todistajana. Julkeana ja

rauhallisena seisoi hän siinä puettuna harmaaseen nuttuun, eikä

keneltäkään jäänyt huomaamatta, miten vihaisesti hän tähysteli

syytettyä. Mieliala yleisössä oli sellainen, että tuomarin vihdoin

täytyi tyhjentää istuntosali ja asettaa vartija ovelle, sillä hän

pelkäsi, että kävisi mahdottomaksi hillitä väestön kiihtymystä, se kun

nousi korkealle, varsinkin vaimon todistuksen jälkeen, silloin kävi

yleisön kesken raivon sorina, ja tuomari, joka tunsi väkensä, ymmärsi

että katkeruus helposti voisi kohota käräjärauhan häiriöksi. Blidberg

itse kalpeni silmänräpäykseksi, kuullessaan uhkausten mutinan

ympärillään, sillä hän tiesi, että siinä joukossa oli useampia, jotka

tahtoivat hänelle pahaa ja joilla oli kostettavaa. Jokainen, joka

silloin näki hänet ja Andreaksen siinä rinnakkain seisomassa, olisi

voinut vannoa, kumpi heistä oli rikollinen.

Suljettujen ovien takana jatkettiin sen vuoksi oikeudenkäyntiä.

Ainoastaan syytetyn lähimpäin omaisten ja niiden harvojen, jotka olivat

kutsutut todistajiksi, sallittiin olla läsnä. Ikkunoitten ulkopuolella

oli piha täynnä ihmisiä, vaiteliasta, kiihtynyttä joukkoa, odottamassa

tämän oikeudenkäynnin päättymistä.

Sillä Andreasta itseänsä lukuunottamatta ei ollut sinä päivänä ketään,

joka olisi uskonut, että tuomio lankeisi hänen edukseen. Kaikki, mistä

häntä syytettiin, tunnusti hän avoimesti ja omasta tahdostaan.

Kuitenkaan ei voitu saada häntä peruuttamaan isäntää vastaan tekemäänsä

syytöstä. Tämän houkuttelusta oli hän toiminut. Viekoiteltuna ja

pakoitettuna oli hän tehnyt työn, jota nyt katui ja josta

vapaaehtoisesti oli kesken luopunut. Siinä oli kaikki, mitä

Andreaksella oli sanottavana puolustuksekseen ja isännän kiellettyä

osallisuutensa, jätettiin Andreaksen sanat huomioonottamatta kaikessa,

mikä ei koskenut hänen omaa tunnustustansa siitä, minkä hän itse

todella oli tehnyt.

Kun tuomio lankesi, julistettiin Andreas sen vuoksi syylliseksi, mutta

vastapuolta ei voinut tuomio koskea, koska ei ollut ilmennyt todistetta

hänen teostaan ja koska laki tuntee ainoastaan sen oikeuden, joka on

kirjaimessa.

Mutta ihmiset, jotka täyttivät käräjätalon pihan ja odottivat, olivat

jo aikaa ennen oikeuden päätöksen julistamista tuominneet Adrian

Blidbergin, ja kun tieto väärästä tuomiosta tuli tuulenpuremain,

synkeäsilmäisten saaristolaisten korviin, jotka tunsivat kummankin

asianomaisen, oli kiihtymys vähällä päästä valloilleen. Itse

nimismiehen täytyi mennä ulos palauttamaan järjestystä ja

levollisuutta, ja vasta kun piha oli tyhjä ja viimeinen vene oli

kadonnut käräjätalon laiturilta, uskalsi Adrian Blidberg mennä alas

purjeveneelleen ja lähteä kotiin.

Paljoa varemmin kuin hän lähti, vietiin Andreas pois. Hänet asetettiin

nimismiehen vaunujen takaistuimelle, ja vanginvartija sai paikan hänen

vierellään.

Rangaistus oli pakkotyötä, ja neljä vuotta oli Andreas vankilassa. Sen

ajan kuluessa myötiin hänen talonsa huutokaupalla, ja hänen vaimonsa ja

lapsensa joutuivat naapuritaloon sukulaisten armoille.

Mutta niin suuri oli suuttumus Adrian Blidbergiä kohtaan saaristossa,

ettei tämä kauvempaa voinut olla Hammarbyssä. Hän möi talonsa toisille

ja muutti itse pääkaupunkiin, missä hänen sanottiin harjoittavan

liikettä. Kalastusasema ei koskaan tullut kauppalaksi, ja kansa arveli,

että paras olikin niinkuin oli. Ken seudulla jonkun ajan kuluttua kävi,

voi havaita, että siellä oli menty taaksepäin, ja sanoa täytyi, että

Blidberg, millainen hän sitten muuten olikaan, kuitenkin oli saanut

paikkakuntaa kohotetuksi. Mutta rannikon ijäkkäämpien asukkaiden

joukossa oli niitä, jotka sanoivat olevansa onnellisia, kun

varhaisempien aikojen varattomuus alkoi palata.

Paljoa ei sen jälkeen tiedetä Andreas Wik'istä. Onhan yleensä niin

laita, ettei mikään niin pahoin katkeroita ihmistä kuin se, että hän

yksinänsä on oikeessa ja saa kärsiä vääryyttä. Suuttuneena ja katkerana

vietti Andreas pitkiä vankeusvuosiansa. Hänen kerrottiin niin vähän

pitäneen väliä itsestään, että viimeiseen asti epätoivoissaan uhkasi

ottaa vihamiehensä hengen samana päivänä, jona pääsisi vapaaksi, ja

sanottiin, ettei edes pappikaan vankilassa saanut häntä toisiin

ajatuksiin.

Niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Muutamia päiviä vankilasta

pääsemisensä jälkeen saapui Andreas Aspölle. Ja tiedetään, että hänellä

tullessaan oli summa rahaa, kylliksi suuri hänen vaimonsa kera

alottaakseen uutta elämää.

Siitä rahasummasta kerrottiin saaristossa, että hän oli laskenut sen

pöydälle vaimonsa eteen ja sanonut:

"Tässä on neljä tuhatta kruunua, tuhat jokaista vuotta kohden, jotka

tuo mies otti elämästäni. Hän on itse antanut ne minulle. Minä olin

sisällä hänen konttorissaan kaupungissa, olin yksin hänen kanssaan,

eikä mikään olisi voinut estää minua. Vankilan johtaja kehoitti minua

menemään sinne, kun pääsin vapaaksi, ja vaikka minun ei olisi

tarvinnut, niin noudatin kehoitusta ja menin. Kahden kesken olin siellä

hänen kanssaan, eikä paljoa puuttunut, ettei luontoni kuohahtanut ja

ettette olisi koskaan enää nähneet minua.

"Silloin hän otti esille nämä setelit ja laski ne pöydälle eteeni. Hän

otti ne suuresta kuoresta, ja ne olivat olleet siinä minua odottamassa.

Minä huomasin sen. 'Mitä teen minä niillä?' kysyin minä.

"'Sinun pitää luvata, että lähdet Ameriikkaan, niin pääsen sinusta

rauhaan', sanoi hän.

"Ymmärsin hänestä kyllä, että hän pelkäsi minua, ja että hän halusi

ostaa itsensä minusta vapaaksi. Ja se oli sellainen hetki, ettei hänen

henkensä ollut paljon arvoinen.

"Mutta sitte katsoin häneen jälleen ja siinä tuokiossa minulle

ikäänkuin selveni, että minä oikeastaan en tahtonut hänestä mitään.

Kostonajatukset olin riisunut yhdessä vanginvaatteitten kanssa. Se oli

sairaus, joka oli juurtunut mieleeni ja mennyt ohitse. Minulla oli

kylliksi iloa siitä, että siinä seisoin ja näin miten mies oli pelokas

ja miten hän oli muuttunut. 'Minä en haluaisi vaihtaa sinun kanssasi',

oli ainoa, mitä sanoin. Ja niin sylkäisin minä häntä kohden, otin rahat

ja lähdin."

Siihen tapaan oli Andreas kertonut vaimolleen, kun hän rangaistusajan

päätyttyä palasi kotiin. Pitkää aikaa ei Andreas Aspöllä viipynytkään.

Pian saapumisensa jälkeen poistui hän saaristosta. Vaimonsa ja molemmat

poikansa otti hän mukaansa.

Että Andreas oli ottanut vastaan rahat, se oli kaikkien mielestä

luonnollista ja oikein.

Hän oli kunniallisesti ne ansainnut, ja kiittää ei hänen niistä ketään

tarvinnut. Seikka oli kuin miehentapossa vanhoina aikoina, se kun

verikoston ehkäisemiseksi voitiin hyvittää suurilla rahasakoilla, ja ne

voi ken tahansa kunniallinen mies ottaa vastaan.

Viimeiset tiedot Andreaksesta toi saaristoon luotsi, joka oli ollut

ohjaamassa ulos merelle siirtolaislaivaa silloin kun Andreas lähti. Hän

ja Andreas olivat tuttuja vanhastaan, ja luotsi kertoi, että niin vaimo

kuin mieskin olivat näyttäneet tyytyväisiltä ja tulevaisuuteen

luottavaisilta. Muista erillään he olivat istuneet keulassa molempine

poikineen, ja kun saaret alkoivat muuttua alastomammiksi, ja manner

häipyi näkyvistä, olivat he pitäneet toisiaan kädestä. Mutta

ainoatakaan kertaa he eivät olleet katsahtaneet taaksensa.

Kun luotsin sitten piti mennä veneeseensä, tuli Andreas ja jätti

hyvästi.

-- Vie terveisiä kotiin, -- oli hän sanonut. -- Takaisin minä en

koskaan palanne.

Luotsi luuli, että Andreas oli halunnut sanoa jotakin vielä. Mutta

laiva oli kallistunut samassa, niin että hänen oli täytynyt hypätä

veneeseen. Sillä meri kävi korkeana, ja kapteeni seisoi ja huusi

komentosillalla. Silloin oli Andreas huutanut jotakin tuulessa, mutta

ei luotsi ollut voinut kuulla, mitä hän oli sanonut. Kapteeni ärjäisi:

"Täysi vauhti!" ja merijättiläinen höyrysi pois kannella olevine

siirtolaisineen, vieden mukanansa viimeisen, kuulumattoman hyvästin,

jonka Andreas oli huutanut kotimaata kohden.