Kuusiniemi on sisäsaaristossa, syrjässä purjehtijain valtaväylästä.
Suurten höyrylaivojen mahtavat vana-aallot tuntuvat Kuusiniemen
laiturille vain heikkoina maininkeina, kaikuna siitä liikkeen
maailmasta, jossa ihmiselämän laineet korkeina loiskuvat. Vain laivuri
jaalallaan, kalastaja soutuveneessään tai talonpoika, joka
purjealuksellaan kulkee saarien lomitse, siitä toisinaan menee ohi.
Välkkyvä on saarien välinen selkä; ei ainoakaan ihmissilmä näe, mitä
siellä tapahtuu.
Avoimella alueella metsän ja rannan välissä liikkuu Kuusiniemellä
miehiä työaseineen. He ovat lopettaneet tehtävänsä. Se, minkä he ovat
tehneet, ei ole uutisviljelijän eikä maanraatajan työtä. Mäellä, jolla
kodikkaat tupaset kohosivat, on hirsi- ja tiilikasoja. Hävitys on
tekonsa tehnyt, viidenkymmenen vuoden viljelyksestä ei enää ole paljoa
nähtävissä. Muutamia hedelmäpuita, harmaa, puolittain kaatunut
nuottalato rannassa, venesilta, joka on rakennettu kulmittain aaltoja
vastaan, siinä kaikki.
Alhaalla rannassa on kaksi leveätä lauttaa, jollaisia saaristolaisten
on tapana käyttää kuljettaessaan elukoita, talontarpeita, halkoja ja
heiniä. Sinne kannetaan hirret, joita vielä voidaan käyttää, ja lahot
tukit, joita ei kannata viedä pois, vieritetään mereen. Tiilet,
ikkunat, ovet, rautaromu -- kaikki korjataan pois.
Miesten joukossa häärii Andreas johtaen työtä ja itse sitä tehden,
katkoen käsissään kappaleiksi esineitä, jotka kerran olivat hänen. Ei
rahtuakaan hän työtovereilleen ilmaise siitä, että hänen sielunsa on
surun, raivon ja häpeän järkyttämä. Hän on ikäänkuin mies, joka
kuolleiden omaistensa yli kumartuneena salaa surunsa vieraiden
nähdessä. Koston työ, jonka hän on pannut täytäntöön, ei enää tuota
hänelle iloa. Kun se on ohi, kun lautat ovat lastatut ja entisistä
rakennuksista on ainoastaan perusmuurit jäljellä sorasta ja hiekasta,
kohoten metsäistä taustaa vasten, silloin kääntyy Andreas katsomaan ja
näkee yhdellä silmäyksellä, miten kolkoksi mäki on muuttunut. Neljä
miestä seisoo alhaalla laiturin luona, kaksi kummallakin lautalla.
Andreas itse on viidentenä. Äänettöminä miehet siellä seisovat ja
katselevat hävitystä, joka jää heidän tekonsa todistajaksi.
Silloin kääntyy muuan miehistä, ijäkäs kalastaja, joka tunsi vanhan
Wikin, vainajan jonka työ nyt on tasoitettu maahan, Andreaksen, pojan,
puoleen ja ojentaa kätensä hyvästiksi.
-- Tulehan vielä käymään täällä päin, niin saa nähdä sinua, -- sanoo
hän.
Andreas ei vastaa mitään, mutta mielenilmeet ikäänkuin sammuvat hänen
kasvoiltaan. Muutkin miehet ojentavat hänelle kätensä, ja hän puristaa
niitä välinpitämättömästi, kääntyy ja menee. Kuormitetut lautat
ulkonevat laiturista, ja miehet alkavat raskaasti soutaa yli selän.
Andreas jää yksikseen.
Silloin hän astuu vitkalleen ylös paikalle, missä hänen kotinsa vielä
äsken seisoi. Rakennuksen kivijalalle hän istuutuu ja katselee
maakaistaletta, joka ei enää ole hänen, katselee hedelmäpuita, jotka
nousevat jo rikkaruohon peittämiltä penkereiltään, marjapensaita, jotka
ovat alkaneet työntää uusia oksia keväisen auringon paisteessa,
molempien talven nietosten painamia ruusupensaita ja liljoja, jotka jo
tekevät limppuja. Hän silmää kauvemmaksi, valkamalle, jonka
ulkopuolella ulapat yhtyvät, katselee pieniä koivikkoisia saaria, jotka
piilottavat taakseen purjehtijan, heittää pitkän silmäyksen aina
etäiseen kuusimetsäiseen vuorijonoon asti, joka uloinna rajoittaa
vedenpintaa, luoden siihen tumman varjon.
Kauvan hän siinä istuu, ja hänestä tuntuu kummalliselta, ettei hän ole
sitä kaikkea enää näkevä niin kuin ennen. Raivo valtaa hänet jälleen,
hän ajattelee miestä, joka ilman syytä ajaa hänet pois ja jolla on
oikeus niin tehdä, -- jolla on oikeus, sanalla sanoen, ryöstää häneltä
viidenkymmenen vuoden työn hedelmät pelkän päähänpiston vuoksi.
Andreas katselee toimeenpanemaansa hävitystä. Mutta työ tuntuu hänestä
keskeneräiseltä. Kuin peläten pehmenevänsä hentomieliseksi, jos siinä
pitempään istuisi auttamatonta asiaa ajatellen, hän nousee puistaen
itsensä valveille unesta, johon hänen tahtonsa oli ollut vaipumassa, ja
menee paikalle, missä hedelmäpuut kasvavat. Perätysten hän hakkaa ne
nurin. Hän iskee kuin raivopäinen. Lyönnit nostavat kaiun vuoresta
purjehdusväylän toiselta puolelta. Kun yksi puu on kaatunut, hengähtää
Andreas ja kuivaa hikeä kasvoiltaan. Koko ajan hän hymyilee
pahansuovasti ja mutisee äänekkäästi itsekseen käsittämättömiä sanoja.
Kuin mullassa lahonneet kuivat karahkat ovat vanhat puut pitkällään
poletulla maalla. Kun puita ei enää ole jäljellä, käy mies pensaiden ja
kukkakasvien kimppuun. Kaiken kasvavan, kaiken, josta jollekulle voisi
olla hyötyä tai iloa, tempoo hän juurinensa ylös ja viskaa syrjään
iloiten hävityksestä. Vihdoin hän pirstaa veräjän ja aidan kappaleiksi,
ja kun ei enää mitään ole jäljellä, jota teräkalu voisi purra, heittää
hän kirveen pois ja menee alas valkamalle.
Siellä olevan veneensä hän siirtää syrjään laiturilta ja kiinnittää sen
rannalla kasvavaan leppään. Sitten hän vie veneeseen kaiken, mitä vielä
oli poiskuljettamisen arvoista, talouskapineita, romurautaa ja
kalastuskojeita, niin että vene tulee aivan täyteen. Päällimmäisiksi
hän panee nuttunsa ja makuuvaatteet, joilla on viimeiset yöt levännyt.
Sitten ei ole muuta hävitettävää kuin venesilta. Se on rakennettu
erisuuruisista, tiiviisti yhteenliitetyistä kivistä. Aikoja sitten
olisi se tarvinnut korjaamista, nyt on Andreas hyvillään, ettei sitä
ollut laitettu kuntoon, mielissään venesillan vanhuudesta ja
kehnoudesta, joka tekee hävittämisen helpoksi.
Ikäänkuin ilkityöhön innostunut poika vierittää Andreas isommat kivet
veteen, jolloin pienimmät vierivät perässä. Hänellä ei ole enää minkä
päällä seisoisi, hän juoksee vyötäröä myöten veteen ja vääntää kangella
sidehirret irralleen, jotta kivet vyöryvät sivuille ja vesi kohisee,
eikä enää ole jäljellä laituria, johon voisi venettä laskea.
Sitten nousee hän maalle ja ravistaa vaistomaisesti märkiä vaatteitaan.
Hän ei tunne kylmää, hän vain tietää ottaneensa omansa niin perinpohjin
kuin oli mahdollista. Kuten oli käyttäydytty häntä kohtaan, siten oli
hänkin menetellyt. Kukaan ei voinut väittää hänen tehneen väärin. Hän
oli käyttänyt oikeuttansa, ottanut sen, mihin hänellä oli oikeus. Silmä
silmästä.
Niin astui Andreas venheeseensä ja purjehti matkoihinsa Kuusiniemeltä,
jättäen sen jälkeensä autioksi. Rauhallisena istuu hän peräsimessä eikä
käänny katsomaan taaksensa. Hän tietää, että nyt lähdettyään hän ei
enää palaa.
Mutta noustessaan maihin Aspöllä ja kohdatessaan Esterin hymyilee hän,
kun tämä tutkien ja levottomasti katsoo häntä silmiin. Sillä hetkellä
näyttää Andreas rauhalliselta ja suopealta. Sillä hän on saanut kostaa
vääryyden, ja toisinaan tulee ihminen siitä vienoksi ja leppeäksi. Hän
nostaa syliinsä pojan, joka äidin mukana on tullut isää vastaan, ja
kantaa hänet leikkien tupaan, missä vanhukset odottavat.