IV.

Siihen aikaan sai Andreas elämältä sanalla sanoen kaiken, mitä toivoi.

Hän sai vaimokseen sen tytön, jota hän niin kauvan ja niin

hillittömästi oli halunnut. Hän sai kodin ja konnun itselleen, ja

vuoden kuluttua hänen vaimonsa synnytti pojan, joka kasteessa sai

nimekseen Johannes. Isoisän mukaan se nimi pojalle annettiin, ja sillä

tahtoi Andreas osoittaa kiitollisuutta appiukolleen, joka oli antanut

hänen tehdä oman tahtonsa mukaan naimisiin mentyänsä.

Kaiken tuon onnen ympäröimänä tuli Andreas yhä vanhoillisemmaksi ja

tyynemmäksi. Hänen luonteensa väkivaltainen aines talttui ja

hilliintyi. Kun hän itse jonkun kerran muisti, millainen hän oli ennen

ollut, kuohahtelevainen, omapäinen, ihmisvauhko, ajatteli hän, että se

kaikki oli kuulunut nuoruuteen ja mennyt ohi sen mukana. Kaikki, mikä

oli ollut, oli hävinnyt tai toiseksi muuttunut; hän itsekin oli nyt

vallan toisenlainen. Andreas ei enää tiennyt mitään, mitä vielä olisi

itselleen lisäksi toivonut, hän, joka ennen oli toivonut ja ikävöinyt

ikänsä kaiken.

Metsän suojassa, joka kohosi aivan rakennuksen takana, mieli niin

rauhalliseksi tasaantui, ja kun Andreas oli sillä paikalla, missä oli

leikkinyt, mistä oli kaivannut pois nuorukaisena, missä oli kinastellut

juopottelevan isän kanssa ja ollut vaikeissa olosuhteissa, tiesi hän,

että nyt se kaikki oli selän takana ja että hän itse oli päässyt

satamaan.

Kesäasukkaat eivät häntä enää aristuttaneet. Niistä piti huolen hänen

vaimonsa, joka samalla hoiti lapsen ja lehmän, kotiaskareet ja kaiken,

mitä emännälle kuului. Andreaksen ei tarvinnut edes huomata, että

vieraita ihmisiä tulikaan taloon tai pitää väliä heistä heidän siellä

asuessansa. Jos kotimäki tuntui hänestä joskus liian rauhattomalta,

otti hän veneen ja lähti vesille kalastelemaan, tai sieppasi kirveen

olalleen ja painui metsään.

Kun sitten ehti syksy, kehui Andreas kesävieraita. Sillä rahoja he

olivat jättäneet jälkeensä taloon. Ja Andreaksesta tuntui

hommaillessaan kuin olisi hän uudestaan tullut isännäksi omassa

kodissaan. Hänestä oli hauskaa ja tervetullutta syksyllä se, että

kaikki taas muuttui niin hiljaiseksi, ja hän tunsi vapaaksi itsensä

sentähden, että ilma hänen ympärillään oli puhdistunut ja että hän

saattoi tehdä ja toimia, kuinka ikinä itse tahtoi.

Niin kului kaksi vuotta surun varjonkaan häiritsemättä aviopuolisoiden

onnea. Tosin tunsi Ester itsensä hiukan vieraaksi nykyisessä olossaan.

Yksinäinen hän myöskin oli, ei ketään ollut hänellä, kenen kanssa

puhella. Siitä huolimatta hän oli onnellinen. Sillä Andreas oli hänelle

hyvä mies, ja pahoista ennustuksista, joita hän oli kuullut heistä

molemmista lausuttavan, ei ainakaan vielä ollut yksikään käynyt toteen.

Huonoja ennustuksia ei nimittäin suinkaan ollut puuttunut heidän

naimisiin mennessään, ja se, joka niitä oli lausunut, oli Lars Petter,

joka ei voinut sisarensatyttärelle antaa anteeksi, että tämä jätti

isänsä ja äitinsä yksikseen heidän vanhoilla päivillään ja seurasi

vierasta miestä.

"Kukaan ei tiedä, mitä sen miehen ajatuksissa asuu", oli Lars Petter

sanonut, "en minä etkä sinä, Ester. Se, joka ei viihdy muiden kanssa,

ei lopulta viihdy oman vaimonsa eikä lastensa kanssa, niin, eipä

itsensäkään kanssa vihdoin viimein."

Nämä enon sanat eivät sentään milloinkaan olleet vaikuttaneet Esteriin.

Sillä millainen hänen miehensä olikin, Esterin oli seurattava häntä

sitä tietä, jota tämä kulki, jollei halunnut jäädä yksikseen, sillä

olihan Esteri, ennenkuin he olivat naimisiinmenosta puhuneetkaan,

tiennyt että siihen mieheen eikä kehenkään muuhun sitoi hänet kohtalo.

Mutta pitkien talvi-iltojen tultua lensivät hänen ajatuksensa kuitenkin

isän ja äidin luo, jotka olivat kaukana suurella saarella, missä

myrskyävän meren meuru kuului tupaan. Voimatta asiata auttaa hän sinne

toisinaan ikävöitsi.

Andreakselle ei Ester koskaan tohtinut virkkaa ikävästään mitään. Sillä

Andreaksen oli tarvis tuntea, että vaimon tahto oli yhtä hänen oman

tahtonsa kanssa. Muuten oli hän kenties käynyt raskasmieliseksi ja

saattanut menettää elämänhalunsa.

Sen oivalsi Ester, ja ainoastaan kerran, kun hän oli kauvan ajatellut

vanhuksia, tuli hän miehelleen virkkaneeksi:

-- Isän on raskas olla yksinään, vaikka sinun sopisi olla kuin poika

hänelle. Aina oli hän itsekseen ajatellut, että minun mieheni ottaisi

talon hänen jälkeensä.

Sen sanottuaan Ester pelästyi. Vaikka ei sitä ollut tarkoittanutkaan,

tunsi hän, että jotakin hänen sisimmässään piilevästä kaipuusta pääsi

ilmenemään sanoissa. Ja Andreas synkistyikin ja vastasi töykeästi:

-- Ehkäpä, mitä talon pitoon tulee, siihen vielä keino keksittänee, kun

ukko on kuollut.

Ja terävä, epäileväinen hohde silmissään hän jatkoi:

-- Jos kaipaat pois minun luotani, niin sano se.

Silloin ravisti Ester päätään ja kätki ikävän itseensä.

Mutta Andreas, joka näki, että vaimo oli surumielinen, tahtoi saada

kaikki jälleen hyväksi. Sen vuoksi lisäsi hän:

-- Ole hyvilläsi siitä, että minä en ole sinun kanssasi siellä. Sillä

en olisi sellainen kuin nyt olen, en sinua enkä muita kohtaan.

Ester tiesi hänen totta puhuvan. Ja kun hän ei voinut jakaa itseänsä

miehen ja isän välillä, unohti hän vähitellen kaikki miehen vuoksi,

joka oli hänen, ja lapsen vuoksi, joka heitä yhdisti voimakkaammin kuin

mikään muu.

Kun kaksi vuotta oli siten kulunut, alkoi Andreas ajatella, että olisi

jo aika tehdä asiat selviksi maanomistajan kanssa. Sillä kolmas vuosi

oli jo kohta käsillä, ja mitä enemmän se päivä lähestyi, jolloin

vuokrakirjan aika meni umpeen, sitä enemmän Andreaksesta tuntui, että

maa, jolla hän astui, yhä vähemmän ja vähemmän oli hänen omansa.

Useammin kuin kerran oli Andreas haastellut vaimonsa kera siitä, että

hänen pitäisi lähteä puhumaan Blidbergin kanssa asiasta, niinkuin isä

ennen kuolemaansa oli sanonut pojan tarvitsevan tehdä. Mutta

saaristolainen, joka on niin paljon riippuvainen ilmasta ja tuulista,

ei pidä kiirettä. Suotuisalla säällä oli Andreaksella aina jotakin

tehtävää. Jos hänellä oli joku päivä joutilasta, sattui vastatuuli.

Niin meni talvi, eikä mitään tullut tehdyksi asian johdosta, ja kevät

saapui avoimine selkineen ja salmineen lauhoine tuulineen ja

linnunlauluineen.

Silloin etsi Andreas eräänä päivänä isän vanhasta kaapista käsille

kellastuneen paperin, joka vakuutti hänelle omistusoikeuden maahan,

jolle hänen tupansa oli rakennettu. Se paperi ei enää ollut paljon

arvoinen. Ainoastaan kaksi kuukautta sillä vielä oli laillista voimaa.

Ja kun Andreas sitä katseli, tuntui hänestä, että se ei merkinnyt juuri

mitään.

Mutta paperi oli kuitenkin asiakirja ja sellaisenaan pisti Andreas sen

povitaskuunsa ja lähti matkalle.

Adrian Blidberg, Andreaksen siihen päivään asti omaksensa sanoman

maapalstan silloinen omistaja, oli maakauppias, jota puhuteltiin

patruunaksi; hän asui eräässä Hammarbyn siihen aikaan eteenpäin

pyrkiviä ja edistyviä kyliä, yhdessä niitä Itämeren satamapaikkoja,

jotka kunnianhimoisina toivovat pian saavuttavansa kauppalan arvon.

Blidberg oli lyhyessä ajassa tullut tämän yhdyskunnan sieluksi. Hän

oli, suurin piirtein sanoen, Hammarbyn omistaja, paikkakunan

verrattomasti suurin työnantaja, samalla kertaa maanomistaja,

laivanvarustaja ja seudun rahamies, joka sekä lainasi muille että

myöskin otti varoja tilittääkseen ja hoitaakseen.

Vielä muutamia vuosia sitten oli Blidberg ollut vähän tunnettu

metsänhakkaaja saaristossa, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän

osannut Hammarbyssä hankkia itselleen johtavan aseman, jota hän sitten

yksinään vallitsi. Kuinka hän niin nopeasti oli päässyt nousemaan niin

korkealle, siitä kulki paljonkin puheita, ja se, mitä puhuttiin, ei

aina ollut hyvää.

Andreas oli myös kuullut yhtä ja toista niistä, ja vastoin tahtoaan

tunsi hän jotain pelon tapaista, kun hänen oli mentävä tuon peljätyn

miehen eteen pienine, kellastuneine paperinlappuineen, josta hänen

onnensa tai onnettomuutensa riippui. Mutta talonpoika, jolta vanha Wik,

Andreaksen isä, aikoinaan oli ostanut oikeuden kalaveteen ja maahan,

oli kuollut, ja seuranneessa vararikossa oli Blidberg ostanut talon ja

konnun kimpsuineen kampsuineen, ja talon mukana seurasi se pieni

maatilkkukin, johon Andreaksen omistusoikeus nyt oli loppumassa.

Adrian Blidbergin konttori, johon Andreas muutamia tunteja kestäneen

matkan jälkeen astui, oli pieni huone, sillä siihen tarkoitukseen oli

sisustettu muuan niistä monista lautasuojista, jotka olivat tuolle

entiselle, patruunan nykyään hallitsemalle kalastusasemalle johtavan

sataman kaunistuksena. Pöydällä seinän vieressä ison seinäkellon

alapuolella oli konjakkipullo ja laseja; niitä käytettiin Blidbergin

tehdessä kauppoja talonpoikien kanssa. Keskellä lattiaa oli suuri

pulpetti, ja sen takana istui iso, jykevä mies karvalakki päässä;

hänellä oli poskiparta, pienet, sikurtelevat, kulmakarvattomat silmät,

hiukan vino suu ja tukeva ihraleuka. Kun Andreas avasi oven, ei

Blidberg katsonut tulijaan, vaan vastasi tämän tervehdykseen

äännähdyksellä, joka hyvinkin muistutti röhkäisyä.

Tavallistaan suoremmaksi oikeni Andreaksen selkä tämän vastaanoton

johdosta, kun hän vihdoin sai esittää asiansa. Sanottuaan, mitä tahtoi,

Andreas veti paperin taskustaan ja ojensi sen patruunalle. Tämä pisti

sammuneen sikaarinpätkän, jota oli pidellyt sormiensa välissä, viistoon

suupieleensä, singautti ovella seisovaan suoraselkäiseen mieheen

viheriäisistä silmistään tutkivan katseen ja piti paperin, alkaen lukea

sitä. Lopetettuaan lukemisen hän pani paperinlipun pulpetille eteensä,

samalla kun hänen ruumistaan vapisutti jokin nauruntapainen, joka yhtä

äänettömästi ja yhtä pian kuin oli tullutkin taas meni ohitse.

-- Mikä on nyt sitte tarkoituksena? lausui hän vihdoin.

Andreas toisti, mitä oli esittänyt; hän halusi pitentää välikirjaa

vielä edelleen viideksikymmeneksi vuodeksi.

-- Ei tule ikinä kysymykseen, -- kuului pulpetin takaa.

Andreas tunsi polviensa vapisevan siinä seistessään, ja hänen täytyi

räpyttää taajaan silmiänsä voidakseen selvästi nähdä eteensä.

-- Eihän patruunalla saattane olla mitään sitä vastaan, -- väitti hän.

-- Maa ei ole minkään arvoinen sille, joka ei omista rakennuksia, Ja

rakennukset omistan minä.

-- Ei, -- vastasi patruuna, -- kaikki, mitä on maan päällä, kun ne

viisikymmentä vuotta ovat loppuun kuluneet, on minun. Niin on

välikirjassa, ja paperi pitää.

Kaikki mitä Andreas oli toivonut ja uneksinut koko elämäkseen, tuntui

hänestä nyt savuna haihtuvan. Maakamara, jolla hän seisoi, ei ollut

enää vankka. Kaikki horjui hänen ulkopuolellaan ja sisässään. Mutta

samalla oli hänellä vaistomainen tunne, että siinä tilanteessa oli

pysyttävä ryhdikkäänä, sillä armoa ja laupeutta ei ollut odotettavissa.

Hän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli kotona odottaen ratkaisua, ja

hädässään ei hän osannut sanoa muuta kuin:

-- Mitä patruuna tahtoo? Minä maksan niin hyvin kuin kykenen.

Hätätilassa on kyllä joku ihminen, joka auttaa minua.

Pulpetin toisella puolella istuvan miehen kasvoissa ei ainoakaan väre

muuttunut. Rauhallisesti ja mukautuvasti hän vastasi ainoastaan:

-- Sen kyllä uskon. Mutta se aika on mennyt, jolloin ostettiin maata

sadalla viidelläkymmenellä kruunulla viideksikymmeneksi vuodeksi ja

sitten ruvettiin vuokraamaan huoneita kesäasukkaille. Minä pidän

mieluummin sitä liikettä itse. Ymmärrätkö minua?

Kyllä, Andreas ymmärsi aivan hyvin. Hän ymmärsi niin hyvin, että kaikki

veri pakeni hänen poskiltaan, ja hän näytti vaaralliselta astuessaan

pulpetin eteen ja ojentaessaan kätensä ottaakseen paperin.

-- Paperini tahdon saada, -- sanoi hän käheällä äänellä. -- Paperi on

minun.

Adrian Blidberg näytti huvitetulta siinä istuessaan, ja ottaen

sikaarinpätkän suustaan hän sylkäsi sivullepäin lattialle ja vastasi:

-- Pidä paperi. Siitä ei ole minulle haittaa. Mutta määräpäivästä

alkaen on tontin oltava minun hallussani. Minä tarvitsen sitä.

Andreas pisti paperin taskuunsa enempää sanomatta. Raskaasti astui hän

ovesta ulos, meni makasiini-rivin ohitse alas laiturille, nosti purjeet

ja käänsi kokan kotiansa kohden. Mitä oli tapahtunut, se ei ollut

hyvää.

Sen verran tajusi Andreas. Se, mikä nyt oli odottamassa, tuntui hänestä

mahdottomalta, ihan kerrassaan mahdottomalta.

Syy, miksi patruuna oli niin järkähtämätön, oli aivan yksinkertaisesti

se, että hänellä itsellään olisi ollut vuokrattavana kesäasukkaille

samalta saarelta, jolla Andreaksenkin tupa oli, ylempänä rannasta

tyhjilleen jäänyt talonpoikaistalo, mutta sen vuokraaminen ei koskaan

ollut onnistunut. Blidbergin luonne oli sellainen, ettei hän olisi

suonut muiden ansaitsevan. Senvuoksi oli hän itsekseen aikonut

tilaisuuden sattuessa näpäyttää Andreasta. Ja nyt oli hän sen tehnyt;

Blidberg oli tyytyväinen päiväänsä.

Mutta Andreaksella ei ollut yhtään selkeätä ajatusta päässään, kun hän

purjehti kotia kohden. Tervehtimättä hän sinne saavuttuaan astui

tupaan. Siellä heittäysi hän äänettömänä sänkyyn ja makasi iltaan asti.

Miehen ulkomuoto oli sellainen, ettei vaimo tohtinut puhutella häntä

eikä mitään kysellä.

Illan tultua kertoi Andreas matkansa tulokset, Ester istui hänen

lähellään ja tarttui hänen käteensä. Tyynnyttääkseen häntä ja

tehdäkseen kaiken hyväksi hän sanoi:

-- Sinähän tiedät, että voit aina turvautua isääni.

Mutta samassa kun Ester oli sen sanonut, ymmärsi hän, että juuri sitä

hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sentähden lisäsi hän kiireesti.

-- Isä saa mennä puhumaan Blidbergin kanssa.

Mutta Andreas ei kuunnellut kauvemmin vaimon puhetta. Sanat tämän

isästä olivat tarttuneet hänen ajatustensa pyörteeseen, enentäen hänen

tukahuttavaa tuskaansa. Hän makasi äänettömänä, kuten oli maannut,

tuijottaen suoraan eteensä. Hän olisi tahtonut menua pois saadakseen

olla yksin kuten ennen nuorena ollessaan jolloin hän aina haki

yksinäisyyttä antaakseen kaiken sen purkautua, mitä ei kenenkään

pitänyt nähdä. Nytkin olisi hän halunnut yksinäisyyttä, eikä olisi

suonut kenenkään olevan lähettyvillään. Vaimo, joka istui hänen

luonaan, kävi hänelle vastenmieliseksi ainoastaan sen vuoksi, että hän

tunsi, kuinka hyvää tämä hänelle tahtoi. Mitä se häntä nyt auttoi?

Mitenkä se olisi voinut auttaa häntä, kun kaikki oli mustaa, -- kun

kaikki hänestä tuntui mahdottomalta, kun koko se pohja, jolle hän ennen

oli rakentanut, riuhtaistiin pois, niin että hän vajosi ikäänkuin

tyhjään ilmaan.

"Minkätähden menin naimisiin?" ajatteli hän. Hänen päähänsä pälkähti,

että vaimo istui siinä salaisesti iloiten hänen onnettomuudestaan. Eikö

vaimo ehkä ollut ikävöinyt kotiin, ikävöinyt pois hänen luotaan? Sinne

tahtoi Ester hänet saada, sinne, mihin hän ei voisi mennä. Andreaksesta

tuntui synkältä siinä lojuessaan. Ja siitä syystä oli hänen vaimonsa

sillä hetkellä hänestä vihollinen, hänestä tuntui unennäöltä, että hän

ennen oli tätä rakastanut.

Tylysti työnsi hän Esterin luotaan ja astui pöydän luo, jolle ruoka oli

asetettu. Hautoen päässään kaikellaisia ajatuksia söi hän äänetönnä ja

meni sitten vuoteeseen.