Kun vastoinkäyminen äkisti, odottamatta ja lisäksi perinpohjaisesti
kohtaa ihmistä, painaa se mielen maahan asti ja pimentää sielun syttä
synkemmäksi. Jos mies vastoinkäymisestään nousee, luulee hän ikäänkuin
olevansa oikeutettu elämään jonkun aikaa armahdettuna. Mutta ellei hän
ehdi hengähtää ennen kuin uusi onnettomuus kohtaa, silloin tulee turmio
kahdenkertaiseksi, ja henkilöstä, jolle sellaista tapahtuu, sanoo
kansa, että hän on syntynyt onnettomana päivänä.
Yksinäisyydessä pitkät talvet läpeensä muusta maailmasta erillään elävä
saaristolainen lannistuu onnettomuuden kohdatessa kenties pikemmin
kuin muut. Sillä yksinäisyys synnyttää alakuloista mietiskelyä.
Saaristolaisen luonne on samalla kertaa pehmeä ja kova, valoisa ja
synkkä, raskas ja kevyt, myrskyisä ja päivänpaisteinen. Hänen
luonteessaan on samoja vastakohtia kuin luonnossa, joka häntä ympäröi,
muodostaen hänen elämänsä puitteet. Meri ja kallio ovat hänen
ensimmäiset tuttavansa, ja hänessä itsessään on elämänsä läpi jotakin
niistä kumpaisestakin.
Kova isku oli sillä kertaa kohdannut Andreasta, ja kuitenkin kummasteli
Ester itsekseen, että mies näytti ottavan osalleen sattuneen
onnettomuuden paljoa rauhallisemmin kuin aikaisemmin tiedon siitä, että
maapalsta, jolla hänen kotinsa seisoi, ei enää saanut jäädä hänen
haltuunsa. Andreas ei paljoa puhunut tapahtumasta ja milloin puhui,
haastoi hän keinoista, joilla voisi välttää onnettomuuden seuraukset.
Itse asiassa oli Andreaksen laita huonompi kuin kukaan, arvasikaan.
Hänen tilansa oli niin onneton, ettei hän uskaltanut kenellekään siitä
virkkaa. Hän ei todella uskaltanut sitä tehdä. Sillä hän tunsi, että
häntä pidettäisiin mielenvikaisena jos tiedettäisiin, mitenkä
onnettomuus häneen vaikutti, ja silloin kääntäisivät kaikki hänelle
selkänsä. Ja Andreaksen asiat olivat todellakin huonolla kannalla.
Aluksessa, joka nyt hylkynä ajelehti kummitellen pitkin saaristoa, oli
koko hänen omaisuutensa. Jos hänelle nyt tehtäisiin lain ja oikeuden
jälkeen, menisi talo samaa tietä kuin jaala. Sillä talo oli panttina,
ja jos se myytäisiin huutokaupalla, jäisi jäännökseksi vähemmän kuin ei
mitään. Oli kuin olisi meri noussut yli äyräittensä ja ryöstänyt
häneltä kaikki mukaansa. Sitä oli vaarallinen ajatella. Siinä olisi hän
ollut kuin soutaja sumussa, kun tämä eksyttyään joutuu yhä pahemmin ja
pahemmin harhaan.
Andreas ei enää voinut tulla toimeen omin neuvoin. Senvuoksi kierteli
hän veneellään saaresta toiseen ja etsi apua. Ja sillä kertaa hän etsi
apua tosissaan. Hänen täytyi tavata joku, joka lainaisi hänelle rahaa
tahi menisi takaukseen hänen vanhasta velastaan. Mutta talonpojat,
joiden puoleen hän kääntyi, pudistivat vain päätään ja katsoivat
surkutellen miestä, joka saattoi esiintyä sellaisin ehdotuksin. Kukapa
olisi tohtinut lainata henkilölle, joka oli menettänyt laivansa ja
pantannut talonsa ja milloin tahansa saattoi joutua puille paljaille!
Andreas alkoi oivaltaa, että kaikki säälittelivät häntä, ja ettei
hänellä ollut mistään apua saatavissa. Oli kuin olisi onnettomuus
karkoittanut ihmiset pois hänen luotaan. Niin yksinäiseksi tunsi
Andreas itsensä. Kuitenkin hän jatkoi kulkuaan talosta taloon. Koko
kesän hän sitä teki, niin että vihdoin tuli puheenparreksi kansan
kesken: "Luulenpa, että Aspön Andreas on vesillä purjehtimassa", --
joka merkitsi samaa kuin: "Nyt tulee hän tänne jälleen kerjäämään".
Andreas rupesikin aavistamaan sitä, hän aavisti pistopuheita ja naurua
selkänsä takana, niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi ja lähtenyt.
Mutta siitä huolimatta hän yhä pitkitti noita tuloksettomia matkojansa.
Lopen uupuneena ja kärsien kaikesta hän niiltä aina tuli kotiin, mutta
vaimolleen hän aina sanoi olevansa hyvässä toivossa ja että kaikki
vielä kyllä lopulta kääntyisi parhain päin.
Siihen aikaan oli Lars Petter kuin kuumeessa pahasta mielestä Andreasta
kohtaan, joka hänen puheensa mukaan oli tuonut onnettomuutta saarelle.
Nyt Johanneksen kuoltua tuntui Lars Petteristä kuin olisi hänen
täytynyt asustaa siellä katsellakseen, miten toinen hävitti sen, mitä
vanhus aikanaan oli rakentanut. Eräänä syyskuun päivänä kohtasi hän
Andreaksen, ja voimatta kauvemmin pidättää sisässään riehuvaa vihaa hän
asettui tämän tielle ja sanoa sähähti:
-- Ajattelet kai muuttaa minun luokseni nyt, kun tämä talosi on mennyt
samaa tietä kuin ensimmäinen. Mutta siitä ei tule mitään, kuuletko?
Parasta että tiedät sen ennakolta.
Andreaksella ei ollut siihen mitään vastattavaa. Mutta pahat sanat
syöpyivät hänen mieleensä. Ne ikäänkuin pakoittivat häntä etsimään apua
siltä taholta, jota hän kauvan oli kammonnut.
Paria päivää myöhemmin istui Andreas isossa veneessään ja purjehti
hyvää tuulta poispäin Aspöltä. Hän näytti synkkämieliseltä ja
murheelliselta. Piirteissä oli jotakin harvinaisen kovaa ja katkeraa,
teräviksi laihtuneissa kasvoissa näkyivät lihakset selvemmin kuin
ennen, molemmin puolin suuta oli syviä juonteita, jotka menivät
poskiparran alle. Andreas tiesi asioittensa laadun, ja tieto siitä ei
hänen matkaansa ilahuttanut. Puolen vuotta saattoi hän vielä pitää
hallussaan taloansa, niin kauvan olivat velkojat luvanneet odottaa.
Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän oli saanut toimeksi koko kuluneena
kesänä. Talven mentyä tulisi nimismies ja ottaisi hänen rakennuksensa,
hänen peltonsa, karjansa ja talouskalunsa, kaikki hän ottaisi.
Vaimoineen, lapsineen Andreas silloin joutuisi paljaalle mäelle, hän,
joka kerran ei ollut halunnut elää ilman omaa kalavettä, ilman omaa
taloa ja omaa metsää.
Andreas ajatteli itsekseen, olisiko hän kenties ymmärtämättään ollut
rikollinen pyrkiessään niin pitkälle ja asettuessaan niin yksinäiseksi
ihmisten joukossa. Mistä tuli se sana? Asettua yksinäiseksi ihmisten
joukossa! Siten ei Andreas milloinkaan ollut kuullut kenenkään sanovan.
Kuin joku ääni sen olisi kuiskannut hänen korvaansa, niin tuli se nyt
hänen mieleensä. "Kenties olen niin elänyt?" ajatteli Andreas. "Kenties
on se väärin? Varmasti täytyy sen olla väärin, muutoin ei kaikki kävisi
minulle aina onnettomasti."
Vene kulki hyvää vauhtia. Kaukana merellä näkyi muuan höyrylaiva
häviävän näköpiirin ulkopuolelle.
Andreaksen eteen avautui Hammarbyn lahti, kylmänsinisen syysauringon
hohteessa. Hyvin muisti Andreas sen kerran, jolloin hän ennen sitä oli
purjehtinut. Vuosi oli siitä kulunut. Mies, joka nyt tuli, ei enää
ollut sama kuin se, joka sitä kerran viiletti nuorena, vihapäisenä,
uhkamielisenä.
Vihaa ei Andreas ollut unohtanut, mutta uhka oli poissa. Hänelle oli
kaikki muuttunut yhdentekeväksi, kaikki paitsi tarve pelastaa leipäpala
itselleen ja omaisilleen. Ylenkatsottuna ei hän tahtonut elää. Pahat
sanat, jotka vaimon eno oli lausunut, polttivat vielä hänen mieltään.
Sen vuoksi Andreas nyt purjehti Hammarbytä kohden. Sen vuoksi hän on
päättänyt tehdä viimeisen kokeen. Ei kukaan, ei vaimokaan tiedä, millä
teillä Andreas nyt liikkuu merellä. Aikanaan kyllä, arvelee mies, ehtii
hän, joka kotona istuu, sellaisen asian tietää.
Andreas kiinnitti veneen siltaan, ja kun hänen piti kulkea
tavarasuojien ohitse, teki hän kierroksen, ettei häntä nähtäisi.
Konttorin ovelle tullessaan hän pysähtyi hengähtämään. Jälleen hän
muisti, miten hän kerran ennen oli seisonut saman suljetun oven edessä.
Ja hänellä oli ainoastaan yksi toive, hän halusi tavata kauppiasta
kahdenkesken. Häpeä tuntuisi silloin hänestä ikäänkuin keveämmältä.
Mitä hän vastaisi kysymykseen, minkätähden oli siten menetellyt
Kuusiniemellä, sitä Andreas ei tiennyt. Mutta niin välinpitämättömäksi
oli hän käynyt, ettei häntä kauempaa pidättänyt edes häpeän tunne
pyytämästä apua viholliselta, jolle hän kerran oli vannonut vihaa ja
kostoa.
Kun Andreas astui sisään, seisoi Adrian Blidberg keskilattialla. Kädet
olivat housuntaskuissa, suu oli tavallista vinommassa, ja pienet silmät
upposivat kasvojen lihavaan pöhöön.
Andreaksen nähdessään hän veti ylös otsanahkansa, ja suu meni irviin
kuin olisi hän ollut peräti hyvillään.
-- Hyvää päivää, -- tervehti Andreas.
-- Hyvää päivää, -- vastasi patruuna. -- Tuletko sinä minun luokseni?
Kun patruuni Blidberg sinutteli tuntemattomia, jotka olivat häntä
alhaisempia, merkitsi se, että hän tiesi heidän tavalla tai toisella
olevan hänen vallassaan. Hän oli nuoruudessaan ollut palvelijana ja
oppinut tavan silloiselta isännältään, ainoalta ihmiseltä, jota kohtaan
tämä harvinainen maakauppias milloinkaan oli tuntenut pelonsekaista
kunnioitusta.
Kuten kaikki paikkakunnalla, tiesi hän hyvin Andreasta kohdanneen
onnettomuuden. Sen vuoksi hän pitempää puhuttelua odottamatta lausui:
-- Sinä olet ollut liikemies, sinä, Andreas. Missä on jaalasi? Niin,
minä tiedän, kyllä tiedän. Se pirstautui myrskyssä. Minulta hukkaantui
myöskin pari laivaa. Mutta minun olivat vakuutettuja. Sen vuoksi minä
en mitään menettänyt. Niin olisi sinunkin pitänyt tehdä.
-- Minulla ei ollut varaa vakuuttaa, -- sanoi Andreas matalalla
äänellä.
-- Eikö? Mutta jaalan menettämiseen sinulla oli varaa. Ja niin seisot
siinä kauniisti. Huoneet, joissa asut, eivät ole enää sinun, ei
maakaan, jota viljelet, ole sinun, ei sen vertaa kuin kaarnan
kappaletta metsässä ole sinulla enää tahi haukea meressä. Sinä otat
liian lyhyeksi maksuajaksi, poikaseni. Varo itseäsi sellaisesta!
Paksu mies käveli lattiata edestakaisin. Hän ei puhunut nopeasti, vaan
käyttäytyi hyvin rauhallisesti. Näytti kuin olisi hän ollut huvitettu
siitä, ja jotenkin niin olikin laita.
-- Mitä sinä nyt tahdot? -- kysyi hän lopuksi.
Kaikki tuo raakuus oli ikäänkuin silmänräpäykseksi herättänyt
Andreaksen hänen välinpitämättömyydestään. Mitä syvemmin toinen
nöyryytti häntä, sitä suorenmaksi oikeni köyhän miehen selkä.
Rauhallisesti ja selvästi esitti hän, mitä oli ajatellut sanoa, pyysi
saada siirtää velkansa patruunalle, lupasi korkeata korkoa ja lopetti
ehdotuksensa, pyytäen niin suurta lisäsummaa, että voisi hankkia uuden
jaalan ja siten alottaa uudestaan. Andreas oli aivan hämmästynyt omasta
esiintymisestään. Hän ei ollut osannut ajatellakaan asiaansa niin
helposti suorittaa.
Koko ajan, kun hän puhui, seisoi patruuna Blidberg kuunnellen häntä
eikä vähääkään muuttanut kasvojensa ilmettä. Hän vain seisoi kuin
torkkuen ja piti silmänsä ummessa kuin olisi sanomattomasti nauttinut
omista ajatuksistaan. Andreaksen vaiettua hän heittäysi tuolille
pulpetin taa istumaan ja löi kämmenensä pöytään, jotta mäjähti.
-- Sinäpä vasta mies olet, -- hän huudahti. Täristen naurusta keskeytti
hän puheensa silmänräpäykseksi. Sitten jatkoi hän matalalla äänellä ja
maiskautteli hekumallisesti huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut nauttia
omista sanoistaan.
-- Näytti kauniilta jälkesi, kuuletko, lähdettyäsi Kuusiniemeltä, --
sähähti hän. -- Sellaiselta siellä näytti kuin olisi muhamettilainen
siellä raastanut. Muistatko sitä edes?
Andreas muisti ajatelleensa, että hän kerran tulisi seisomaan patruunan
edessä puhumassa siitä asiasta. Vuosikausia olisi kulunut. Kaikki
heidän välillään olisi jo unohdettuna. Hän, Andreas, yksinään ei olisi
mitään unohtanut. Hymyillen hän silloin kerskuisi urotyöstään, nauttisi
kostostaan ja toisen voimattomasta vihasta. Toisin kuin hän oli
ajatellut oli kaikki käynyt.
Sitä muistaen Andreas nyt mykistyi. Sanaakaan hän ei löytänyt
puolustuksekseen. Mutta Adrian Blidberg, joka luuli miehen vaitiolon
johtuvan jostakin muusta, jatkoi:
-- Nyt tulet sinä minun luokseni ja pyydät apua. Sitä tulisi kaiketi
antaa kiitollisuudesta sinua kohtaan, vai kuinka, sen vuoksi että olit
niin kohtelias minulle? Mitä?
-- Minä otin, mikä minun oli, -- pääsi Andreakselta.
Hän ei kestänyt kauvempaa. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hänen silmänsä
pimenivät.
-- Mitä sanot? kuului pulpetin takaa.
Patruuna ällistyi niin, kun toinen juuri nyt tohti uhmailla, että hän
luuli kuulleensa väärin.
Andreas puolestaan ei enää uskonut avunsaannin mahdollisuuteen, tai hän
ei enään saanut sitä ajatelleeksi. Vanha viha heräsi hänessä. Hän astui
oikopäätä miestä kohden pulpetin eteen ja sähisi hänelle päin silmiä:
-- Sinä ryöstit kodin ja konnun minulta. Sinä ajoit minut paljaan
taivaan alle. Ei ollut sinun ansiotasi, että oli olemassa muita, jotka
auttoivat minut pulasta. Tahdoin antaa sinulle muiston itsestäni ja
kiitokset viimeisestä. En kerjää sinulta apua.
Niin sanoen hän löi lakin päähänsä, tempasi oven auki ja meni
sulkematta sitä jälkeensä. Hän ajatteli hävittäneensä viimeisenkin
avunsaannin mahdollisuuden ja luuli kaiken olevan lopussa.
Silmänräpäystä myöhemmin seisoi patruuna portailla, ja kuin unessa
kuuli Andreas nimeänsä huudettavan. Kolme kertaa sai Blidberg huutaa
ennen kuin Andreas pysähtyi ja katsahti taakseen.
-- Tule sisään vielä, niin saan puhua kanssasi, -- sanoi maakauppias.
Andreas totteli koneellisesti. Kun he taas olivat tulleet pieneen
huoneeseen, viittasi maakauppias tuolille ja sanoi lyhyesti:
-- Istu.
Sitten meni hän takaisin entiselle paikalleen pulpetin taa ja alkoi
puhua kuin ei mitään olisi heidän välillään koskaan tapahtunut. Rumat,
lihavat kasvot elostuivat, silmät katsoivat terävästi ja viisaasti, suu
sulkeutui lujasti ja päättäväisesti.
Andreas istui kuin nauloilla. Hän ei ymmärtänyt, mitä siitä kaikesta
lopuksi tulisi. Ei myöskään ollut koskaan häneltä niin paljoa kyselty.
Hän sai tehdä selvää itsestään ja vaimostaan, talostaan, suvustaan,
pojastaan, kaikesta, mitä hänellä oli ja mitä hän ennen oli omistanut,
mitä oli menettänyt, ja kuinka nyt eteenpäin ajatteli tulla toimeen.
Kun tutkinto oli päättynyt, puristi maakauppias huulensa yhteen, ja
hänen otsalleen kohosi poimuja. Andreas luuli siihen istumapaikalleen
voivansa tuntea, miten terävästi toinen laski ja ajatteli.
Vihdoin sanoi Blidberg:
-- Tahdon miettiä asiaa. Mutta ennen uuttavuotta en voi mitään
toimittaa. Silloin saat kyllä tiedon minulta, jotta voimme puhua vielä
kerran.
Miten Andreas sen keskustelun perästä tuli rantaan veneelleen, sitä hän
ei muistanut. Sinne hän joka tapauksessa pääsi, ja hän arveli
itsekseen, että pahemminkin olisi saattanut käydä. Hänellä oli ainakin
jotakin toivoa, sellaista kun se toivo nyt oli. Mutta iloinen ei hän
kuitenkaan ollut, vielä vähemmän rauhallinen. Pahojen aavistusten
ahdistamana ohjasi hän veneensä kotia kohden.