II.

Andreas Wikin tulo Aspölle johtui siitä että Johannes Vestman, joka

kuljetti halkoja kaupaksi omasta metsästään, tarvitsi kunnollisen

miehen avukseen milloin mihinkin hommaan. Sillä Johanneksella ei ollut

poikaa, ja se oli hänen ainoa surunsa, kun vanhuus jo alkoi muistuttaa

itsestään. Arkku oli Antreaksella tullessansa mukana. Sillä hänen oli

määränä olla laivamiehenä jaalassa keväästä syksyyn, renkinä talossa

syksystä kevääseen. Kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen oli hän

silloin, terve, reipas ja kunnollinen, hoiti tehtävänsä kuin mies ja

muuten oleskeli itsekseen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut lainkaan

tekemistä ihmisten kanssa, jotka Aspöllä elivät ja isännöivät.

Kolme vuotta kului siten minkään häiritsemättä yhteistä rauhaa. Andreas

Wik oli kaikkien mielestä saaren varsinaisiin asukkaihin kuuluva. Itse

hän varmaankin oli ainoa, josta tuntui toisin.

Johanneksella, kuten sanottu, ei ollut ainoatakaan poikaa, mutta

hänellä oli tytär, ja niinä vuosina, joina Andreas oli saarella

renkinä, varttui Ester täysikasvuiseksi, kehittyi naimaikäiseksi ja

kauniiksi, eikä ollut ihme, että Johannes hiukan piti silmällä nuoria,

kuten vanhemman velvollisuus on. Mitään huomiolle käypää ei nuorten

seurustelussa ilmennyt, mutta Andreas ei voinut sille mitään, että

tytön olento herätti hänessä sellaista tunnetta, josta hän mieluimmin

olisi halunnut olla vapaa. Sentähden oli hän kärttyisä, kiivas ja

epäystävällinen tyttöä kohtaan, vaikka siitä itse pahimmin kärsi, ja

milloin hän ei voinut olla ulkona merellä jaalan kanssa, oleskeli hän

vaiteliaana ja katkeramielisenä itsekseen.

Andreas oli kuitenkin ollut niin kauan talossa, että hänen asemansa oli

vakaantunut. Hän oli raitis, hänestä pidettiin ja Johanneksen vaimo

Bengta ei voinut olla huomaamatta, että rengillä oli mielessä jotakin.

Johannes puolestaan pahotteli, ettei ollut saanut poikaa ja niine

vuosineen hän ei enää voinut toivoa saavansakaan. Naapuritalossa,

langon luona, hyöri kaksi vaaleatukkaista poikaa isänsä apuna

kartanolla ja merellä. Johanneksen oli pakko pitää renkiä, ja hän näki

sen ajan olevan lähellä, jolloin talo joutuisi vieraan käsiin.

"Ei kukaan saa kaikkea, mitä toivoo", tapasi Johannes sanoa, jos joku

kosketti arkaan kohtaan.

Samalla hän tiukasti sulki leveän suunsa, joka oli kuin poikkijuopa

vaskenkarvaisissa, sileäksi ajelluissa kasvoissa, ja katsoa humautti

pari kertaa pörröisten kulmakarvojensa alta. Vanha Bengta tunsi

sellaisissa tilaisuuksissa itsensä mahdollisimman pieneksi ja

vähäpätöiseksi ja kyyristyi aivan kuin häveten, ettei ollut voinut

lahjoittaa miehelleen sitä ainoata, jota tämä todella oli häneltä

halunnut.

Kerran rohkasi Bengta luontoaan ja uskalsi sanoa, mitä pitkinä

kuukausina oli ajatellut.

-- Kenties kosii Andreas Wik Esteriä, -- hän sanoi. -- Silloin olisi

sinulla poika, ja me olisimme päässeet siitä huolesta.

Silloin katsoi Johannes terävästi vaimoansa ja vastasi:

-- Jos tahdot naittaa tytön rengille, niin tee se. Minä en sitä tee.

Samassa hän nousi ylös, ojentautuen täyteen mittaansa ja meni vihaisena

yli lattian. Kumartuen oviaukolla hän poistui ulos kartanolle, missä

vallitsi heinäkuun illan ohut hämy. Alhaalla satamassa hän pysähtyi ja

katseli tarkastellen jaalaa, joka oli täydessä halkolastissa, valmiina

lähtemään seuraavana aamuna.

Samana iltana tuli Ester saaren pohjoispäästä ja oli menossa metsän

kautta kotiin. Oli täysikuu, mutta pilvet peittivät taivaan, niin että

metsä oli pimeä, eikä Ester huomannut, että häntä seurasi mies. Se oli

Andreas, joka oli nähnyt tytön tulevan ja vasten tahtoansa lähtenyt

saattamaan. Nuoren miehen mieli kuohui, ja useaankin kertaan hän

itseltään kysyi, miksi hän ei pysähtynyt siihen missä oli ja antanut

tytön mennä. "Huomenna minä lähden purjehtimaan", hän ajatteli.

"Silloin pääsen taas rauhaan." Ja Andreas uskotteli itselleen, että

rauhaa hän vain kaipaisi.

Tultuaan sille kohdalle, missä havumetsä loppui ja koivikko alkoi,

pysähtyi tyttö kuuntelemaan, sillä hän luuli erottaneensa askeleita.

Hämärässä hän näki silloin, että joku kulki polkua hänen jäljessään.

-- Oletko se sinä, Andreas? kysyi hän.

Heti ei kuulunut mitään vastaukseksi. Mutta kun tyttö jäi seisomaan,

koska ei tahtonut kulkea edelleen pimeässä tuntemattoman seuraamana,

täytyi Andreaksen tulla häntä lähemmäksi ja tervehtiä, ja kun heillä

oli sama matka, kulkivat he yhdessä edelleen.

Nyt lähellä ollessaan Andreas katsoi Esteriin. Suurikasvuinen ja komea

hän oli, kehkeä ja valkoinen oli hänen ihonsa. Mutta heidän välillään

vallitseva äänettömyys teki tytön araksi, ikäänkuin olisi hänen

tarvinnut varoa jotakin.

-- Sinähän purjehdit huomenna? sanoi hän senvuoksi.

Sanat tuntuivat pahalta Andreaksesta, vaikka hän ei voinutkaan selittää

minkävuoksi. Hän nyökkäsi vastaukseksi.

-- Tuleeko siitä pitkä matka? jatkoi tyttö.

Silloin Andreaksella veri läikähti, ja hän vastasi tylysti:

-- Mitä välität sinä siitä?

Tyttö säpsähti. Jälleen valtasi hänet tunne siitä, että hänen oli

jonkin vuoksi oltava varuillaan.

-- Tokihan saanen kysyä -- virkkoi hän.

Andreaksesta tuntui kuin olisi erikoinen tarkoitus piillyt niissä

yksinkertaisissa sanoissa, ja hänen mielensä pehmeni.

-- Huolitko sinä siitä, menenkö minä vai tulenko? sanoi hän. -- Kukapa

siitä huolisi?

Sellaista ei Ester sanoillaan ollut tarkoittanut. Hän oli kysynyt vain

virkkaakseeu jotakin. Senvuoksi hän ei käsittänyt, kuinka hänen sanansa

olivat voineet liikuttaa nuorta miestä, mutta kuitenkin hänen mielensä

lämpeni siitä, että niin tapahtui.

-- Miksi niin sanot? kysyi hän nopeasti.

Voimatta oikein selvittää itselleen syytä Andreas seisahtui.

Silmänräpäyksen molemmat nuoret olivat äänettöminä vastakkain. Niin

hiljaa he seisoivat, että voivat kuulla koivujen ylitse merelle

lentävän lokin siipien viuhinan.

Silloin valtasi Andreaksen koko voimallaan kaikki se, mikä hänen

mieltään oli painanut viimeisinä vuosina, ja ennen kuin hän ehti

itseään pidättää, veti hän tytön puoleensa ja suuteli tätä

väkivaltaisesti ja oikopäätä.

Ester seisoi aluksi kuin huumautuneena. Sitten hän työnsi Andreaksen

luotansa kovemmin kuin oli aikonut.

-- Mitä teet sinä minulle? hän huohottain kuiskasi. Ja rauhoituttuaan

katsoi hän kylmästi ja suuttuneena mieheen jatkaen:

-- Toisen kerran teet sinä noin minulle. Etkö sinä nytkään mitään sano?

Andreas pudisti päätään ymmärtämättä. Ei, hänellä ei ollut mitään

sanottavaa.

Jotakin pahaa, kovaa ja kylmää heräsi hänessä. Hän tunsi kuin tuskaa

siitä, että niin oli paljastanut itsensä, ja voimatta virkkaa sanaakaan

selitykseksi, hän lähti nopeasti menemään koivikon kautta ja jätti

tytön yksikseen. Sataman puolella hän peittyi metsän hämärään. Tultuaan

kylliksi puiden varjoon, mistä ei kukaan enää saattanut häntä nähdä,

hän heittäytyi ruoholle, repi ja raastoi mättäitä, ja hänen vankka

ruumiinsa vapisi itkusta.

Kauvan makasi Andreas siten; hänen siinä omine mielialoineen

kamppaillessaan ajautuivat pilvet syrjään ja kuu pilkisti niiden

lomasta, peittyi jälleen pilviin ja tuli näkyviin niistä uudestaan.

Oli häpeä, ajatteli Andreas, koveten yhä enemmän ja enemmän, häpeä

menetellä siten; oli onnettomuus, että hän oli käynyt niin

herkkämieliseksi ja heikoksi, ettei mikään maailmassa enää ollut

hänestä minkään arvoista paitsi tyttö, jota hän ei kuitenkaan

ikipäivinä kerjäisi itselleen. Heikoksi oli hän käynyt, se oli varmaa;

surullista ja raskasta oli kaikki. Pahimmin kiusasi häntä kuitenkin

rakkaus. Sietämättömäksi kivuksi tunsi Andreas rakkautensa, säryksi,

joka repi rintaa ja selkää, jumoavaksi, kiduttavaksi tuskaksi, joka

saattoi hetkiseksi hellittää, mutta kohta taas tuli uudelleen

ahdistamaan häntä pahemmin kuin ennen.

Andreas piteli kaksin käsin päätään. Se tuntui hänestä olevan

halkeamaisillaan. Hän hypähti pystyyn ja enempää ajattelematta meni

pitkin, voimakkain askelin takaisin samaa tietä, jota oli tullut.

Valkamalle päästyään aikoi hän mennä jaalaan, nukkuakseen siellä pari

tuntia ennen aamun sarastusta, jolloin alus oli ohjattava ulos. Mutta

ehdittyään paalulle, jonka ympäri kiinnitysköysi oli kiedottu,

seisahtui Andreas äkkiä, kykenemättä etäytymään tai peräytymään.

Sillalla istui Ester. Sanaakaan hiiskumatta tuijotti tyttö Andreakseen

kuin olisi istunut kauan ja odotellut.

-- Se ei käy laatuun, -- ajatteli Andreas. -- En voi olla vaiti enkä

puhuakaan saata. Miksi istuu hän täällä?

Jälleen aikoi hän lähteä ja mennä ohitse. Jälleen pidättyi hän.

Neuvottomana tuijotti hän jaalan mustaan runkoon, jossa hänestä tuntui

pelastus olevan. Kunpa vain voisi päästä piilottautumaan sinne.

Silloin hän äkkiä kuuli tytön sanovan:

-- Mitä tahdot sinä minusta? Miksi et anna minun olla rauhassa?

Veri nousi Andreaksen päähän. Ennen kaikkea maailmassa olisi hän

tahtonut tytölle hyvää, hän olisi halunnut saada kuulla tuon äänen,

joka tuntui loukkaantuneelta ja terävältä, haastavan lempeitä ja hyviä

sanoja. Mutta sensijaan vastasi hän kuivasti:

-- Sitäpä minä juuri tahdon. Minähän tahdon vain mennä, kuinka pääsisin

menemään.

-- Sinä aijot mennä pois ja jättää minut sanaakaan virkkamatta, --

sanoi tyttö. -- Nyt kuten viimeinkin.

-- Kuten viimeinkinkö? -- toisti mies vitkaan. -- Sitä minä en tiedä.

Silloin nousi tyttö ja antoi hänelle tietä.

-- Nyt pääset, -- sanoi hän halveksien. -- Mene, kun tahdot.

Mutta Andreas seisoi paikallaan.

-- Miksi olet paha minulle, Ester? virkkoi hän suopeasti.

-- Sen itse paraiten tiedät.

-- En tiedä.

Tyttö peitti molemmin käsin kasvonsa ja purskasti hillittömään itkuun.

Ja siinä hetkessä nuoren miehen mielessä kaikki muuttui, kaikki, mitä

hän äsken oli nähnyt ja tuntenut, valkeni yksinkertaiseksi ja selväksi,

kuten oli ollut ja kuten oli. Syyllisenä hän seisoi siinä, eikä

kuitenkaan tiennyt, mitä oli rikkonut.

Koskaan ei hän ollut hiiskunut sanaakaan siitä, miten hänen povensa

paloi ja kuohui joka kerta kun nuori tyttö tuli hänen lähelleen.

Kahdesti oli hänen käynyt niin, että hän äkkiä, odottamatta, oli

lähestynyt tyttöä, mitään tekemättä, mitään sanomatta, ainoastaan

peloittaen häntä. Sinä päivänä se oli toisen kerran tapahtunut. Mutta

samassa hetkessä hän havahtuneena ja häveten oli hiipinyt pois. Hän ei

ymmärtänyt, miksi tyttö itki, ei uskaltanut ymmärtää, ja puolittain

ujolla, puolittain vihaisella äänellä puhuen koetti hän vielä kerran

suoriutua tukalasta asemasta.

-- Sinä et liene parempi kuin muutkaan.

-- En huonompikaan toki.

Silloin astui Andreas suoraan tytön luo, tarttui häntä molemmin käsin

olkapäistä, ja pakottaen hänet katsomaan ylös sanoi hän tuimasti:

-- Tahdotko kuulla, että minä pidän sinusta? Tahdotko? Saadaksesi

nauraa minulle sitten.

Hiljaisesti ja vakavasti tuli vastaus. Mutta samalla irrottausi tyttö

otteesta, tai Andreas laski kätensä kuin hänen sanojensa lamauttamana.

Ei kumpainenkaan tiennyt, kumpi tapahtui.

-- Luuletko, että minä nauraisin sinulle? sanoi Ester.

-- Kenties et, -- myönsi Andreas, ja hänen voimakas ruumiinsa vavahti.

-- Mutta siitä ei kuitenkaan koskaan tule hyvää.

Tyttö katsoi häneen ymmärtämättä.

-- Sinä et tiedä, millainen minä olen, -- puhui Andreas. -- Ei kukaan

sitä tiedä. Ei isäsi eikä äitisi etkä sinäkään. En minä itsekään edes.

Mutta sen voin sinulle sanoa, että sellaisena kuin nyt olen, en saata

olla täällä sinun omaistesi parissa, en mukautua heidän mielensä

jälkeen, en olla kaikkien käskettävänä ja kuitenkin kuulua yhteen

muiden kanssa. Kuule, mitä sanon: se olisi onnettomuus sinulle ja

minulle. Jos tahdot huolia minut tämän sinulle sanottuani, niin ota

minut.

Ester ei vastannut. Arasti katsoi hän noihin kasvoihin, joiden piirteet

olivat suuret, terävät, avoimet ja kunnialliset, ja jotka suun seudulta

nyt värähtelivät silmien hehkuvina loistaessa.

Yhdellä askeleella hyppäsi Andreas Wik tytön ohi alas jaalan kannelle

ja katosi kajuuttaan, jonka aukko ammotti tyhjänä pimeydessä, kuin

olisi niellyt uhrin, jota ei aikoisi antaa takaisin.

Vaiti ja itkien, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, meni tyttö tieltä

kotiin päin ja astui hiljaa sisään ovesta, jottei kenenkään tarvitsisi

kuulla hänen niin myöhään olleen ulkona.

Mutta alhaalla kajuutassa istui Andreas pää käsien varassa valveilla

pitkän yön, istui ja mietiskeli tapahtunutta. Hitaasti hänelle selveni,

että tyttö sellainen kuin Ester oli voinut kiinnittää huomionsa häneen,

oman isänsä köyhään renkiin. Tunti kului toisensa perään, aamuviileä

saapui, ja pilvien takaa valosti aurinko puiden huippuja.

Silloin nousi Andreas kajuutasta, jossa ei rahtuakaan ollut nukkunut.

Onnekkaana ja voimakkaana hän seisoi kannella katsellen kuinka hämärä

väistyi ja kuinka vihdoin rakennuksen savupiipusta kiemuroi ylöspäin

ohut savujuova merkiksi, että ihmiset olivat heränneet.