X.

Että Adrian Blidberg niin nopeasti muutti menettelynsä Andreasta

kohtaan, ja että hän vähääkään panematta huomiota hänen

kiivaaseen puheeseensa, niin äkisti kutsui hänet takaisin, se ei

luonnollisestikaan tapahtunut ilman syytä. Tukeva maakauppias, joka

muutamissa vuosissa oli tullut rikkaaksi mieheksi ja seudun

valtijaaksi, oli nimittäin tunnettu siitä, että hän osasi hyvin

valita ne uhrit, joita hän tarvitsi lisätäkseen rikkauttansa ja

enentääkseen valtaansa niin pitkälle kuin nimi Blidberg oli tunnettu.

Herkkätuntoisuus siihen nähden, miten muut häntä arvostelivat, ei ollut

Blidbergin ominaisuuksia, ja että Andreas oli loukannut häntä

persoonallisesti, se oli hänestä aivan yhdentekevää. Blidberg teki

siitä vain sen johtopäätöksen, että Andreaksessa oli miestä pystymään

kenties mihin tahansa, ja sellaiset henkilöt olivat Adrian Blidberpin

mieleisiä, sillä niistä hänellä oli hyötyä. Kuten hämähäkki istuu

verkkonsa keskellä ja houkuttelee kärpäsiä, jotka verettömiksi

imettyään viskaa syrjään, samoin Adrian Blidberg istui konttorissaan ja

veti uhrinsa luokseen rahan ja häikäilemättömyyden yhdistetyllä

voimalla.

Pahempaakin kuin sellaista kuiskailtiin maakauppiaasta, ja se kaikki,

mitä hän oli ansainnut, ei ollut tullut hänen käsiinsä edes

lainmukaisen vääryyden tietä. Kukapa ei muistanut, miten Blidberg, kun

salama iski alas Maröllä, käden käänteessä ansaitsi kaksitoistatuhatta

kruunua vakuutuksesta? Jotkut sanoivat, että summa oli vieläkin

suurempi, ja olipa se iso tai pieni, tietoja oli, että hän ansaitsi.

Hirveä hälinä siitä syntyi, sillä ken päivän muisti, jolloin

onnettomuus tapahtui, tiesi, ettei sinä päivänä pilveäkään näkynyt

taivaalla Landsortin majakalta Arholmaan asti. Ei liioin ollut kukaan

kuullut ukkosen käyvän. Kuinka suuri puuvarasto siellä oikeastaan oli,

siitäkin oltiin erimielisiä. Ne, jotka tuntuivat hyvin olevan selvillä

asiasta, olivat suorastaan tietävinään, että rakennustarpeet, jotka

olivat Maröllä, olivat vain riukuja ja rankoja, joita tuskin olisi

kannattanut pois kuljettaa. Siitä tuli tietysti oikeudenkäynti

Blidbergin ja vakuutusyhtiön välillä. Herroja Tukholmasta tuli ja meni,

he pitivät tarkastuksia palopaikalla ja kuulustelivat asiaa. Mutta

Blidberg voitti jutun kaikissa oikeusasteissa. Hänellä oli selvät

todistajat, jotka ottivat valallensa, kuinka kaikki oli käynyt, ja että

palo oli raivonnut Maröllä, niin että koko saari oli näyttänyt olevan

tulessa, se oli kyllin tunnettua.

Adrian Blidberg pisti vakuutussumman taskuunsa ja antoi ihmisten puhua,

ja sitä nämä eivät suinkaan jättäneet tekemättä. Hänellä oli onnea

vielä enemmänkin. Sillä hänelle sattui useammin kuin kerran, että

tulipalo osui sopivasti. Eräänä yönä paloi asuinrakennus poroksi hänen

päänsä päältä, ja itse hän hädin tuskin pääsi vahingoittumattomana.

Jokainen saattoi nähdä, että hän oli ollut vähällä palaa sisään. Vanha

palvelijatar, joka oli hoitanut taloutta maakauppiaan luona

vuosikausia, ja joka yksinään oli ollut läsnä onnettomuustilaisuudessa,

kylmetytti itsensä samana yönä ja kuoli vähän jälkeenpäin

keuhkotulehdukseen. Ei ollut ketään muita kuin Blidberg, joka olisi

voinut kertoa, miten asian todellinen laita oli. Laivoja, jotka

korkeasti vakuutettuina olivat hukkuneet, oli hänellä myöskin ollut.

Mutta kun laivat hukkuivat syys- ja kevätmyrskyissä, ei kukaan voinut

todistaa häntä vastaan, ja kun onnettomuus sattui, teki se tehtävänsä

perinpohjaisesti. Alukset saivat vaurioita ja upposivat. Miehistö hädin

tuskin pelastui veneissään.

Sellaisia rumia juttuja puhuttiin runsaasti Blidbergistä tämän

milloinkaan ottamatta vaivakseen sanoa niitä vastaan. Eräs hänen

renkinsä, joka oli suuttunut ja kuului uhanneen isäntäänsä jollakin

ilmiannolla, löydettiin jonkun ajan perästä kuolleena eräästä suosta

sisämaassa. Siinäkin arveltiin Blidbergin käden olleen mukana. Eikä hän

silloinkaan tehnyt mitään hillitäkseen huhuja, joita asiasta liikkui.

Hänestä sanottiin, että hän mielellään tiesi olevansa peljätty ja että

hän varoi vain yhtä asiaa: joutumasta tekemisiin lain kanssa.

Kaiken sen, mitä Blidbergistä puhuttiin, ja vielä enemmänkin tiesi

Andreas. Hän tiesi vielä, että juuri sellaisia, jotka olivat joutuneet

onnettomuuteen, etsi Blidberg, sai ne valtaansa ja teki ne juhdakseen.

Sillä henkilöllä, joka tekee konnantöitä, täytyy itse rangaistuksesta

säilyäkseen olla varmoja miehiä, joihin voi luottaa, miehiä, jotka

ilman häntä eivät mitään ole eivätkä mihinkään kykene.

Sen vuoksi oli Andreas arka ja häpeissään sinä iltana tullessaan kotiin

ja siellä vaimolleen kertoessaan, missä oli ollut ja mitä oli

tapahtunut.

-- Hyvä, ettei se mennyt pitemmälle, -- oli Esterin vastaus --

Mieluummin menemme kodistamme ja menetämme kaiken, ennen kuin otamme

apua sellaiselta.

Siinä asiassa luotti Ester mieheensä. Sillä oikein tämä oli tahtonut

menetellä, tieten tahtoen ei Andreas milloinkaan ollut tehnyt sitä,

mikä oli väärin ihmisten ja Jumalan edessä. Hänen käyntinsä Adrian

Blidbergin luona, kun se pelkkään käyntiin rajoittui, tulkitsi vaimo

teoksi, jota ei voinut pitää rikollisena silloin, kun hätä uhkasi

ovella.

Syksy kului vähitellen, ja useammin kuin kerran oli Andreaksen kotona

puute ruoasta. Kun korkoja piti viimeksi maksaa, otti nimismies kaksi

lehmää. Kolmas oli vanha ja lypsi huonoa maitoa. Silakanpyydykset

tuhoutuneet myrskyssä. Ja Andreas ei saattanut mennä Lars Petterin luo

kerjäämään.

Joulu tuli, ja sellaista joulua eivät Ester ja Andreas olleet koskaan

viettäneet. Jouluillaksi heidät kaikki oli kutsuttu enon luo, ja

Johannes sai mennä, sillä hän oli lapsi ja tarvitsi vähän hauskuutta.

Andreas ei tahtonut lähteä, kun ei luonnoltaan voinut näyttäytyä

muille. Sen vuoksi jäi Esterkin kotiin.

Ilta kului kuin ei olisi juhlaa ollutkaan. Pöydällä puolisoiden välillä

paloi lamppu. Ester oli ottanut esille raamatun, koska oli joulu, mutta

ei Andreas eikä hän itsekään ajatellut lukea.

Kauvan istuivat he vaiteliaina. Vihdoin virkkoi Andreas:

-- Tällaiseksi et elämäämme ajatellut silloin kun tulit vaimokseni.

-- Älä siitä nyt puhu -- vastasi Ester.

-- Miksikä en? lausui mies. -- Kerran siitä on puhuttava. Ja sanon

sinulle tänä iltana sen, mikä kuitenkin on sanottava. Niinkuin asiat

nyt ovat, ei minulla ole muuta neuvoa kuin kääntyä Blidbergin puoleen.

Käyköön sitten, kuinka on käydäkseen.

Kuukausia oli kulunut miehen virkkamatta siitä asiasta sanaakaan. Ester

oli aivan unohtanut, että joku sopimus oli ollut kysymyksessäkään hänen

miehensä ja pelätyn maakauppiaan välillä. Hän ei lainkaan osannut

uskoa, että mies puhui täyttä totta.

-- Älä puhu sellaista nyt, -- pyysi hän. -- Älä jouluiltana.

-- Minusta ei tunnu, että tässä paljon joulusta tietäisimme, --

keskeytti Andreas. -- Tiedätkö sinä jotakin muuta neuvoa? Sano, jos

tiedät!

Silloin painoi Ester kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaa. Hänestä tuntui

kuin olisi kaikki paha nyt ollut heitä kohtaamassa. Kaikki, mitä ennen

oli tapahtunut, tuntui hänestä mitättömältä sen rinnalla. Aavistuksen

voittamaton tuska valtasi hänet. Oli kuin olisi mies sanonut myövänsä

itsensä paholaiselle.

-- Minkätähden itket? kysyi Andreas vihdoin vasten tahtoansa. -- Vielä

ei ole mitään tapahtunut.

Ester katsoi ylös.

-- Lupaa minulle, Andreas, -- sanoi hän, -- tapahtuipa mitä tahansa,

että hänen kanssansa et koskaan ryhdy tekemisiin.

-- Miksi sellaista lupaisin? väitti Andreas. -- Voitko sanoa, minkä

vuoksi?

-- Sen vuoksi, että sitten en saisi rauhaa. Sinun pitää toki ajatella

vähän minuakin.

Andreas sävähti sitä kuullessaan, ja hänen äänensä oli kiivas, kun hän

vastasi:

-- Sinua minä juuri ajattelen. Luuletko, että miettisin sellaista,

jollei minun täytyisi pojan ja sinun vuoksi.

Hetkisen oli hän vaiti, ja hänen oikea kätensä puristui vitkalleen

nyrkkiin.

-- Jos ei minun täytyisi pojan vuoksi ja sinun, niin menisin mereen.

Ymmärrätkö nyt?

Silloin vaikeni Ester. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni yksinään

pihalle. Siellä oli maa valkoisena lumesta, naapuritalon ikkunasta

loistivat joulukuusen sytytetyt kynttilät, ja monihaarainen

joulukynttilä valaisi pöydältä.

Yksinään seisoi Ester ulkona, ja ensi kertaa pitkästä ajasta rukoili

hän Jumalaa, rukoili, että Hän varjelisi heitä kaikkia niin suuresta

onnettomuudesta.