Aspön Johannes oli vanhentunut siitä ajasta, jolloin hänen tyttärensä
ja vävynsä muuttivat pois Kuusiniemelle sen vuoksi, että vävyä, joka
oli ottanut tyttären melkein väkivallalla, ei voitu taivuttaa jäämään
saarelle, vaikka appiukko olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen pitää
omaisensa luonaan. Johannes oli sill'aikaa niin paljon muuttunut, että
ihmiset pudistivat päätään hänen mentyään ohi.
Kun nyt vävy palasi Aspölle vaimoineen ja lapsineen siitä syystä, ettei
heillä enää ollut kattoa päänsä päälle, arveli moni, että appiukko oli
kerrassaan aulis, kun hän sellaisissa olosuhteissa otti jälleen
luokseen tyttärensä sekä hänen miehensä ja lapsensa.
Lars Petter oli myös vanhentunut, mutta vastenmielisyyttään entistä
renkiä kohtaan ei hän ollut unhottanut. Lars Petteriin oli vanhuus
tehonnut vähemmän, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut vaikeasti
toteutettavia toiveita. Sellaiset ihmiset säilyvät paremmin elämän
tuimassa taistelussa.
Johannesta vastaan ei Lars Petter nyt uskaltanut sanoa enempää kuin
ennenkään. Mutta samalla oli tunne, joka hänellä aina oli ollut, että
hän nimittäin oli järjestyksessä numero toinen Aspöllä, juurtunut
häneen ylen syvästi. Ja joskin hän oli tyytynyt toisarvoiseen asemaan,
ei hän silti ollut halukas siirtymään kolmannelle sijalle. Lars Petter
ei ollut hyvillään siitä, että saarelle tulisi joku, joka olisi hänen
yläpuolellaan, ja että Andreas ei ottaisi alistuakseen kenenkään
edessä, sitä Lars Petterin ei tarvinnut keltään kysyä ollakseen varma
asiasta.
Kun siis ne suuret muutokset, jotka olivat seurauksina siitä, että
saarelle lisääntyi kolmas perhe, alkoivat näyttäytyä Aspöllä, ei Lars
Petter taistellut niitä vastaan. Hän vetäytyi vain itsekseen omalle
tilkulleen ja pysytteli enemmän asuntonsa portaitten ja ulkohuoneitten
vaiheilla. Sillä aikaa kun pojat, jotka jo olivat kasvaneet isoiksi,
hoitivat tilaa ja kalastusta, kulki hän kotinurkilla ja mietiskeli
itsekseen ja ennusteli pahaa vastaisuudesta. Jos ukko istui yksinään
sormien leukapartaansa, joka ennen oli ollut punainen, mutta nyt oli
käynyt harmahtavaksi ja paikoin valkeaksi, silloin hän oli pahalla
tuulella, ja mitä hän ajatteli, sen uskoi hän ainoastaan vaimolleen.
Sisarensa Bengtan kanssa ei Lars Petter koskaan puhellut.
Vävylle rakennettiin tupa vanhan Johanneksen lähelle ja Lars Petter
näki rakennuksen nousevan, tulevan katon alle ja valmistuvan
asuttavaksi. Lars Petteristä tuntui kuin olisi alkanut olla ahdasta
Aspöllä. Ja Lars Petter kokosi arvostelunsa kaikesta siitä, mitä hänen
ympärillänsä tapahtui, sanoiksi:
"Ken muille antaa itse kerjätäkseen, on monen harmi koko elämäkseen."
Andreas puolestaan perehtyi vähitellen Aspön oloihin sinä aikana eikä
aavistanutkaan saaneensa vihamiestä vaimonsa enosta. Hänellä oli täysi
työ häätäessään mielestään menneisyyden ajatuksia, jotka yhä vaanivat
ja alati pyrkivät esiin viekotellakseen häntä ansoihinsa. Itsensä
estäminen mietiskelemästä oli Andreaksen suurtyö siihen aikaan, ja niin
paljon tekemistä hänellä oli omassa itsessään kaiken sen vuoksi, mitä
oli tapahtunut, ettei hän joutanut huomaamaan muita eikä edes
tahtonutkaan huomata. Siitä hetkestä, jolloin hän astui jalkansa
Aspölle jäädäkseen sinne, oli hän ajatellut itsekseen, että nyt oli
hänen tultava muiden ihmisten kaltaiseksi, maksoi mitä maksoi. Muutoin
ei hän milloinkaan saisi rauhaa, eikä vaimo ja poika voisi luottaa
mieheen, joka olisi niin omapäinen ja itsevaltainen kuin hän.
Tuona yksinäisenä päivänä, jolloin hän oli Kuusiniemellä hajottanut
venesillan ja hakannut maahan hedelmäpuut, oli Andreas saanut oudon
tunteen veriinsä. Kaiken tapahduttua oli hän purjehtinut kotiin
rauhallisena ja tyytyväisenä kuin olisi täyttänyt velvollisuutensa.
Hänestä oli tuntunut kuin olisi hänen mielensä synkkyys haihtunut
vähemmälle. Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka niin odottamatta oli
tullut myrskyn perästä, oli pannut omituisen miehen arvelemaan. Hän oli
nimittäin silloin huomannut itsessään jotakin, mitä hän itse pelkäsi,
ja hän tahtoi kunniakkaasti taistella omassa itsessään piileviä voimia
vastaan, joita ennen oli sokeasti seurannut, taistella niitä vastaan ja
voittaa ne.
Kerran taivuttuaan ja päätettyään toden teolla jäädä Aspölle, Andreas
muuttui toisellaiseksi. Raitis ja työteliäs hän oli aina ollut. Siitä
asti mukautui hän myöskin olemaan toisten seurassa ja saattoi
keskustella muiden kanssa. Ester tuli melkein onnelliseksi sinä aikana,
ja itsekseen kiitti hän Jumalaa vastoinkäymisestä, joka heillä oli
ollut. Sillä yksinäisyys Kuusiniemellä oli ollut hänestä raskasta.
Aspöllä, missä meri kohisi hänen ympärillään ja missä hänen omaisensa
asuivat, tuli hän jälleen elämänhaluiseksi. Tuntui siltä kuin kovat
päivät olisivat olleet lopussa.
Paremmiksi vielä kävivät olot sen jälkeen kun eräänä päivänä tuli
tehdyksi suuri päätös, jonka johdosta uusi jaala rakennettiin. Vanha
Johannes oli kyllä aluksi epäilevällä kannalla. Esterinkin mielestä
Andreas oli liian uskalias esittäessään sellaisen ehdotuksen. Sillä
saadakseen oman aluksen oli Andreaksen pakko tehdä velkaa. Vanhuksella
itsellään ei ollut käteisiä rahoja, eikä koskaan ennen ollut nähty
vanhan Johanneksen nimeä velkakirjan takauksena. "Ken takaa", oli ukon
tapana sanoa, "se unetta makaa". Mutta sillä kerralla takasi Johannes,
ja kun hänen nimensä yksinään ei riittänyt, täytyi hänen antaa
niinsanottu hypoteekki, jota hän ei koskaan oikein ymmärtänyt, mutta
joka merkitsee sitä, että talo ja kaikki, minkä hän omisti, oli
lainasumman vakuutena. Sillä Andreasta ei ollut helppo vastustaa, kun
hän jotakin tahtoi, ja sillä kerralla hän oli taistellut uuden aluksen
puolesta kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
Kun Lars Petter sen kuuli, kyti hänen mielensä pahemmin kuin ennen, ja
kohdatessaan Andreaksen pysähtyi hän ja sanoi:
-- Sinä taidat luulla tehneesi hyvin nyt?
-- Mitä tarkoitat, eno? kysyi Andreas.
-- Sinä et ota opiksesi ennen kuin olet pannut appesi talon menemään
samaa tietä kuin omasikin, -- kähisi Lars Petter.
Sitten meni ukko tupaansa ja sulkeutui sinne sulattamaan pahaa
sisuansa.
Mutta kun alus, joka oli kaksimastoinen ja nimeltä "Haukka", oli tehnyt
ensimäiset matkansa, näytti siltä kuin olisi Andreas saattanut kaikki
pahat ennustukset häpeään. Lainan maksuerät suoritettiin täsmälleen
määräajoin, ja Andreas itse sai voittoa, niin että jokainen saattoi sen
huomata. Hän oli nyt isäntänä omalla aluksellaan. Toisen kerran oli hän
saanut omansa, ja hän ajatteli itsekseen, että toistamiseen ei kukaan
ottaisi hänen omaisuuttansa.
Siihen aikaan vanha Johannes sairastui, eikä enää siitä noussut. Eräänä
talvi-iltana hän nukkui hiljaa viimeiseen uneensa, tuskattomasti kuten
yleensä ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä eivätkä koskaan ole
olleet sairaita, ennen kuin kuolintauti tulee. Aspön koko väestö
saattoi häntä hautaan.
Talven kuluessa pidettiin pesänjako, ja Andreas muutti vaimonsa kanssa
isompaan rakennukseen, lesken ottaessa haltuunsa pienemmän, jossa nuori
väki siihen asti oli asunut. Kun se tapahtui, oli pikku Johannes
seitsemän vuoden vanha, eivätkä puolisot useampia lapsia olleet
saaneetkaan.
Eräänä iltana, kun kaikki oli kunnossa, kulkivat Andreas ja Ester
tietä, joka johti hakamailta valkamalle. Se oli sama tie, jota he
olivat käyneet silloin kun he ensi kerran olivat toisilleen puhuneet ja
löytäneet toisensa. Oli kevät, ja raidat kukoistivat.
Silloin katsahti Ester mieheensä ja kysyi:
-- Etkö kuitenkin ole tyytyväinen oloihisi sellaisina kuin ne nyt ovat,
Andreas?
Mies nyökkäsi hajamielisenä. Hänellä oli muuta ajatuksissa, ja
nuoruutensa mielettömyydet hän oli unohtanut.
-- Oli kerran aika, jolloin pelkäsin, ettet sinä koskaan tulisi
tyytyväiseksi, -- jatkoi vaimo.
Vasta silloin Andreas oivalsi, mitä Ester tarkoitti, ja hän hiljensi
miettiväisenä käyntiänsä.
-- Se, mikä on ollut, ei milloinkaan palaa, -- sanoi hän matalalla
äänellä, -- ja se on toisinaan hyvä.
Heidän yläpuolellaan kaartui taivas kirkkaansinisenä, mutta metsän
takana merenselän toisella puolella painui aurinko alas pilveen.