I.

Ken joutuu ulkosaaristoon Hammarbyn vanhan kalastusaseman seuduille,

hän varmaankin saa kuulla kertomuksia entisiltä ajoilta ja ensimäisten

joukossa Adrian Blidbergistä, miehestä, joka tyhjin käsin saapui

saaristoon, mutta muutamissa vuosissa rikastui, jotta hänestä tuli

paikkakunnan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Adrian Blidbergistä ei

juuri kellään ole sanottavana hyvää. Hän oli kovaluontoinen mies ja

lisäksi konnankoukkujen tekijä, jonka lopuksi täytyi poistua seudulta,

vaikkakaan lain koura ei häneen koskenut. Ja hänen poistumistaan ei

kukaan surrut; moni siitä päin vastoin iloitsi.

Hänestä tiedetään paljon ja monellaista mutta kaikista

saaristolaiskertomuksista, jotka kulkevat polvesta polveen ja vasta

myöhään unohdetaan, ei mikään ole sitkeämpi muistossa säilymään, kuin

kertomus Andreas Wikistä, joka ensin oli tuon turmeluksen miehen

uhrina, kunnes lopulta pääsi hänestä voitolle.

Andreas Wik ei suinkaan ollut virheetön mies. Mutta eniten hän sai

kärsiä siitä viasta, ettei hän ollut sellainen kuin ihmiset ylimalkaan.

Hän eleli mieluimmin erillään muista, niin ettei hänen tarvinnut kuulla

kenenkään määräilyä. Poikavuosista asti oli hän sotajalalla isäänsäkin

vastaan, joka oli vanha kyläsuutari ja sai huomattavimman rahatulonsa

vuokraamalla toisen kahdesta punaiseksi maalatusta rakennuksestaan joka

kesä saaristoon saapuville kesäasukkaille.

Vanha Wik oli kovaluontoinen kuten poikakin, ja paremmiksi eivät välit

tulleet, kun hänen eukkonsa kuoli, jättäen ukon kahden Andreaksen

kanssa, joka oli ainoa lapsi. Ukko juopottelikin, ja kun hänellä ei

enää ollut vaimoaan, johon kohdistaa pahaa tuultansa, sai poika kokea,

minkä mielivallan ja sisun viina nostatti äijässä. Siitä tuli Andreas

varhain ihmisaraksi ja varovaiseksi muita kohtaan, ja kun hän vihdoin

tunsi saaneensa kärsiä huonoa kohtelua enemmän kuin soveliaasti saattoi

sietää, purjehti hän tuskin kuudentoista vuoden ikäisenä muuanna yönä

tiehensä erään suomalaisen laivurin kanssa, joka oli aluksineen

Brodyssä lastaamassa lautoja. Isä-ukko näki poikansa jälleen vasta kun

tämä palasi kotiin aikamiehenä ja oli oma herransa.

Silloin palasi Andreas isänsä luo, vieläpä aivan kuin ei mitään olisi

tapahtunut, ja ihmiset ihmettelivät, että isä ja poika siitä päivästä

alkaen näyttivät tulleen hyviksi ystäviksi. Pitkää aikaa ei Andreas

sentään kotona viihtynyt. Jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa,

olisi hän kyllä lukenut perämieheksi ja siten päässyt paremmille

päiville. Mutta hänen oli mahdoton järjestää asioita sille tolalle,

että olisi voinut käydä vuoden koulua Tukholmassa. Senvuoksi menivät

asiat omaa menoansa, ja Andreas joutui laivamieheksi erääseen

saaristolaisalukseen. Ja hyvä oli niinkin, sillä olisihan hänen

tietenkin voinut käydä huonommin.

Läheltä Kuusinientä Andreas kuitenkin joutui saamaan sen aseman, joka

tuli ratkaisevaksi hänen elämälleen, ja Aspön ja Kuusiniemen välillä

näyteltiin -- niin sanoaksemme -- tämän saaristolaissankarin koko

elämäntarina, joka ei suinkaan ollut aivan jokapäiväinen laatuaan.

Aspö on iso metsäinen saari toisella puolella selännettä; sen takaa

avautuu suuri purjehdusväylä, antaen ensi kerran näköalan aavalle

merelle. Aspön seläksi nimitetään avaraa, saaren kohdalta

peninkulmamääriä kaakkoista kohden ulottuvaa ulappaa. Sitä väylää

mereltä päin purjehdittaissa näyttää saari tummalta ja pitkältä; vasta

varsin lähelle tultua erottaa kaiken tuon tummuuden ohella, jonka

männyt ja kuuset ja alinna rannoilla rehottavat tuuheat lepät saavat

aikaan, valoisaa, ystävällistä vehreää, joka syntyy tammien ja koivujen

työntyessä esiin havumetsän tummemmasta viheriästä. Mutta mitenpä

lähelle tullaankin, ei mereltä käsin käy havaitseminen, että saari on

asuttu. Kuin tuhatvuotisen alkumetsän peittämänä näyttää se kohoavan,

selväpiirteisenä auringon valaistessa ja epämääräisenä sateisessa

udussa, ja kuten useimmilla saarilla isossa saaristossamme, kasvaa

senkin pohjoispuoli mataloita, koukertelevia kitumäntyjä, joilta,

sikäli kuin saarelle edetään, vähitellen valtaa tilaa tiheä, hyötyisä

kuusimetsä; se taas vuorostansa jättää sijan hymyileville koivikoille

ja tuuheille tammilehdoille saaren eteläpuolella.

Sen kaiken voi purjehtija nähdä mereltä. Mutta sieltä ei hän huomaa,

että keskellä saarta on kokonainen pieni yhteiskunta. Ei enempää eikä

vähempää kuin kolme taloa on siellä, kaksi alhaalla rantamalla, kolmas,

jonka ympäriltä metsä myöhemmin on raivattu syrjään, ylhäällä mäellä,

johon kaakkoistuulen tohina tuntuu ja jonne Aspön selkä häämöttää

syystuulen varisteltua lehdet koivuista ja tammista. Alapuolella

jokaisen asumuksen kohdalla työntyy venesilta ulos veteen

nuottahuoneeseen ja ikäänkuin kokonaisia pieniä metsikköjä muodostavine

paaluineen, joille on tapana ripustaa verkkoja kuivamaan.

Niin on laita keskellä saarta, vaikka siellä muuten on kuin oltaisiin

sisämaassa ja tuntuu kuin joka puolelta olisi pitkä matka merelle.

Salaisuus on siinä, että saaren sydämeen pistäytyy merenlahti, ja niin

huomaamaton on tähän luonnolliseen, suojattuun satamaan johtava kapea

solmeke, että koko lahti on kuin saarelle muodostunut sisäjärvi; niin

soukka on yhdystie avomereen, että töin tuskin voidaan tuulen suojaan

siirrettävä halkojaala ohjata tuon ahtaan juovan kautta, jossa kivet

raapivat aluksen laitoja.

Tämä luonnollinen satama varmaankin aikoinaan oli saattanut saaren

asutuksi, ja varmaa on, että saarella siellä täällä oli jälkiä

vanhoista puutarhoista ja jäännöksiä ruohottuneista muureista

todistamassa, että saari oli ollut asuttuna jo varhain unhoon

joutuneina aikoina. Johannes Vestman, saaren vanhin asukas Andreaksen

sinne tullessa, kyllä kehuskeli olevansa Aspön varsinainen, ensimäinen

asuttaja, ja hän puheli mielellään siitä ajasta, jolloin heitä aikuisia

oli siellä vain hän kahden vaimonsa kanssa, kun tytöt vielä olivat

pieniä, ja hän kertoili, kuinka vaikeata heidän silloin usein oli tulla

aikoihin, ja kuinka talvet olivat pitkiä, ja miten uskallettuja olivat

matkat jään yli, joka ei pitänyt eikä murtunut.

Yksinäisyys ja pitkien talvien aiheuttama hankaluus ennen muuta olivat

pakottaneet Johannes Vestmanin parin vuoden mentyä tiedustelemaan

henkilöä, joka oman tarpeen vuoksi olisi halukas muuttamaan

erakkoelämään etäiselle Aspölle, runsaan meripenikulman päähän

lähimmästä asutusta paikasta. Johannes tapasikin sellaisen, vaimonsa

veljen, rasittuneen, rutiköyhän torpparin, joka asui ankaran isännän

alustalaisena mannermaalla, nähden nälkää neljän lapsensa kanssa.

Johannesta kyllä arvelutti vetää vaimonsa sukua niin lähelle itseään,

ja pitkään hän punnitsi asiaa yksinäisillä merimatkoilla ja talvisilla

metsänhakkuilla itsekseen, ennen kuin päätti ottaa ratkaisevan

askeleen. Mutta kun ei ketään muutakaan ollut saatavana, ja kun lanko

tiedusteltua osottautui halukkaaksi, antoi Johannes aprikoimisen jäädä,

ja eräänä koleana syyspäivänä, jolloin satoi vettä ja räntää, oli

Johannes vesillä veneineen ja nouti Aspön uutisasukkaan

höyrylaivalaiturilta.

Kaksi vuotta sen jälkeen seisoi langon tupa valmiina pienen sataman

itäisellä puolella.

Niin karttuu asutus Aspöllä, ja saattaisi paljonkin olla kertomista

siitä, kuinka metsää raivattiin syrjään ja maata avattiin

peltosaroiksi, kuinka satamaan johtava juova perattiin ja tehtiin tie

poikittain halki metsän.

Tämän kertomuksen alkaissa olivat näet niin Johannes kuin hänen

lankonsakin Lars Petter vanhoja. Heistä sanottiin, etteivät he

milloinkaan olleet vaihtaneet keskenään pahaa sanaa, ja sitä

ihmeteltiin, sillä eihän lankous yleensä näy luontuvan säilyttämään

kotirauhaa, varsinkaan jos perheet tunkeilevat samalla turpeella ja

polkevat samoja polkuja. Että kälykset eivät aina olleet samaa mieltä,

siitä oli seudulla yhtä ja toista pakistavana. Mutta rauha ei

kuitenkaan koskaan päässyt rikkumaan, kun miehet pitivät yhtä eivätkä

antaneet naisten vallita.

Ken olosuhteet tarkoin tunsi, lisäsi kernaasti, että ellei Lars Petter

olisi ollut niin sävyisä ja mukautuvainen kuin oli, ei naapuruus olisi

tainnut olla kovinkaan suotuisata. Mutta ennen kuin joutui irti

torpasta oli Lars Petter kärsinyt niin paljon, ettei hän eläissään

milloinkaan unohtanut alistuvaisuutta toista palvellakseen, siihen

määrään oli alistuvaisuus silloin juurtunut hänen vereensä. Että

Johannes tahtoi vallita, se ei häntä koskaan kummastuttanut. Sillä

Johannes oli etevämpi. Johannes oli miesten mies, pitkä, vankka ja

viisaampi muita. Johanneshan ensimäisenä oli asettunut Aspölle,

Johanneksella oli katse -- kuten Lars Petter sanoi -- ja Johanneksella

oli rahoja. Niistä oli hän lainannut Lars Petterille ja auttanut häntä

eteenpäin. Kitsas ja ankara ei hän milloinkaan ollut, kovia korkoja hän

ei liioin ollut ottanut, ja jos Lars Petterillä joku maksuerä ei

sattunut aivan päivälleen, niin myöntyi hän ja odotti. Siitä kaikesta

oli Lars Petter kiitollinen, ja jos joskus joku kapinallinen tai kade

tunne hänessä heräsi, tarvitsi hänen vain ajatella sitä aikaa, jolloin

hän eli vain nälkiintyneenä torpassa, lapsineen laihana ruoan

puutteesta.

Silloin katseli hän pientä satamaa ja tiluksia, jotka vuosi vuodelta

yhä varmemmin olivat hänen, ja hän ajatteli silloin, ettei hänen ikinä

olisi paremmin saattanut käydä kuin oli käynyt.

Pienenä, jäntehikkäänä ja vaiteliaana kulki hän Johanneksen rinnalla

saarella, ikäänkuin olisi pelännyt olevansa jonkun tiellä, antoi langon

hallita ja piti tarkkaa huolta vain kaikesta siitä, minkä tiesi

omakseen.

Johannes puolestaan muisteli sitä aikaa, jolloin hän eleli yksinään. Ja

niin teki molemminpuolinen tarve nuo kaksi miestä vilpittömiksi

ystävyksiksi.