"Haukka" oli ankkurissa Aspön pohjoisella puolella. Lehdettömien
tammien lomitse saattoi nähdä, miten sen molemmat mastot heiluivat
aaltojen laivaa keinutellessa. Alus oli jäänyt sinne ennenkuin kaakosta
oli alkanut kovasti tuulla jota kesti sitten koko päivän, niin
että saaren sisälle pistäytyvän lahden suu oli yhtenä ainoana
kuohuvana tyrskynä. "Haukka" oli saaren takana tuulen alapuolella
kaksinkertaisten ankkuriketjujen varassa ja lisäksi tukevilla köysillä
maihin kiinnitettynä.
Puolenyön aikaan heräsivät kaikki ihmiset Aspöllä siitä, että ilma
yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi. Kaksi vuorokautta oli kaakkoinen
meurunnut, ja ihmisten korvat olivat jo niin tottuneet kohinaan, että
sen äkkiä tauottua äänettömyys havahdutti nukkuvat aivan kuin uusi
melu, jota ei kukaan tiennyt odottaa. Levottomana kaksimastoisensa
vuoksi, joka seisoi avomerellä sataman ulkopuolella, Andreas nousi
ylös, avasi oven ja kuulusteli.
-- Tuuli on tauonnut, -- sanoi hän.
Kuitenkin saattoi hän tuskin uskoa korviansa. Sillä kolmesta
vuorokaudesta, jotka myrsky tavallisesti kestää, oli tuskin kaksi
lopussa. Siksi Andreas ei voinut nukkua. Hän makasi valveilla,
ikäänkuin olisi varronnut jotakin pahaa tapahtuvaksi.
Silloin kuului keskellä yötä pauhinaa mereltä, ja tuuli, joka samassa
tuli tohisten läpi metsän, sai akkunat tärisemään ja oli riistää
rakennuksen katon mennessään. Kohta uudistui sama ääni, ja samassa
silmänräpäyksessä putoili raskaita vesipisaroita rakennuksen katolle.
Siinä tuokiossa oli Andreas ylhäällä. Puolihereillä istui vaimo
vuoteella, kuunnellen rajuilmaa, joka jo valtoimena riehui.
-- Myrsky on pyörtänyt pohjoiseen, -- sanoi Andreas lyhyesti.
Kalpeana seisoi hän siinä ja veti nuttua ylleen, sotkeutuen ja
hätäillen. Kuinka hän sai vaatteet päälleen, sitä ei hän itsekään
tiennyt. Nopeasti kuin ajatus ryntäsi hän ulos.
Metsään johtavalla tiellä tulee tummia haamuja esiin. Pilkkopimeässä
niitä ei voisi eroittaa, ellei näkymättömien käsien kantamista
lyhdyistä valahtelisi hohdetta yli teiden ja kunnaiden. Monta ei niitä
ole, voimattomina näyttävät nuo muutamat lyhdyt ponnistelevan avaraa,
myrskyistä pimeyttä vastaan. Miehiä ovat nuo tulijat, miehiä karvalakit
päässä ja raskaat saappaat jaloissa, sekä parisen naista, jotka
saaleihin kietoutuneina ponnistelevat eteenpäin alas maahan asti
painavassa vastatuulessa. Ainoastaan Andreaksella ei ole lyhtyä.
Väistämättä aitoja tai pensaikkoja hän juoksee tuulta vasten, poikki
metsän suorinta tietä sitä paikkaa kohden, missä "Haukka" oli vielä
edellisenä iltana ollut tuulen suojassa.
Tuuli ei puhalla tavalliseen tapaansa. Se on yltynyt hirmumyrskyksi,
joka nujertaa jättiläispuita nurin, kohottelee olkipieleksiä ja pirstoo
mastoja. Jyminä on niin voimakasta, ettei kukaan voi kuulla omia
askeleitaan, ei edes omaa ääntään. Kaikki nuo ihmiset, jotka ovat
lähteneet ulos sen vuoksi, että tietoisuus lähestyvästä vaarasta
pakoittaa heitä yhteen, huutavat kovasti halki tuulen, neuvovat
toisiaan kirkuvalla äänellä tai pyytävät apua. Ei kukaan kuule mitään,
ei kukaan tiedä, miksi niin kovasti huudetaan. Ylt'ympäriltä metsästä
kuuluu kaatuvien puiden rytinää.
Samaa päämaalia kohden ponnistelevat kulkijat, sinne missä "Haukka"
keinuu ankkuripaikalla, kaksinkertaisten ketjujen ja kahden vahvan,
maihin puiden ympärille sidotun köyden varassa. Lars Petterkin on
mukana. Onnettomuuden uhatessa on hän unohtanut vastenmielisyytensä
uutta naapuriaan kohtaan. Niin nopeasti kuin hänen heikot jalkansa
suinkin sallivat tunkee hän eteenpäin vastatuuleen, joka on painaa
hänet polvilleen. Kun hän ei jaksa enää käydä, laskeutuu hän maahan ja
ryömii eteenpäin.
Ulkona merellä näyttää kaikki mustalta, ikäänkuin taivas ja meri
olisivat yhtenä. Ainoina näkyvinä valoisina kohtina ovat aaltojen
harjat, jotka nousevat sylen korkuisina. Kaiken tämän mustan joukosta
näkyy esine, joka keinuu, kallistuu syrjälleen ja taas kohoutuu.
"Haukan" ympäri ikäänkuin kokoontuvat kaikki äänet, jotka ilman
täyttävät. "Haukkaan" tähtäävät kaikkien katseet. Huoaten, kitisten,
ärjyen, vinkuen ja kohisten meuruavat aallot ankkuriketjuja ja köysiä
vastaan, saadakseen valtaansa aluksen, joka aallonmurtajan tavoin on
kääntänyt kylkensä hillitsemättömästi ylitse heittäytyviä vesivuoria
päin. Kaksi täyttä meripeninkulmaa on matkaa lähimpään mantereeseen;
yhtä pitkä matka on merellä yhtyäkseen ja täyttääkseen hävitystyönsä.
Alhaalla rannalla seisoo miesjoukkue. Hyvin vähäinen on se
lukumäärältään, ei suurempi kuin! mitä tuohon pieneen yhteiskuntaan
kuuluu. Andreas siellä on ja hänen laivamiehensä, ovat Lars Petterin
pojat ja vanha Lars Petter itse. Ponnistellen tuulta vastaan pystyssä
pysyäkseen seisovat he ja koettavat nähdä pilkkopimeään. Heidän
takanaan kyyristelevät naiset, etsien tuulen suojaa miesten selän takaa
ja kiihkeästi odottaen saavansa kuulla jonkun sanan, joka antaisi
toivoa ja toisi huojennusta.
Miehet seisovat vaiteliaina yhä samalla paikalla. Liiankin hyvin
tietävät he, mitä sellainen rajuilma merkitsee; siitä ei tarvitse
puhua. He älyävät liiankin hyvin vaaran ja heidän ympärillään ja
edessään raivoavain luonnonvoimien mahtavuuden; kuinka saattaisi kukaan
heistä tyhjin puhein pettää muita tai itseään!
He eivät voi mitään tehdä, mutta ei kuitenkaan kukaan ajattele
kotiinkaan palata etsimään tuulen suojaa seinien sisäpuolelta. Siellä
olisi olo ollut samallaista kuin kuolleen luona valvominen. Ei kukaan
voi mitään toimia, ei kellään ole sydäntä poiskaan lähteä. Syrjässä
muista seisoo Andreas, avopäin tuulessa sitä huomaamatta, ja hänen
huulensa liikkuvat ikäänkuin hän puhelisi ääneen itsekseen.
Andreas tekeekin niin, vaikkei kukaan, ei edes hän itse, kuule
puhuttuja sanoja. Kallion luona, jonne aaltojen hyrske ulottuu, istuu
Ester. Hän on kätkenyt päänsä käsiinsä, päästäkseen näkemästä.
Ei kukaan miehistä liiku paikaltaan eikä kukaan puhu. Jokainen tietää,
ettei siinä mitään voi tehdä. Siksi he vain odottavat, tuijottaen
tiukasti pimeyteen, odottavat vain saadakseen nähdä, ovatko raudat ja
köydet kestäneet vai onko meri voimakkaampi kuin ihmisten varokeinot.
Jännittyneinä he tähystävät pimeään, koettavat turhaan tunkea
katseillaan sen läpi, mistä keinuvat mastot ja raakapuut häämöttävät
kuin jätteet aavelaivasta.
Vielä pitää rauta, vielä kestävät köydet. Mutta jokainen uusiutuva
aalto kohoaa niin korkealle, että touvit ja kiinnikkeet huokaavat sen
voimallisessa syleilyssä, ja näyttää siltä kuin alus seuraavassa
silmänräpäyksessä seuraisi pirstoutuvien aaltojen mukana kauas ylös
maalle.
Äkkiä kuuluu tuulessa ankara paukaus, kuin olisi joku laukaissut
kiväärin. Syntyy liikettä miesten joukossa, vaistomaista liikettä, kuin
tahtoisivat he syöstä veteen jotakin pelastamaan. Liike taukoaa
itsestään ja ainoastaan mykkiä silmäyksiä vaihdetaan merkiksi siitä,
että kaikki ovat nähneet ja ymmärtäneet. Toinen kiinnitysköysi on
katkennut, petäjän tyvellä aivan lähellä heiluu tuulessa käsivarren
vahvuinen köydenpätkä.
Esteri on katsahtanut ylös pamahduksen kuultuaan. Vaikka hän hyvin
tietää, mitä se oli, täytyy hänen kuitenkin saada varmuus siitä, että
kuulemansa kauhea ääni oli todellinen. Laivan runko kääntyy ulospäin.
Ester kuulee toisen, äskeistä mielestään vielä kovemman ja kumeamman
jymähdyksen. Mutta silloin hän ei enää tohdi pitää silmiään ylhäällä.
Pää saaliin kätkettynä hän istuu siinä, vavisten jokaista kuulemaansa
ääntä. Hän tahtoisi mennä Andreaksen luo, mutta miesten tähden, jotka
seisovat ympärillä ja voivat nähdä hänet, hän ei rohkene. Siinä
istuessaan kuulee hän vielä äänen, kaksinkertaisena toistuvan, toinen
ikäänkuin kaikuna toisesta. Silloin on kaikki toivo loppunut, ja pahin
on tulossa. Ester ei enää saa istutuksi paikoillaan. Mieletönnä juoksee
hän Andreaksen luo ja tarttuu tämän käsivarteen, tietämättä mitä
sanoisi tai tekisi.
Mutta Andreas ei nyt muuta näe kuin mitä tapahtuu myrskyssä ja aaltojen
seurassa. Tylysti tempaa hän käsivartensa irti ja tuijottaa kuten
ennenkin kuohuihin. Siellä ajelehtaa "Haukka". Maihin kiinnitettyjen
köysien katkettua raskas alus kääntyi ympäri, hakaten aaltoja vasten,
louhikkoa päin painuen se vielä kerran kääntyi, ja kun toinenkin
ankkuriketju vihdoin petti ja alus oli vapaa, syöksyi se somerikolle
kuin nuolen lävistämä eläin ja pysyi sitten hiljaa. Ensimäinen esiin
vyöryvä aalto rikkoi siinä "Haukan" keulasta perään asti, ja kun aamu
sarasti, olivat säpäleet hajallaan pitkin rantamia kuin jätteet
jättiläisluurangosta.
Yksinään, kuten oli tullutkin, poistui Andreas hävityksen paikalta.
Kuten haavoitettu eläin etsii soppensa piiloutuakseen kärsimyksineen,
siten palasi hänkin kotiinsa, huomaamatta, että Ester äänetönnä häntä
seurasi, uskaltamatta päästää epätoivoon vaipunutta miestä näkyvistään.