III.

Kun Andreas Wik siltä retkeltä palasi Aspölle jaaloineen, oli jo syksy.

Tiheänä seisoi ruohosto pitkin rantamia, keltaisina loistivat lehdet

koivujen latvoissa.

Andreaksella oli ollut paljon mietiskelemistä sillä matkalla, ja ukko

Johannes oli pannut sen merkille. Kun alus oli tullut lähelle rantaa,

kohotti Andreas kannella lakkiaan kotona oleville, jotka olivat tulleet

alas rantaan palaavia vastaanottamaan. Mutta kun jaala sitten oli

ankkuroitu satamaan jäi hän alukseen, ja illalla täytyi lähettää

pyytämään häntä illalliselle.

Ester tuli häntä kutsumaan. Miltei samalla paikalla, jolta kesällä

olivat eronneet sanomatta jäähyväisiä toisilleen, seisoi tyttö huutaen

hänen nimeään. Nytkin oli miltei pimeä, mutta mereltä puhaltava tuuli

huokui kylmyyttä maihin.

Koko matkalla ei Andreas ollut uneksinut muusta kuin onnesta, jonka

luuli saavuttaneensa. Nyt, sen tultua lähelle, pelotti se hänet entistä

vaiteliaammaksi.

-- Hyvää päivää, Ester, -- sanoi hän lyhyesti, ojentaen kätensä.

Tyttö tarttui käteen ja vastasi tervehdykseen. Andreas huomasi, että

tyttö häneen nopeasti katsahti, ja jälleen tunsi hän itsensä kuin

mykäksi ja halpautuneeksi. "Kaikki on ollut vain tyhjää unelmaa",

ajatteli hän. "Se ei tule milloinkaan takaisin."

Silloin virkkoi Ester puhuen tyynesti, ikäänkuin ei mitään erikoista

koskaan olisi ollut heidän välillään:

-- Tänne on lähetetty tieto kotoasi, että isäsi on kovin sairaana.

Luullaan, ettei hän enää nouse vuoteelta.

-- Milloinka tieto tuli? kysyi Andreas jurosti.

-- Viime viikolla. Emme voineet saada siitä sanaa sinulle. Te olitte jo

lähteneet kaupungista.

Andreas ei kysellyt enempää, ja enempää eivät nuoret muutenkaan

keskenänsä puhuneet. Aterialla istui Andreas ajatuksiinsa vaipuneena,

ja syötyään hän nousi ja meni alas jaalaan saadakseen taas olla yksin.

Eikä kukaan kummastellutkaan, että hän niin teki. Sillä kukaan ei

ajatellut muuta kuin että isän kadottaminen liikutti hänen mieltään.

-- Hän on kuitenkin yhä kiintynyt ukkoon, vaikkei hän sitä ole

näyttänyt, -- sanoi Johannes Andreaksen mentyä.

Mutta Andreas Wik ei ajatellut isää eikä sitä, ettei hän kenties

koskaan enää näkisi vanhusta. Isä oli yli seitsemänkymmenen vuoden

vanha, ja oli ihmeteltävää, että hän niin kauvan oli pysynyt pystyssä,

vaikka oli niin paljon juopotellut. Andreas heittäytyi vaatteissaan

kajuutan vuoteelle saadakseen parisen tuntia levähtää. Seuraavana

aamuna ennen auringon nousua hän istui veneessä ja suuntasi kulkunsa

rannikolle päin, ehtiäkseen niemelle, missä hänen isänsä mökki oli,

ennättääkseen sinne ennen kuin olisi liian myöhäistä ja vanhus jo ehtii

sulkea silmänsä.

Andreas purjehti puolittain vastatuulta, ja syyskuun ilma tuntui

viileältä. Siinä peräsimessä istuessaan tuntui Andreaksesta kuin olisi

ollut kysymys elämän onnesta toiselta puolen ja itse elämästä toiselta.

Yksi ainoa ajatus oli hänellä ollut mielessään siitä asti kuin hän

uutisen kuuli, ajatus, jota hän häpesi, sillä olisihan hänen pitänyt

muistella ainoastaan vanhusta, joka kotona makasi kamppaillen viimeistä

taisteluaan. "Jos hän nyt kuolee", ajatteli Andreas, "niin saan minä

mökin. Ehkä Ester suostuu tulemaan kanssani sinne; silloin ei minun

tarvitsisi viettää elämääni tuolla saaressa, missä minun täytyisi olla

puolittain renkinä kaikkien muiden isännöidessä." Se oli Andreakselle

kaikki kaikessa. Siitä riippui hänen elämänsä.

Jo näki hän kotiselän edessään. Saarien taa tultuaan joutui venhe

tuulen suojaan, ja Andreas työnsi ylähangan airot veteen päästäkseen

ulommaksi rannasta ja saadaksseen jälleen tuulta purjeisiin. Hän ei

saattanut sietää hidasta kulkua. Ja kun tuuli taasen pullisti purjeita

ja painoi venettä, niin että vettä hulahti keulalaudalta sisään,

huomasi Andreas istuvansa siinä toivoen isänsä kuolemaa, huomasi, että

olisi hänelle suuri pettymys, jos isä hänen kotirannassa maihin

noustessaan tulisikin häntä vastaan terveenä ja rivakkana. Ja häntä

vilutti aamukylmässä; hän muisti äkkiä, ettei ollut maistanut muruakaan

ennen lähtöänsä.

Hän oli lähellä kotia. Hän tunsi rannikot ylt'ympäri, niin että olisi

osannut purjehtia siellä vaikka pilkkopimeässä. Tuolla häämötti lahti,

missä hänellä oli ollut tapana uida, tuolla näkyi luoto, jolla hän oli

istunut onkivapoineen ja vedellyt ahvenia, tuolla saari, jolla kesäisin

oli punaisenaan mansikoita, ja tuossa -- aivan häntä vastapäätä --

yleni matala metsänreuna taustana mökeille, noille pienille, aikoinaan

punaiseksi maalatuille mökeille, jotka olivat vanhuuttaan mustuneet.

Äänettöminä ja suljettuina ne siinä seisoivat, isommassa pieni, ahdas

lasikuisti kesävieraita varten; toinen oli tavallinen, ei edes

laudoitettu. Istuessaan siinä olisi Andreas voinut lukea rakennusten

seinähirret, niin jännitettynä tähystellen hän katseli maihin. Mutta

ketään ei näkynyt, ei edes savujuovaa kuusimetsää vasten.

Andreas laski rantaan, ja hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt jotakin

häiritsevänsä tahi tulevansa jollakin tavoin kuulluksi, hiipi hän tietä

pitkin ylös, astui keittiön ovesta sisään ja katseli ympärilleen. Vanha

muija nousi ja tuli äänettömänä häntä vastaan. Andreas tunsi eukon

hyvin; tämä oli eräs vanha vaimo pitäjältä, jota oli tapana lähettää

hakemaan, kun tarvittiin hoitamaan sairasta köyhissä kodeissa.

-- Hiljaa, -- sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Andreaksen kysyvään

katseeseen. -- Siitä tulee pian loppu.

Andreas Wik astui vuoteen luo ja kumartui lähelle isää. Hän oli kovin

laihtunut ja kutistunut, kasvot olivat ihan muuttuneet. Leuasta tunki

pitkä parransänki esille, ja peitteellä nytkähtelivät koukkuiset

sormet.

-- Noin hän on maannut aina puoliyöstä asti, -- selitteli eukko. --

Koeta, kuuleeko hän sinua.

-- Isä, -- sanoi Andreas ja kumartui vielä kerran vanhuksen kasvojen

puoleen.

Silloin ukko aukasi silmänsä, ja Andreas huomasi, että isä tunsi hänet.

Kuoleva koetti puhua, mutta silmät sulkeutuivat ikäänkuin häntä

voimallisemman tahdon pakoittamina, ja kurkusta tunkeusi kumea,

koriseva ääni, joka sai pojan peräytymään.

Vanha nainen meni takaisin paikoilleen ja istuutui alistuvaisesti

odottamaan, tottunut kun oli oivaltamaan kuoleman merkit, kun se pala

palalta ottaa omansa. Andreas jäi istumaan sängyn laidalle; hän ei

uskaltanut ottaa isäänsä kädestä, istui vain ja tuijotti näkyyn, jota

ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, elämään uupuneen ihmisen

kuolonkamppaukseen.

Andreakselle oli uutta kaikki, mitä hän nyt näki, ja kuoleman

todellisuutta katsellessaan unohtui häneltä, etteivät isän ja hänen

välit aina olleet pysyneet sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla.

Katumuksen tapainen tunne täytti hänen mielensä, katumus siitä, että

hän oli jättänyt vanhuksen niin kokonaan yksin. Yhä hiljaisemmaksi kävi

huoneessa, raskaammin ja raskaammin huohotti kuolevan rinta, lähemmäksi

ja lähemmäksi tuli kuolema. Silloin unohti Andreas, mitä oli ajatellut

sinne tullessaan. Hän unohti kaiken muun, paitsi että hän oli poika,

joka oli tullut tapaamaan isäänsä ennen kuin tämä kuoli. Kun vihdoin

hengähdykset taukosivat ja kaikki oli hiljaista, oli Andreaksen ensin

vaikea käsittää, että se mitä oli tapahtunut, oli totta ja että isä

todellakin oli kuollut. Mutta kun hän sen tajusi, oli hän hyvillään

muistaessaan, että isä oli avannut silmänsä ja tuntenut hänet.

Kun kaikki oli ohitse, kertoi vanha eukko Andreakselle, mitä isä oli

tahtonut sanoa pojalleen, mutta ei ollut sanotuksi saanut. Se koski

huoneita, jotka kuoleva omisti ja oli jättävä jälkeensä, ne olivat

viideksikymmeneksi vuodeksi vuokratulla maapalstalla. Niistä vuosista

oli enää vain kolme jäljellä, "mutta jos Andreas puhuu hyvin Hammarbyn

Blidbergin kanssa", niin oli vanhus sanonut, "antaa hän kyllä kaiken

jäädä entiselleen. Eihän hänellä ole mitään hyötyä tästä maatilkusta,

ja hän kun on niin rikas." Sitten oli vainaja vielä puhunut venheestä

ja puutarhasta, maakaistaleesta ja nuotasta, huone-, talous- ja

työkaluista sekä lehmästä. Kaikki oli hän luetellut, kaiken tulisi

saamaan poika. "Hän saa niin ollen vähän periä jälkeeni", oli ukko

sanonut, "aivan rutiköyhänä ei hänen tarvitse täällä olla". Sitten oli

hän pyytänyt tervehtimään poikaa, ellei tämä tulisi hänen vielä ollessa

hengissä.

Sen sanottuaan meni vanha vaimo vuoteen luo ja alkoi levollisesti

puuhailla vainajan ruumiin kanssa, jolle nyt oli tehtävä viimeinen

palvelus. Mutta Andreas tunsi itsessään rauhaa, jollaista hän ei

ollut milloinkaan tuntenut. Hän tunsi tulleensa vanhemmaksi ja

miehistyneensä, oli kuin olisi hän käynyt kelvollisemmaksi elämään. Hän

meni ulos ja katseli ympärilleen omituisin, vastaherännein tuntein,

että kaikki mitä hän siinä lähimmässä ympäristössä näki, oli hänen

omaansa.

Andreas jäi kotiin kahdeksi päiväksi, järjestääkseen hautauksen.

Kolmantena päivänä hän lukitsi oven vainajan jälkeen ja suuntasi

venheensä keulan ulospäin pitkin suuria selänteitä sinne, missä Aspö

oli.

Sillä kertaa hänellä oli navakka laitatuuli, niin että hän saapui

perille heti iltapäivällä, ja käärittyään kokoon purjeet ja saatuaan

venheen valkamaan, hän astui empimättä rakennusten välistä tietä pitkin

suoraa päätä hakaan, missä karja kävi laitumella ja jonne hän tiesi

Esterin ennen pitkää tulevan lypsylle.

Kauvaa ei Andreaksen häntä tarvinnutkaan odottaa. Maitokiulu

käsivarrella ja huivi niskaan valahtaneena tuli tyttö reippaasti astuen

ja saapui kiven luo, jolla Andreas istui, ennenkuin hänet huomasikaan.

Kun Andreas silloin nousi ylös, joutui hän äkkiarvaamatta seisomaan

keskelle tietä tytön eteen, joka ei edes tiennyt hänen vielä

tulleenkaan takaisin. Suorana ja varmana seisoi hän siinä,

tervehtimättä, puhumatta aluksi sanaakaan, katsoen vain katsomistaan

tyttöön, ikäänkuin olisi väkivallalla tahtonut hänet pakottaa katsomaan

itseensä takaisin.

Ester oli kauvan pidättänyt ja tukahuttanut mielipahaansa; nyt se pääsi

hänessä valloilleen. Pahastuksissaan hän oli ollut nuorta miestä

kohtaan ja apein mielin sen vuoksi, että tämä niin kauvan oli ollut

mitään puhumatta. Kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, ja kasvot

vääntyivät mielenliikutuksesta.

-- Mitä sinä tahdot minusta? huudahti hän. -- Eikö se riitä, että olet

katsoa tuijotellut minuun, hymyillyt minulle ja vetänyt minua puoleesi

ystävällisin sanoin, työntääksesi sitten minut pois, ikäänkuin olisin

huonoin ja halvin olento, minkä tiedät. Kaksi kertaa olet niin tehnyt,

mutta kolmatta kertaa sellaista ei tapahdu, petollinen mieleltäsi kun

olet.

-- Minä en ole petollinen, Ester, sen sinä kyllä tiedät.

Miehen kasvot olivat ankarat, ja hänenkin silmissään hehkui jotakin

vihan tapaista.

-- Mikä sinä sitten olet? Miksi et anna minun mennä? Mitä sinä minusta

tahdot?

Tyttö puhui melkein huutaen ja piti vapaata kättään edessään, ikäänkuin

olisi hänen tarvinnut torjua uhkaavaa lyöntiä.

Andreas Wik kävi levollisemmaksi nähdessään tytön raivon. Vaikka hän ei

täysin käsittänyt sen syytä, ei se sentään peloittanut häntä

peräytymään kuten ennen. Miltei tylyiltä ja kylmiltä tuntuivat hänen

sanansa, kun hän puhui, mutta äänen sävyssä oli jotakin, mikä pakoitti

Esterin kuuntelemaan.

-- Sinä et ole voinut ymmärtää minua, haastoi Andreas, enkä minä sitä

ihmettele. Näinä kahtena vuonna en ole itsekään ymmärtänyt itseäni. En

ole voinut olla erossa sinusta, enkä ole voinut jättää sinua rauhaan.

Niin pian kuin olen sanankaan sinulle virkannut, olen kääntynyt sinusta

pois, ikäänkuin olisin polttanut itseni. Olen mennyt pois ollakseni

itsekseni jossakin, missä minua ei kukaan näkisi. Niin olen kävellyt

tuntimääriä tietämättä itselleni mitään neuvoa. Taivaan Jumala tietää,

etten ole milloinkaan ollut sinulle petollinen. Olen ollut sellainen

vain siksi, etten ole uskonut meidän väleistämme koskaan voivan tulla

mitään. Ja tänne minä en saattaisi jäädä.

Ester oli kuunnellut häntä, ja Andreaksen sanojen vaikutuksesta hän

unohti omat kärsimyksensä, unohti että hänellä vielä äsken oli ollut

huulillaan sanoja, joilla hän aikoi keskeyttää Andreaksen puheen ja

selvästi ilmaista miten paljon itse oli kärsinyt. Sen sijaan sanoi hän

lyhyeen ja hätäisesti:

-- Miksi et saattaisi jäädä tänne?

-- Olen sanonut sen sinulle kerran, -- kuului töykeä vastaus. -- Mutta

sinä kaiketi et pannut huomiota siihen, mitä sanoin. En voisi sietää

sitä, että olisin täällä ikäänkuin kaikkien renkinä.

-- Ja sen vuoksi et tahtoisi?

He olivat joutuneet astumaan vierekkäin polkua, joka johti metsään. Kun

Ester oli ne sanat lausunut, keskeytti hän äkkiä puheensa ja punastui.

Hetkisen olivat he vaiti molemmat.

-- Ei, -- alkoi jälleen Andreas hiljaisemmalla äänellä. -- Syy, jonka

vuoksi en saata jäädä tänne, ei ole aivan se. Minä en ole luotu elämään

yhdessä muiden ihmisten kanssa. Minä en viihdy kylissä, en suurissa

enkä pienissä. En viihdy siellä, missä muut ihmiset sekaantuvat minun

asioihini. Jos kerran menen naimisiin, tulee minun saada pitää omani

omanani, minun metsäni, minun kalaveteni, tupani, niiden tulee olla

minun. Sellainen minä olen enkä toisellaiseksi ikinä muutu.

Jos Andreas silloin olisi katsonut sivullepäin, olisi hän huomannut,

kuinka äänettömäksi Ester oli käynyt, miten pehmeä ja vieno oli koko

hänen olentonsa hänen siinä verkalleen astuessaan Andreaksen rinnalla

kapeata metsäpolkua. Mutta Andreas katsoi vain suoraan eteensä

ikäänkuin omien ajatustensa kahlehtimana, kuullen ainoastaan Esterin

äänen, kun tämä vastasi:

-- Mitenkä tulet ajatelleeksi kaikkea tuota juuri nyt?

-- Isä on kuollut, -- ilmoitti Andreas, ja hänen äänensä värisi hieman.

-- Sen minä tahdoin sanoa sinulle, kun tulin. Siellä kotona tulisi

minulla nyt olot olemaan sellaiset, etten niitä täällä mitenkään enkä

milloinkaan voisi niin mieleisikseni saada, kunhan sinä vain tahtoisit

lähteä kanssani.

Sen lausuttuaan laski Andreas tyynesti, tavalla, jolla ei koskaan ennen

ollut uskaltanut, kätensä tytön olkapäälle, ja Ester salli sen

tapahtua. Heidän väliltään oli ristiriita hälvennyt, hiljaista ja

tyyntä oli kaikki korkeiden honkien alla, missä he vierekkäin kulkivat

eteenpäin. Ei mitään ääntä kuulunut, paitsi syystuulen tohina, sen

huojuttaessa vanhojen puiden latvoja, saaden ne huokailemaan

maininkisen meren tavoin.

Samana iltana puhui Andreas Wik Esterin vanhempien kanssa

tulevaisuus-suunnitelmistaan, ja kova kiista syntyi siinä vanhojen ja

nuorten kesken, ennenkuin myöntävä vastaus annettiin. Johannes olisi

tahtonut pitää vävyn Aspöllä, mutta Andreas oli luja puolestaan; ellei

vaimo tahtoisi muuttaa hänen kanssaan, lähtisi hän yksinänsä.

Se koski katkerasti vanhaan Johannekseen. Sillä kun hänellä ei ollut

miespuolista perillistä, oli hän ajatellut asiat toisin. Kun hän antoi

myöntymyksensä, johtui se vain siitä, että hän jo oli ijäkäs eikä

jaksanut pitää puoliansa.

Seuraavalla viikolla haudattiin Kuusiniemen vanhusvainaja, ja lokakuun

saapuessa muutti Andreas Wik kotiin omaan tupaansa, laittaakseen kaikki

kuntoon kevääseen, jolloin häät piti vietettämän.