V.

Andreaksella ei ollut mitään muuta neuvoa kuin mukautua kohtaloonsa ja

suostua vaimoineen lapsineen muuttamaan Aspölle, mistä hän kerran oli

paennut sen vuoksi että halusi kulkea omia teitänsä ja pitää talonsa ja

kalavetensä muista erillään. Hänen täytyi tehdä niin ja vielä olla

kiitollinen siitä, että se kävi laatuun. Muuta mahdollisuutta ei

hänellä ollut. Hän ei voinut jättää vaimoaankaan ruvetakseen

purjehtimaan toisten kanssa kuten ennen. Sellaista hän kyllä puhui

mielensä ollessa kuohuksissa, mutta Ester tiesi hyvin, että siitä ei

koskaan mitään tulisi. Andreas sen kyllä myöskin tiesi. Sillä sidottu

hän oli, oli avioliiton ja papin sitoma, kaiken sen sitoma, mikä miestä

vaimoon ja kotiin kiinnittää.

Esterin asiaksi jäi puhua Aspön vanhan Johanneksen kanssa siitä, mitä

oli tapahtunut. Andreas ei itse asian hyväksi kortta ristiin pannut,

jos ei vastustanutkaan. Hän antoi toisten neuvotella puolestaan ja

myöntyi siihen, mitä muut hänelle ehdottivat. Itseensä sulkeutuneeksi

hän entistä enemmän tuli, ei edes vaimonsa kera kahden ollessaan ollut

mies entisellään.

Ester oli sinä aikana kuin kuumeessa levottomuudesta ja toivoi

ainoastaan, että ne muutamat viikot, jotka heillä vielä oli jäljellä

Kuusiniemellä, pian loppuisivat. Esteristä tuntui olo niin vaikealta,

ettei hän voinut uskoa milloinkaan sen vertaista tulevan. Andreas oli

hyvä häntä kohtaan, muuta ei hän miehestään suinkaan voinut sanoa.

Koskaan ei tämä lausunut hänelle pahaa sanaa. Mutta mies oli sen

näköinen kuin olisivat koko maailman surut painaneet hänen hartioitaan,

ja Ester ymmärsi, että siltä hänestä varmaankin tuntui. Kenelle tahansa

toiselle olisi muutto ollut kuin onni. Mutta Andreas oli nyt kerran

sellainen, että kieltäytyminen ei merkinnyt hänelle sitä, mitä se

merkitsee muille. Hän oli toisellainen kuin muut eikä viihtynyt siellä,

missä ihmisiä asui ennen häntä.

Miehen jatkuva äänettömyys sinä aikana herätti Esterissä myös

jonkunlaista pelkoa, jota hän ei voinut karkoittaa. Esteristä tuntui

kaikki niin raskaalta, että hän päivä päivältä oli yhä enemmän

huolissaan tulevaisuudesta. Hän, joka oli terve ja reipas,

elinvoimainen ja joustava, kiusasi itseään pahoilla mielikuvilla.

Vuoteelle mentyään hän virui valveilla, kuunnellen pienimpiäkin

risahduksia. Nukkuessaan saattoi hän äkkiä havahtua unesta ja

ihmetellä, mitä oli tapahtunut ja miksei hän ollut niin onnellinen kuin

ennen. Kartanolla yksinään askarrellessaan kun hänen pieni poikansa

tallusteli pitkin pihamaata, saattoi hän yhtäkkiä joutua mielettömän

kammon valtaan kuin olisi hän pelännyt jotakin pahaa tapahtuvan

itselleen tai lapselle, tai ettei Andreas tulisikaan takaisin mereltä.

Mitä enemmän kesä lähestyi, sitä valtavammaksi hänen pelkonsa yltyi.

Nuori vaimo laihtui ja kävi kalpeaksi. Andreas näki sen, mutta

tietämättä, mitä vaimo kärsi, ei hän voinut tätä millään lohduttaa.

Andreas luuli, että Esterin suru johtui viimeaikaisista tapahtumista.

Hän ymmärsi, että hänen olisi pitänyt olla siitä vaimolleen

kiitollinen. Mutta niin raskaana painoi tuska hänen mieltänsä, ettei

hän muuta sen ohessa tuntenut.

Pahinta oli Esteristä se, että hän hämärästi aavisti miehen

raskasmielisyyden jollakin tavoin kohdistuvan juuri häneen. Hänestä

tuntui, ettei Andreas sietänyt lastakaan, ja tuskassaan hän ei voinut

muuta kuin toivoa, että kaikki tulisi paremmaksi, kunhan vain muutto

olisi ohitse ja hän Andreaksen kanssa pääsisi rauhaan Aspölle.

Mitä Andreas mielessään hautoi ja mitä hän puuhasi, siitä ei Ester

siihen aikaan ollut paljoa selvillä. Kysymyksiin antoi hän vältteleviä

vastauksia, jopa ilminähtävästi totuudenvastaisiakin.

Asian laita oli sellainen, että Andreas kierteli seudulla ja tarjoili

Kuusiniemen rakennuksia polkuhinnasta, ken vain olisi tahtonut ennen

vuokra-ajan loppumista purkaa huoneet ja viedä pois hirret. Siihen

hänellä oli oikeus, sen tiesi Andreas, ja hänessä oli herännyt tarve

saada käyttää tämä oikeus viimeiseen asti. Siinä ei enää ollut

kysymystä syistä eikä eduista eikä muista vähäpätöisyyksistä. Kysymys

oli oikeudesta oikeuden itsensä vuoksi. Andreas ei voittoa toivoen

kulkenut narrina talosta taloon tarjouksineen. Rakennukset olivat

vanhat, hirret ja laudat lahonneet; silloisessa kunnossaan olisivat

huoneet voineet seista vielä monta vuotta, mutta niiden siirtäminen ei

maksanut vaivaa.

Kaiken sen tiesi Andreas yhtä hyvin kuin kuka tahansa, Ja kuitenkin

menetteli hän, kuten menetteli. Sillä hän oli saanut päähänsä sen

ajatuksen, että talonpoikaispatruunan, joka ajoi hänet pois, ei sopinut

saada mitään etua teostaan, ja sen ajatuksen toteuttaminen oli hänellä

kuin painajaisena. Ei äyriäkään saisi Blidberg ankaruudestaan hyötyä.

Ei kukaan saisi tulla Andreaksen jälkeen asumaan punaisissa

rakennuksissa metsän reunalla, jossa Kuusiniemi ulkoni mereen. Mutta

asiasta ei Andreas mielestään saattanut puhua muille, ei vaimolleen

eikä kenellekään. Sen vuoksi sanoi hän kaikille, joille huoneitaan

kaupitteli, tekevänsä niin siitä syystä, että hän oli eteensäkatsova

mies, joka tahtoi saada omaisuudestansa kaiken mahdollisen hyödyn.

Sitten eräänä iltana tuli Andreas myöhään kotiin. Hän näytti

väsyneeltä, mutta ei kuitenkaan halunnut mennä nukkumaan. Äänetönnä hän

istui kynnyksellä oven luona tuijottaen puhumattomissa ajatuksissaan

puoli- valoisaan kesäyöhön. Venesillalta päin kuului rantakiviin

loiskivien laineiden hiljainen ääni.

Tuokion niin istuttuaan Andreas kääntyi Esterin puoleen ja virkkoi:

-- Sinä saat laittautua valmiiksi nyt ja lähteä kotiisi pojan kanssa.

Minulla on täällä paljon tehtävää, ennenkuin tulen jäljessä.

Ester luuli miehen äänen sävystä voivansa päättää, että häntä sinä

iltana oli helpompi lähestyä kuin tavallisesti. Sen vuoksi astui hän

Andreaksen luo ja istuutui hänen viereensä kynnykselle. Hänestä tuntui

paljon keveämmältä sen vuoksi, että hän sai lähteä matkalle jo niin

pian. Sillä kahta viimeistä jälelläolevaa viikkoa hän oli pelännyt

eniten.

-- Mitä on sinulla sitten tekemistä? kysyi hän.

-- Minä tahdon siistitä paikat täällä, jotta kaikki on puhdasta

lähdettyämme, -- vastasi Andreas.

Nyt oli kaikki sanottu hänen mielestään. Nyt sai käydä, kuinka oli

käydäkseen.

Vaimo ei aluksi ymmärtänyt miehensä tarkoitusta, mutta kun Andreas oli

alkanut puhua, jatkoi hän myös. Hämmästyneenä kuunteli Ester hänen

puhettaan, ja kun mies oli lopettanut, kysyi hän ainoastaan:

-- Onko oikein tehdä niin?

-- Onko hän tehnyt oikein minua kohtaan? tokaisi mies.

Hänen silmänsä säihkyivät, jokainen lihas hänen kasvoissaan pingoittui

ja tuli kovaksi.

-- Oikeinko? Kysyykö hän, mikä on oikein? Siitä asti kun olin niin iso,

että muistan, olen täällä kieritellyt kiviä pellosta, perannut,

kastellut ja kylvänyt. Ennen minua oli isä täällä, koko elämänsä lähes.

Äiti kuoli täällä niin kauan aikaa sitten, että sitä tuskin muistan.

Kaikki, mitä täällä on, on minun, eikä hänen, hänen, joka sen ryöstää

minulta. Hän ei tule tapaamaan täällä muuta minun jälkeeni kuin sen

mitä täällä alkujaan oli. Omansa pitää hänen saada, ei rahtuakaan

enempää. Oikeutta on hän saapa, hän, joka on tehnyt vääryyttä. Eikö

siinä ole enemmän kuin kylliksi?

Ester kuunteli Andreaksen puhetta ymmärtämättä siitä paljon mitään.

"Hän on tullut kummalliseksi", ajatteli hän. Ainoastaan niin paljon

Ester tajusi, että jos mies panisi toimeen aikeensa, koituisi siitä

ainoastaan häpeätä ja onnettomuutta heille kaikille. Sen vuoksi asettui

hän ensi kerran todenteolla miestänsä vastustamaan, ja Andreas sai sinä

yönä tuntea, että niin mukautuvainen kuin hänen vaimonsa olikin, oli

hänellä tahto, joka, jos niikseen tuli, saattoi vetää vertoja hänen

omalleen. Siihen asti kunnes aamuaurinko valaisi kuusimetsää ja lahtea,

istuivat puolisot ylhäällä, ja sanat mitä he keskenään vaihtoivat,

eivät olleet rauhan sanoja. Esteristä tuntui, että siinä oli kuin onni

ja elämä kysymyksessä. Ja Andreas puhui suunsa puhtaaksi, kaikki, mitä

vaimoltaan ja muilta oli salannut, lausui hän julki, ja mitä selvemmin

hän oivalsi, että vaimo häntä vastusti, sitä itsepäisemmäksi hän kävi.

Kun lahden vesi alkoi aamupäivän paisteessa kimmeltää, ja Ester

oivalsi, että oli aivan turhaa koettaakaan saada Andreasta luopumaan

aikeestaan, silloin vasta hän tunsi, miten sanomattoman uupunut hän

oli. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän vuoteelle ja nukkui.

Andreaksen mieli oli niin järkytettynä kaikesta siitä, mitä he olivat

puhuneet, että hän, vaimon hengityksestä kuultuaan tämän nukkuvan,

vaipui kokoon ja purskahti itkuun.

-- Minä en voi muuta, -- vaikeroitsi hän. -- En voi.

Ensi kerran elämässään hän vihasi ihmistä niin että hän kärsi siitä.

Miestä, joka karkoitti hänet kodistaan ja konnultaan, hän vihasi.

Andreaksesta tuntui, että hän olisi voinut tehdä rikoksen päästäkseen

kärsimästä sitä tuskaa, jota hän nyt koki. Hänen ruumiinsa oli sairas,

niinkuin siihen aikaan, kun hän rakasti Esteriä ja luuli mahdottomaksi

saada häneltä vastarakkautta.

Kaksi päivää sen jälkeen purjehti Andreas vaimoineen ja lapsineen ja

kaikkineen pois Aspölle. Ester ei enää pyytänyt miestään luopumaan

siitä, mitä tällä oli mielessä. Hän ei niinä päivinä ollut edes

huolinut enää koskea asiaan. Oli ikäänkuin olisi viimeinen yö, jolloin

he olivat puhuneet, tyhjentänyt hänen voimansa.

Yksinään purjehti Andreas takaisin iltatuulessa. Aurinko laski, ja

suoraan aurinkoa kohden kulki vene. Kuusiniemeltä päin kimalteli ja

välkkyi vesi kuin valuva kulta.