Talvi oli lauha sinä vuonna, ja eräänä päivänä kun oli kuulas, selkeä
ilma, tuli patruuna Blidberg purjehtien Aspölle. Puettuna turkkiin ja
suuriin saappaisiin hän tuli, koputtamatta astui hän sisään Andreaksen
luo. Kuin olisi kaikki jo ollut valmiiksi puhuttua heidän kesken, pyysi
patruuna Andreasta mukanaan ulos. Tunnin tai kaksi kierteli hän sitten
saarta, katseli kaikkea ja kyseli kaikesta. Kun hän jälleen purjehti
pois, oli Andreas joutunut työhön patruuna Blidbergille Hammarbyhyn.
Purjehdusajan aljettua piti hänen johtaa purjealusta, joka välitti
tavarankuljetusta Norrlantiin. Siihen asti sai hän tehdä kaikellaista
työtä lautapihassa. Kaikesta siitä saisi Andreas palkan, ja kun hän
vihdoin alhaalla venevalkaman alla tuli kysyneeksi, kuinka kävisi
talon, joka keväällä täytyisi myödä, ellei velka tulisi maksetuksi,
vastasi patruuna ainoastaan:
-- Sen selvitän minä.
Ja niin hän käänsi selkänsä kysyjään, astui veneeseensä ja laski ulos
laiturista.
Andreas seisoi paikallaan ja katseli mietteissään lahdelle, jolla
purjevene eteni poispäin. Aivan kuin vaimo kerran oli ajatellut, tuntui
Andreaksesta nyt, kuin olisi hän myönyt itsensä paholaiselle. "Se mies
ei tee mitään ilmaiseksi", ajatteli hän. "Mitä tahtoo hän minusta?"
Kaikki mitä hän oli kuullut ja tiesi maakauppiaan konnantöistä, tuli
hänen mieleensä siinä. "Kukaan muu ei tahdo auttaa", mutisi hän
ikäänkuin puolustukseksi itselleen. Mutta valoisammalta tulevaisuus ei
sen vuoksi hänestä tuntunut.
Kotona istui Ester ja odotti miestänsä saadakseen kuulla, miten oli
käynyt. Nähdessään patruuni Blidbergin tulevan pihamaan yli oli hän
hiipinyt ullakolle ja siellä viipynyt siksi kun tämä oli mennyt ulos
ovesta. Pihalta oli hän sitten pitänyt silmällä miesten kulkua, ja
Andreaksen palattua hän puhkesi sanomaan:
-- Ethän vain ole myönyt itseäsi hänelle?
Ester lausui sillä miehen omat ajatukset, mutta juuri sen vuoksi, että
niin oli laita, pistivät sanat Andreasta, joka tahtoi puolustautua sekä
vaimonsa että itsensä edessä.
-- Kiittäisitkö minua siitä, että antaisin sinun ja pojan istua täällä
ja kuolla nälkään? -- kysyi hän terävästi.
Ester astui miehensä eteen. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmät
loistivat.
-- Sinä olet tehnyt sen siis kuitenkin, vaikka olen niin paljon
pyytänyt sinua. Sinä teet paljon, sinä, joka et mitään tiedä, ja sinä
et keneltäkään kysy, mitä teet. Koskaan ennen en ole sanonut sinulle
pahaa sanaa. Kaikki, mitä minulla oli, sinä otit. Sinä veit minut pois
täältä ja annoit minun istua metsässä yksinäni, niin etten nähnyt
ihmisiä kahteen vuoteen. Kun sinä sitten tulit tänne, sait sinä
silloinkin, mitä tahdoit. Toisen kerran hävitit meiltä kodin ja konnun.
Kaikki, mitä täällä oli, sait sinä minulta, ja sinä et voi sanoa, että
minä olisin valittanut. Mutta sen, mikä nyt edessä on, sen sinä saat
kantaa yksin, Andreas. Sillä sitä kurjuutta minä en tahdo jakaa
kanssasi.
-- Jos ajattelet lähteä luotani, niin lähde, -- vastasi Andreas.
Hän oli vihoissaan, ja hänen mieltään vihloi, kun vaimo moitti häntä
omaisuuden menettämisestä. Kieltää hänen olevan oikeassa ei hän voinut.
Ester katsoi toisaanne hänen puhuessaan ja sanoi hiljaisesti:
-- Sinä tiedät, että sitä en koskaan tee.
-- Miksi sitten puhut? -- iski Andreas.
Enempää ei siitä asiasta sanoja vaihdettu, ja enempää ei vaimo saanut
siitä tietääkään. Mutta siitä päivästä alkaen kulkivat Andreaksen ja
hänen vaimonsa tiet erillään. Andreas antoi vaimolleen, mitä irti sai,
ja vaimo otti vastaan, mitä tarvitsi itselleen ja pojalle. Mutta
vaitelias vihamielisyys vallitsi heidän välillään, ja mitä Andreas teki
tai aikoi, siitä hän ei sen päivän perästä kellekään puhunut.
Näytti kuitenkin kauvan siltä kuin ei maakauppiaalla olisi ollut muuta
kuin kunniallisia aikeita ryhtyessään auttamaan Andreaksen asioita
tolalleen. Kun kevät tuli, maksoi hän lopun Andreaksen vanhasta
velasta, antoi miehen kirjoittaa uuden velkakirjan ja otti kiinnityksen
taloon. Kun Andreas joskus puhui velkakirjan lunastamisesta,
lyhennysmaksuista ja sellaisista, kohautti maakauppias olkapäitään ja
arveli, että sillä ei ollut mitään kiirettä, aikanaanhan voisi
sellaisesta keskustella. Kaikesta siitä ei Andreas virkannut vaimolleen
sanaakaan, eikä tämäkään häneltä siitä mitään kysellyt.
Enemmän kuin puolitoista vuotta kului, ja sinä aikana oli Andreas
miltei alkanut unohtaa epäluulonsa, jotka olivat häntä ahdistelleet
silloin, kun hän joutui tekemisiin pahamaineisen isäntänsä kanssa.
"Moni on parempi kuin maineensa", ajatteli Andreas toisinaan.
Ainoastaan velka, sitä kun ei oltu maksettu eikä näyttänyt
tulevankaan maksetuksi, toisinaan painoi hänen mieltään. Hänestä oli
arvoituksellista, että Blidberg, joka oli niin kova muita kohtaan,
osottautui niin suopeaksi hänelle. Sen ajatuksen herätessä ei Andreas
nähnyt muuta neuvoksi kuin koettaa sitä tukahuttaa. Sietämättömältä
hänestä muutenkin elämä tuntui. Kovin raskas se hänestä oli ilmankin.
Siihen aikaan synnytti Ester Andreakselle toisen pojan; sille annettiin
kasteessa nimeksi Göran. Toivottu ei lapsi ollut, syntyen aikana,
jolloin vanhemmilla oli niukat ja vaikeat olot. Harvoin oli Andreas
kotona. Kun hän tuli, viipyi hän veneineen puolen päivää tai, jos tuuli
oli huono, kokonaisen päivän. Sitten oli taas poissa, kuin ei olisi
lainkaan käynytkään. Ester eleli yksinään ja päivät kävivät hänelle
jälleen raskaiksi. Pojan syntyessä oli Andreas poissa merellä.
Että lapsi jollakin tavalla kuului hänelle, siitä Andreaksella ei ollut
tunnettakaan. Kun hän saapui Hammarbyn satamaan, oli siellä kirje
odottamassa häntä; siitä sai hän tietää tapauksen. Andreaksen mieli
synkkeni, kun hän kirjeen luki. Katkeruus, jota hän vaimoansa kohtaan
oli tuntenut siitä päivästä alkaen, jolloin tämä perintönsä
hävittämisestä oli häntä moittinut, virisi hänessä kaksinkertaisena.
Kirjeessä mainittiin myöskin, että Ester tarvitsi rahaa. Ja
Andreaksesta tuntui se pyyntö kohtuuttomalta ja häikäilemättömältä.
Häntä pelotti ajatellessaan lasta, hän tunsi itsensä avuttomaksi
ajatellessaan, että hänellä oli vielä yksi suu lisää ruokittavana, yksi
ruumis lisää vaatetettavana. Oman kohtalon mietiskeleminen oli tehnyt
hänet luonnottoman kovaksi, niin ettei hän mitään muuta enää osannut
ottaa huomioon kuin oman itsensä. Raskaampaa kuormaa ei kukaan kanna.
Andreas ei ennättänyt vastata siihen kirjeeseen, kun Adrian Blidberg
lähetti sanan laivalle, pyytäen saada puhutella laivuria. Kun Andreas
sitten tuli konttoriin, oli maakauppias pahalla tuulella. Hän istui
tuolillaan pulpetin ääressä, piteli papereita, selaili kirjoja ja
yhteen menoon valitti huonoja aikoja. Rahdin kuljetus huonontui yhä,
väki tuli yhä kalliimmaksi. Puhuessaan katsoa vilautti hän pienillä
silmillään tuolia kohden, jolla Andreas istui, ja vinossa suupielessä
lerkkui hänen tapansa mukaan puoleksi poltettu, sammunut sikaarinpätkä.
Viimein nousi hän ylös ja katsoi ulos ovesta, ikäänkuin nähdäkseen,
ettei kukaan ollut ulkopuolella kuulemassa, mitä puhuttiin. Sitten
palasi hän paikalleen pulpetin ääreen ja sanoi aivan lyhyesti:
-- Milloin aijot maksaa velkasi? Oletko ajatellut sitä? Minä tarvitsen
rahan ihan juuri nyt.
Andreas hymyili kouristuneesti, mutta ei kyennyt vastaamaan. Hän
tunsi, että nyt tuli selvitys, selvitys kahden vuoden aikaisesta
käsittämättömästä hyväntahtoisuudesta. Maakauppias istui äänetönnä ja
odotti vastausta. Hänen silmänsä kävivät teräviksi kuin naskalit. Kun
vastausta ei kuulunut, selkenivät hänen kasvonsa.
-- Sinä et voi, et, minä tiedän sen kyllä. Mutta sinä voit sen sijaan
auttaa minua. Sillä minä tarvitsen rahoja niinkuin sinäkin. Ja silloin
olet autettu itsekin.
Sanat menivät kuin ohi Andreaksen hänen siinä istuessaan. Hän ei niitä
kuullut, ja kuitenkin hän aavisti, mitä isäntä häneltä tahtoi.
Maakauppias ei ollut ymmärtävinään toisen tuskaa. Hän piti uhristaan
lujasti kiinni eikä ajatellutkaan hellittää otettaan. Jotakin
petoeläimen julmuutta oli hänen katseessaan.
-- Sinä lastaat, kuten on puhuttu, -- hän jatkoi. -- Nyt on syksy ja
yöt ovat pimeät. Matkalla hukkuu laiva. Onko asia selvä?
Sillä kerralla maakauppias pysähtyi odottamaan vastausta. Kun sitä ei
kuulunut, jatkoi hän:
-- Oletko kuullut, mitä minä sanoin?
-- Kyllä, -- vastasi Andreas.
Enempää hän ei voinut sanoa. Hän ymmärsi nyt kaikki, toisen ei
tarvinnut lisätä mitään uhkauksia, ei tarvinnut sanoa, että jos hän
kieltäytyisi tottelemasta, joutuisi hän kylmälle mäelle vaimoineen ja
lapsineen, köyhempänä ja yksinäisempänä kuin koskaan ennen.
Maakauppiaankaan mielestä ei ollut tarpeen mitään lisätä. Sen sijaan
jatkoi hän:
-- Kun olet tehnyt työn hyvin, niin sitten kuitataan puoli summaa, ja
loppu saa jäädä toistaiseksi.
Maakauppias puhui enemmän siitä asiasta, ja Andreas vastaili. Kun hän
lähti konttorista, luuli hän koettaneensa päästä vapaaksi, mutta
onnistumatta. Hän luuli luvanneensa tehdä, mitä kiusaaja häneltä vaati.
Mutta hän ei ollut siitä varma, hän tiesi vain, että hänellä taskussaan
käden sisällä oli neljä kokoonpuserrettua pientä seteliä, jotka hän oli
saanut etukäteen sen vuoksi, että oli tarpeessa.
Andreas suuntasi askeleensa alas satamaan, ja kävellessään tuli hän
ajatelleeksi, että oli muita, jotka olivat tehneet samaa, mitä hänellä
nyt oli edessä. Andreas tunsi ne miehet. Monta ei niitä ollut, ehkä
kaksi tai kolme, joista sellaista kuiskailtiin. Andreas oli ennen
tuominnut heitä ankarasti ja halveksinut heitä. Nyt hän tiesi, miten
vaikeata heidän elämänsä oli ollut. Aina siihen päivään asti oli hän
tuskin osannut uskoa, sellaista mahdolliseksi. -- Hän muisti äkkiä,
että hänen pitäisi mennä kotiinsa vaimonsa luokse. Mutta samassa
tuokiossa hänestä tuntui kuin olisivat he olleet vihollisia. "Sinne en
voi mennä", ajatteli hän. "Näyttää kummalliselta, jollen käy katsomassa
lastani", ajatteli hän taas toiselta puolen.
Andreas oli tullut alas venesillalle, ja katsahtaessaan ylös, näki hän
toisen Aspön pojista seisovan edessään ja tervehtivän häntä. Hän oli
tullut Hammarbyhyn ostamaan jauhoja.
-- Kuinka voitte kotona? kysyi Andreas.
Nuori mies kertoi, mitä oli tapahtunut, ja miten kaikki oli.
-- Andreas nyt varmaankin tulee kotiin? sanoi hän lopuksi.
Silloin muisti Andreas jotakin, jonka oli unohtanut, ja hän pisti
kätensä taskuun ja otti esiin setelit. Kokoon rypistyneinä, kuten
olivat, hän ojensi ne toiselle laskematta.
-- Anna ne Esterille, -- sanoi hän, -- ja sano hänelle, että minä tulen
sitten kun voin.
Niin lausuttuaan hän astui veneeseen ja seisoen siinä suorana meloi
airolla laivaa kohden, joka oli laskenut ankkurinsa satamaan.